Kirsi Kanerva ja Anita Geritz
Syyskuussa 2019 Åbo Akademissa väitellyt Sofia Lahti on tarkastellut väitöskirjassaan Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries pohjoismaisia relikvaarioita. Lahden tutkimuksen kohteena ovat olleet sekä säilyneet että sittemmin kadonneet relikvaariot. Glossa ry:n helmikuisessa kuukausiesitelmässä FT Sofia Lahti kertoi tarkemmin, millaisia nämä pyhäinjäännösten säilyttämiseen ja esittelyyn tarkoitetut kotelot olivat, mistä niitä Pohjoismaihin tuli ja miten niihin suhtauduttiin.
Relikvaariot olivat keskiajalla tärkeä osa katolista jumalanpalvelusperinnettä. Reformaation myötä ne kuitenkin katosivat kirkkotilasta. Reformaatio oli syynä myös siihen, miksi keskiaikaisia relikvaarioita on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa säilynyt melko vähän. Esimerkiksi nykyisen Suomen ja Ruotsin alueella kuninkaan voudit takavarikoivat ja sulattivat arvokkaista metalleista tehtyjä relikvaarioita, jotta kruunu pystyi rahoittamaan sodankäyntiään. Osa reliikeistä piilotettiin, osa taas katosi muuten esimerkiksi ryöstöissä tai tulipaloissa.
Säilyneitä relikvaarioita tai niiden osia on Pohjoismaissa noin 200. Osa näistä säilyneistä relikvaarioista on museoissa, osa taas kirkoissa. Säilyneistä ja kadonneista relikvaarioista voidaan saada tietoa erilaisista kirjallisista lähteistä, kuten kauppa- ja lahjoitusasiakirjoista, pyhimys- ja ihmekertomuksista, kanonisaatioasiakirjoista, reliikkijuhlien kuvauksista, kirkkojen reliikki- ja relikvaarioluetteloista, konfiskaatioluetteloista ja kronikoista (esim. Paulus Juustenin piispainkronikka 1500-luvulta). Kadonneisiin relikvaarioihin on Lahti löytänyt näistä aineistoista viittauksia noin 300 kappaletta. Lahti myös esitti hypoteesin, että kokonaan kadonneita relikvaarioita on ollut Pohjoismaissa jopa 6000.
Reliikkien ja relikvaarioiden merkitys
Reliikit olivat tärkeä osa keskiaikaista kirkon elämää ja jokaisessa kirkossa oli oltava vähintään yksi reliikki, joka muurattiin alttarin sisään. Reliikkikultin tausta on varhaisissa kristittyjen yhteisöissä, jotka kokoontuivat marttyyrien hautapaikoille. Varhaisimmissa kirkoissa oli alttarin alla kryptassa usein marttyyrin hauta, ja myöhemmin reliikit ja niitä säilyttävät relikvaariot siirrettiin kirkkotilaan. Kun kristinuskon valta-aseman myötä uusia uskon marttyyreita ei enää syntynyt, tulivat heidän tilalleen ja reliikkien lähteiksi muut pyhimykset. Reliikiksi kelpasivat ajan myötä myös “toisen käden reliikit”, esimerkiksi pyhimystä koskeneet kangaspalat.
Pohjoismaissa varhaisimmat pyhimykset olivat kuninkaita ja piispoja. Marttyyrien ja pyhimysten reliikeissä oli läsnä pyhyys. Aineellisina objekteina ne olivat aistein koetun hartauden ja pyhyyden kokemisen välineitä. Reliikki – tai korpus, jos kyseessä oli pyhimyksen koko ruumis – oli maatumaton, hyväntuoksuinen ja siinä oli voimaa.
