puheenjohtaja/ordförande Jeanette Lindblom
vpj/viceordf.   Mika Hakkarainen
sihteeri/sekreterare  Heikki Saros
taloudenhoitaja/kassör Arja Karivieri
muut jäsenet/ledamöter Marianna Niukkanen, Mikko Piippo

Men låt oss nu ta en titt framåt. I februari, mars och april ordnas som vanligt föredragstillfällen i Vetenskapernas hus i Helsingfors. Före mars månads föredrag hålls dessutom Glossas vårmöte där 1998 års bokslut godkänns. För maj månad planeras en vårutfärd till Viborg. Meningen är att försöka ordna en dagsutfärd (avfärd tidigt på morgonen och återkost sent på kvällen) en lördag i maj, om detta låter sig göras. Detaljerna är ännu oklara, men det följer mera information i Glossae 2/99.

Ensi syksyn suuriin suunnitelmiin kuuluu yhteinen kulttuurimatka Bysantin tutkimuksen seuran kanssa Venetsiaan. Matkan hinta luultavasti tulee olemaan suhteellisen kallis, mutta kiinnostuneiden kannattaa hakea matkastipendejä eri tahoilta. Matkan ohjelma tulee nimittäin olemaan hyvin rikas ja opettava, joten sitä varmasti pidetään opintomatkana.

Terveisin - Med vänlig hälsning
Jeanette Lindblom

ESITELMIÄ - FÖREDRAG

ke 17.2. Elina Screen:
 “Empresses and concubines: women’s role at the court of Lothar I (795-855)”

ke 17.3. Esitelmöitsijä ilmoitetaan myöhemmin. Seuraa Yliopisto-lehteä, yliopiston ilmoitustauluja ja kotisivuamme!

ke 21.4. Tuomas Heikkilä:
“Erään sydänkeskiaikaisen skandaalin anatomia: Goslarin riita 1062-63 ja munkkien kapina Fuldan luostarissa”

Esitelmät alkavat klo 18, Tieteiden talossa, sali 208, Kirkkokatu 6, Helsinki. Föredragen börjar kl. 18, Vetenskapernas hus, sal 208, Kyrkogatan 6, Helsingfors.

MUUTA OHJELMAA - ÖVRIGT PROGRAM

ti 30.3. Jeanette Lindblom esitelmöi Klassillis-filologisen yhdistyksen kokouksessa aiheesta  “Agathias, Paulos Silentiarios ja rakkaus”. Tieteiden talo klo 18, Kirkkokatu 6, Helsinki.

6.3. klo 12 Turun yliopistossa (päärakennus, Tauno Nurmela-sali)
FM Maiju Lehmijoki-Gaardner väittelee aiheesta “Worldly Saints: klo 12 Social Interaction of Dominican Penitent Women in Italy, 1200-1500”. Vastaväittäjinä toimivat dos. Päivi Setälä Helsingin yliopistosta ja  prof. Gabriella Zarri Firenzen yliopistosta.

GLOSSA ja BYSANTIN TUTKIMUKSEN SEURA järjestävät kulttuurimatkan Venetsiaan

lennot Hki-Frankfurt-Venetsia-Frankfurt-Hki
hotellimajoitus (***) 2-hengen huoneissa (+aamiaiset)
Venetsian liikennelaitoksen viikkokortti
pääsymaksu kolmeen museoon.

Arabien ekspansio niemimaaltaan alkoi 630-luvulla; muutaman vuosikymmenen kuluessa arabien joukot olivat valloittaneet Lähi-idän hellenistisen maailman ydinalueen: Egyptin, Syyro-Palestiinan, Mesopotamian ja Persian. Valloittajien ja muinaisten korkeakulttuureiden perillisten kohtaamisesta alkoi prosessi, jonka seurauksena syntyi omaleimainen ja uutta luova arabialais-islamilainen kulttuuri.

