HYVÄÄ ADVENTTIA - EN GOD ADVENT!

Den 17. november hölls Glossas höstmöte och i samband därmed valdes en ny styrelse för Glossa. Den nya styrelsen börjar sitt arbete från årsskiftet och består av följande personer:

Till ordförande valdes FL Tuomas Heikkilä.
Övriga styrelsemedlemmar är:

 Arja Karivieri
 Laura Lahdensuu
 Jeanette Lindblom
 Samu Niskanen
 Mikko Piippo (med Ritva Palmén som suppleant)

Jeanette Lindblom

Muuta Ohjelmaa:
9.12. klo 18.15
Prof. Jaakko Frösén esitelmöi aiheesta
“Ajankohtaista Petrasta - hiiltyneestä papyrusarkistosta Aaronin vuoren kaivauksiin”
Helsingin yliopisto, Porthanian luentosali I, Yliopistokatu 3.
 
 

Dies Medievales 2000 “Keskiaika keskuudessamme” Savon P.  Olavin linnassa 14.-15.10.2000

Pääteeman lisäksi päivillä sopii käsitellä muitakin kiintoisia aiheita. Lopullisen ohjelman muodostelen ennen muuta yleisön toiveiden perusteella. Tavoitteena on saada mukaan myös Suomen ulkopuolelta vieraita, vaikka suomi pysyy edelleen seminaarikielenä.

Toivon ehdotuksia 20-25 minuutin mittaisiksi esityksiksi tammikuun 31. päivään mennessä, joko sähköpostitse tai perinteisen postin välityksellä alla olevaan osoitteeseen.

Jukka Korpela - jukka.korpela@joensuu.fi
Joensuun Yliopisto, Historian Laitos, PL 111   80160 Joensuu
Http://personal.inet.fi/koti/jukka.korpela

Vem var det då som levde och verkade i Konstantinopel? Kejsarhovet hade förstås en synlig roll, liksom senatorsklassen, palatsgardet och framför allt Hagia Sofia -kyrkans prästerskap. Men ser man närmare på bilden blir den mera mångfaseterad. Den omfattande byråkratin sköttes på det praktiska planet av utbildade personer. Skolningen bestod vanligen av en klassisk grundutbildning och en juridisk skolning. Den mest berömda lagskolan fanns i Beirut, men åtminstone redan från 500-talet kunde man studera juridik även i Konstantinopel. En dikt ur Agathias samling (vilken numera återfinns i Antologia Graeca) berättar bl.a. om skolornas basilika där juridik undervisades. Agathias själv har skrivit en dedikationsdikt där han och tre studiekamrater donerar en ikon av ärkeängeln som tack för slutförandet av fyra års juridikstudier och med önskan om en lyckosam framtid. Agathias och hans vänkrets hörde till Konstantinopels krets av jurister och ämbetsmän tillhörande den övre medelklassen.

En faktor som påverkade stadsbilden och livet i staden var de många byggnadsarbeten som pågick inte minst på 500-talet. När Theodosius II utvidgade staden kring år 413, genom att bygga en ny landmur, täckte stadsytan ca 1 400 hektar. Detta område var långtifrån utbyggt vid denna tid. En inventarielista nämner 14 kyrkor och 14 palats, 8 allmänna och 153 privata badhus, 5 spanmålsförråd och 4 388 större hus. Även Hippodromen, en akvedukt och några vattencisterner är från Theodosius tid. Under 400-talets lopp byggdes åtminstone en rad med nya kyrkor. Men speciellt på 500-talet var byggnadsaktiviteten livlig, speciellt från kejserligt håll. Bl.a. Hagia Sofia återuppbyggdes i till sin nuvarande storhet efter Nika-upproret år 532.

