Anita Geritz
Glossan syksyn 2021 viimeisessä esitelmäillassa 25.11. perehdyttiin FT Miikka Tammisen johdolla keskiaikaisten hirviöiden kiehtovaan maailmaan. Hirviöt herättivät keskiajalla laajaa kiinnostusta ja hirviöiden luonnetta, alkuperää ja suhdetta ihmiskuntaan käsiteltiin monenlaisissa kirjoituksissa. Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) -kirjaansa perustuvassa esitelmässä Tamminen kävi läpi kirjavan joukon hirviöistä kertovia keskiaikaisia lähteitä.
Hirviöt ja Raamattu: mitä hirviöt olivat ja mistä ne tulivat?
Keskiaikaisessa maailmankuvassa elolliset olennot voitiin jakaa kolmeen ryhmään: ruumiillisiin, kuolevaisiin eläimiin; ihmisiin, joilla oli toisaalta kuolevainen ruumis, toisaalta kuolematon sielu; sekä yliluonnollisiin henkiolentoihin. Keskiajan hirviöitä löytyi jokaisesta näistä kolmesta ryhmästä, minkä lisäksi jopa kasvi- ja kivikunnasta saatettiin erottaa hirviömäisiä lajeja.
Keskiajan usko hirviöihin perustui Raamattuun, jonka kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä mainittiin mm. jättiläiset, seireenit, onokentaurit ja lohikäärmeet. Raamatun lisäksi monet esikristilliset klassiset auktorit viittasivat erilaisiin hirviöihin – nämä antiikinaikaiset hirviökuvaukset muovasivat myös keskiaikaista maailmankuvaa.
Keskiajan teologit jäivät kuitenkin pohtimaan hirviöiden alkuperää – mistä hirviöt, erityisesti ihmismäiset hirviörodut, olivat peräisin? Tähän Raamattu ei tarjonnut yksiselitteistä vastausta, vaan selityksiä keksittiin useita. Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksiin pohjautuen yleiseksi konsensukseksi muodostui, että mikäli hirviörotuja oli olemassa (Augustinus oli valmis tätä epäilemään), olivat ne erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta osa ihmiskuntaa ja polveutuivat Aadamista, kuten kaikki muutkin ihmiset.
Tarkempaa selitystä sille, miten hirviöt olivat syntyneet, etsittiin eri raamatunkohdista. Yhden näkemyksen mukaan Kainista, ihmiskunnan ensimmäisestä murhaajasta, tuli kaikkien hirviöiden esi-isä Jumalan merkittyä tämän (1. Moos. 4:10-15). Toisen selityksen mukaan hirviöt polveutuivat suuren vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojanpoika Kanaanista, jonka pojalleen Haamille vihastunut Nooa kirosi (1. Moos. 9:20-27). Keskiajan lähteistä löytyy lisäksi varsinaisen Raamatun kaanonin ulkopuolisia selityksiä: eräs käsikirjoitus kuvaa esimerkiksi, miten Aadam varottaa tyttäriään syömästä tiettyjä yrttejä. Tyttäret eivät kuitenkaan kuuntele tai muista varoitusta, syötyään yrttejä synnyttävät niiden vaikutuksesta erilaisia hirviöitä.
Hirviöt pyhimystarinoissa ja lähetystyön kohteena
Pyhimystarinoissa hirviöt saattoivat esiintyä yhtä lailla pahan edustajina kuin tarinoiden sankareina. Monissa pyhimystarinoissa esiintyy lohikäärme – tämä oli yleensä allegorinen kuva paholaisesta, jota vastaan pyhimys elämässään kamppaili. Pyhä Kristoforos puolestaan on esimerkki hyvästä hirviöstä: yleisen uskomuksen mukaan tämä pyhimys oli niin kutsutun koirapäisten tai koirankuonolaisten rodun edustaja.
