Ensimmäinen (tunnettu) suomalainen stressiuni

Marko Lamberg

Jöns Budde hänen Tukholmassa teettämänsä ehtoolliskalkin aluslautasessa. Kuvaaja: Kari Uotila.

Naantalin luostarissa 1400-luvulla asunut birgittalaisveli Jöns Budde tunnetaan ahkerana tekstintuottajana, ja häntä on toisinaan kutsuttu Suomen ensimmäiseksi kirjailijaksi. Sitä hän ei ollut, mutta yksi varhaisimmista kuitenkin. Hänen elämänvaiheitaan tunnetaan vain vajavaisesti eivätkä kaikki hänen teoksensa ole säilyneet, mutta hän vaikuttaa silti olleen tuotteliaampi ja jälkimaineeltaankin tunnetumpi kuin yksikään toinen Naantalin luostarissa tai edes emoluostari Vadstenassa asunut birgittalaisveli. Jöns Budde osallistui tarmokkaasti birgittalaisten suureen projektiin, jossa tuotettiin ruotsinkielistä hengellistä kirjallisuutta. Vaikka kyse oli usein käännöksistä, jotka oli tehty latinankielisistä alkuteoksista, kääntämisen merkitystä ei pidä aliarvioida – varsinkin kun keskiajan käytännöt antoivat kääntäjälle enemmän vapauksia kuin modernin ajan sanatarkkuuteen pyrkivät periaatteet. Birgittalainen kirjallisuus on arvokas lähde tarkasteltaessa keskiajan kirjallisuus-, uskonto- ja kulttuurihistoriaa, ja siihen sisältyy myös varhaisin tunnettu kuvaus autenttisesta suomalaisen näkemästä unesta.

Vuonna 1469, kun Jöns Budde vieraili Vadstenassa, hän oli vielä nuorehko mies ja kääntäjän uransa alkutaipaleella. Hän kertoo erään teoksensa jälkisanoissa olleensa tuolloin Vadstenassa luostarinsa asialla – todennäköisesti Naantalin luostari oli lähettänyt hänet jäljentämään emoluostarin kirjastosta teoksia omaan kirjastoonsa. Yksi Jöns Budden jäljentämistä teoksista käsitteli Pyhän Mechtildin elämää. Jöns Budde kertoo uupuneensa käännöstyön jälkeen niin, että hänen oli oltava kolmen tai neljän päivän ajan vuoteenomana. Pyhän Mechtildin elämä kiinnosti Vadstenan nunnia siinä määrin, että he pyysivät Jöns Budde myös ruotsintamaan teoksen, koska latinan taito oli harvinainen nunnienkin keskuudessa. Hän tarttuikin tehtävään. Yksitoista vuotta myöhemmin hän kuvasi työn etenemistä seuraavasti:

Katso, toisena yönä sen jälkeen, kun olin antanut asiaan hyväksyntäni ja ottanut kirjan luokseni ja jo suurella vaivalla ja huolella kääntänyt 6 tai 8 kappaletta, minusta näytti unessani siltä, että istuin sen ikkunan ääressä, jossa minulla oli tapana istua ja kirjoittaa, ja kaikkialla oli niin pimeää, sekä kirjassa että talossa, että näin vain vähäsen enkä voinut lainkaan kirjoittaa. Siinä istuessani ja murehtiessani pimeydessäni minusta näytti siltä, että ihastuttava, pitkä ja kaunis neitsyt astui sisälle taloon nunnan hahmossa, yllään harmaa vaate ja päässään musta huntu. Hän kantoi rinnallaan taulua, jossa oli kaksi kantta tai lautaa, varsin kauniita ja hienosti koristeltuja, ja hän tuli luokseni paikkaan, jossa istuin, ja sanoi: ’Katso, veljeni, näen, että suret ja murehdit tätä pimeyttä, joka on sekä kirjassa että talossa.’ Ja hän avasi taulun, jossa näkyi hyvin kirkas peili, kauttaaltaan koristeiden peitossa ja ihmeellisellä tavalla paikalleen kiinnitettynä, ja sanoi minulle: ’Katso, veljeni, tästä peilistä olet näkevä ja ymmärtävä kaiken, mitä kirjassa lukee.’ Ja niin hän sulki jälleen peilin ja käveli hitaasti pois. Heti, kun heräsin tästä unesta, kellot kutsuivat aamupalvelukseen, ja suokoon Jumala apunsa elämälleni ja sielulleni, kun sanon todeksi sen, että kaikki kipu ja heikkous oli kaikonnut ja lähtenyt päästäni ja myös muista jäsenistäni, etten tuntenut vähäisintäkään vaikeutta enkä lainkaan väsynyt enkä tuntenut tarvetta nukkua tai levätä niinä 14 päivänä, joiden aikana käänsin ja tulkitsin tämän kirjan latinasta ruotsiksi.