Valloituksia seuranneina parina, kolmena vuosisatana, ajankohtana jolloin voitetut arabisoituivat ja/tai islamisoituivat, kreikkalainen viisauskirjallisuus saa uuden kodin arabian kielessä ja arabialais-islamilaisessa kulttuurissa. Intensiivisimmillään käännöstoiminta kreikasta arabiaan (aluksi syyrian kautta, myöhemmin suoraan) on 780- ja 860-lukujen välisenä aikana, jolloin lukematon määrä kreikkalaisten auktoreiden tekstejä luonnontieteiden, lääketieteen ja filosofian aloilta käännetään. Antiikin ja myöhäisantiikin kreikaksi kirjoittaneista oppineista tuli muslimien opettajia ja antiikin Kreikan viisaudesta tuli myös islamilaisen oppineisuuden perusta.

Tämä prosessi ei jäänyt pelkästään tekstien kääntämiseen. Ei kulunut aikaakaan ennen kuin arabian kieltä käyttävät muslimioppineet omissa teoksissaan jo kehittivät antiikin ja myöhäisantiikin perintöä edelleen. Arabialais-islamilainen kulttuuri omaksui todella hellenismin hengen, olkoonkin että vain muutamaksi vuosisadaksi. Hellenismi loi ajanjaksona, joka ulottui aina vuosituhannen vaihteeseen saakka, islamilaisen yhteisön henkisen ilmapiirin, mutta se synnytti myös vastareaktion, jonka seurauksena kehitys kääntyi uskonnollisen suvaitsemattomuuden ja dogmaattisuuden suuntaan.

Eräät länsimaiset arabistit ja islamintutkijat ovat innokkaasti omaksuneet antiikintutkijoilta myöhäisantiikki-käsitteen kuvaamaan arabialais-islamilaisen kulttuurin muotoutumisvaiheita 600-luvulta aina 900-luvulle asti. Perustellusti voidaankin katsoa, että arabialais-islamilainen kulttuuri tuolloin on myöhäisantiikin viimeinen vaihe.

Monet islamilaiseen arkkitehtuuriin nykyisin helposti liitettävät piirteet, kuten suippokaaret ja geometrinen ornamentiikka, ovat peräisin ensimmäiseltä islamilaiselta vuosisadalta (vuodesta 622 jKr. lähtien.) Joskus kuin ihmeen kaupalla, säilyneet rakennukset ja rauniot auttavat ymmärtämään elämää aikakaudella, jolta muuten on jäljellä vain vähän luotettavaa kirjallista aineistoa.

Myöhäisantiikin perintö välittyi islamilaiseen arkkitehtuuriin paikallisten rakentajien ammattitaidon ja olemassaolevan, fyysisen ympäristön kautta. Julkisen rakentamisen taso oli jossain määrin taantunut jo ennen arabivalloituksia Bysantin valtakunnan keskeisillä alueilla. Lähi-idässä torit eli sûqit täyttivät aiemmin hellenististen kaupunkien avoimet ja julkiset kaupunkitilat ja esimerkiksi Petrassa pääkadun arkadikäytävät rakennettiin umpeen.

Ei ole siis merkkejä siitä, että islamilaiset valloitukset olisivat vaikuttaneet välittömästi kaupunkikuvaan tai elämänmenoon kaupungeissa. Kristillisten kirkkojen rakentaminen lakkasi, muttei kaikkialla - esimerkiksi Madabassa kirkon rakennusvaiheita on ajoitettu jopa varhaiselle abbasidikaudelle 700-luvun lopulle. Moskeijat veivät vähitellen kirkkojen paikan kylien ja kaupunkien keskeisinä julkisina rakennuksia. Vanha kirkkorakennus voitiin muuttaa Syyriassa suhteellisen helposti moskeijaksi, vain rukoussuuntaa muuttamalla ja poikkiakselia korostamalla. Kenties tällaisten esimerkkien innoittamana uudetkin moskeijat muistuttivat syyrialaisia basilikakirkkoja. Vastaavasti monet monumentit ovat läheistä sukua kristillisille keskeiskirkoille ja baptisterioille, esimerkkinä ns. Kalliomoskeija (690/691 jKr., ja joka ei siis ole moskeija.)