All denna byggnadsverksamhet gjorde att en stor grupp yrkeskunniga personer levde i staden. Och säkerligen fick en stor del av stadens befolkning i ett eller annat skede sin utkomst via denna byggnadsverksamhet. Agathias berättar i sitt historieverk en liten anekdot rörande en av de mest kända personerna i branchen, Antemos av Tralles, som var arkitekt och ingengör för bygget av Hagia Sofia. Agathias berättar hur Antemios hade kommit i strid med sin granne, en rethor vid namn Zeno. Då Zeno vanligen vann över Antemios genom sin förmåga att använda ord beslöt ingengören att ge tillbaka på sitt eget sätt. En del av Antemios våning låg under Zenos vardagsrum. Där installerade Antemios i smyg stora kittlar och kopparrör och lyckade genom ångtryck få Zenos golv att skaka och sålunda imitera en jordbäfning. Zeno blev mycket förödmjukad i hovet, när han storligen talade om den hämska jordbävningen, som ju förståss inge annan hade känt av.

Även på andra ställen i texten kommer det fram att gransämjan kanske inte alltid var den bästa. En orsak till gräl var t.ex. tilläggsbyggen, vilka avskärmade solluset för grannarna. Ur texten framgår även att Konstantinopel vid 500-talets mitt redan var mycket tätt bebyggt.

Riktiga jordbävningar var en reell fara för staden och i december 557 upplevde Konstantinopel en förödande jordbävning. Agathias berättar hur människor strömmade ut på gatorna i panik och sedan inte vågade ta skydd i byggnaderna även om det var kallt. Å andra sidan ökade den gemensamma faran samhörighetskänslan och man kunde se högt uppsatta personer gå omkring i staden och dela ut filtar och mat åt de nödställda.

I samma textstycke nämner Agathias även hur kvinnor av alla samhällsklasser, inte bara vanliga kvinnor utan även personer ur de högre stånden, i den panik som uppstod rörde sig i fritt i folkmassan bland männen. Det fanns alltså skillnader i etikettsregelrna för kvinnor av olika samhällsklass, men överlag gällde förstås att kvinnor inte skulle röra sig ensamma alltför offentligt bland män. Så nämner t.ex. en text från 600-talet hur man i Hagia Sofia annonserade att en relik, den heliga lancen, som hade räddats från Jerusalem undan Persernas erövring år 614, var till allmänhetens beskådande, så att alla stadens män kunde se reliken den påföljande veckans tisdag och onsdag och alla kvinnor under samma veckas torsdag och fredag. Även i husen förekom ofta några rum avskillda för kvinnorna, den s.k. gynaikeion.

Speciellt giftasvuxna flickor skulle hållas undan från männens blickar. Medan unga män kunde umgås med jämnåriga, spela spel och vandra på gatorna och se på de bilder som fanns där. Härom berättar en av Agathias’ dikter. Det fanns en hel del antika konstverk och statyer i staden att se på, men diktens bilder är troligen något annat. Av den grekiska texten framgår det att de var målade (alltås inte skulpturer). Andra dikter berättar om porträtt av berömda danserskor och musiker, vilka var verksamma i staden. Det är möjligt att det är dessa som de unga männen kan se på gatorna, kanske som reklamaffischer utanför krogar och underhållningsetablisemang. Det är ett känt faktum, att det fanns en stor mängd kvinliga artister ocn även prostituerade i Konstantinople. En dikt nämner t.ex. en berömd lyrspelerska som hette Maria av Alexandria.

Liksom alltid i storstäder så bestod en stor del av befolkningen av personer som av någon orsak flyttat in till staden i hopp om avancemang eller en bättre framtid. Tidigare hade alla vägar lett till Rom, nu ledde de till det nya Rom. Det bodde alltså människor i Konstantinopel, vilka härstammade från rikets alla hörn. Utanför rikets gränser kom säkerligen även en stor mängd handelsmän och diplomater, vilka vistades i staden.

Detta har endast gett en liten bild av stadslivet. Inget är ännu sagt om slavar, tiggare och de mäktiga cirkuspartien. Likaså fanns det hantverkare i staden. Som hamnstad hade Konstantinopel sin beskärda dela av sjömän, hamnarbetare och redare. Och inte endast lagkunskap udervisades i staden, utan även t.ex. medicin. Bl.a. en läkarhandbok skriven av läkaren Aëtios på 500-talet har bevarats till vår tid. Kanske har detta i alla fall skapat en liten bild av livet och människorna  i det bysantinska rikets huvudstad i skuggan av det glittrande kejsarhovet.