Jöns Budden öistä kokemusta voisi pitää konventionaalisena visiona, jossa pyhimys ilmestyy avuntarvitsijalle ja auttaa häntä. Kuvauksessa onkin visiogenren piirteitä, ja Jöns Budde näyttää pitäneen kokemustaan todellisena, koska hän kuvauksensa loppusanoissa kiittää Pyhää Mechtildiä avusta. Mutta uni-sanan (alkutekstissä dröm) käyttö kahdesti kertoo siitä, että Jöns Budde kuvasi visiota unennäkönä. Esimodernissa maailmankuvassa unen ja valvemaailman raja oli häilyvä, joten unien kuvaamia tapahtumia voitiin pitää todellisina.

Jöns Budde uni, jonka hän omien sanojensa mukaan näki Vadstenan luostarissa vuonna 1469 ja josta hän kertoo kääntämästään teoksesta vuonna 1480 tekemässään jäljennöksessä, on tiettävästi varhaisin säilynyt autenttinen suomalainen unikuvaus. On toki mahdollista, että hänen kuvauksensa ei kaikilta osin vastannut hänen todellista kokemustaan – itse asiassa se on todennäköistäkin, koska me ihmiset muistamme harvoin uniemme kaikki yksityiskohdat täydellisesti. Kuvaus ei myöskään ole tallella alkuperäisessä muodossaan, koska se tuhoutui Turun palossa vuonna 1827. Käytössämme on kuitenkin Henrik Gabriel Porthanin siitä 1700-luvun lopulla tekemä jäljennös, jossa hän on yrittänyt säilyttää Jöns Budden käyttämän keskiaikaisen kieliasun.

Myös mahdollisine puutteineen ja muokkautumisineen kuvaus vaikuttaa realistiselta. Vaikutelman tuottaa ennen kaikkea kuvatun unen universaali ja arkinen konteksti: tärkeää tehtävää suorittavan yksilön uupuminen ja alitajuinen pelko siitä, että hän ei olekaan yhteisönsä luottamuksen arvoinen. Kenties kyseessä oli ensimmäinen laaja teos, jota Jöns Budde oli lähtenyt ruotsintamaan. Jo teoksen jäljentäminen oli uuvuttanut hänet useaksi päiväksi. Unessa vallitseva pimeys heijastaa todennäköisesti uneksijan mielialoja ja toivottomuutta, uneen ilmestyvä pyhimys valaisevine peilitauluineen unimaailmaan ilmaantuvaa ongelmanratkaisua.

Jöns Budden kuvauksessa on painajaisunen piirteitä: pimeys, murhe ja toivottomuus, mutta nämä kielteiset elementit hälvenevät nopeasti. On tulkinnanvaraista, pitikö hän itse untaan pahana unena sen onnellisen lopun vuoksi. Nykykäsitteistöllä ilmaistuna hänen untaan voi joka tapauksessa pitää ainakin stressiunena, siis valvemaailmassa koettujen vastoinkäymisten ja ongelmien työntymisenä unimaailmaan. Mielikuvaa pyhimyksen lahjoittamasta taulupeilistä, joka valaisi yhdellä kertaa sekä Jöns Budden munkinkammion että hänen ymmärryksensä, voi pitää rasittuneiden aivojen tuottamana henkisenä plasebona, joka antoi hänelle intoa ja voimaa viedä käännösurakka kunnialla loppuun.

Suomalaisten stressiunien historia yltää siis todistettavasti ainakin vuoteen 1469. Todellisuudessa niitä näki varmasti useampikin aikalainen monesta paljon konkreettisemmasta syystä kuin turvattua elämää elävä luostariveli. Varmastikin stressiunia oli nähty jo lukemattomien sukupolvien ajan aikaisemminkin – elämä näillä leveysasteilla on ollut sellaista, että esimodernin ajan ja tietysti myös esihistoriallisen ajan ihmisillä on ollut runsaasti syitä kokea stressiä, samoin unia, joissa ongelmia on ratkaistu. Metsästyksellä ja keräilyllä elävien yhteisöjen on todettu hyödyntävän uniaan päättäessään esimerkiksi siitä, mistä lähdetään hankkimaan ravintoa tai millaisia asumuksia he käyvät rakentamaan. Historiantutkija voi kuitenkin tavoittaa luotettavimmin vain sellaiset unet, joista on tehty kirjallisia kuvauksia, ja birgittalaisten mittava tekstintuotanto auttaa tavoittavaan myös sirpaleita keskiajan unimaailmasta.

Kirjallisuutta:

Barrett, Deirdre. 2007. “An evolutionary theory of dreams and problem-solving.” Teoksessa Deirdre Barrett & Patrick McNamara (toim.), Praeger perspectives. The new science of dreaming: Vol. 3. Cultural and theoretical perspectives. Santa Barabara: Praeger Publishers/Greenwood Publishing Group, 133–153.

