Kirsi Kanerva
Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Glossan kuukausiesitelmään Helsingissä 24.11.2015.
Islannissa 1200–1300-lukujen aikana kirjoitettu, suulliselle kertomusperinteelle pohjautuva saagakirjallisuus sisältää useita kuvauksia elävistä kuolleista. Nämä keskiajan saagojen elävät kuolleet eivät olleet läpikuultavia haamuja, vaan fyysisessä elämänaikaisessa ruumiissaan palaavia kuolleita, jotka liikkuivat, taistelivat ja toimivat elävien tavoin. Eläviä kuolleita kohdattiin hetkinä ja paikoissa, joissa kyky nähdä oli jollain tavalla rajoittunut: yön pimeydessä, haudoissa tai vuoden pimeimpään aikaan, erityisesti joulun tienoilla.
Monet saagojen elävistä kuolleista olivat puhumattomia, mutta toiset saattoivat ilmaista itseään esimerkiksi runomuodossa. Elävän kannalta ei aina ollut hyvä asia, jos elävä kuollut sai äänensä kuuluville, sillä edesmenneet saattoivat myös kirota kuulijansa. Saagoissa esiintyy kuitenkin myös hyväntahtoisia eläviä kuolleita, jotka saattoivat esimerkiksi rohkaista eläviä tarvittavaan toimintaan tai tarjosivat muuta apua erilaisten päämäärien saavuttamiseksi. Monesti tämä kuolleiden avuliaisuus hyödytti myös jollain tavalla kuollutta itseään, esimerkiksi silloin, kun kuollut oli jäänyt kostamatta, mutta sai ilmestymisellään jäljelle jääneet sukulaismiehet tarttuman toimeen. Kuolleen hyväntahtoisuuteen vaikutti myös se, suhtautuiko elävä edesmenneeseen kunnioittavasti ja myönteisesti.
Suuri osa saagojen elävistä kuolleista oli kuitenkin melko pahantahtoisia, tai ainakin niiden aikaansaamat vaikutukset elävissä olivat pahoja. Elävät kuolleet kävivät elävien kimppuun ja saattoivat painia näiden kanssa ja katkoa kaikki luut, minkä seurauksena oli kuolema. Vain vahvimmat elävistä saattoivat selviytyä tällaisesta painista voittajana. Kuolleen kosketus saattoi aikaansaada taudin, joka sekin oli usein kuolemaksi. Useimmiten elävät kuolleet aiheuttivat suurta pelkoa ihmisten keskuudessa. Ne vaikuttivat voimakkaasti myös eläimiin: esimerkiksi linnut saattoivat saagojen mukaan kuolla jo pelkästään siitä, että sattuivat laskeutumaan elävän kuolleen hautakummulle. Jotkut ihmiset saattoivat lisäksi pelästyä eläviä kuolleita niin paljon, että menettivät tajuntansa tai järkensä.
Kuolemanjälkeinen rauhattomuus ei yleensä ollut saagojen eläville kuolleille mikään rangaistus. Suuri osa edesmenneistä palasi omasta tahdostaan. Kuolleilla saattoi esimerkiksi olla selvittämättömiä asioita elävien kanssa, minkä vuoksi ne palasivat hankkimaan oikeutta kuolemansa jälkeen. Alkujaan elävät kuolleet olivat vahvatahtoisia ja -luontoisia yksilöitä, joilla oli jo eläessään ollut valtaa ja auktoriteettia, ja jotka edes vanhuuden myötä eivät olleet sitä menettäneet. Tällaiset vahvatahtoiset kuolleet palasivat myös usein sellaisissa yhteisöissä, joissa oli tapahtunut jotain normirikkomuksia, ikään kuin osoittamaan elävien tekemiin rikkeisiin.
Monet näistä palaavista pahantahtoisista kuolleista olivat jo eläessään olleet hyvin hankalia, pahaluontoisia tyyppejä, muista piittaamattomia ja omapäisiä riitapukareita, fyysisesti kookkaita ja vahvoja. He saattoivat esimerkiksi olla hyvin ahneita, minkä seurauksena he halusivat vartioida omaisuuttaan vielä kuolemansakin jälkeen ja pitää sen poissa muiden ulottuvilta.
Mahdollisina kummituskandidaatteina pidettiin myös muista poikkeaviksi, ehkä oudoiksi ja pelottaviksikin katsottuja ihmisiä, esimerkiksi hyvin suurikokoisia naisia, joiden oletettiin monesti omaavan noitataitoja. Noitavoimien lisäksi palaamaan kykenevillä kuolleilla saattoi olla muitakin erityisiä kykyjä. Esimerkiksi metallia työstävien seppien katsottiin omaavan maagisia kykyjä, ja siksi myös seppien oletettiin pystyvän palaamaan kuoleman jälkeen. Myös niin kutsutut berserkit tai berserkkimäiseen raivoon taipuvaiset ihmiset, joihin ei kirjallisuuden mukaan purrut rauta eikä tuli, saattoivat palata. Oletettiin, että näiden palaamaan kykenevien vahvatahtoisten ja maagisia kykyjä omaavien ihmisten ruumiissa säilyi kuolemankin jälkeen jonkinlaista elinvoimaa.
Toisin kuin ehkä voitaisiin myöhempien aikojen uskomusten perusteella olettaa, itsemurhan tehneet eivät kuitenkaan välttämättä automaattisesti palanneet elävinä kuolleina. Saagoissa ei löydykään yhtään elävää kuollutta, joka olisi tehnyt itsemurhan. Muutamassa lähteessä kuitenkin viitataan siihen, että jos itsemurhan tehnyt oli kuten muutkin elävät kuolleet eli vahvatahtoinen, berserkkimäinen, ahne ja pahaluontoinen jo eläessään, hän saattoi palata kuoleman jälkeen. Syy paluuseen ei kuitenkaan ollut itsemurha, vaan kyky palata riippui siitä, millainen edesmennyt oli ollut ihmisenä. Jotkut itsemurhan tehneet saattoivat siis palata, mikäli heillä oli siihen vaadittavaa ”luonnetta”.
