Tervehdys kaikille! Var hälsad var och en!
Syksy on tullut, ja toiminta lähtee taas käyntiin. Ainakaan tänä vuonna ei voi valittaa, ettei kesä ollut tarpeeksi lämmin. Toivottavasti kaikilla on ollut nautinnollinen kesä.

Syksyn ohjelmaan kuuluu taas esitelmiä tuttuun tapaan, jotka toivomme miellyttävän jäsenkuntaa.

En glädjenyhet är att den här tidningen nu är räddad för en tid frammöver. Oskar Öflunds stiftelse biföll vår ödmuja begäran om ett liten stipendium och säkrade sålunda, att denna tidning kan utkomma även i fortsättningen. Vi hoppas också, att detta bidrag skall sporra oss att utveckla tidningen ännu mera och kanske utöka dess spridning.

Pidemmittä puhetta toivotan kaikille hyvää syksyn alkua ja näkemisiin Glossan syyskauden esitelmätilaisuuksissa.

Jeanette Lindblom

20.10 klo 18.15 Tieteiden talossa, Kirkkokatu 6, Helsinki
FT Timo Joutsivuo esitelmöi aiheesta
 “Musta surma ja lääkärit - lääketieteen kriisi”.

17.11 klo 18.15 Tieteiden talossa, Kirkkokatu 6, Helsinki
FT Anneli Luhtala esitelmöi aiheesta
 “Eriugena ja Priscianus”.

HUOM!
17.11. klo 17.00 Glossan syyskokous marraskuun esitelmän yhteydessä!

15.12 klo 18.15 Tieteiden talossa, Kirkkokatu 6, Helsinki
Dos. Markus Hiekkanen esitelmöi aiheesta
 “Kastepaikka - kirkon toinen polttopiste”.
 

SÄÄKSMÄEN KIRKON VUOSISADAT
JUHLASEMINAARI lauantai 9.10.1999
Valkeakoski-opiston luentosalissa, Kauppilankatu 2. Järjestää Valkeakoski-opisto ja Sääksmäen seurakunta. Puheenjohtajana lääninrovasti Kari Kauhanen. Ilmoittautumiset 30.9.1999 mennessä opiston kansliaan puh. 03-5766 3441.

Ohjelma:
10-10.15 Seminaarin avaus
10.15-11.15 Ohjelma toistaiseksi avoin
11.15-12-15 Dosentti Markus Hiekkanen: Keskiaikainen kirkkorakennus ja kirkonsisustus -lähtökohtana Sääksmäen kirkko
12.15-13.00 Lounastauko
13.00-14.00 Dosentti Helena Edgren: Sääksmäen kirkon keskiaikaiset kuvat
14.00-15.00 FT Hanna Pirinen: Reformaatio ja muuttuva kirkkotila
15.00-15.30 Kahvitauko
15.30-16.30  Professori Heikki Hanka: Traditio ja murros - kirkkotaide 1700- ja 1800 -luvuilla
16.30-17.30 FL Leena Valkeapää: Keskiaikaisten kirkkojen muutospaineet ja mielikuvat
17.30 Seminaarin päättäminen
19.00-20.30 Ritvalan köörin konsertti Sääksmäen kirkossa, johtaja Kari Rydman
20.30-23-00 Iltapala ja tutustuminen Latvian taiteen näyttelyyn Voipaalassa

Sunnuntaina 10.10.1999
10.00 Jumalanpalvelus Sääksmäen kirkossa
11.30-12.30 Sääksmäen kirkon saneerauksen esittely, opastus arkkitehti Ulla Rahola

Eurooppalainen tiede ja yliopistolaitos keskiajalta 1900-luvulle (Kes 141a, 1 ov), kl ti 10-12 Aleksanterinkatu 7 ls 5, Nuorteva, alkaa 22.2.

Luostareiden ja sääntökuntien merkitys kirkon historiassa (Kes 141c, 1 ov), kl ti 14-16, ke 12-16, Aleksanterinkatu 7 ls 5, Arffman 18.1-9.2

Kirkko, yhteiskunta ja kulttuuri Englannissa vuoteen 1700 (Kes 141c, 1 ov), kl ma, ti 10-12, Aleksanterikatu 7 ls 5, eri luennoitsijoita, 17.1-21.2.

Keskiajan filosofinen teologia (Kes 141c, 1 ov), sl ke 10-12, Aleksanterinkatu 7 ls 6, Knuuttila, alkaa 15.9.

Introduction to Medieval and Renaissance Studies (sop. muk., 5 ov), sl + kl ke 10-12 Porthania ls 376, Kahlas-Tarkka, Taavitsainen, alkaa 8.6 ja 19.1.

Old and Middle English poetry (edellyttää muinais- ja keskienglannin perustietoja) (Kes 143g, 2½ ov), kl ke 10-12 Porthania ls 349, Kilpiö, alkaa 19.1.