Kauko, Mikko. 2015. Jöns Budde och hans skrifter. Yngre fornsvenskt textmaterial och mannen bakom det. Turku: Turun yliopisto. https://www.utupub.fi/handle/10024/113787

Lamberg, Marko. 2007. Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pohjoiset painajaiset 1400–2020: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Porthan, Henrik Gabriel. 1867. Henrici Gabrielis Porthan Opera Selecta III. H. G. Porthans skrifter i urval. 3. Helsingfors: Finska litteratur-sällskapet. https://archive.org/details/henricigabrieli01portgoog

* * *

Marko Lamberg toimii tutkijana Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa TIASissa ja Helsingin yliopiston Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -projektissa.

Keskiaika-aiheiset nettisivustot esittelyssä, osa 3: podcasteja

Karolina Kouvola, Sanna Supponen, Anita Geritz

Näin syksyllä on mukava käpertyä teekupposen kanssa sohvalle tai lähteä reippaalle ruskakävelylle kuunnellen podcasteja. Historiaa käsitteleviä podcasteja on tarjolla laaja valikoima, joista on joskus vaikea löytää uutta kuunneltavaa tai erityisesti keskiaikaan keskittyviä podcasteja. Alla suosittelemme omia suosikkejamme, jotka takuuvarmasti tarjoavat uutta tietoa ja inspiraatiota keskiajan ystäville! Otamme mielellämme vastaan myös suosituksia, joten kerro meille, mikäli listalta puuttuu jokin kiinnostava podcast!

Suomenkielisiä podcasteja

Suomenkielisiä, keskiaikaa käsitteleviä podcasteja on yllättävänkin vähän. Tässä olisi selvästi aukko täytettäväksi!

Kidutetut Neitsyet

https://open.spotify.com/show/35YVQJiyPfLt3WDdUCoRzJ

Kahden taidehistorian väitöskirjatutkijan pitämä podcast, jossa tarkastellaan keskiaikaan liittyviä synkkiä ja jopa provokatiivisia aiheita vankalla tutkimuksellisella otteella. Jaksoissa on käsitelty esimerkiksi kauneuskäsityksiä: Täydellisiä naisia (ja miehiä) ja keskiaikaan liitettyjä myyttejä, jotka eivät välttämättä kestä tarkempaa tieteellistä tarkastelua: Väritetty totuus keskiajasta.

Englanninkielisiä podcasteja

The Medieval Podcast

https://www.medievalists.net/category/podcast/

Tietokirjailija Danièle Cybulskien vetämä The Medievalist Podcast toimii sekä helposti lähestyttävänä että aidosti asiantuntevana johdatuksena keskiajan tutkimuksen kentälle. Podcastissa vierailevat tutkijat kertovat hankkeistaan ja kirjoistaan myyttejä murtaen ja samalla tuoden uusinta tutkimusta helpommin saataville. Tämän syksyn jaksoissa on käsitelty mm. keskiajan kehollisuutta ja terveyttä (Medieval Bodies, vieraana Jack Hartnell) keskiajan väärinkäyttöä nykypäivän ääriliikkeissä (Preventing the Misuse of the Medieval Past, vieraina Amy S. Kaufman ja Paul B. Sturtevant) ja keskiajan munkkien elämää (The Monks of Bury St Edmunds, luostarin kronikan pohjalta).

Medieval Death Trip

https://www.medievaldeathtrip.com/

Englannin apulaisprofessori Patrick Lane vie Medieval Death Trip -podcastissa kuulijansa keskiaikaisten lähteiden äärelle. Podcastin teemoitetuissa jaksoissa luetaan poimintoja keskiaikaisista teksteistä, jotka keskiajan kirjallisuuteen erikoistunut Lane taustoittaa (lähdekritiikkiä unohtamatta) jaksojen kuvauksissa listatun tutkimuskirjallisuuden avulla. Viimeisimmässä jaksossa perehdytään Odoricus Pordenonelaisen matkakuvauksiin 1300-luvun Intian valtamereltä ja Etelä-Kiinan mereltä: Concerning Island Kingdoms, Bloodsuckers, and Flesh-Eaters. Tämän vuoden aiemmat jaksot keskittyvät koronaepidemian inspiroimana keskiajan ruttokuvauksiin: Concerning Boccaccio’s Description of the Plague, Concerning More Descriptions of the Plague ja Concerning Plague Persecutions.

History of Philosophy Without Any Gaps

https://historyofphilosophy.net/

Filosofian professori Peter Adamson julkaisee yhteistyössä Ludwig-Maximilians-Universität München ja King’s College London -yliopistojen kanssa filosofian historiaan perehdyttävää podcast-sarjaa. History of Philosophy Without Any Gaps pyrkii nimensä mukaisesti olemaan mahdollisimman kattava niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Sarja sisältää lähes parisataa keskiajan aatehistoriaa käsittelevää jaksoa, kattaen niin läntisen ja itäisen kristikunnan kuin islamilaisen maailmankin. Lisäksi sarjan myöhäisantiikin osuus tarjoaa keskiajan filosofiasta kiinnostuneelle runsaasti hyödyllistä tietoa.

