Kirsi Kanerva
Puhuttaessa saagoista viitataan yleensä keskiajan Islannissa kansankielellä kirjoitettuun kertovaan kirjallisuuteen. Sana saga tulee teonsanasta segja, joka tarkoittaa sanomista ja kertomista. Monet saagoista pohjautuvat suulliselle perimätiedolle, mutta osalla on yhteyksiä myös eurooppalaiseen kirjalliseen kulttuuriin. Niiden kirjoittajat ovat suurimmalta osin jääneet anonyymeiksi.
Tutkijat ovat jaotelleet saagoja erilaisiin alalajeihin tyylillisin ja teemallisin perustein. Näistä tunnetuimpia ja tutkituimpia ovat islantilaissaagat (Íslendingasögur), kuningassaagat (konungasögur) ja Edda-runous. Näiden lisäksi tutkimuksessa on eroteltu myös muinaissaagat (fornaldarsögur), käännetyt ja kotoperäiset ritarisaagat (riddarasögur), aikalaissaagat (samtiðarsögur) ja piispainsaagat (biskupasögur) sekä saksankielisessä tutkimuksessa antiikkisaagoina (Antikensagas) tunnetut käännökset latinankielisistä historianteoksista. Enemmän tai vähemmän suulliselle kertomusperinteelle tai suullisille kertomuksille aikalaistapahtumista pohjautuvat näistä islantilais-, kuningas-, muinais-, aikalais- ja piispainsaagat sekä Edda-runous.
Saagojen kultakautena pidetään yleensä ajanjaksoa, joka alkoi 1100-luvun loppupuolella ja päättyi 1300-luvun alkupuolella. Kuitenkin esimerkiksi muinaissaagoja ja alkuperäisiä ritarisaagoja on kirjoitettu myös tämän ajanjakson jälkeen. Alla tarkastellaan hieman lähemmin eri saagalajien erityispiirteitä.
Islantilaissaagat
Islantia alettiin asuttaa 800-luvun lopulta alkaen. Islantilaissaagat kertovat tästä asuttamisen ajankohdasta sekä asuttajien myöhemmistä Islannissa eläneistä jälkeläisistä. Ajallisesti islantilaissaagojen kerronta jatkuu vuoden 1000 tietämille, jolloin islantilaiset kääntyivät yleiskäräjien päätöksellä kristityiksi, tai muutama vuosikymmen sen jälkeen. Suulliselle perimätiedolle pohjautuvia islantilaissaagoja kirjoitettiin erityisesti 1200-luvulla ja nuorempia islantilaissaagoja myös 1300-luvun alkupuolella. Islantilaissaagoja on myös suomennettu jonkin verran, esimerkiksi lainsuojattomia päähenkilöitä kuvaavat Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri) ja Gísli Súrinpojan saaga (suom. Joonas Ahola), sekä yhteisöllisistä konflikteista kertovat Poltetun Njállin saaga (suom. Antti Tuuri), ja Lohilaaksolaisten saaga (suom. Jyrki Mäntylä).
Kuningassaagat
Kuningassaagat kertovat Norjan kuninkaista. Islantilaissaagojen tavoin ne ovat olleet oman aikansa historiankirjoitusta. Kuningassaagoja kirjoitettiin 1200-luvun alkupuolella. Kansankielisillä kuningassaagoilla oli myös latinankielisiä edeltäjiä: 1100-luvulla kirjoitetut Historia Norwegiae, jonka tekijää ei tunneta, sekä Theodoricus Monachuksen Historia de antiquitate Norwagiensium. Yksi merkittävimmistä kuningassaagojen kokoelmista tunnetaan nimellä Heimskringla. Sen kirjoittajana pidetään islantilaista Snorri Sturlusonia (1178/79–1241). Teos on ilmestynyt J. A. Hollon suomennoksena nimellä Norjan kuningassaagat.