Myöhemmin vahvatahtoisten elävien kuolleiden rinnalle alkoi saagoissa ilmestyä myös heikompia ja jonkin ulkopuolisen voiman haltuun ottamia kuolleita ruumiita, jotka palasivat muiden elävien kuolleiden tavoin. Saatettiin esimerkiksi vihjata, että kuolleeseen ruumiiseen oli mennyt saastainen henki. Tämän uskomuksen alkuperä on todennäköisesti ollut kristillisessä kirjallisuudessa, ja on vaikea sanoa, missä määrin tällainen käsitys saastaisesta hengestä kuolleen ruumiin elävöittäjänä omaksuttiin Islannissa tavallisen kansan parissa. Muutamassa 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun lähteessä kerrotaan myös kuolleista sotajoukoista, jotka nostatetaan uudelleen taistelemaan noituuden avulla. Vaikka kuolleilta sotureilta isketään irti päitä ja raajoja, nämä nousevat aina uudelleen taistelemaan ja muodostavat voittamattoman armeijan. Näissä lähteissä mainitut elävät kuolleet näyttävätkin muuttuneen jossain määrin tahdottomiksi, noituuden ja loitsujen avulla nostatetuiksi ”zombeiksi”, jotka kuolevat ja nousevat sen jälkeen jälleen ylös jatkamaan taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Ne eivät voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa, koska joutuvat palvelemaan nostattajaansa. Varsinkin keskiajan islantilaisesta Edda-runoudesta löytyy myös kuvauksia kuolleista, jotka palaavat vastoin tahtoaan, koska ovat joutuneet pakanajumalan herättämäksi. Jumalat kuvataan näissä runoissa etsimässä tuonpuoleisen asukeilta tietoa, mutta kuolleiden tieto esitetään kohtalokkaana: jättiläiset ja taikataitoiset näkijättäret, jotka herätetään, ovat vahvoja ja voivat myös kirota herättäjänsä.
Saagoissa kuvataan myös erilaisia keinoja, joilla voitiin estää kuolemanjälkeistä rauhattomuutta tai häätää eläviä kuolleita. Hyväntahtoiset elävät kuolleet katosivat toki yleensä itsestään, mutta pahantahtoiset kuolleet piti häätää ja tuhota, että niiden järkyttämä yhteisön järjestys ja tasapaino voitiin palauttaa. Niiden osalta, joiden luonne jo varoitti kuolemanjälkeisestä rauhattomuudesta, voitiin palaamisen estämiseksi suorittaa esimerkiksi ruumiinvalmistelun ja hautaamisen yhteydessä tiettyjä rituaaleja. Ruumista hautaan valmisteltaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei kukaan altistunut edesmenneen katseelle ja ruumiinaukot suljettiin, ettei paha voima päässyt niistä ulos. Ruumista saatettiin harhauttaa tekemällä sitä varten väliaikainen aukko seinään ja kuljettamalla ruumis sitä kautta pois. Ruumis voitiin myös haudata mahdollisimman kauas asutuista alueista, jolloin pitkä välimatka suojeli eläviä hautansa läheisyydessä vaeltavalta kummitukselta. Myös hautapaikan sijainti veden läheisyydessä suojasi eläviä, sillä vettä pidettiin kuolleiden pahalta puhdistavana elementtinä. Hauta voitiin myös peittää kivillä tai muilla liikkumista ja ylösnousemista haittaavilla esteillä.
Ne kuolleet, jotka palasivat, voitiin tuhota esimerkiksi katkaisemalla elävältä kuolleelta pää ja asettamalla se ruumiin jalkojen väliin. Tämä ei kuitenkaan aina ilmeisesti riittänyt, sillä saagoissa kuvataan myös eläviä kuolleita, jotka palaavat kantaen irti iskettyä päätä kainalossaan. Tämän viimeksi mainitun päättömän elävän kuolleen osalta on hyvinkin mahdollista, että se on saanut vaikutteita eurooppalaisesta kirjallisuudesta.
Elävien kuolleiden ruumis voitiin päänkatkaisun jälkeen myös polttaa. Vielä tämän ruumiinpoltosta jääneen tuhkankin odotettiin olevan eläville haitallista, ja tuhkat oli siksi hyvä haudata paikkaan, missä ihmiset ja eläimet eivät kulkeneet. Elävien kuolleiden häätämisessä auttoivat myös kristilliset rituaalit, kuten vihkivedellä pirskottelu ja ripittäytyminen, sekä rauhattomien edesmenneiden haastaminen maalliseen oikeuteen. Varsinkin jälkimmäisestä löytyy lähteissä kuitenkin vain yksi maininta, eikä näin ollen ole varmaa, onko tällaista keinoa todella käytetty.
Lue lisää:
Kanerva, Kirsi. 2015. Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400), väitöskirja (kulttuurihistoria), Turun yliopisto.
Kanerva, Kirsi. 2015. Having no Power to Return? Suicide and Posthumous Restlessness in Medieval Iceland. Thanatos 4, 1: 57–79.
Vésteinn Ólason. 2003. The Un/Grateful Dead – from Baldr to Bægifótr. Old Norse Myths, Literature and Society, ed. Margaret Clunies Ross. Odense: University Press of Southern Denmark, 153–171.