Historiapodcasteja, jotka käsittelevät myös keskiaikaa

Hissapodden

https://soundcloud.com/hissapodden

Suomenruotsalaisessa Hissapoddenissa Anna Öhman, Veronica Aspelin, Tobias Jansson ja Freja Lindeman johdattelevat kuulijoita Suomen historian läpi. Vasta vuoden toiminut podcast on saavuttanut jo laajaa suosiota asiantuntevasta ja rauhallisesta kerronnastaan. Jaksoissa vierailevat asiantuntijat tarjoavat kulloiseenkin aiheeseen syventävän näkökulman. Keskiaikaa podcastissa edustaa jakso Medeltiden i Raseborgs slott, jossa asiantuntijana vierailee FM Martin Pettersson ja lavastaja Dan Idman. Jaksossa tarkastellaan Raaseporin linnan elämää eri näkökulmista. 

Menneisyyden jäljillä

https://lottavuorio.com/category/podcastepisode/

Varsin tuore tulokas, väitöskirjatutkija Lotta Vuorion podcast tarkastelee historia-teemoja monipuolisesta ja toisinaan varsin yllättävillä tavoilla kuten Aliasta pelaamalla. Keskiaikaa on käsitelty tähän mennessä kertaalleen jaksossa, jossa keskiajantutkija Jaakko Tahkokallion kanssa pureuduttiin ja purettiin keskiajan myyttejä ja valehistoriaa.

You’re Dead to Me

https://www.bbc.co.uk/programmes/p07mdbhg/episodes/downloads

Greg Jennerin podcastissa yhdistyy tutkimus ja huumori, sillä jokaisessa jaksossa on asiantuntijavieraan lisäksi koomikko. Yhdistelmä on viihdyttävä vaivautuneisuuden sijaan. Viihteellinen podcast lähestyy aiheitaan myytinmurtajamaisesti, joten se toimii myös hyvänä kertauksena historian eri vaiheista. Podcastissa on muun muassa käsitelty Eleonoora Akvinolaista yhdessä historioitsija Gabby Storeyn ja koomikko Rachel Parrisin kanssa sekä Saladinia professori Jonathan Phillipsin ja koomikko Maria Shehatan seurassa.

* * *

Yle Areena

Lopuksi suosittelemme tutustumaan Yle Areenan monipuoliseen tarjontaan radiokuunnelmien ja keskiajan historiaa käsittelevien dokumenttien osalta. Kuunneltavissa on esimerkiksi Johan Huizingan klassikkoteos Keskiajan syksy tai tuoreeseen tutkimukseen nojaava sarja siitä, miten keskiaika on vaikuttanut nykypäivään. Tarjontaan voi tutustua keskiaika-teeman koontisivulta.

* * *

Keräämme Glossan sivuille tietoa tutkijoiden ylläpitämistä keskiaika-teemaisista blogeista ja sivustoista ja esittelemme niitä Glossan blogissa. Voit tutustua listaan täällä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=41. Ehdota puuttuvaa sivustoa laittamalla viestiä Glossan tiedotusvastaavalle. Tämän juttusarjan edellisissä osissa olemme esitelleet tutkijoiden blogeja ja kotimaisten tutkimusyksiköiden ja -hankkeiden blogeja.

Uskonnollisia naisia, arkkitehtejä ja neuvonantajia – historiallista fiktiota tutkimuksen lomaan

Petra Uusimaa

Joskus tietokirjallisuuden painoksi on mukavaa lukea keskiaikaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Historiallinen kaunokirjallisuus voi toisaalta olla myös pettymys. Kirjallisuusmaailma on myös täynnä fantasiakirjoja, jotka sanovat pohjaavansa maailmansa keskiaikaan, mutta perustuvat väärinkäsityksiin ja yleistyksiin. Iloa tuottavat kuitenkin teokset, jotka luovat ajan hengestä todenmukaisen kuvan. Iloa on aina mukava jakaa, joten päätin koostaa listan viidestä teoksesta (useimmat sarjan ensimmäisiä osia), jotka mielestäni onnistuvat säilyttämään keskiajan hengen, oli sitten kyseessä historiallista fiktiota taikka keskiajasta inspiroitunutta fantasiakirjallisuutta.