Myöhemmin vaalitun käsityksen mukaan profeetta Muhammed (k. 632) ja tämän neljä ensimmäistä seuraajaa (eli kalifia) eivät keskittyneet suureellisiin rakennustöihin tai ylellisyyksiin. Arkeologisen aineiston pohjalta tähän voisi suurelta osin yhtyäkin. Alkuaikojen “yksinkertaisuuden” voi selittää myös sillä, että valloitetuilla alueilla riitti vallasta syöstyn bysanttilaisen tai persialaisen ylimystön palatseja ja tiluksia, jotka kävivät ahtaiksi vasta hallitsevan luokan väestökasvun myötä.

Varuskuntakaupunki Kufa perustettiin noin vuonna 638 valloitussotien jatkuessa Persiassa. Kronikoitsija al-Tabariin (839-923) mukaan kaupunki rakennettiin paikalle, joka sijaitsi etäällä soisesta ja epäterveellisestä maastosta  alueelle, jossa kasvoi runsaasti kameleiden tarvitsemia rehukasveja. Jonkinlaisessa rituaalissa pääilmansuuntiin ammutut nuolet osoittivat suorakulmaisen moskeija-alueen rajat. Moskeijan etuosan ylle rakennettiin katto, jota kannattavat marmoripylväät olivat peräisin persialaisten kuninkaiden palatseista tai kristillisistä kirkoista.

Kufan korttelialueet jaettiin eri heimojen kesken, ja näillä oli vapaus käyttää ne kuten parhaaksi näkivät. Jonkinlaisia rakennusmääräyksiä kuitenkin tarvittiin, ja kerrotaan, että palovaaralliset kaislarakenteet korvattiin jossain vaiheessa tiilillä. Varhaisten islamilaisten rakenteiden yksinkertaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta pidettiin myöhemmin osoituksena islamin alkuaikoina noudatetuista islamilaisista hyveistä. Al-Tabariin mukaan Kufan asuinrakennusten korkeus tai kerrosluku ei saanut ylittää “normia” ja kun “oikeaan johdetulta” kalifi Umarilta (634-644) kysyttiin, mitä tämä tarkoitti, hän vastasi:”Normi on jotain, joka estää tuhlaamasta, muttei näkemästä tavoitetta.” Tämä yksinkertaisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden ihanne tuo mieleen omat käsityksemme Rooman
tasavallan tai Kreikan kaupunkidemokratioiden ajoista.

Yhtenäinen islamilainen valtakunta saavutti maantieteelliset rajansa ns. umaijadidynastian (661-750jKr.) aikana. Umaijadiarkkitehtuurin helmet, joihin kuuluvat roomalaisia linnakkeita jäljittelevät, ns. aavikkolinnat nykyisten Syyrian ja Jordanian alueilla, näihin liittyneet kylpylät sekä Damaskoksen suuri moskeija, ovat pääosin ajalta 700-740 jKr. ja syntyneet vakaissa ja suhteellisen rauhallisissa oloissa. (Kalifi Abd al-Malikin rakennuttama Kalliomoskeija valmistui sen sijaan tilanteessa, jossa valtakunta oli kriittisellä tavalla jakaantunut kahtia ja kapinallisella Ibn al-Zubayrilla oli hallussaan mm. Medina ja Mekka.) Umaijadikausi oli erityisen merkittävä juuri moskeijan kehityksen ja rakennustyypin vakiintumisen kannalta. Ajanjakson loppuun mennessä moskeijoista löytyvät periaatteesta kaikki nykyisinkin käytössä olevat elementit, kuten  rukoussyvennys (mihrâb) ja minareetti.

Umaijadiarkkitehtuurissa on yhdistettiin tietoisesti piirteitä sekä lännestä että idästä. Karkeasti yleistäen voidaan sanoa, että tilajärjestys on näissä rakennuksissa roomalaista ja bysanttilaista alkuperää ja yhä runsaammaksi käyvä ornamentiikka idästä ja Persian sasanideilta.