Referat av ett föredrag  hållet i  Joensuu 26.11.1999

Vuori sijaitsee Petran arkeologisessa puistossa linnuntietä viiden kilometrin päässä keskustasta. Antiikin juutalainen, kristillinen ja islamilainen perinne, jota täydentävät myöhemmät keskiajan bysanttilaiset ja arabiankieliset lähteet sekä ristiretkien kronikat, pitävät vuoren huippua Aaronin, Mooseksen isoveljen, hautapaikkana.

Paikka kiinnostaa suomalaistutkijoita siksi, että sen yhteydessä oleva Pyhän ylipappi Aaronin talo mainitaan yhdessä 500-luvun Petran perhearkiston hiiltyneessä papyruksessa. Arkisto löytyi vuonna 1993 ja suomalaistutkijat pelastivat sen ja saattoivat sen luettavaan asuun. Aaronin haudan islamilainen muistomerkki vuoren huipulla (1320 m.) on rakennettu aikaisemman kirkon raunioille 1300-luvulla. Tutkijat ovat kuitenkin keskittyneet 70 metriä alempana olevan ylätasangon rauniokenttään, jolla aikanaan on ollut n. 3000 neliömetrin rakennusryhmä. Raunio on jo aikaisemmin tunnettu Aaronin luostarina. Suomalaisten kahden vuoden aikana suorittamat kaivaukset vahvistavat tämän tiedon. Rakennusryhmä käsittää mm. suuren kirkon ja pienemmän kappelin sekä asuin- ja huoltotiloja. Pikemminkin kuin luostari, kysymyksessä on kuitenkin pyhiinvaelluskeskus hotellihuoneineen. Tulevissa kaivauksissa on tarkoitus selvittää, miten keskus on toiminut ja miten sen huolto oli järjestetty.

Tämän vuoden kenttäjakson aikana tutkimusryhmä jatkoi vuonna 1998 aloittamansa monitieteisen ohjelmansa toteuttamista. Arkeologisten kaivausten ja inventoinnin lisäksi kehitettiin edelleen kartoitus- ja mallinnusmenetelmiä, sähköisessä muodossa olevan paikkatiedon keräämistä arkeologiseen tietopankkiin, digitaalivalokuvausta ja kolmiulotteista mallinnusta koko Aaroninvuoresta ja sen lähiympäristöstä.

Kaivaukset keskittyivät viime vuonna löytyneeseen bysanttilaiseen kirkkoon eli basilikaan. Niiden aikana kaivettiin esiin ja tutkittiin olennaiset osat itse rakennuksesta. Tutkimukset jatkuvat Suomeen tuodun löytöaineiston parissa Helsingin yliopistossa. Aineisto kertoo rakennusvaiheiden suhteellisen ajoituksen, tilojen käytön, niiden muuttamisen ja tuhoutumisen. Tarkka ajoittaminen riippuu ennen muuta keramiikkalöytöjen tutkimisesta. Toistaiseksi on selvää, että kirkko on rakennettu alunperin 400- ja 500-lukujen taitteessa ja että se on ollut toiminnassa läpi bysanttilaisen ajan varhaiselle islamilaiselle Umaijadien hallituskaudelle, vähintään 600-luvun lopulle ellei myöhempään.

Mahdollisen islamilaisen vaiheen jälkeen, ristiretkien aikana rakennus on ollut mahdollisesti uudestaan kristillisessä käytössä. Kirkkorakennusta edeltävältä ajalta on peräisin keramiikkalöytöjä ja uudelleen käytettyjä julkisen rakennuksen työstettyjä rakennuskiviä.