Sigrid Undset: Kristin Lavransdatter

Sigrid Undset (1882-1949) sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1928. Hänen pääteossarjansa, Kristin Lavransdatter-trilogia, kirjoitettiin 1920-luvulla. Trilogia sijoittuu 1300-luvun Norjaan ja seuraa norjalaisen nuoren tytön kasvua aikuisuuden kynnyksellä. Kristin rakastuu ja menee naimisiin miehen kanssa, jota hänen vanhempansa eivät heti hyväksy. Heidän avioliittonsa on täynnä mutkia ja väärinkäsityksiä mutta myöstäynnä rakkautta, joka ajaa heitä yhteen ja erilleen. Keskiaikaisen hengen sarjalle antaa sen läpileikkaava uskonnollisuus; Kristin löytää turvansa Jumalasta ja uskonnostaan elämänsä vaikeimpina hetkinä. Samaan aikaan hän kuitenkin kokee asemansa yhteiskunnassa naisena hankalana, sillä kirkko ja sen näkökanta naisen asemaan yhteiskunnassa asettaa kapuloita rattaisiin intohimoisen naisen elämässä.

Juliet Marillier: Daughter of the Forest

Juliet Marillier on uusiseelantilainen fantasiakirjailija, jonka kaikki teokset sijoittuvat keskiaikaiseen Irlantiin. Daughter of the Forest (1999) aloittaa ensin trilogiaksi suunnitellun, mutta lopulta kuuden kirjan pituisen sarjan, joka seuraa saman suvun naisia, jokaista yksi kerrallaan tarinan edetessä. Marillierin teokset ovat saaneet inspiraatiota sekä kelttiläisestä mytologiasta että saduista yleensä, ja ensimmäisen teoksen taustalla on monelle tuttu tarina villihanhista. Sorcha on suuren lapsikatraan ainoa tyttö. Hänen isänsä menee naimisiin naisen kanssa, joka osoittautuu noidaksi. Hän on äärimmäisen mustasukkainen miehensä aikaisimmista lapsista, ja muuttaa kuusi veljeä joutseniksi. Sorchalle jää tehtäväksi pelastaa veljensä, mutta hänelle annetaan ehto; jos hän puhuu sihahdustakaan ennen tehtävän suorittamista, veljet jäävät ikuisesti joutseniksi. Marillierin teokset ovat sekoitus eeppistä fantasiaa ja romantiikkaa, joka pursuaa mytologiaa ja vahvoja naishahmoja. Teoksissa korostuvat myös kristinuskon ja pakanallisen maailman yhteentörmäys.

Elif Shafak: Valkoinen elefantti

Elif Shafakin Valkoinen elefantti (2013) sijoittuu 1500-luvun Istanbuliin. Nuori Jahan saapuu Konstantinopoliin mukanaan valkoinen elefantti, joka on tarkoitettu paikallisen sulttaanin lahjaksi. Jahan pääsee sisälle hoviin, mutta huomaa ennen pitkää joutuneensa hovin valtapelin nappulaksi. Pian hovin pääarkkitehti Sinan, jota kutsutaan ”Idän Michelangeloksi”, huomaa, että pojassa on potentiaalia, ja hän ottaa Jahanin oppilaakseen. Teoksen aikana Jahania seurataan koko hänen elämänsä aikana, ja lukija pääsee näkemään esimerkiksi hänen rakkaussuhteensa sulttaanin tyttären Mihrimahin kanssa, mutta ennen kaikkea Jahanin rakkauden arkkitehtuuria ja Istanbulia kohtaan. Shafakin erikoisuutena onkin Istanbulin vivahteikas kuvaus, sillä tämän sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvissa teoksissa on aina keskiössä Istanbul. Valkoinen elefantti onkin rakkauskertomus osmaanien kukoistuskauden Istanbuliin; teos on täynnä poliittista värikkyyttä, arkkitehtuuria ja intohimoisia kohtaamisia.

Hannu Mäkelä: Varjo – Jean D’Arcin lyhyt, toiveikas elämä

Hannu Mäkelän teos Jeanne D’Arcista (2019), yhdestä historian kuuluisimmista naisista, yhdistelee fiktiota ja tietokirjallisuutta. D’Arcin lyhyt elämä kerrotaan Mäkelän teoksessa Jeannen lapsuudenystävän Jeanin kautta. Kumpi lopulta poltetaan roviolla? Entä kuinka erottaa miehinen näkökulma ja miehinen maailma kertomuksesta yhdestä historian myyttisimmistä naisista? Kirjan taustalla on paljon historiallista taustatyötä, ja teokseen on sisällytetty myös kuvaliite ja Mäkelän kirjoittama essee Jeanne D’Arcin elämästä. Ensimmäiseksi feministiksi tituleeratun D’Arcin kuvaamista miesnäkökulmasta voi perustellusti kritisoida, mutta jo fiktion ja historiallisten faktojen yhdisteleminen takaavat kiintoisan lukukokemuksen.