Medeltidsmuseet är alltid en trevlig upplevelse och värt mer än ett besök. På ett åskådligt sätt förs besökaren in i Stockholms medeltida värld. Miniatyrmodeller och uppbyggda kulisser ger inte endast stämning, utan visar på ett konkret sätt den medeltida vardagen. De genuina utställnings-föremålen blandas med rekonstruktioner och modeller. I kyrkhallen eller på galgbacken (två avdelningar i den rätt öppna museihallen) skapas stämning av ljudkulisser. Den intresserade kan läsa in sig bland en lagom mängd av informationstexter, men det går även bra att endast njuta av stämningarna och inta den medeltida atmosfären genom utställningsföremålen och hela utställningens mycket visuella uppläggning. Man får emellanåt känslan av att vandra in i en lanterna magica som visar medeltidens under och mysterier. Även den arkeologiska sidan har en märkbar plats i museet, där utställningshallens centrala del berättar om själva utgrävningarna av det medeltida Stockholm och om arkeologisk metod, även här på ett mycket pedagogiskt sätt.

Efter Medeltidsmuseet vandrade vår lilla grupp genom Gamla stans slingrande gator och spårade medeltida kvarlevor och inflytanden i stadsbilden här. En och annan husgavel bar ännu spår av sin medeltida skepnad och i ett gathörn var Stockholms månghundraåriga historia inkapslad i en husknut där en kullerstensgatan krökte sig runt en gammal kanon som stod lutad mot en i väggen inmurad runsten.

Vi sökte en god stund för att hitta ett lämpligt lunchställe i Gamla stan. Slutligen gav vi upp och gick in i ett litet och rätt sjabigt café på Västerlnggatan (nr 49), men blev postitivt överraskade. I källarvåningen fanns ett av Gamla stans många medeltida källare, och vi kunde avnjuta vår lunch vid långbord under mysiga medeltida tunnvalv.

Eftermiddagen upptogs av besök på Historiska museet. Där pågick som bäst en utställning ocm det vikingatida Birka. Förutom de utställda fynden från utgrävningarna i Birka så var där utställt den miniatyrmodell av Birka, vilken byggts för TV-programmen om utgrävningarna.

Även det övriga av Historiska museet bjuder på många intressanta föremål, även om utställningssättet här är mera traditionellt. En upplevelse är i alla fall det lilla rekonstruerade kapellet där man via högtalare får en stämningsfull ‘guidning’ med berättelse om trosliv och kyrkogång under medeltiden. I Historiska museets källare finns det berömda Guldrummet fyllt med guldskatter från olika århundraden. Rummet är dock inte ändast en skattkammare, utan föremålen är tematiskt framlagda och beledsagas av informativa texter där man tar upp guldets olika användning under olika tider. Även Historiska museets butik är värd att nämnas. Där finns, förutom de vanliga prylarna, ett stort antal böcker till försäljning, men tyvärr till ett rätt högt pris.

En dag med Stockholms medeltid visade sig vara riktigt lyckad. Och mer skulle det finnas att se, t.ex. med en utfärd till Birka.

Irlantilaisten pyhimysten vanhemmat ovat lähes aina kuninkaallisia tai ainakin jalosukuisia. Joissakin tapauksissa toinen vanhemmista saattaa olla orja, kuten esimerkiksi Brigitin äiti, joka oli orjana Brigitin isän talossa. Jalosukuisten vanhempien kautta pyhimyksen etuoikeutettu asema ilmaistaan yhteiskunnallisin termein ja myös maallisten sankareiden vanhemmat ovat yleensä kuninkaallisia. Vanhempien aseman lisäksi irlantilaisessa hagiografiassa korostetaan usein pyhimyksen sukua laajemmin esittämällä pyhimyksen genealogia. Nämä genealogiat voivat olla hyvinkin pitkiä, useita sukupolvia kattavia, ja ne voivat sisältää myös lyhyitä tarinoita pyhimyksen esi-isistä. Pyhimyksen isän suvun lisäksi voidaan luetella myös pyhimyksen genealogia äidin puolelta. Genealogiat ovat yleisiä myös irlantilaisessa maallisessa perinteessä ja niiden avulla pyhimys sidotaan osaksi maallista yhteiskuntaa. Pyhimyselämäkertoihin sisältyvät genealogiat voidaan kuitenkin nähdä myös fiktioina, joiden avulla legitimoidaan pyhimyksen kultin liittäminen osaksi uusien alueiden perinnettä.