Linnakemaisten palatsien rakennus-jäänteiden ja seinämaalausten perusteella voidaan hallitsevan suvun jäsenten olettaa eläneen normaalia aristokraattien elämää, johon kuuluivat metsästys, runous, musiikki, velvollisuus osallistua valtakunnan sodankäyntiin ja loppujen lopuksi aina: uskollisuus omaa heimoa kohtaan. Umaijadi-ruhtinaiden muut paheksuttavat huvitukset ja hillitön elämänmeno yhdistettiin myöhemmissä kirjallisissa kuvauksissa ennen kaikkea palatsien yhteyteen rakennettuihin kylpylöihin. Tästä rasitteesta huolimatta juuri kylpylärakennukset (hammâm) ovat kaikkein uskollisimmin säilyttäneet antiikin perinnön islamilaisessa arkkitehtuurissa.

Penitenttisääntö houkutti erityisesti leskinaisia, mutta joukossa oli myös lukuisia nuoria neitosia, jopa aviovaimoja, jotka olivat saaneet mieheltään luvan liittymiseen. Keskiajalla maallikkonaiset asuivat tyypillisesti kodeissaan, niin kutsuttuina sekulaaripenitentteinä (sorores saeculares), mutta myöhäiskeskiajalla yleistyivät myös regulaaripenitenttien (sorores regulares) yhteisasumukset.

Penitenttien uskonnollinen elämä poikkesi monessa mielessä näistä perinteisistä naisten uskontoelämää koskevista oletuksista. Penitentit seurasivat uskonnollista kutsumustaan kodeissaan, he seurustelivat maallisesti suuntautuneiden kanssaihmistensä kanssa ja he höystivät hurskauselämäänsä aimo annoksella maallisia velvoitteita. Vaikka nämä penitentit vierailivat kirkoissa, pyhiinvaelluskohteissa ja luostareissa, heidän elämänsä päänäyttämöinä olivat kodit ja kaupunkien hälinäiset kadut. Tyypillistä penitenttien elämälle olikin se, että he toteuttivat uskonnollista kutsumustaan maallisen hälyn ja käytännöllisesti puhuivatkin sellaisista käsitteistä kuin cella mentalis, cella in mente, cella spiritualis, cella segreta, cella interiori ja cella non manufactam, joilla he kuvasivat maailmassa elävien pyhimysten vetäytymistä yksinäisyyteen ihmisten keskellä. Tämä rukouksesta, itsetutkiskelusta ja hiljaisesta Jumalan kanssa kommunikoinnista muurattu ‘sisäinen kammio’ kulki mukana kaikkialle, se ei ollut kiinni tilasta eikä paikasta, se ei vaatinut fyysistä vetäytymistä maailmasta.

Sisäinen integriteetti, ‘salainen kammio’, ei kuitenkaan ollut yksinään kyllin vankka suojamuuri maailmaa vastaan. Sen rinnalle vaadittiin myös maailman menoon sovellutettuja uskonnollisia rituaaleja ja päivittäisiä tottumuksia. Näiden maallikkojen eläessä kodeissaan, asun merkitys korostui: he eivät erottautuneet maailmasta muurien sisäänsä vetäytymällä vaan linnoittautumalla asuunsa.

Erinäisten sääntökuntien täysjäsenten tavoin maallikkojen hengenelämää rytmitti liturginen rukous, saarnojen seuraaminen, synnintunnustukset ja ehtoollinen. Nämä uskonnolliset rituaalit oli kuitenkin sovellettu maallikkoelämää varten. Uskonnollisten rituaalien lisäksi penitentit noudattivat erinäisiä sosiaalista elämää säänteleviä tapoja, joilla he rakensivat muuria itsensä ja tavallisten maallikkojen välille. Nämä tottumukset ilmenivät ennen kaikkena hillintänä ja epäsuotavien vaikutelmien poissuodattamisena. Penitenttien elämäkerrat kuvaavat näiden naisten hiljaista olemusta, maahan luotuja silmiä ja vallittautumista kunniallisilla kumppaneilla.

Maailma luonnehdittiin edelleenkin meluisaksi ja vaaralliseksi murheen laaksoksi, jossa kristityn sydän pakahtui ikävästä. Uutta oli kuitenkin se, että dominikaanit uskoivat naisten säilyvän pyhinä tämän pahan maailman keskellä. Maailma oli oikeastaan maallikkojen kiirastuli, jonka läpi käymällä he olivat askeleen lähempänä paratiisiaan.