Reliikkiä ei ollut sopivaa käsitellä tai säilyttää paljaaltaan, vaan ne käärittiin kankaisiin ja asetettiin relikvaarioihin. Lahti kuvasi esitelmässään, että siinä missä reliikki on ikään kuin sielu, sen säilyttämiseen tarkoitettu relikvaario on ruumis. Keskiajan ihmisille reliikit olivat kalliimpia kuin kulta ja jalokivet. Niitä varten valmistetut relikvaariot olivat usein hienointa, mitä keskiajan ihminen saattoi nähdä. Relikvaarioiden valmistuksessa käytettiin erilaisia materiaaleja, jalometallien lisäksi esimerkiksi luuta, puuta tai jopa kangasta, ja joskus eksoottisia materiaaleja kuten strutsinmunia tai norsunluuta. Ne saattoivat olla emaloituja tai sisältää myös kristallia ja lasia, jolloin katsoja saattoi koristellun relikvaarion himmeän läpikuultavan pinnan läpi nähdä reliikin kangaskääreessään. Tämä pyhän näkeminen oli samalla ikään kuin silmien kautta saatava ehtoollinen, pyhän koskettamista katseella. Tällainen pyhyyden visuaalinen kohtaaminen nousi myöhäiskeskiajalla erityisen tärkeäksi.
Muodoltaan ja kooltaan relikvaariot olivat hyvin erilaisia. Suurimmat relikvaariot olivat ruumisarkkuja. Myös kirkkojen alttariristeissä saattoi olla reliikkejä. Kaulassa pidettävä riipus taas saattoi säilyttää pienen reliikkihipun. Varakkailla relikvaario oli tällaisissa riipuksissa tai vaikkapa reliikkihipun sisältävässä rintaneularelikvaariossa aina mukana. Relikvaarioissa saattoi olla myös tekstiä; joskus tämä teksti ei välttämättä ollut tarkoitettu yleisölle, vaan pelkästään pyhimykselle, jolloin viesti oli saatettu kirjoittaa relikvaarion sisäosaan.
Reliikit olivat keskiajalla haluttuja, sillä ne toivat kirkoille hengellistä ja poliittista valtaa. Kallisarvoisen relikvaarion valmistus oli toki kirkolle suuri taloudellinen ponnistus, mutta toisaalta kirkossa säilytettävät reliikit, joista osa niitti mainetta ihmeitätekevinä, saattoivat houkuttaa paikalle pyhiinvaeltajia. Pyhäinjäännöksille tuotiin votiivilahjoja, minkä seurauksena kirkko vaurastui ja sillä oli taas varaa panostaa uusiin reliikkeihin ja relikvaarioihin. Reliikkejä voitiin saada lahjoituksina, mutta myös varastaa tai jopa ostaa. Reliikkien ostamisessa kyse oli kuitenkin simoniasta, jota keskiajan kirkko piti pahana rikoksena.
Voidaan sanoa, että relikvaarioilla oli keskiajalla sosiaalinen elämä. Ne toimivat osana virallisia seremonioita. Ne olivat liikkuvia ja niitä tuotiin ihmisten pariin, tiloihin, joihin reliikin läsnäolo levitti pyhää ja joissa reliikkejä saattoi koskettaa. Koska reliikissä oli voimaa, liittyi tähän kosketukseen myös vaaraelementti, jolloin esimerkiksi kangas relikvaarion ja koskettajan ihon välissä suojasi koskettajaa. Näiltä osin Lahti toi esille myös sen, miten reliikkejä koskeviin uskomuksiin sekoittui kansanuskon elementtejä, joita virallinen kirkko ei hyväksynyt.
Relikvaarioita Suomessa ja Pohjoismaissa
Esitelmän aikana Sofia Lahti esitteli muutamia merkittävimpiä relikvaarioita Suomessa ja muualla Pohjoismaissa. Suomen suurin ja todennäköisesti tunnetuin relikvaario on Pyhän Henrikin 1400-luvulta peräisin oleva sarkofagi Nousiaisissa. Turun tuomiokirkossa sijaitseva reliikkiarkku, jossa mahdollisesti säilytettiin Autuaan Hemmingin jäänteitä, on sekin 1400-luvulta. Tämä kahdesta sisäkkäin olevasta arkusta vanhempi ja pienempi sisältää myös kahvat, joiden avulla kirstua on voitu kantaa. Arkku on voinut olla mukana esimerkiksi juhlakulkueissa, missä se on levittänyt ympärilleen pyhyyttä.