Pyhimyksen ennalta määrätystä erityisyydestä kertoo myös se, että hänen siittämisensä ja syntymänsä tapahtuu yleensä epätavalliseen tapaan. Joissakin tapauksissa Pyhä Henki osallistuu pyhimyksen siittämiseen pyhimyksen äidin suuhun laskeutuneen liekin tai tähden muodossa tai Jumala saattaa antaa jälkeläistä toivoneelle hedelmättömälle parille lapsen. Pyhimyksen vanhemmat saattavat myös joutua yhtymään ulkoisista kielloista johtuen salaa. Irlantilaisten pyhimysten syntymään liittyvistä ihmeistä yleisimpiä ovat taivaallinen valo ja enkelit syntymäpaikalla. Synnytys voi myös olla kivuton tai se saattaa tapahtua ihmeitätekevän kiven päällä. Brigitin kerrotaan syntyneen auringonnousun aikaan kynnyksellä äidin toinen jalka sisällä ja toinen ulkona. Lisäksi äidillä oli kädessään maitovati, jonka lämpimällä maidolla vastasyntynyt lapsi pestiin. Pyhimyksen ennalta määrätystä asemasta kertovat myös yleensä ennen lapsen syntymää ja joskus jopa sata vuotta aikaisemmin annetut profetiat lapsen tulevasta suuruudesta. Niiden antajana on yleensä joku arvostettu ja tuonpuoleisen kanssa yhteydessä oleva henkilö, kuten joku toinen pyhimys, enkeli tai pakanallinen druidi.
Lapsuudessaan irlantilaiset pyhimykset joutuvat yleensä kasvatettaviksi jonkun muun pyhimyksen, piispan tai muun arvovaltaisen henkilön luokse. Kasvatettavaksi lähettäminen oli Irlannissa vakiintunut instituutio ja kasvattajana toimi usein joku lapsen sukulainen. Pyhimysten tavoin myös irlantilaiset maalliset sankarit ovat yleensä kasvatettavina lapsuudessaan. Kasvattamisen jälkeen pyhimykset menevät yleensä vielä opiskelemaan jonkun toisen pyhimyksen tai piispan luo ja opiskelunsa lopuksi he saattavat tehdä matkan Britanniaan tai Roomaan, missä he saavat piispaksi tai papiksi vihkimisensä. Samalla matkalla he saattavat saada myös kellon tai sauvan, joka toimii heidän virkansa merkkinä ja eräänlaisena taikakaluna. Ennalta pyhiksi määrättyinä irlantilaiset pyhimykset osoittavat pyhyytensä jo lapsuudessaan tekemällä ihmeitä, jotka usein liittyvät kotitöihin. Koulutuksensa päätteksi he kuitenkin saattavat suorittaa ensimmäisen suuremman ja itsenäisen ihmeensä, jolla he osoittavat suuruutensa opettajaansa nähden.

Aikuisuransa aikana irlantilaiset pyhimykset ovat ennen kaikkea ihmeidentekijöitä ja kirkkojen tai luostareiden perustajia. Lähes kaikkien irlantilaisten pyhimysten uskotaan eläneen ennen vuotta 640 eli aikana jolloin kristinusko vakiintui ja levisi Irlannissa ja sen myötä myös aikana, jolloin perustettiin uusia kirkkoja. Irlannin käännyttäjänä pidetty pyhä Patrick perustaa pyhimyselämä-kertojensa mukaan luonnollisesti eniten kirkkoja, mutta oikeastaan kaikkien irlantilaisten pyhimysten uskotaan perustaneen vähintään yhden kirkon. Usein viimeinen pyhimyksen perustama kirkko on hänen pääkirkkonsa, kulttinsa keskus, ja hänen ylösnousemuksensa paikka, johon hänet on ennalta määrätty haudattavaksi. Tämän oikean paikan osoittaa usein enkeli tai jokin ihme.

Maallisten sankareiden tavoin pyhimysten on usein todistettava voimansa taistelussa vastustajia, esimerkiksi maallisia hallitsijoita tai hirviöitä, vastaan. Irlantilaisissa pyhimyselämäkerroissa kuninkaita esiintyy tiheään, mikä osaltaan heijastelee lukuisiin kuninkaiden hallitsemiin klaaneihin jakautunutta yhteiskuntaa. Pyhimykset ennustavat kuninkaiden ja heidän sukujensa kohtaloita, käännyttävät ja parantavat heitä, vapauttavat heidän vankejaan, vaativat ja saavat heiltä alueita kirkoilleen, sekä taistelevat heidän palveluksessaan olevia druideja vastaan ja selviävät heidän lähettämistään murhaajista. Pyhimyselämäkerroissa voidaan myös esittää ajankohtaisia poliittisia väittämiä antamalla pyhimysten elinajan kuninkaiden edustaa pyhimyselämäkerran kirjoittamisajankohdan samoja sukuja.
Irlantilaisten pyhimyselämäkertojen hirviöt asuvat lähes poikkeuksetta vedessä, yleensä joko järvissä tai joissa. Yleisen kauhun levittämisen ja ihmisten tappamisen lisäksi hirviöt saattavat irlantilaisessa hagiografiassa myös levittää tauteja. Pyhimykset eivät kuitenkaan välttämättä aina tapa hirviöitä, vaan usein he vain komentavat ne lähtemään muualle ja lopettamaan pahanteko. Hirviöiden lisäksi pyhimykset voivat osoittaa voimansa ja sen oikean lähteen kohtaamalla paholaisia ja voittamalla ne. Irlantilaisessa hagiografiassa paholaisia kuitenkin esiintyy verraten harvoin ja vanhimmissa irlantilaisissa pyhimyselämäkerroissa paholainen ei toimi yleensä ihmisten tai eläinten kautta tai esiinny ihmishahmoisena.

