Anita Geritz
Keskiajan tutkimus Suomessa voi kenties paremmin kuin koskaan. Tampereella 16.–18.11. Keskiajan tutkimus nyt -teemalla järjestetty 14. Dies Mediaevales sujui optimistisissa tunnelmissa. Konferenssi kokosi keskiajan tutkijoita ympäri Suomea monilta eri tieteenaloilta, ja konferenssin teema loi luontevat puitteet niin meneillään olevien projektien ja tutkimusten esittelyille kuin keskustelulle keskiajan tutkimuksen juurista, nykytilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä Suomessa.
Kandiani viimeistelevänä historian opiskelijana suuntasin tätä ensimmäistä Dies Mediaevalesiani kuuntelemaan hieman jännittäen mutta innoissani. Olen kokenut konferenssit ja seminaarit valtavan hyödyllisiksi tilaisuuksiksi kurkistaa keskiajan tutkimuksen kentälle ja tutustua lähemmin tutkimusalaan, joka on pitänyt pauloissaan yliopisto-opintojen ensimmäisestä peruskurssista lähtien. Dies on tähän mennessä suurin tällainen tapahtuma, jossa olen päässyt käymään, ja se antoikin harvinaisen paljon hyvää pohdinnan ainesta.
Konferenssin ensimmäinen päivä alkoi kaikille yhteisellä esitelmäsessiolla, jossa nostettiin esille muun muassa keskiajan kielenkäytön ymmärtäminen – relevanttia niin teologisissa teksteissä kuin kirkkotaiteen kuvakielessä. Sanojen merkitysten ja kulttuurin muuttuminen voivat asettaa keskiajan lähteiden äärellä tutkijalle haasteita. Vähän samansuuntaisiin teemoihin päätyi Visa Immonen keynotessaan, jossa hän käsitteli vastajulkaistun Hirvenvasa ja kerjäläinen -teoksen kautta ihmistä ja eläintä Suomen muinaisesineistössä: saatamme usein päätyä näkemään oman itsemme vanhoja kuvia ja esineitä katsoessamme, hän kertoi. Tutkijan on niin esineistön kuin tekstien äärellä vaikea, ehkä mahdoton irrottautua omasta ajallisesta kontekstistaan – pyrkimys nykyisyyden ja menneen erottamiseen ja anakronististen olettamusten välttämiseen on kuitenkin tutkimuksessa vahva, ja väärinymmärrysten vaaran tiedostaminen on siinä ensimmäinen askel.
Seuraavien päivien esitelmissä käsiteltiin lisää kieleen, nimistöön ja kääntämiseen liittyviä aiheita, ja paneelikeskustelussa korostettiin kielitaidon arvoa keskiajan tutkijoille toivoen, että opiskelijat voisivat jatkossakin siihen panostaa. Monipuolisissa paperisessioissa perehdyttiin lisäksi esimerkiksi arkeologiaan ja kirkkohistoriaan. Valinta päällekkäisten sessioiden välillä oli vaikea!
Yhdeksi toistuvaksi aiheeksi konferenssissa nousi digihumanismi ja siihen liittyvät uudet metodologiset kysymykset ja tutkimusaiheet. Sittemmin virallisesti julkaistuun uudistettuun Diplomatarium Fennicum -tietokantaprojektiin liittyen oli useita papereita, joissa esiteltiin sen taustaa, nykymuotoa ja tulevia ominaisuuksia. Lisäksi käsiteltiin toisaalta tilastoinnin, toisaalta tietokoneavusteisen tekijäntunnistuksen antia keskiaikaisten lähteiden äärellä.
Keskusteluissa lähteiden digitointi ja sen mahdollistamat uudet tutkimusmetodit ja -kysymykset nähtiin erittäin positiivisena kehityksenä, ja oli iloista kuulla digihumanismiprojektien kyvystä integroida opiskelijat tutkimusten tekoon jo varsin varhaisessa vaiheessa näiden opintoja. Toisaalta digihumanismista puhuttaessa muistutettiin myös digitoimattomien aineistojen käytön arvosta ja siitä, että uusia menetelmiäkin käytettäessä tutkimuskysymykset on muistettava rajata historian tutkimuksen kannalta mielekkäiksi.
Tapio Salmisen ja Susanna Niirasen keynoteissa käsiteltiin lähemmin keskiajan tutkimuksen tilannetta nyt. Suomalaisen keskiajan tutkijoiden paljous, monitieteisyys ja kansainväliset yhteydet nähtiin keskeisinä nykyisen keskiajan tutkimuksen vahvuuksina. Tulevaisuudelta toivottiin mahdollisesti moninaisempia tutkijaääniä ja kielitaitoa, suuntautumista myös itäiseen historiaan läntisen näkökulman lisäksi sekä toki keskiajan tutkimuksen institutionaalista tukea.
Myös medievalismin tutkimus nostettiin esille yhtenä tutkimussuuntauksena, johon toivottiin tulevaisuudessa kasvavaa panostusta – mainittiinpa sekin, että aihepiiri tarjoaisi hyvää opinnäyteainesta myös keskiajasta kiinnostuneille perustutkinto-opiskelijoille!
Keskiaika herättää nykypäivänä laajasti kiinnostusta sekä yliopistomaailmassa että populaarikulttuurissa ja historianelävöityspiireissä, ja sekä näiden ilmiöiden tutkimisesta että toisaalta tutkijoiden vuorovaikutuksesta niiden kanssa keskusteltiin. Keskustelut herättelivät pohtimaan, mikä on tutkijan rooli julkisessa keskustelussa, kun aiheena on keskiaika, ja voisivatko tutkijat ottaa aktiivisemmin osaa esimerkiksi keskiaikatapahtumiin.
Vuorovaikutuksesta laajemman yleisön kanssa sai erityistä kiitosta Ravattulan Ristimäki -hanke, jolle konferenssin yhteydessä annettiin Glossan Valoisa keskiaika -kunniamaininta. Hankkeella on nyt kolmen vuoden apuraha Alfred Kordelinin säätiöltä, mutta pitkään sitä jouduttiin edistämään vailla pitkäaikaista rahoitusta, jolloin Ravattulan Ristimäen 1100–1200-luvun kirkon kaivaukset sujuivat pitkälti pienempien lahjoitusten turvin sekä opetuskaivauksina ja vapaaehtoistyönä. Kyseessä on Suomen keskiajan historian kannalta erittäin arvokas tutkimuskohde, ja tämä sekä hankkeen tekijöiden sinnikkyys niitti kiitosta.
Kaiken kaikkiaan konferenssi oli monipuolinen ja inspiroiva! Enkä ollut ainoa paikalla oleva perustutkinto-opiskelija – rohkaisisinkin tutkimustyöstä kiinnostuneita opiskelijoita käymään konferensseissa, sillä on aina yhtä hienoa päästä tapaamaan tutkijoita ja kuulemaan meneillään olevista tutkimuksista. Samalla tulee hahmotettua paremmin, miten ja mitä kaikkea keskiaikaan liittyen voi tutkia ja kuinka monenlaiset opinnot voivat olla tällä alalla iloksi.