Edda-runous ja mytologinen aineisto
Keskiajan Islannista on säilynyt runsaasti mytologista aineistoa sisältävää Edda-runoutta, jonka juuret ulottuvat 800–900-lukujen suulliseen kulttuuriin. Niiden päälähteenä on Codex Regius -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka on ajoitettu vuoden 1270 tietämille. Se tunnetaan nimellä Runo-Edda (Poetic Edda) erotuksena Snorri Sturlusonin nimissä olevasta Proosa-Eddasta (Prose Edda), joka sisältää runoutta ja proosamuotoon kirjoitettuja jumaltaruja, myyttejä ja kertomuksia maailman synnystä. Runo-Edda sisältää myyttisiä jumalrunoja sekä germaaniselle kertomusperinteelle pohjautuvaa sankarirunoutta. Aale Tynnin suomennos Runo-Eddasta on ilmestynyt kahtena niteenä nimillä Eddan jumalrunot ja Eddan sankarirunot. Runo-Edda ja Proosa-Edda ovat merkittävimpiä lähteitä muinaisskandinaaviseen mytologiaan.
Muinaissaagat
Tutkimuksessa huomattavasti vähäisemmälle huomiolle ovat jääneet muinaissaagat, jotka nekin pohjautuvat germaaniselle sankaritarinoiden perinteelle. Keskiajan Islannissa muinaissaagoja pidettiin merkittävinä, sillä ne olivat kertomuksia islantilaisten esihistoriasta. Niitä kirjoitettiin erityisesti 1200-luvun lopulta alkaen. Säilyneiden käsikirjoitusten perusteella muinaissaagat ovat olleet yksi suosituimmista saagalajeista keskiajan ja reformaation jälkeisen ajan Islannissa.
Ajallisesti muinaissaagoissa kuvatut tapahtumat sijoittuivat yleensä aikaan ennen Islannin asuttamista. Niiden esittämillä tapahtumilla ja henkilöhahmoilla on saattanut olla yhteyksiä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, mutta yleensä tämä yhteys on heikko ja epämääräinen. Muinaissaagoja ei voidakaan sellaisenaan käyttää historianlähteenä muinaisista ajoista. Ennen modernin historiankirjoituksen syntyä muinaissaagoja kuitenkin pidettiin merkittävinä historianlähteinä. Esimerkiksi suurvalta-ajan Ruotsissa monilla muinaissaagoilla oli tärkeä rooli osana historiankirjoitusta ja suurvaltaideologian rakennusainesta.
Muinaissaagat ovat Edda-runouden ohella todennäköisesti myös vaikuttaneet taiteeseen ja kirjallisuuteen enemmän kuin mikään muu saagakirjallisuuden laji. Muinaissaagoja voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä nykyisen fantasiakirjallisuuden juurista, josta ammensi runsain mitoin esimerkiksi J. R. R. Tolkien.
Muinaissaagoja on tähän mennessä julkaistu suomeksi vasta muutama. Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja pohjolasta on muutamia lyhyehköjä muinaissaagoja sisältävä kokoelma.
Aikalaissaagat
Edellä mainittujen lisäksi islantilaisten historiasta kertoivat myös aikalaissaagat, jotka ovat tärkein lähde saagakirjallisuuden kukoistuskauden historiasta. Näihin luetaan ensinnäkin niin kutsuttu Sturlunga saga, joka on kokoelma 1100- ja 1200-luvuille sijoittuvista tapahtumista kertovia saagoja. Monet niistä kirjoitettiin melko pian tapahtumien jälkeen, suurin osa 1200-luvulla. Käytännössä ne kertovat aikakaudesta, jolloin Islanti vähitellen liukui lähes sisällissotamaiseen tilaan merkittävien päälliköiden valtataistelujen seurauksena. Rauhattomuudet jatkuivat, kunnes islantilaiset siirtyivät Norjan kuninkaan alaisuuteen vuosien 1262–1264 aikana. Sturlunga saga kuvaa aikalaistapahtumia maallisesta näkökulmasta. Aikakausi esittäytyy teksteissä huomattavasti raadollisempana kuin islantilaissaagojen menneisyyteen sijoitettu sankarillinen todellisuus.