Roomalaisella kaudella eli nabatealaisten aikana paikalla on ollut vähintään vartiotorni, mahdollisesti nabatealainen pyhäkkö. Kolmilaivaisen kirkon itä-päädyssä alttarin takana on puolipyöreä ulkonema, istuinrivit papistolle ja keskellä piispan tai luostarin apotin valtaistuin. Lattia on jo ensimmäisessä vaiheessa päällystetty suurilla marmorilaatoilla, jotka ovat tuontitavaraa. Alttarikoroke oli erotettu seurakunnan tilasta marmorikaiteella. Kirkon pääoven edessä länsiseinää vasten oli mahdollisesti eteistila.

Varhaisin kirkko ilmeisesti tuhoutui maanjäristyksessä. Se kuitenkin jälleen-rakennettiin, mutta neliöpohjaiseksi ja puolta pienemmäksi. Länsiosasta muodostettiin pylväikön reunustama avoin piha, joka päällystettiin hiekkakivilaatoilla ja rikkoutuneilla marmorilevyjen kappaleilla. Itäosan marmorilattia säilytettiin. Sisätilasta poistettiin pylväiköt ja niiden palkistot. Ne korvattiin pilareiden kannattamilla tukikaarilla. Samalla alttarikoroke sai uuden hahmon ja sivulaivoja levennettiin keskilaivan kustannuksella. Mahdollisen maanjäristyksen aiheuttaman sortuman jälkeen rakennuksen sisäpilarit yhdistettiin toisiinsa väliseinillä. Läntinen pihalle antava ulkoseinä vahvistettiin paksuksi varustukseksi, jonka päälle päästiin pihalta kiviportaita. Mahdollisesti samassa vaiheessa tai myöhemmin sisätiloja jaettiin uusilla väliseinillä pienemmiksi.

Vielä ei ole tietoa siitä, jatkoiko rakennus tai osa siitä kirkkona. Tiloista löytyi jälkiä tulisijoista ja suuri määrä aterioista jääneitä luita ja kalanruotoja. Lopullinen tuhokin tapahtui ilmeisesti maan-järistyksessä. Viimeistään kirkon toisen vaiheen rakentamisen yhteydessä länsipuolelle lisättiin pylväiden rajoittama eteistila. Sen ali kanavoitiin sadevesi sisäpihalta suureen vesisäiliöön, jonka reunalle eteinen ulottuu. Eteisen edessä oli vielä pieni kaivohuone. Eteisen lattia oli päällystetty monivärisellä mosaiikilla. Sitä reunustaa kauttaaltaan taidokas kolmesta viisivärisestä nauhasta punottu palmikko-kuvio. Pääoven edessä on monimutkainen ympyränmuotoinen keskuskuvio. Sen molemmin puolin seisoo kaksi leijonaa katsoen kohti keskuskuviota. Leijonien jälkeen tulevat vauhdikkaat metsästyskohtaukset. Toisessa pyydetään verkolla ilmeisesti villikarjua, joka kuitenkin pääsee karkuun, ja toisessa metsästyskoiran (tai mustan pantterin?) saaliina on gaselli. Niiden jälkeen molemmissa reunoissa odottavat metsästäjien satuloidut hevoset. Sivuovien edessä on lintuja. Keskioven edustaa peittävät myöhemmin rakennetut askelmat. Niiden alla on hyvin tilaa rakennuskirjoitukselle, joka kaivetaan esiin ensi vuonna. Toivoa on, että kirjoitus paljastaa kirkon nimen ja myöhemmän kirkon rakennusajankohdan - sekä tietysti rahoittajan. Valitettavasti mosaiikki on tarkoituksella tuhottu poistamalla suuri osa ihmis- ja eläinhahmoista sekä paikkaamalla tyhjät kohdat suuremmilla yksivärisillä mosaiikkikivillä. Paikkaustyö on huolellista, mutta itse poistetuista hahmoista on jäänyt sen verran jäljelle, että koko mosaiikin voi ennallistaa.

Kuvien tuhoaminen eli ikonoklasmi alkoi Lähi-idässä 700-luvulla, Umaijadien hallintokauden lopulla, niin kristittyjen kuin muslimienkin keskuudessa. Kirkon mosaiikkilattia on siis silloin ollut näkyvissä ja kirkkorakennus käytössä. Ikonoklasmi on ilmeisesti muslimien työtä, mikä merkitsee sitä, että ainakin tuo osa rakennusta oli silloin islamilaisessa käytössä. Emme tiedä, jatkoiko kirkko toimintaansa rakennuksen itäosassa.