Hilary Mantel: Susipalatsi

Hilary Mantellin Susipalatsi (2011) aloittaa kolmiosaisen sarjan, joka perehtyy Thomas Cromwellin, Henrik VIII:n neuvonantajan, elämään. Thomas Cromwell on jäänyt historiaan rautaisena neuvonantajana, jonka valta kasvoi niin suureksi, että Henrik päätyi teloittamaan hänet lopulta kolmannen avioliittonsa aikana. Ensimmäisessä osassa, Susipalatsissa, lukija seuraa Thomas Cromwellin nousua sepän pojasta hovin tärkeimmäksi neuvonantajaksi. Henrik VIII on rakastunut Anne Boyleyniin ja nykyinen kuningatar, Katariina Aragonialainen, ei ole avioliiton aikana kyennyt synnyttämään elävää poikalasta. Teos on historiallisella tyylillään tyypillisen hidas, keskittyen hovin sisäiseen dynamiikkaan. Vaikka Cromwell ei ole hahmona ehkä kaikista sympaattisin, trilogian aikana lukija toivoo lopun olevan armollisempi kuin todellisuus lupaa. Trilogian viimeisin teos, Kuningashuone, ilmestyi vuoden 2020 keväällä ja on suomennettu, kuten kaksi aikaisempaa teosta. Susipalatsista on tehty myös BBC:n sarja, joka ilmestyi vuonna 2015.

***

Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.

Unien tulkintaa keskiajan Islannissa, 2: unikirjat

Kirsi Kanerva

Kun keskiajan ihminen uskoi nähneensä merkittävän unen, oli hänelle tarjolla useampia vaihtoehtoja sen totuudellisuuden ja sanoman selvittämiseksi. Aiemmin Glossae-blogissa tarkastellut kuukirjat auttoivat selvittämään, missä kuun vaiheessa unet saattoivat tuoda luotettavaa tietoa. Yksi vaihtoehto unien tulkintaan olivat unikirjat. Ne olivat luetteloita erilaisista unissa esiintyvistä aiheista ja symboleista, joille annettiin unikirjassa tulkinta. 400-luvulla vaikuttaneen ja vielä keskiajallakin auktoriteettiasemansa säilyttäneen Macrobiuksen määritelmien mukaisesti unikirjat tarjosivat näin ollen apua niin kutsuttujen somnium-unien tulkintaan. Nämä unet toivat Macrobiuksen mukaan tietoa tulevasta mutta ne vaativat tulkintaa, koska sanoma peittyi niissä symbolien alle.

Unikirjat keskiajan Euroopassa

Nebukadnessarin uni. Kuvitusta käsikirjoituksessa Marseille, Bibliothèque municipale, 0089 (f. 024v ), 1400-luvulta. (Kuva: Wikimedia Commons.)

Unikirjat edustavat hyvin vanhaa kirjallista perinnettä. Varhaisimmat säilyneet unikirjat kirjattiin ylös savitauluille Babylonian valtakunnassa. Keskiajalla tunnetut latinankieliset unikirjat olivat käännöksiä kreikan kielestä. Niissä unet oli yleensä esitetty aakkosittain vaikkakaan ei välttämättä aakkosjärjestyksessä. Tämä seurasi jo bysanttilaisissa unikirjoissa omaksuttua tapaa, joskin Bysantista tunnetaan myös teemoittain järjestettyjä unikirjoja. Keskiajalla suosituin latinankielinen unikirjatyyppi oli kuitenkin aakkosellinen unikirja. Temaattisiin unikirjoihin tutustuttiin läntisessä Euroopassa 1100-luvulta alkaen, mutta ne saavuttivat suuremman suosion vasta keskiajan jälkeen.

Aakkosittain järjestetyt unikirjat yhdistettiin keskiajalla erityisesti Vanhan Testamentin profeetta Danieliin. Kyseinen profeetta Daniel oli tulkinnut Babylonian kuningas Nebukadnessarin somnium-unen saatuaan tätä unta koskevan jumalallisen ilmestyksen – Macrobiuksen termein nähtyään oraculum-unen. Tämä unikirjatyyppi tunnetaan yleisesti nimellä Somniale Danielis.

Kreikankielinen Somniale Danielis on oletettavasti laadittu 300-luvulla. Se tunnettiin lännessäkin melko varhain. Varhaisin säilynyt latinankielinen unikirja on 800-luvulta (Uppsala, University Library, C.664), ja samalta vuosisadalta on myös säilynyt unikirjan fragmentti käsikirjoituksessa Harley 3017. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin esittäneet, että ensimmäiset aakkosellisen unikirjan latinankieliset käännökset olisi tehty jopa niinkin varhain kuin 600-luvulla.

Profeetta Danieliin liitetystä unikirjasta liikkui keskiajalla useita erilaisia versioita. Tutkijat ovat erotelleet kaksi toisistaan radikaalisti eroavaa versiota (a ja b). Ne kummatkin sisältävät unisymboleja, joita ei toisesta löydy. Näidenkään versioiden kopiot eivät kuitenkaan ole identtisiä. Lisäksi esimerkiksi edellä mainittu käsikirjoitus C.664 sisältää aineistoa, jota ei ole kummassakaan edellä mainitussa versiossa. Varhaisimmista latinankielisistä versioissa englantilaiset käsikirjoitukset näyttävät seuranneen a-versiota kun taas mannereurooppalaisissa käsikirjoituksissa seurattiin b-versiota.