Kuninkaiden, hirviöiden ja paholaisten lisäksi pyhimysten vastustajina irlantilaisessa hagiografiassa esiintyvät pakanalliset pappi-maagit eli druidit. Roolissaan yhteisönsä hengellisinä johtajina ja yliluonnollisten voimien haltijoina druidit muistuttavat pyhimyksiä. Kummatkin pystyvät hallitsemaan luonnonvoimia, mutta hagiografiassa pyhimysten osoitetaan olevan voimakkaampia, koska he pystyvät myös kumoamaan druidien taiat.

Irlantilaisten pyhimysten pyhyyden todistamisessa ihmeet ovat ratkaisevin todiste. Erityisen usein esiintyviä ovat luontoon liittyvät ihmeet. Irlantilaiset pyhimykset esimerkiksi vaikuttavat tuuliin ja sateeseen, saavat viljan kasvamaan nopeammin ja kesyttävät villieläimiä avukseen. Luontoihmeiden lisäksi he parantavat ja herättävät kuolleista, sekä siunaavat ja kiroavat melko ahkerasti. Erityisen usein esiintyviä parannettavien ryhmiä ovat spitaaliset ja sokeat. Lisäksi pyhimysten pyhyydestä todistavat enkelit, joita esiintyy irlantilaisessa hagiografiassa usein. Ne auttavat pyhimyksiä lapsuuden kotitöissä ja muissa tehtävissä, sekä opastavat pyhimyksiä.

Pyhimykset kuolevat yleensä hyvin vanhalla iällä ja he tietävät kuolemansa ajankohdan etukäteen. Siten he voivat myös valmistautua kuolemaansa valitsemalla itselleen seuraajan ja antamalla näille ohjeita luostarin oikeasta hoidosta, sekä omasta hautaamisestaan. Ennen kuolemaansa pyhimykset nauttivat viimeisen ehtoollisen ja usein itse kuolema tapahtuu pyhimyksen omassa kirkossa hänen seuraajiensa läsnäollessa. Enkelit tulevat yleensä hakemaan kuolleen sielun taivaaseen ja lisäksi kuolinpaikalla saatetaan nähdä taivaallista valoa. Irlantilaiset pyhimykset haudataan yleensä heidän ylösnousemukselleen määrättyyn paikkaan eli heidän omaan luostariinsa ja pyhimyselämäkerran lopuksi saatetaan kertoa pyhimyksen haudalla tai hänen reliikkiensä välityksellä tapahtuneista ihmeistä. Nämä kuoleman jälkeiset ihmeet eivät kuitenkaan ole irlantilaisessa hagiografiassa erityisen keskeisellä sijalla ja ne saatetaan sivuuttaa vain toteamalla, että ihmeitä on tapahtunut.

Suurin osa irlantilaisista pyhimyksistä tunnetaan vain hagiografian perusteella ja siten heidän todellisestä elämästään ja elämänvaiheistaan on vaikea sanoa mitään. Suurin osa irlantilaisista pyhimyselämäkerroista on kirjoitettu vähintään sata vuotta pyhimyksen mahdollisen elinajan jälkeen ja ainakin Brigitin kohdalla onkin kyseenalaistettu pyhimyksen henkilön historiallisuus. Hagiografian esittäminä pyhimysten elämänvaiheet muistuttavat suuresti toisiaan ja niitä leimaakin tietty kaavamaisuus, joka on tulosta hyväksyttyjen mallien seuraamisesta. Pyhimysten oli muistutettava aikaisempia pyhimyksiä täyttääkseen pyhyyden kriteerit.

Goslarin riita koski viime kädessä sitä, saisiko Fuldan apotti istua tietyissä kirkollisissa kokoontumisissa Hildesheimin ja muita piispoja paremmalla paikalla vai ei. Sinänsä näennäisen merkityksetön kunniasija antoi näet paremmat mahdollisuudet vaikuttaa läsnäolijoihin ja kulloinkin päätettäviin asioihin. Lisäksi sen kautta saattoi pyrkiä yhä uusiin, aivan käytännöllisiin kunnia- ja valtaoikeuksiin. Lopuksi ei saa unohtaa keskiajan pitkälti symboleja rakastavaa ajattelutapaa, joka teki hierarkiasta paljon enemmän kuin vain yksinkertaisen istumajärjestyksen. Kuten keskiaikaisten kirkollisten primaattien esimerkki osoittaa, erilaiset kunnia- ja symboliset oikeudet olivat keskiajan katolisessa kirkossa hyvin tärkeitä - ja niihin pyrittiin keinoja kaihtamatta.

Riidan osapuolista Wideradin apotinvaali oli varsin kiistanalainen. Häntä ei olisi periaatteessa saanut alunperinkään valita apotiksi, sillä hän ei ruumiinvammansa vuoksi olisi saanut vastaanottaa apotilta käytännössä edellytettävää pappisvihkimystä. Lisäksi hänen vaalinsa oli rikkonut niin Pyhän Benediktuksen luostarisääntöä kuin paavien ja maallisten hallitsijoiden luostarille antamia vapaan apotinvaalin takaavia privilegioita vastaan. Hoviin ja hallitseviin piireihin Wideradilla ei näytä olleen kovin kiinteitä suhteita. Komean kirkollisen uran ja runsaasti arvokkaita henkilösuhteita omannut Hezilo-piispa puolestaan oli ollut keisari Henrik III:n (1039-1056) luotettuja miehiä, ja myös tämän pojan, Henrik IV:n (1056-1105) holhoojahallituksen kanssa hyvissä väleissä.