Koirankuonolaisilla oli keskiaikaisissa lähteissä erityinen rooli lähetystyön kohteena olevana hirviönä. Tunnettu esimerkki tästä on munkki Ratramnuksen 800-luvulla laatima vastaus pohjoisessa lähetystyötä tekevän Rimbertin kysymykseen, mitä tehdä mikäli hän kohtaisi koirankuonolaisia. Tuliko tällaiset hirviötkin käännyttää ja kastaa kristinuskoon? Vastauksessaan Ratramnus perustelee, että koska koirankuonolaiset vaikuttavat olevan rationaalisia olentoja (esimerkiksi sen perusteella, että käyttävät vaatteita), on näillä kuolematon sielu ja heidätkin on otettava lähetystyön piiriin. Lähetystyön ulottaminen periaatteessa myös hirviörotuihin toimi osoituksena kristinuskon universaalista lähetysasenteesta: evankeliumi koski kaikkia ihmisiä ulkomuodosta riippumatta.
Kartat, maailmanihmeet ja matkakertomukset
Monissa käsikirjoituskokonaisuuksissa kertomukset hirviöistä asettuivat laajempaan keskiaikaista maailmanhahmotusta kuvaavaan kontekstiin: raamatuntekstien ja -kommentaarien perään saatettiin usein liittää maailmankarttoja ja niiden oheen mainintoja tai listoja hirviöistä. Monesti hirviöt paikannettiin nimenomaan tunnettujen maailmanosien rajoille ja niiden tuolle puolen – hirviöt merkitsivät uhkaavaa tuntematonta, jota käsiteltiin hirviöitä kuvailemalla, kategorisoimalla ja selittämällä. Hirviöillä saatettiin myös merkitä kartoissa vaarallisia alueita, kuten riskialttiita merireittejä.
Hirviökuvauksia löytyy myös maailman tai idän ihmeitä kuvailevassa kirjallisuudessa. Kaukaisten ja eksoottisten maiden hirviöitä saattoivat poikkeavan ulkomuodon sijaan leimata poikkeavat, ”hirviömäiset” tavat. Tällaisia olivat esimerkiksi ”vaimonantajien” rotu, jonka tapana oli lahjoittaa kaikille maassaan vieraileville vaimon. Myös ruokailutottumukset saattoivat tehdä kansasta keskiajan lähteissä hirviöitä – tällaisia olivat esimerkiksi käärmeen- ja kilpikonnansyöjät. Näissä teksteissä hirviöiden ja heidän hirviömäisten tapojen oli tarkoitus huvittaa ja ihmetyttää eurooppalaista lukijaa. Samalla tekstit kuitenkin rajasivat, mikä oli normeista poikkeavaa, paheellista eli ”hirviömäistä” käytöstä, vastakohtana lukijan oman yhteisön ihanteille. Samaten keskiaikaisissa bestiaareissa eli eläinkirjoissa hirviöiden ja eläinten kuvaukset sisälsivät usein moralisoivia piirteitä – esimerkiksi seireenit edustivat paheellisia naisia.
1200-1300-luvuilla Euroopasta tehtiin yhä enemmän kaukomatkoja itäisiin maailmankolkkiin, jotka olivat tulleet lukijoille aiemmin tutuksi juuri maailman- ja idän ihmeitä kuvaavasta kirjallisuudesta. Moni matkalainen odotti löytävänsä matkoillaan hirviöitä mutta joutui pettymään. Euroopassa heidän julkaistuja matkakertomuksiaan saatettiin arvostella siitä, ettei niissä esiintynyt hirviöitä – esimerkiksi Marco Polon kertomusta pidettiin epäuskottavana, koska siinä mainittiin ainoastaan yksi kannibaalikansa. Sen sijaan Mandevillen fiktiiviset matkakertomukset tuntuivat lukijoista uskottavammalta, koska niistä piirtyi tuttu kuva kaukomaista hirviöiden asuttamana.