Aaroninvuoren eteläisellä ja lounaisella rinteellä jatkettiin inventointia, johon tänä vuonna kuului myös useita koekaivauksia. Tutkittu alue, jolta kerättiin kaikki irtokeramiikka ja varhainen kivikauden aineisto oli kaikiaan noin 235.000 neliömetriä. Erityistä huomiota kiinnitettiin pinnanmuodostukseen ja maataloutta palvelleisiin pato- sekä terassirakennelmiin, joita oli yli 120, sadeveden varastointiin ja kuljetukseen. Virtuaali-mallin avulla voitiin seurata veden kulkua ja ennallistaa tilanne aikaa, jolloin rakennelmat olivat vielä kunnossa ja maatalous kukoisti alueella, joka nykyään on aavikoitunut.

Keramiikasta valtaosa on peräisin ajanlaskumme taitteesta nabatealaisten ajalta. Hehän juuri olivat kuuluisia vedenkäsittelylaitteistaan. Alueelta löytyi myös lukuisia asuinpaikkoja alkaen aina varhaisesta kivikaudesta ja päättyen nykyaikaan. Rakennuksista mielenkiintoisimpia ovat korkea nabatealainen vartiotorni, Petraan johtava karavaanitie, nabatealainen maatalo tai karavaanien huoltopiste, mahdollinen pieni pyhäkkö ja suuri kalkinpolttouuni. Kaikkialta kerättiin maanäytteitä Suomessa tehtäviä tarkempia tutkimuksia varten. Niiden avulla voitaneen selvittää myös kasvikunnan vaihtelua eri aikoina.
 

Toisaalta monet yhteisöt reagoivat ruton uhkaan tavoilla, jotka myöhemmin tulivat tavanomaisiksi erilaisten epidemioiden uhatessa. Venetsiassa kaikki kaupunkiin pyrkivät ohjattiin 40 päivän karanteeniin, Firenzessä katuja ja kujia puhdistettiin kaikesta liasta ja saastasta ja Milanossa kolme tartunnan saaneen perheen taloa sinetöitiin ja uhrit jätettiin kuolemaan. Tutkimuskirjallisuudessa on usein väitetty, että tämänkaltaiset toimet olivat kaupunkien johdon empiirisen havainnoinnin tulosta ja riippumattomia lääkäreiden rutosta ja sen ennaltaehkäisemisestä esittämistä mielipiteistä. Lääkärit olisivat eläneet teorioidensa linnakkeessa ilman kontaktia reaalitodellisuuteen.

Voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, pitääkö tämä näkemys paikkaansa. Mitä lääkärit itse asiassa ajattelivat rutosta ja mitä keinoja he esittivät sen torjumiseksi ja parantamiseksi?

Vuosina 1347-49 kirjoitetuissa lääketieteellisissä ruttotraktaateissa kirjoitettiin muun muassa taudin nimestä, sen syistä ja ennalta-ehkäisykeinoista. Musta surma -nimi 1300-luvun puolivälin ruttoepidemialle vakiintui vasta 1700-luvulla ja aikalaislääketieteen teksteissä sitä kutsuttiin yksinkertaisesti joko epidemiaksi tai pestilentiaksi. Esimerkiksi Jacme d’Argamont tulkitsi pestilentia-termin Isidorus Sevillaisen Etymologiat-teokseen nojautuen “sellaisen myrskyn ajaksi, jonka on aiheuttanut tähdistä tuleva valo”. Tuntematon Montpellierissä vaikuttanut lääkäri tulkitsi epidemian ilman pilaantumiseksi, joka yhtäkkiä tappaa kaikki olennot ja joka on palautettavissa taivaankannen ilmiöihin.
 