Myöhemmin keskiajalla latinankielisistä unikirjoista alettiin tehdä myös kansankielisiä käännöksiä. Nekään eivät pohjautuneet välttämättä millekään yksittäiselle versiolle vaan saattoivat olla eri versioiden yhdistelmiä. Mahdollisesti osa myöhemmistä kopioista on voitu kirjoittaa ylös myös osittain muistinvaraisesti. Latinankielisissä käännöksissä kääntäjät olivat järjestelleet tekstiä uudelleen niin, että käännösversiossa säilyi aakkosjärjestys. Kansankielisissä käännöksissä taas seurattiin usein alkuperäisessä latinankielisessä tekstissä olevaa järjestystä, huolimatta siitä, millä aakkosella kukin hakusana omalla kielellä alkoi. Varhaisimpia kansankielisiä unikirjoja edustavat muinaisenglanninkieliset unikirjat ovat 1000-luvun alkupuolelta. Muinaisenglannin kielen lisäksi Somniale Danielis käännettiin ranskaksi ja saksaksi sekä keskienglannin, iirin ja kymrin kielelle. Myös Islannista on säilynyt Somniale Danielisin kansankielinen käännös.

Somniale Danielis -unikirjan sisältävä käsikirjoitus Sloane MS 1609 (1400-l.). (Kuva: The British Library, Sloane MS 1609, fol. 30.)

Somniale Danielis Islannissa

Islannissa säilynyt versio Somniale Danielis -unikirjasta on osa käsikirjoitusta AM 764 4to (Reynistaðarbók), joka ei ole säilynyt täydellisenä. Kyseinen käsikirjoitus sisältää muun muassa keskiaikaista maailmanhistoriaa käsitteleviä tekstejä, annaaleja, pyhimyselämäkertoja ja ihmekertomuksia. Tekstit ovat kopioita latinan kielestä tehdyistä islanninkielisistä käännöksistä.

Kirjureita on ollut ainakin kymmenkunta, ja nämä ovat lyhentäneet kopioimiaan tekstejä voimakkaasti. Käsikirjoitus on todennäköisesti laadittu Reynistaðarin nunnaluostarissa Pohjois-Islannissa 1300-luvun jälkipuoliskolla, ja sitä on mahdollisesti käytetty tässä benediktiiniluostarissa koulukirjana. Somniale Danielisin käännösteksti (AM 764 4to fol 33v) on kuitenkin todennäköisesti lisätty käsikirjoitukseen myöhemmin. Se on ajoitettu vuoden 1500 tietämille.

Islantilainen Somniale Danielis seuraa latinankielisen version aakkosjärjestystä. Käsikirjoituksen AM 764 4to unikirjaversio ei kuitenkaan ole täydellinen. Teksti alkaa latinankielisen tekstin b-kirjaimesta ja päättyy o-kirjaimeen. Islantilaisen version osio on myös lyhyempi kuin vastaavat osiot useimmissa muissa Somniale Danielisin keskiaikaisissa versioissa. Se käsittää yhteensä 80 unta. Esimerkiksi yhdessä latinankielisen b-version pääkäsikirjoituksista (Vienna, Österreichische Nationalbibliothek, MS. 271, fol. 76v–77v, 900-luvun alkupuolelta) on vastaavassa osiossa selitetty yhteensä 96 unta, ja koko teos sisältää yhteensä 158 unta selityksineen. Toisissa latinankielisissä käsikirjoituksissa unien määrä on jopa kaksinkertainen. Esimerkiksi a-versiota edustava käsikirjoitus Cotton Tiberius A III (London, British Library, Cotton Tiberius A. iii 1. fols. 27v–32v), joka on oletettavasti laadittu Canterburyssä 1000-luvulla, sisältää yhteensä jopa 302 unta ja niiden tulkintaa.

Islantilaisen unikirjan tekstin editoinut Gabriel Turville-Petre on tarkastellut islanninkielisen version yhteyttä englantilaisiin ja mannereurooppalaisiin käsikirjoituksiin. Islantilaisella versiolla näyttäisi olevan eniten yhtäläisyyksiä englantilaisissa käsikirjoituksissa olevien Somniale Danielis -versioiden kanssa. Joskus islantilaisessa versiossa symbolille annetut merkitykset kuitenkin eroavat sekä englantilaisissa että mannereurooppalaisissa käsikirjoituksissa annetusta merkityksestä. Joskus taas islantilainen ja mannereurooppalainen selitys ovat lähempänä toisiaan kuin islantilainen englantilaista, mutta tämä on harvinaisempaa. Lähes kaikki islantilaisessa versiossa listatut unisymbolit löytyvät latinankielisistä teksteistä, mutta osa näistä symboleista on vain harvoissa latinankielisissä versioissa.