Kokoelman lisäksi aikalaissaagoihin on tyypillisesti luettu myös piispainsaagat, jotka ajallisesti sijoittuvat samaan aikakauteen. Myös ne kirjattiin ylös melko pian tapahtumien jälkeen. Piispainsaagat sisältävät runsaasti kuvauksia aikalaistapahtumista, mutta ne ovat myös eurooppalaiselle pyhimyselämänkertaperinteelle pohjautuvia tekstejä. Ne kertovat islantilaisista piispoista ja näihin liitetyistä ihmeistä.
Sturlunga sagaa ja piispainsaagoja ei ole suomennettu, mutta muutamia englanninkielisiä käännöksiä on niistä saatavilla.
Ritarisaagat
Ritarisaagoista puhuttaessa tarkoitetaan sekä eurooppalaisista ritariromansseista, eeppisistä sankarirunoelmista ja arturiaanisesta eli kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovasta kirjallisuudesta tehtyjä käännöksiä että näiden innoittamina myöhemmin Islannissa kirjoitettuja fiktiivisiä, eurooppalaisiin ja eksoottisiin hoviympäristöihin sijoittuvia saagoja. Molemmista puhutaan yleisesti ritarisaagoina.
Ritariromansseja ja arturiaanisia tekstejä alettiin kääntää erityisesti 1200-luvun alkupuolella Norjassa, kuningas Hákon IV Hákoninpojan (1204–1263, hallitsijana 1217 alkaen) toimeksiannosta. Käännetyt ritarisaagat kuitenkin yleensä esitellään islantilaisen saagakirjallisuuden yhteydessä, sillä niiden käsikirjoituksia on säilynyt lähestulkoon vain Islannissa.
Ensimmäinen kuningas Hákon IV käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Myöhemmin kuninkaan hovissa käännettiin myös esimerkiksi Chrétien de Troyes’n teokset Yvain (Ívens saga), Erec et Enide (Erex saga) ja Perceval/Le Conte du Graal (Parcevals saga) sekä eeppisiä sankarirunoelmia (chanson de geste) erityisesti frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta ja hänen miehistään. Tälle ranskalaiselle materiaalille pohjautuva käännös oli esimerkiksi Karlamagnús saga, joka on pikemminkin usean eri tekstin pohjalta pitkän ajan kuluessa työstetty kokoomateos kuin yksittäisen teoksen käännös.
Yleisesti ottaen ritarisaagojen kääntäjät usein myös muokkasivat tekstiä omalle kulttuurilleen sopivammaksi. Ritariromanssien käännöksistä on esimerkiksi karsittu tunne-elämän kuvausta, mutta ne ovat silti huomattavasti tunteikkaampia kuin islantilainen saagakirjallisuus yleensä. Yhteistä näille käännetyille ritarisaagoille on myös se, että suurin osa on proosamuodossa, vaikka alkuperäinen lähde olisikin ollut runomuodossa.
Omia fiktiivisiä, eurooppalaisista ritariromansseista vaikutteita ammentaneita ritarisaagojaan islantilaiset alkoivat kirjoittaa todennäköisesti jo 1200-luvun lopulta alkaen. Tyylillisesti ne kuitenkin eroavat eurooppalaisista ritariromansseista esimerkiksi siinä, että ne ovat usein avoimen naisvihamielisiä ja keskittyvät pikemminkin miespuolisten sankareidensa kunnian ja omaisuuden hankkimiseen kuin ritarilliseen käytökseen. Säilyneiden käsikirjoitusten valossa nämä ritarisaagat nauttivat muinaissaagojen ohella keskiajalla suurta suosiota ja niitä kirjoitettiin vielä reformaation jälkeenkin.
Ritarisaagoja ei ole suomennettu ja englanninkielisiä käännöksiä on saatavilla vain muutamasta; Miratorissa on ilmestynyt Sigurðar saga fóts -käännös.