Mustan surman syy oli lääkäreille pikemminkin syiden ketju, mikä ajatus oli sopusoinnussa 1300-luvun yleisen epidemologisen ajattelun kanssa. Universaalille vaikutukselle etsittiin universaalia syytä, joka 1300-luvun opillisen ajattelun mukaan välttämättä kytkeytyi kosmologiaan. Primaarinen syy oli tietenkin johdettavista Jumalasta, joka jos ei muuta niin ainakin hyväksyi tapahtuman. 1300-luvun luonnon-filosofit olivat kuitenkin kehittäneet senkaltaisen luonnonjärjestyksen mallin, joka oli autonominen ja jota hallitsivat luonnonlait. Näin ollen samalla kun rutto oli yliluonnollisen toimijan aikaansaannos ja hyväksymä, se oli myös osa itsenäisesti toimivaa luonnonjärjestelmää. Tässä merkityksessä sillä oli sekä taivaankannen ilmiöihin perustuvat yleiset syynsä että maanpäälliset, erityiset syynsä.

“Taivaalliset” syyt yhdistyivät useimmiten planeettojen konjunktioihin. Mustan surman tapauksessa syypääksi ehdotettiin yleensä 20. maaliskuuta 1345 tapahtunutta Saturnuksen, Marsin ja Jupiterin konjunktiota, joka sattui Vesimiehen tähtikuviota vasten. Taustalla oli muun muassa Albertus Suuren näkemys siitä, että Marsin ja Jupiterin konjunktio aiheuttaa aina suuren pestilentian, erityisesti, jos se sattuu lämpimässä ja kosteassa eläinradan merkissä. Konjunktio oli tavalla tai toisella aiheuttanut pilaantuneen ilman leviämisen maan päällä.

Ilman pilaantumista voitiin analysoida myös viittaamatta taivaankappaleiden konjunktioihin. Lääketieteen mukaan mätänevät aineet mukaan lukien kuolleiden ruumiit, ulosteet ja seisova vesi saattoivat aiheuttaa ilman myrkyttymisen. Näistä lähteistä nousevat pilaantuneet höyryt moninkertaistuivat helposti pilaten ilmaa laajallakin säteellä. Periaatteessa siis ruton aiheuttavia höyryjä oli mahdollista syntyä lähes missä tahansa. Erään aikalaislääkärin Gentile da Folignon mukaan näitä höyryjä kätkeytyi muun muassa pitkään suljettuina olleisiin kaivoihin ja luoliin. Itse asiassa ylipäänsä kaikki, mikä haisi pahalta, oli epäilyttävää. Mustan surman aikana kiinnitettiinkin huomiota mm. teurastamoiden ja nahkurinverstaiden epämääräisiin hajuihin ja tämänkaltaiset tuotanto-laitokset määrättiin usein siirrettäväksi kaupunkien ulkopuolelle.

Historioitsijat ovat usein esittäneet, että myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun maailmassa oli kaksi kilpailevaa teoriaa ruton leviämisestä: ilman pilaantumisteoria (josta alettiin 1600-luvulla käyttää miasmaattisen teorian nimeä) sekä erilaiset tartuntateoriat. Usein on väitetty, että yliopisto-opettajat kannattivat edellistä ja maallikot - kokemusperäisesti - jälkimmäistä. Kun Mustan surman aikana ja sen jälkeen useisiin kaupunkeihin perustettiin “terveydenhuoltoneuvostoja”, niin näiden toiminnan on nähty pohjanneen käytännön kokemukseen ja olleen tavallaan vastoin yliopistolääkäreiden ajatuksia ja neuvoja. Vasta Fracastoron “taudin siemen” -idea 1500-luvulla olisi alkanut muuttaa lääketieteen perusnäkemystä. Tämä näkemys vaikuttaa kuitenkin virheelliseltä.