Säilyneet relikvaariot ovat muodoltaan monenlaisia. Esimerkiksi 1200-luvun lopulta peräisin oleva Thomas Becketin reliikkiä säilyttänyt relikvaario Hedalenin kirkossa Norjassa jäljittelee muodoltaan norjalaista sauvakirkkoa. Osa relikvaarioista tehtiin ruumiinosan muotoisiksi – erityisesti käsivarsi- ja päärelikvaariot ovat yleisiä. Tällaisten relikvaarioiden on pitkään tulkittu edustavan sisällä olevaa käsi- tai kalloreliikkiä. Lahden mukaan relikvaarion muodolla ja sen sisällä olevalla reliikillä ei kuitenkaan tarvinnut olla tällaista yhteyttä, vaan tärkeämpää oli relikvaarion muodon symbolinen ja käytännöllinen merkitys. Käden muotoisella relikvaariolla saatettiin esimerkiksi siunata uskovia, kun taas usein luonnollisen kokoiseen päärelikvaarioon saattoi olla helpompi ottaa kontaktia ja kokea pyhimyksen läsnäolo.
Pohjoismaissa on säilynyt useita päärelikvaarioita. Ne olivat erityisen tyypillisiä Pyhän Ursulan reliikeille. Pohjoismaisista päärelikvaarioista monet on yhdistetty Kölnin alueeseen, missä Pyhä Ursula ja 11000 neitsyttä kokivat 300-luvulla marttyyrikuoleman ja missä heidän kulttinsa työllisti monia relikvaarioita valmistavia taidekäsityöläisiä. Lähteistä tiedetään, että Porvoossa on ollut hopeinen, mahdollisesti Pyhän Ursulan päärelikvaario, joka ei kuitenkaan ole säilynyt. Vastaava relikvaario on säilynyt vain Sigtunassa.
Myös Turun tuomiokirkossa sijaitseva harvinainen kangasrelikvaario on tehty pään muotoiseksi. Vastaavanlaisia relikvaarioita löytyy Euroopasta, mutta näistä poiketen Turun kalloreliikki on konstruoitu kalloluiden lisäksi monista eri luupaloista. Kankaaseen on kirjailtu kuva martyyrikuolemasta: siniseen puetun pyhimyksen pää on katkaistu miekalla. Lahti esitti, että relikvaario ei olisikaan Pyhän Eerikin tai Pyhän Henrikin, vaan se tulisi yhdistää Pyhän Ursulan ja 11000:en neitsyen kulttiin. Sininen on nimittäin neitsyiden väri ja 11000:en neitsyen on uskottu kuolleen juuri relikvaarion marttyyrikuvauksen mukaisesti. Toisen Turun tuomiokirkon kalloreliikin, ristinauhakuvioisen ”Birgitan kalotin” alkuperä on samaten oletettavasti Pyhän Ursulan kultissa, ei birgittalaissääntökunnassa kuten on aiemman ehdotettu. Kumpikin relikvaarioista on todennäköisesti valmistettu juuri Kölnissä.
Tuleva tutkimus
Relikvaarioissa ja reliikeissä riittää tutkittavaa, ja Lahti nimesi esitelmänsä lopuksi esimerkkejä mahdollisista tulevista tutkimusaiheista. Relikvaarioiden suhdetta sitä ympäröineeseen kirkkotaiteeseen ja liturgiseen esineistöön voisi kartoittaa. Myös reliikeille suunnattujen votiivilahjojen historiaan ja merkitykseen keskiajan ruumiillisuuden kannalta voisi perehtyä.
Seuraavaksi Lahti tulee tutkimaan relikvaarioiden suhdetta fragmentin käsitteeseen Elina Räsäsen johtamassa projektissa ”Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä”. Keskiajalla reliikkien jakaminen osiin oli yleistä. Pienikin hippu pyhimyksen jäänteitä edusti koko pyhimystä ja toi tämän pyhyyden läsnäolevaksi. Koneen säätiön rahoittamassa Räsäsen hankkeessa tutkitaan pyhien esineiden fragmentaarisuutta: miksi esineitä hajotettiin osiin, miten se vaikutti niiden merkitykseen ja kuinka fragmentit vaikuttavat kuvaamme menneisyydestä.
FT Sofia Lahden taidehistorian alaan kuuluva väitöskirja Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa https://www.doria.fi/handle/10024/170392.