Piispan ja apotin käymän kiistan taustalla oli paljon enemmän kuin mitä päälle näkyi. Apotin toimiin vaikutti hänen luostarinsa koko monisatavuotinen kunniakas historia Germanian etuoikeutetuimpana, rikkaimpana ja mahtavimpana luostarina sekä Germanian apostolin, Pyhän Bonifatiuksen perinnön vaalijana. Lisäksi Fuldan oli yritettävä puolustautua 1060-luvun alussa valtaansa laajentavia piispoja vastaan. Fuldan Widerad-apotin tärkeimpänä motiivina Goslarin riidassa lienee ollut juuri pyrkimys vahvistaa luostarinsa asemaa epävakaassa poliittisessa tilanteessa ja toisaalta alleviivata omaa korkeaa arvoaan. Myös henkilökohtaisia siteitä Goslariin omannut Hezilo-piispa puolestaan oli jo aivan piispakautensa alusta saakka pyrkinyt yhdistämään hiippakuntaansa ja edistämään sen kirkollisia oloja. Suurimpana kantona tässä kaskessa oli Goslarin alueen exemti, piispasta riippumaton asema. Niinpä Hezilon oli hyvin luontevaa pyrkiä liittämään Goslar tiukemmin omaan hiippakuntaansa ja osoittamaan valtaansa siellä.

Fuldan luostarin ja Hildesheimin hiippakunnan intressien lisäksi Goslarin riidassa oli kyse valtakunnan korkeimpien hengellisten ja maallisten herrojen välisestä kamppailusta vielä alaikäisen kuninkaan holhoojahallituksen johtopaikasta. Goslarin molemmissa kokoontumisissa oli läsnä kahden merkittävimmän valtapuolueen johtavia jäseniä, ja erityisesti joulun 1062 riitaisuuksissa valtakunnanpoliittisen asetelman osuus oli tärkeä.

Joulun synodissa Hezilon ja Wideradin palvelijoiden välille syntyi käsikähmää siitä, kumpi herroista saisi istua paremmalla paikalla. Ilmeisesti kiista syntyi paljolti epätietoisuudesta asian oikeasta laidasta. Tällä kertaa Wideradin onnistui selvitä riidasta voittajana ja saada itselleen parempi paikka, mikä on varsin hämmästyttävää ottaen huomioon osapuolten hyvin erilaiset lähtökohdat ja Hezilon vahvan aseman valtakunnanpolitiikassa Wideradiin verrattuna. Tässä yhteydessä synodin johtajana toimineen Mainzin arkkipiispa Siegfriedin rooli oli ratkaiseva. Ilman kokoontumisen johtajan siunausta ja myötävaikutusta Widerad ei olisi missään tapauksessa voinut ohittaa piispaa, sillä apottien paikka oli synodeissa automaattisesti vasta kaikkien piispojen jälkeen.  Siegfried oli itse joutunut poliittisesti epäsuosioon ja saanut kokea vastapuolueen johtajan, Kölnin Anno-arkkipiispan kannattajien kiristävän verkkoaan jopa Siegfriedin omassa kirkkoprovinssissa. Annon kannattajiin kuului myös Hezilo-piispa, ja tilanne oli suotuisa pienen näpäytyksen antamiseen vastustajille ja valtansa näyttämiseen heille. Lisäksi Siegfried oli Wideradin sukulainen ja tämän edeltäjä Fuldan apottina. Niinpä Wideradin kunnia heijastui myös Siegfriediin, ja Fuldan luostarille suotu erikoinen kunnianosoitus korotti myös Mainzin arkkipiispanistuimen arvoa Fuldan ja Mainzin yhteisen Bonifatius-tradition vuoksi.

Mitään todellista oikeutta etusijaan Hildesheimin piispaan nähden Fuldan apotilla ei voinut olla. Vaikka Fuldalla oli Germanian luostareista eniten erilaisia paavillisia ja keisarillisia privilegioita, ne eivät olleet sen kaltaisia, että apotti olisi voinut nousta niiden turvin piispan ohi. Asiassa ei auttanut luostarin exemtio, ei sen primaatti Germanian benediktiinien keskuudessa, eikä sen apotin oikeus piispallisiin tunnusmerkkeihin. Fuldan apotin viimeistään vuonna 1356 saama oikeus keisarinnan arkkikanslerin arvoon oli ilmeisesti vasta muotoutumassa Goslarin riidan aikoihin ja vielä ilman suurempaa merkitystä. Sen sijaan apotti lienee perustellut etusijaansa luostarin vanhalla perinnäisoikeudella, joka oli varmasti sidottu Fuldan voimakkaaseen Bonifatius-traditioon ja sen läheisiin suhteisiin Mainzin arkkipiispanistuimeen. Hyvin todennäköisesti moista totunnaisoikeutta ei kuitenkaan ollut todellisuudessa olemassa, vaan koko ajatus oli lähtöisin Fuldan munkkien päästä. Koska Siegfried oli itse aiemmin ollut Fuldassa munkkina, ajatuksella oli kuitenkin hyvät edellytykset lyödä itsensä läpi hänen johtamassaan synodissa. Niin Hezilo-piispa sai tyytyä apottia heikompaan istumasijaan jouluna 1062, vaikka hänen oikeutensa kunniapaikkaan oli alueen piispana perustellumpi kuin apotin.