Antiikkisaagat
Antiikkisaagoilla viitataan muutamaan säilyneeseen saagaan, jotka pohjautuvat latinankielisille historianteoksille mutta ovat nekin useampien teosten käännösten pohjalta muokattuja kokoomateoksia. Esimerkiksi Troijan sotaan ja sankareihin keskittyvän Trójumanna sagan lähteenä ovat todennäköisesti olleet ainakin Dares Fryygialaisen nimiin luettu De excidio Troiae historia, Vergiliuksen Aeneis sekä Ovidiuksen Heroides ja Muodonmuutoksia.
Antiikkisaagojen, kuten monien muidenkin latinasta tehtyjen käännösten (esim. pyhimyselämänkertojen) käännösajankohta on ollut varhainen. Joidenkin tutkijoiden mukaan niitä on käännetty jo ennen vuotta 1200, eli ne olisivat vanhempia kuin suuri osa suulliselle kertomusperinteelle pohjautuvista saagoista.
Antiikkisaagojen säilyneitä käsikirjoituksia on melko vähän. Antiikkisaagat ovatkin kenties olleet vain oppineemman väen käytössä, tai niitä on saatettu käyttää esimerkiksi opetuksen yhteydessä. Keskiajan merkittäville islantilaissuvuille maailmanhistoriasta kertovat antiikkisaagat ovat kuitenkin todennäköisesti olleet tärkeitä teoksia, sillä niiden avulla nämä suvut saattoivat jäljittää juurensa jopa aina antiikin Troijan sankareihin saakka.
Saagojen editiot
Tutkimuksen tarpeisiin islantilaissaagojen, kuningassaagojen ja piispainsaagojen pääeditiot löytyvät Hið íslenzka fornritafélagin vuodesta 1933 alkaen julkaisemasta Íslensk fornrít -sarjasta. Runo-Eddan pääeditio taas on Gustav Neckelin toimittama Edda: Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern (Heidelberg: Carl Winter, useita painoksia). Mytologista materiaalia sisältävän Proosa-Eddan eri käsikirjoitusten editioita on toimittanut mm. Anthony Faulkes. Näistä esimerkiksi niin kutsutun Uppsala Eddan ja Proosa-Eddan erillisten osien, Háttatalin sekä prologin ja Gylfaginning-osion editiot ovat avoimesti saatavilla myös verkossa julkaisijana toimineen The Viking Society for Northern Reseach sivustolla.
Myös useimmista antiikkisaagoista on nykyään jo saatavilla kriittisiä editioita. Esimerkiksi edellä mainitun Trójumanna sagan versioista on saatavilla kaksi erillistä Jonna Louis-Jensenin toimittamaa editiota (1963, 1981). Hieman uudempia antiikkisaagojen editioita on saatavilla myös esimerkiksi Rooman tasavallasta ja keisarikunnan varhaisesta historiasta kertovasta Rómverja sagasta (toim. Þorbjörg Helgadóttir 2010) ja Gyðinga sagasta (toim. Kirsten Wolf 1995), joka kertoo ajanjaksosta Aleksanteri Suuren aikakauden ja Juudean prokuraattorin Pontius Pilatuksen kuoleman välillä (333 eKr.– 50 jKr.).
Muiden saagalajien osalta editioita on saatavilla huomattavasti vähemmän tai ne ovat jo hyvin vanhoja. Muinaissaagojen käsikirjoituksista ja niistä saatavilla olevista editioista löytyy kattava lista Stories for all time: The Icelandic fornaldarsögur -tutkimusprojektin ylläpitämältä sivustolta. Harrastusmielessä muinaissaagoihin voi alkuperäiskielellä tutustua myös sivustolla heimskringla.no. Käännettyjen ritarisaagojen osalta tutkimuksessa käyttökelpoisia editioita löytyy esimerkiksi sarjasta Norse Romance, 1–3 (Arthurian Archives). Kotoperäisistä ritarisaagoista taas vain osa on editoitu (esim. Agnete Lothin 1962–1965 toimittamassa sarjassa Late Medieval Icelandic Romances, 1–5).