Kolmen päivän aikana kuultiin 15 esitelmää aiheeseen liittyvistä eri teemoista. Aluksi Richard H. Helmholz Chicagosta luennoi vertailevasta oikeushistoriasta ja Englannin avioliitto-oikeudesta. Michael Gelting Kööpenhaminasta puhui perityn maan myyntiin liittyvistä tapasäännöksien muutoksista Skandinaviassa ja Länsi-Euroopassa 1100-1300-luvuilla. Anu Pylkkänen Helsingistä otti esille muutoksen naisten omistusoikeudessa keskiajalta uudelle ajalle. Thyra Nors Kööpenhaminasta määritteli varhaiskeskiajan sukulaisuussuhteet kaoottisiksi ydinperheen ja sen ympärille rakentuneiden sukulaisuussuhteiden sijaan. Laura Napran Oxfordista on tutkinut ja vertaillut avioliittosopimuksia Englannissa ja antoi muutamia esimerkkejä. Mia Korpiola Helsingistä heitti kiinnostavan kysymyksen: oliko keskiajan avioliitto prosessi vai oikeustoimi? Eli mikä teki avioliitosta pätevän ja antoi lapsille oikeuden perintöön, kirkon ajama pelkkä suostumus vai maallisen tapaoikeuden kihlaus ja avioliiton täytäntöönpano?

Thomas Lindkvist Göteborgista palasi kiistaan sukuyhteiskunnasta keskiajalla ja esitti, että sukuyhteiskunta oli 1800-luvun tutkimuksen keksintöä, kun tarkoitetaan valtiotonta yhteiskuntaa. Björn Bandlien Göteborgista käsitteli avioliiton suostumusteoriaa islantilaisten saagojen ja kirkon opin pohjalta. Lars Hermansson myös Göteborgista puhui valtasuhteista 1100-luvun Tanskassa kuninkaan, aristokratian ja kirkon kesken, missä suku- ja sosiaaliset suhteet olivat tärkeitä. Kathrine Gräsdal Tromssasta johdatteli keskiajan Norjan félag-instituution tutkimukseen.

Anu Lahtinen Turusta esitteli gradunsa aiheen eli 1400-luvun maakaupat ja naiset Lounais-Suomessa. Ragnhild Ormöy Stavangerista puhui yleensä avioliiton monimutkaisista omistussuhteista ja niiden muutoksista Norjassa keskiajalla. Camilla Fadum Oslosta esitteli teoreettisia ajatusmalleja sukupuolesta keskiajan Euroopassa. Anders Emanuelsson Göteborgista käsitteli kirkon maaomaisuuden kasvua Norjassa piipa Eysteinin maakirjan perusteella. Frederik Pedersen Aberdeenista kertoi hauskan esimerkin avioliiton ja omaisuuden koukeroista 1300-luvun Yorkista.

Tässä tapaamisessa oli erityisen hyvää se, että kaikki aiheet liittyivät toisiinsa ja yhteiseen otsikkoon, joten kaikki saivat varteenotettavia vinkkejä tutkimukseensa. Yhteenvetona voisi pitää seuraavia teemoja: omaisuus, perintö, sukupuoli, suku ja avioliitto. Esillä olivat erityisesti avioliitossa tapahtuneet omaisuudensiirrot, avioliiton laillisuus sekä sukulaisuussuhteiden toiminta. Paljon käsiteltiin myös normeja ja strategioita sekä käytäntöä ja diskurssia eli sitä, miten ihmiset toimivat lain ja verkostojensa puitteissa. Lopuksi todettiin, että keskiajan Pohjoismaiden ja muun Euroopan kehityksen vertailu on tärkeää ja hedelmällistä. Myös muita kuin historioitsijoita kaivataan mukaan!

Networkin vastuuhenkilöinä toimivat Birgit Sawyer ja Lars Ivar Hansen. Suomessa yhteyshenkilöt ovat Anu Pylkkänen Helsingistä ja Christian Krötzl Tampereelta. Myös kirjoittajalta saavat kiinnostuneet lisätietoja (sähköposti: Tuula.Rantala @finnair.fi).