Osapuolten seuraava yhteenotto tapahtui helluntaina 1063 jälleen Goslarissa. Vuoden 1063 ensimmäisen puoliskon aikana valtakunnan poliittinen asetelma oli muuttunut huomattavasti. Anno-arkkipiispan oli onnistunut nujertaa merkittävien hengellisten ja maallisten mahtimiesten muodostama ja Mainzin Siegfriedin johtama itsensä vastainen liittouma, minkä seurauksena Siegfried ja tämän kumppanit menettivät pitkälti valtaansa. Toisaalta jo Siegfriedin johtama liittouma oli osoitus Annon aseman hataruudesta, ja hänen yksinvaltansa päättymisen merkit olivat helluntaihin 1063 tultaessa jo selvästi nähtävissä. Helluntaina kyse ei ollut synodista vaan vielä alaikäisen kuninkaan johtamasta valtakunnan mahtimiesten kokoontumisesta. Tilaisuuden luonne oli aivan erilainen kuin aiemmin, ja se muutti myös joulun riitapuolien aseman. Siegfried ei enää voinut sanella kiistan ratkaisua, kuten aiemmin, eikä hän uskaltanut enää tukea Wideradia peläten menettävänsä hovin myötämielen; hänen asemansa oli näet heikko ja hän oli saapunut Goslariin tavoitteenaan taivutella kuningas palauttamaan Mainzin arkkipiispanistuimelta aiemmin riistettyä omaisuutta. Hezilolla sen sijaan oli kuninkaan lähipiirissä hyvin vaikutusvaltaisia puolestapuhujia.

Helluntain riita alkoi, kun molempien osapuolten palvelijat joutuivat jälleen kiistaan herrojensa istumapaikoista. Hezilon kaiken varalta kirkkoon piilottamat soturit hyökkäsivät esiin ja ajoivat fuldalaiset ulos kirkosta. Tämän jälkeen jumalanpalvelus alkoi kuninkaan läsnäollessa. Pian kirkkoon ryntäsi kuitenkin fuldalaisia aseet kädessä, ja alun käsikähmä kärjistyi pian verilöylyksi, jossa sai surmansa useita ihmisiä molemmilta puolilta. Seuraavana päivänä pidetyssä tutkinnassa Hezilolla oli helppo työ vierittää koko syy tapahtuneesta Widerad-apotin niskoille. Hezilon asema hovissa oli parempi kuin Wideradin, ja fuldalaiset näyttävät todellisuudessakin kärjistäneen tilanteen verenvuodatukseksi. Välttääkseen kovemman tuomion apotti turvautui lahjomiseen ja osti itsensä ja seurueensa vapaiksi huomattavalla määrällä luostarin omaisuutta. Tapahtumalla oli Fuldan luostarin taloudelle katastrofaaliset seuraukset. Kiistasta voittajaksi selvinneelle Hezilo-piispalle Goslarin riidasta puolestaan ei näytä koituneen ikävyyksiä.

Uutinen Goslarin kiistan tappiosta ja sen mukanaan tuomista raskaista taloudellisista menetyksistä saivat osan Fuldan munkkeja nousemaan kapinaan apottiaan vastaan. Laukaisevan tekijän, Goslarissa kärsityn arvovalta- ja taloudellisen tappion, lisäksi kapinan taustalta löytyy pitempään vaikuttaneita tekijöitä, jotka heikensivät luostarin ilmapiiriä ja yhteishenkeä sekä vaikeuttivat sen elämää. Fuldan taloudellinen tilanne oli heikentynyt jo jonkin aikaa, ja luostarin henkeä myrkytti sen sisäisten ryhmien välinen kilpailu, Wideradin vaikea persoonallisuus, piispojen luostaria kohtaan suuntaama paine ja kysymys valinnasta eri benediktiiniläissääntötulkintojen välillä. Kapina ei kuitenkaan levinnyt lopulta kovin laajalle ja se oli helppo kukistaa, sillä apotti sai taakseen hovin täyden tuen. Tämä on helppo ymmärtää, sillä munkkien kapina omaa apottiaan vastaan oli niin karkea loukkaus kirkon, uskonnon ja yhteiskunnan hierarkiaa vastaan, että kapinallisten oli turha odottaa ymmärtämystä. Vaikka kapina kukistettiin pian, tapaus jätti yhdessä Goslarin riidan lopputuloksen kanssa Fuldaan raskaat jäljet.