Jos 1300-luvun puolivälin ruttotraktaatteja tarkastellaan lähemmin, niin ruton leviäminen ilman kautta ja tartuntamalli näyttäisivät näet pikemminkin kulkevan käsi kädessä. Esimerkiksi Gentile da Folignon mukaan pilaantunut ilma tunkeutui ihmisen kehoon joko hengityksen tai ihon huokosten kautta. Seurauksena oli myrkyllisen aineen syntyminen lähelle sydäntä ja keuhkoja. Pienikin myrkyllinen määrä saattoi saastuttaa koko ruumiin, koska sillä oli kyky monistaa itseään. Gentilen mukaan infektoitunut keho levitti “myrkyllisiä höyryjä” eteenpäin joko hengityksen taiihokontaktin välityksellä. Näin rutto saattoi levitä ihmisestä ihmiseen tartunnan kautta, per contagionem. Lisäksi rutto saattoi edetä paikasta paikkaan joko naapuruuden vuoksi, “saastuneelta alueelta” tuotujen elintarvikkeiden välityksellä tai tuulten kuljettamana. Yhdessä nämä ruton leviämisen tavat luonnollisesti tekivät sen nopean etenemisen mahdolliseksi.

Käytännössä kaikki lääkärit, jotka kirjoittivat mustasta surmasta pitivät sen ennalta ehkäisyä ja hoitoa mahdollisena. Lääkäreiden esittämät ennaltaehkäisevät toimet pyörivät yleensä ns. kuuden ei-luonnollisen asian ympärillä. Nämä olivat ilma, ruoka ja juoma, liikunta ja lepo, uni ja valve, kehoon otetut asiat ja kehon eritteet sekä mielenliikutukset, passiot ja affektit.

“Pakene nopeasti ja kauas äläkä pidä kiirettä takaisintulemisen kanssa” oli eräs aikakauden tyypillinen “ilmaan” liittyvä ohje. Vastaavasti Gentile da Foligno kirjoitti, että “tämän erityisen ruton suhteen pakeneminen on paras ratkaisu, sillä tämä sairaus on myrkyllisin kaikista myrkyistä.” Tämä ei kuitenkaan ollut ainut Gentilen tai muiden lääkäreiden ilmaa tai laajemmin siis elinympäristöä koskeva neuvo ruttoa vastaan. Yleensä ottaen ilmaan liittyvät ohjeet olivat kolmenlaisia: 1) pilaantuneesta ilmasta vapaan elinpaikan valitseminen, 2) turmeltuneen ilman puhdistaminen ja 3) kaiken kontaktin välttäminen tartunnan saaneiden kanssa.

Paikan valinnan suhteen ei kuitenkaan ollut kysymys pelkästään maantieteellisestä sijainnista, vaan myös asuintalosta, jopa tietystä huoneesta sekä sen ilmanvaihdosta. Pariisissa suositeltiin muuttamista pois sellaisten paikkojen läheltä, joissa pilaantuneisuutta yleensä esiintyi, kuten mutaiset ja likaiset paikat sekä seisovan veden ääret. Pilaantuneen ilman puhdistamiseksi ehdotettiin talon kaikkien huoneiden desinfioimista kuivia ja aromaattisia puita, kuten katajaa, tai mausteita polttamalla. Gentile da Foligno suositteli myös nuotioiden polttamista kaduilla pahojen hajujen poistamiseksi. Pahan hajun ja pilaantumisen välillä nähtiin yhtä ilmeinen yhteys kuin pilaantumisen ja pestilentian. Hajun katoaminen ymmärrettiin siten merkiksi ilman puhdistumisesta.

Kuten useimmissa myöhäiskeskiajan terveydenhoito-oppaissa, niin myös ruttotraktaateissa suurin osa preventiivisistä ohjeista keskittyi ruokaan ja juomaan. Yleinen sääntö oli “välttää kaikkea ylimääräistä ja liian kosteaa ruokaa, koska tämä altisti epidemialla”. Suositeltavaa oli helposti sulavan ruoan nauttiminen, koska sen ajateltiin synnyttävän hyvää verta. Juomaveden tuli olla puhdasta ja viinin lämmintä. Eräässä ohjeessa suositeltiin valkoviinin ja kertaalleen keitetyn veden sekoitusta.