Hirviöt ja keskiajan tieteellinen maailmankuva
Keskiaikaisissa ensyklopedisissa, luonnonfilosofisissa ja lääketieteellisissä kirjoituksissa hirviöt tulivat osaksi myös keskiaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Keskiaikaisesta ilmastoteoriasta ja humoraaliopista muodostui luonteva selitys sille, miksi tietyissä maailmankolkissa oli hirviöitä. Ilmaston ajateltiin vaikuttavan ihmisen sisällä olevaan nestetasapainoon, mikä muovasi sekä ihmisen sisäisiä että ulkoisia piirteitä. Keskiajan lähteissä maapallo jaettiin ilmastovyöhykkeisiin, joista eurooppalaiset asustivat lauhkealla ja nestetasapainon kannalta ihanteellisella alueella. Ääri-ilmasto – kuten liiallinen kuumuus – puolestaan synnytti hirviöitä. Esimerkiksi Albertus Magnus selitti tällä etiopialaisten ominaisuuksia: koska etiopialaisten ruumiinlämpö oli liian korkea, siemenneste ”kiehui” hedelmöityksessä, ja tämä selitti Albertuksen mukaan sekä etiopialaisten ulkonäön että ”nokkelan mutta pelokkaan” luonteen.
Keskiajan ilmastoteoriaa heijastui rasistisiin ja epäinhimillistäviin tulkintoihin hirviöistä. Esimerkiksi Benoit de Sainte-Maure (n. 1150) kuvasi lauhkealla ilmastovyöhykkeellä asuvia ihmisiä kauniiksi ja viisaiksi, mutta kirjoitti etelässä elävän ”mustia, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä hirviöitä” joilla ei ollut järkeä eikä moraalia ja jotka voitiin tappaa kuin eläimet. Tämä poikkesi merkittävästi monien teologien näkemyksestä, jonka mukaan ihmismäisillä hirviöillä oli järki ja kuolematon sielu.
Hirviöiden merkitys keskiajalla ja sen jälkeen
Hirviöt esiintyivät keskiajalla hyvin monenlaisissa lähteissä, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi runoissa, saarnoissa, kuvataiteessa ja heraldiikassa. Lähteistä ei muodostu yhtenäistä keskiaikaista käsitystä hirviöistä, vaan niiden alkuperästä ja rationaalisuudesta oli erilaisia, ristiriitaisia näkemyksiä. Myös hirviöitä oli monenlaisia: luonnollisia ja yliluonnollisia, inhimillisiä ja eläimellisiä, omia rotujaan ja satunnaisia epämuodostuneina syntyneitä yksilöitä. Joissain lähteissä hirviöt esitettiin lähtökohtaisesti pahoina, toisissa neutraalimpana. Kaikkia hirviöitä yhdisti epämääräisyys – hirviö ei ollut helposti määriteltävissä eikä sopinut mihinkään muuhun kategoriaan. Latinan sana hirviöille, monstrum, on laajempi ja vähemmän negatiivisesti latautunut kuin suomen ”hirviö”. Se myös sisältää ajatuksen hirviöistä Jumalan asettamana merkkinä – esimerkiksi epämuodostuneena syntynyt lapsi voitiin tulkita Jumalan lähettämänä enteenä tai varoituksena.
Kiinnostus hirviöihin jatkui uudelle ajalle, ja yksittäisten hirviöiden suosio saattoi silloin yllättäen jopa kasvaa. Esimerkiksi keskiajalla vain harvakseltaan mainittu ”kurkimies” löytyy monesta 1600-luvulla julkaistusta uutislentolehtisestä tai -pamfletista. Pikkuhiljaa kurkimiehen kuvaukset muuttuivat: kurkipäisestä miehestä tuli pitkäkaulainen mies, joka myöhemmissä julkaisuissa muuttuikin kamelinpäiseksi hirviöksi. Myös uuden ajan lähteissä hirviöiden merkitys säilyi moninaisena, kunnes 1700-luvulle siirryttäessä kiinnostus hirviöihin alkoi hiipua.
Glossalaiset voivat ostaa Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) vuoden 2021 loppuun asti alennushintaan – lisätietoja: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=119.