Intellektuaalisen historian yleisesityksissä on tapana asettaa jyrkkä katkoskohta  likimain 1500-luvulle. Tällöin väitetään keskiajan muuttuneen uudeksi ajaksi. Tyypillisinä uuden ajan aloittajina mainitaan sellaisia sivistyshistorian suuria nimiä kuin Leonardo da Vinci (1452-1519), Francis Bacon (1561-1626), Galileo Galilei (1564-1642) tai viimeistään René Descartes (1596-1650). Keskeisinä muutoksina mainitaan esimerkiksi luonnontieteen voimakas kehitys, kirkon holhoavan otteen murtuminen tai yksilöllisyyttä korostavien ajattelutapojen leviäminen. Monet sitä paitsi ajattelevat, ettei kyse ollut ainoastaan intellektuaalisen historian murroksesta. Myös yhteiskunnallisten rakenteiden ja tavallisen ihmisen elämän ajatellaan muuttuneen merkittävästi, niin ettei jako keskiajan ja uuden ajan välillä ole yksinomaan sivistyshistoriallinen ratkaisu.

Historialliset yleisesitykset tahtovat vieläpä antaa sellaisen kuvan, että siirtymä keskiajalta uudelle ajalle olisi ollut länsimaisen sivistyshistorian jyrkin murros. Jopa siirtymä vanhalta ajalta keskiajalle näyttää sivistyshistorioissa lievemmältä muutokselta. Lukion oppimäärän perusteella moni voi ajatella, että tiede ja muu oppineisuus pysyi oleellisesti samana aina Aristoteleesta 1500-luvulle asti. Oleellisesti uusia ajattelutapoja olisi siis tullut vasta, kun skolastisiset rakenteet murrettiin.

Tällainen tapa jakaa intellektuaalisen historian aikakaudet on yksiselitteisesti väärä: yhtä selvää ei ole, mikä olisi oikea jako. Kansainvaellukset merkitsivät länsimaisessa kulttuurissa radikaalia uudelleen aloittamisen jaksoa. Boethius (480-524) lähipiirinsä tuella otti ohjelmakseen säilyttää antiikin sivistyksen jälkipolville ikään kuin suojatuissa varastoissa, kuten esimerkiksi Cassiodoruksen perustamassa Vivarium-luostarissa. Tällainen ohjelma osoittautui tuiki tarpeelliseksi. Se ei kuitenkaan riittänyt luomaan kyllin vahvaa oppineiden yhteisöä kansainvaellusten melskeisiin. Läntinen sivistyselämä jouduttiin rakentamaan käytännöllisesti katsoen tyhjästä Kaarle Suuren (742-814) koulu-uudistuksessa. Mitään tällaista suurta mullistusta ei renessanssista voida löytää. Kyse oli erilaisten sivistyslaitosten sisällä tapahtuneista kehityskuluista, joissa ajattelutavat toki muuttuivat.

Jonathan Swift puuttuu novellillaan ’Kirjojen taistelu’ (1704) tuolloin virinneeseen pamflettisotaan antiikin ja uuden ajan sivistyksen paremmuudesta. Moderni lukija on tottunut ajattelemaan tällaista teemaa niin, että kyse olisi nimenomaan sellaisista murroksista, joka sijoittuisi 1500-luvun tienoille, esimerkiksi siirtymästä aristotelisesta fysiikasta newtonilaiseen mekaniikkaan. Kuinka ollakaan, Swiftin tapa jakaa aikakaudet on toinen. Hän asettaa Tuomas Akvinolaisen ja Johannes Duns Scotuksen taistelemaan uuden ajan joukoissa. Näin siitä huolimatta, että eräät keskeiset 1600-luvun lopulla vaikuttaneet antiikin sivistyksen puolestapuhujat taistelevat antiikin joukoissa. Swift ei mieltänyt Akvinolaista ja Scotusta traditionalisteina, vaan uudistajina, jotka halusivat kohota auktoriteettiensa yläpuolelle. Juuri siitähän koko sodassa oli novellin mukaan kyse: uuden ajan sivistyneistö halusi, että heidän kukkulansa jollakin keinotekoisella tavalla kohotettaisiin antiikin väen asuttaman Parnasson yläpuolelle.

Swift ei tarkoita vähätellä 1500-luvun murroksen merkkihenkilöitä. Hän kirjoittaa esimerkiksi: ”Silloin Aristoteles huomasi Baconin lähestyvän katsannoltaan kauheana. Hän jännitti jousensa päähän asti ja antoi nuolensa lentää. Se meni ohi tämän uuden ajan valiosoturin, suhisten hänen päänsä yli. Mutta Descartesiin se osui. Rautakärki löysi napakasti virheen otsakkeesta, lävisti nahan ja pahvin ja osasi hänen oikeaan silmäänsä. Kauhea kipu tuiversi tämän jousimiesvalion ympäri kuolemaan asti ja veti hänet hänen omiin pyörteisiinsä, niin kuin korkeammin vaikuttava tähti.”

Miksi Swift asettaa Akvinolaisen ja Descartesin kirjat taistelemaan rinnatusten? Käsittääkseni kyse on siitä, että Swiftin novelli liittyy pamflettisotaan, jossa intellektuaalinen historia jäsennettiin kahteen jaksoon eli uuteen ja vanhaan aikaan. Näiden kahden rajaviivaa ei tuolloin sijoitettu 1500-luvulle vaan pikemminkin 500-luvulle. Novellin huolellisempi lukeminen osoittaa, että Swift kylläkin piti keskiajalle sijoittuvia kirjallisia saavutuksia varsin vaatimattomina: uuden ajan varsinaiset valiosoturit sijoittuivat 1600-luvulle. Silti kyse oli ennen kaikkea siitä, oliko sivistys missään vaiheessa antiikin kulta-ajan jälkeen päässyt nousemaan edes silloiselle tasolle, saati sitten korkeammalle.