Saagojen käsikirjoituksista yleisesti voi hakea tietoa handrit.is -sivustolta.
* * *
Syksyiseksi lukemiseksi voi suositella esimerkiksi kolmiodraamasta alkunsa saavasta traagisesta ihmiskohtalosta kertovaa Gísli Súrinpojan saagaa. Humoristisia sävyjä saavista keskiaikaisista seikkailuista kiinnostuneille sopii esimerkiksi muinaissaagojen kokoelma Egill Yksikätinen. Muinaisskandinaavisesta mytologiasta kiinnostuneille taas Eddan jumalrunot ovat mieluisaa luettavaa.
Edellä lyhyesti esitellyt saagalajit eivät kata kaikkia keskiajan Islannista säilyneitä kirjallisia lähteitä. Niiden lisäksi on luonnollisesti säilynyt lakitekstejä ja asiakirjoja sekä esimerkiksi saarnoja, reseptikokoelmia ja pyhimyselämänkertojen käännöksiä.
Suomennettua saagakirjallisuutta
Islantilaissaagat
Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 1994.
Gísli Súrinpojan saaga. Suom. Joonas Ahola. Helsinki: [WSOY] Johnny Kniga, 2003.
Grettir Väkevän saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2003.
Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2006.
Lohilaaksolaisten saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1967.
Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2008.
Poltetun Njállin saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 1996.
Saagat (Viinimaan saaga [1971]; Veriveljien saaga [1971]; Lohilaaksolaisten saaga [1967]). Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava 1987.
Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1971.
Kuningassaagat
Snorre Sturluson: Kuningastarinoita. Suom. lyhentäen Toivo Wallenius. Helsinki: Otava, 1919.
Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat, 1–3. Suom. J. A. Hollo (runot suom. Aale Tynni). Porvoo: WSOY, 1960–1961.
Edda-runous ja mytologinen aineisto
Eddan sankarirunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1980.
Eddan jumalrunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.
Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky . [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911].
Muinaissaagat
Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta (Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saaga, Bósin saaga, Norjan löytäminen, Upplannin kuninkaat, Grímr Karvaposken saaga, Saaga Illugista Gríðrin kasvattipojasta, Thorsteinn Talonvoiman tarina, Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga, Yngvarr Kaukomatkaajan saaga). Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
Muuta kirjallisuutta
Barnes, Geraldine. 2014. The Bookish riddarasögur: Writing Romance in Late Mediaeval Iceland. The Viking collection 21. Odense: University Press of Southern Denmark.
Clover, Carol J. & John Lindow (toim.). 1985. Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide. Islandica 45. Ithaca: Cornell University Press.
Clunies Ross, Margaret. 2010. The Cambridge Introduction to the Old Norse-Icelandic Saga. Cambridge Introductions to Literature. Cambridge, New York: Cambridge University Press.
Kalinke, Marianne E. (toim.). 2011. The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press.
McTurk, Rory (toim.). 2005. A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture. Malden: Blackwell.
Mitchell, Stephen A. 1991. Heroic Sagas and Ballads. Ithaca & London: Cornell University Press.
Ney, Agneta, Ármann Jakobsson & Annette Lassen (toim.): Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda. Køpenhavn: Museum Tusculanum, Københavns Universitet.
Pulsiano, Phillip & Kirsten Wolf (toim.). 2007. Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland.
Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
Tulinius, Torfi H. 2002. The Matter of the North: The Rise of Literary Fiction in Thirteenth-Century Iceland (transl. Randi C. Eldevik). The Viking Collection 13. Odense: University Press of Southern Denmark.
Würth, Stefanie. 1998. Der ”Antikenroman” in der isländischen Literatur des Mittelalters: eine Untersuchungen zur Übersetzung und Rezeption lateinischer Literatur im Norden. Beiträge zur nordischen Philologie 26. Basel: Helbing & Lichtenhahn.