Liikuntaa suositeltiin vain kohtuullisessa määrin; liikaa rehkimistä pidettiin vaarallisena. Unen ja valveen suhteen kiinnitettiin huomiota muun muassa unen määrään, päivänokosien vaarallisuuteen epidemian aikana (yleensä ottaen) sekä oikeaan nukkuma-asentoon. Aineenvaih-duntaa säädeltiin ensinnäkin ruoan ja juoman määrän ja laadun avulla. Toisaalta ruumiiseen kertyvistä kuona-aineista oli välttämätöntä päästä eroon ruumiin pitämiseksi puhtaana. Tätä varten käytetyt metodit olivat yleensä oksetus- ja ulostuslääkkeet tai verenpäästäminen. Ruton aikana piti myös välttää negatiivisia tunteita, kuten vihaa ja surullisuutta, ja päinvastoin etsittävä iloa ja hyvää mieltä musiikin, laulujen, kertomusten ja muiden vastaavien miellyttävien asioiden avulla. Itsesuggestio sekä mielen ja ruumiin välinen yhteys kuuluivat siis 1300-luvun puolivälin yliopistokoulutuksen saaneen lääkärin ennaltaehkäisevien keinojen varastoon.

Edellä mainittujen elämäntapojen säätelyyn perustuvien ennalta-ehkäisevien keinojen ohella suositeltiin myös erityisiä lääkeaineita ruttoa vastaan. Näistä tunnetuin oli nimeltään tyriaca (theriaca), joka sisälsi yli 60 eri ainesosaa.

Ruton hoito tapahtui yleensä samoilla keinoin kuin ennaltaehkäisykin. Samalla ajateltiin, että oireiden ilmaantuessa paha aines oli poistettava potilaasta mahdollisimman nopeasti, jotta kehon luonnolliset voimavarat palautuisivat. Käytännössä pahasta aineesta uskottiin päästävän tehokkaimmin eroon verta valuttamalla, mitä saatettiin suositella tehtäväksi niin kauan, että potilas
menettäisi tajuntansa.

Kaiken kaikkiaan on selvää, että lääkärit näkivät kuten aikalaisensa ylipäänsä mustan surman sosiaalisena katastrofina, jota ei voinut tarkastella yksinomaan  kliinisestä näkökulmasta. Samalla he kuitenkin pyrkivät rationalisoimaan taudin, selittämään sitä ja asettamaan sen siihen käsitteelliseen viitekehykseen, johon he olivat koulutetut eli yliopistolääketieteeseen. Tässä he tukeutuivat voimakkaasti kreikkalaisiin, roomalaisiin, arabialaisiin ja varhaisempiin latinalaisiin lääkäreihin, joiden tekstit muodostivat lääketieteen yliopistocurriculumin perustan. Mainituissa pyrkimyksissään heidän voi sanoa onnistuneen.

Lääkäreiden preventiiviset ideat perustuivat loogisesti taudin syitä koskeneeseen teoriaan. Ensinnäkin ilman pilaantumista pyrittiin ehkäisemään pitämällä talot, huoneet, kadut ja kaupungit siisteinä, sekä torjuamalla ilman pilaantuminen ja puhdistamalla pilaantunut ilma aromaattisten aineiden avulla. Toiseksi lääkärit pyrkivät ylläpitämään ihmisten vastustuskykyä, erityisesti ei-luonnollisten tekijöiden avulla mutta myös joillakin erityisillä vasta-lääkkeillä. Kolmanneksi esitettiin, että piti välttää sellaisia tilanteita, joissa tauti voisi tarttua.

Ne toimenpiteet, joihin esimerkiksi Venetsiassa, Firenzessä ja Milanossa ryhdyttiin, olivat sopusoinnussa niin lääkäreiden mustalle surmalle antamalle etiologialle kuin sen ehdottamille torjuntavoillekin. Lääketieteen ja eri paikkakunnilla tehtyjen käytännön toimenpiteiden välillä ei siten ollut ristiriitaa. Päinvastoin voidaan väittää, että yliopistolääketieteen teoriat olivat tulleet koko terveydenhuoltoajattelua hallitseviksi normeiksi.