Entä pitäisikö meidän nähdä merkittävä epäjatkuvuuskohta intellektuaalisessa historiassa 1500-luvun tienoilla, vaikka Swift ei olisikaan nähnyt? Tähän kysymyksen voi tietysti vastata, että ajanjaksoon 500-2000 sijoittuu niin paljon materiaalia, että koko ajanjakson yhtenäinen käsittely on mahdotonta. Tässä mielessä tarvitsemme tietenkin aikakausjakoja, ja ainakin yksi sellainen on luontevaa sijoittaa tavalla tai toisella välille 1250-1650. Tällöin ei kuitenkaan välttämättä tarvita jyrkkää jaottelua, eikä edes sellaista, joka pysyisi erilaisissa historiankirjoituksen konteksteissa samana. Oleellisempi kysymys onkin, miksi sijoittaisimme samanlaisen jyrkän ja yleiskatsauksellisen jaon läntisen keskiajan ja uuden ajan väliin kuin mitä antiikin ja keskiajan väliin on tapana sijoittaa?

Yksi tavallinen tapa vastata tähän kysymykseen on viitata siihen vankkaan tietoisuuteen oman työn uutuudesta, joka oli monien 1500- ja 1600-luvun älykköjen identiteetille tärkeä. Koska Galileo ja Newton ymmärsivät tekevänsä oleellisesti uudenlaista tiedettä, ja heidän tieteensä oli menestyksellistä, on ollut tapana uskoa heidän käsityksensä edeltäjien merkityksettömyydestä. Tämä argumentti ei kuitenkaan ole looginen. Ajatellaanpa, että marjaämpäri kiertää poimijalta toiselle, ja se joka vihdoin saa ämpärin täyteen, kulkee ympäriinsä hihkumassa: ”keräsin ämpärin täyteen”. Hän on tietysti oikeassa, mutta silti kunnia keräämisestä kuuluu yhtä lailla häntä aikaisemmille poimijoille.

Esimerkiksi juuri luonnontieteen historiankirjoituksessa on käynyt selväksi, ettei Galileon, Descartesin ja Newtonin suuri innostus oman työn uutuudesta ollut totuudenmukaista. Heidän työnsä on luontevampaa nähdä aiempien kehityskulkujen jatkumona. Sama näyttäisi pätevän muillakin aloilla. Intellektuaalisen historian harrastajat näyttävät päätyvän tähän tulokseen sitä mukaa kuin uusia keskiajan älyllisen elämän alueita aletaan tutkia.

Entä kirkon holhous? Eikö ole merkittävä murros, jos sivistys vapautuu kirkon holhouksesta? Tosiasiallinen tilanne historiassa ei ole ollut totutun kuvan kaltainen. Sydänkeskiajalla kirkolla oli vain vähän intressiä holhota intellektuelleja. Suuri osa ajatustyöstä tehtiin joka tapauksessa aidon kristillisen vakaumuksen pohjalta, joten vilpitön totuuden etsintä ei oikeastaan voinut olla ristiriidassa kirkon opin kanssa. Näyttääkin siltä, että kirkko alkoi kiinnostua sivistyneistön opeista vasta sellaisissa tilanteissa, joissa niillä oli poliittista merkitystä. Niinpä kirkon omaan valtapiiriin kuuluvaa älymystöä holhoava ote leimaa lähinnä renessanssiin sijoittuvaa poliittisen vallan viivytystaistelua — eikä se siis koskaan leimannut intellektuellien ajattelutapoja. Protestantit ja eräät tiedepiirit joutuivat vanhoillisen katolisen kirkon hampaisiin — sikäli kuin vanhuksella enää hampaita oli. He onnistuivat (kummallista kyllä) jättämään meille perinnöksi suhteellisen vahvan vaikutelman, että kirkko olisi ollut napit vastakkain älykköjen kanssa koko keskiajan.

Kaiken kaikkiaan, en pidä jakoa keskiajan ja uuden ajan välilä kovinkaan merkityksellisenä. Jyrkkää raja-aitaa ei tälle välille ole syytä pystyttää. Mielestäni historiankirjoituksen eri aloilla on syytä erikseen pohtia, mitä ilmiöitä kussakin yhteydessä on syytä pitää keskiaikaan kuuluvina, ja mitä uuteen aikaan. Useimmilla aloilla on vielä pohdittava sitäkin, pitäisikö erottaa erillinen renessanssi. Emme voi ottaa annettuna mitään yleistä ja universaalia vuosilukua, joka jakaisi nämä aikakaudet. Kenties kansainvaellukset särkivät antiikin sivistyksen, mutta sen jälkeen nykyisiin ajattelutapoihin johtanut kehitys on ollut suhteellisen jatkuvaa ja yhtenäistä.