Tutkijat ovat epävarmoja siitä, milloin Somniale Danielis tuli Islantiin ja mitä kautta se sinne saapui, sekä toisaalta, milloin islanninkielinen käännös laadittiin. Säilyneen version nuori ikä ei välttämättä tarkoita, etteikö unikirjaa olisi tunnettu Islannissa jo aiemmin. Esimerkiksi yhteydet englantilaisiin käsikirjoituksiin viittaavat siihen, että teksti on voinut tulla Englannista jo 1100-luvulla. Tällöin Islantiin saapui esimerkiksi Geoffrey Monmouthilaisen Prophetiae Merlini, joka käännettiin nimellä Merlínússpá. Toisaalta Turville-Petren havaitsemat yhtäläisyydet myös myöhempiin englantilaisiin käsikirjoituksiin saattaisivat viitata siihen, että teksti olisi kulkeutunut Islantiin varsin myöhään.

Unien tulkintaa saagoissa

Tukea unikirjan varhaisemmalle saapumiselle Islantiin on etsitty saagoissa esiintyvästä unisymboliikasta. Esimerkiksi Gabriel Turville-Petre on tarkastellut 1200-luvun islantilaisissa saagoissa esiintyvää unisymboliikkaa ja todennut, että unisymboleille annetaan joskus Somniale Danielisista tuttuja tulkintoja. Tällöin samassa yhteydessä voi esiintyä kahden eri saagahahmon antama tulkinta unen symboleille: toinen tulkitsee symbolin Somniale Danielisin mukaisesti kun taas toinen annettu selitys poikkeaa tästä. Jälkimmäinen on todennäköisesti edustanut kotoperäistä näkemystä unisymbolien merkityksestä. Usein tämä kotoperäinen tulkinta myös osoittautuu saagan kontekstissa oikeaksi.

Saagojen valossa onkin katsottu, että islantilaisilla on keskiajalla ollut oma vahva ja itsenäinen unien tulkinnan perinne. Esimerkiksi saagaunissa esiintyvien eläinten, kuten susien, karhujen, kettujen ja käärmeiden osalta saagoissa esitetty tulkinta poikkeaa Somniale Danielisin tulkinnasta. Saagaunissa esiintyviä eläimiä ei yleensä tulkittu saagoissa symboleina, kuten unikirjoissa tehtiin. Sen sijaan niiden katsottiin olevan kotoperäisen käsityksen mukaisesti ihmisten fylgjia, eli eräänlaisia yliluonnollisia hahmoja, jotka liittyivät tiettyyn yksilöön ja esiintyivät unissa ikään kuin tämän yksilön jonkinlaisena kehosta nukkuessa poistuvana unisieluna. Esimerkiksi susi ja käärme edustivat nähdyissä unissa vihollisen fylgjaa.

Saagakirjallisuudessa löytyy kuitenkin joskus myös tapauksia, joissa Somniale Danielisin tarjoama tulkinta osoittautuu oikeaksi. Muunlaista tulkintaa ei saagassa välttämättä edes esitetä sen vaihtoehdoksi. Somniale Danielisin mukaisten tulkintojen esiintyminen saagoissa ylipäätään on joka tapauksessa tulkittu siten, että kyseinen unikirjaperinne olisi tunnettu Islannissa jo 1200-luvulla.


Somniale Danielis menetti Euroopassa asemiaan unientulkinnan oppaana vasta reformaation myötä. Sitä pidettiin epäilyttävänä, kun ei-raamatullisia ilmestyksiä ja profetioita haluttiin suitsia. Suhtautuminen unikirjoihin oli kuitenkin Euroopassa ristiriitaista jo keskiajalla. Kirkko ei periaatteessa hyväksynyt tiedonhankintaa unien avulla, ja asiaa koskevia kieltoja kirjattiin myös lakeihin. Unikirjat ja muut unien tulkintaan tarkoitetut oppaat saattoivatkin pyrkiä luomaan yhteyden oikeaoppiseen kristillisyyteen. Tähän viittasi esimerkiksi Somniale Danielisin liittäminen profeetta Danieliin. Unikirjojen ja kuukirjojen tapaisten ohjekirjojen saatavuus viittaa kuitenkin siihen, että keskiajan ihmiset olivat melko kiinnostuneita unien potentiaalisesta tiedosta.

Kirjallisuutta:

Chardonnens, László Sándor. 2006. Anglo-Saxon prognostics. A study of the genre with a text edition. Julkaisematon väitöskirja, Universiteit Leiden.

Chardonnens, László Sándor. 2018. “Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission”. Teoksessa Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.

Handrit.is -sivusto, https://handrit.is/is/.

Keskiaho, Jesse. 2005. “The Handling and Interpretation of Dreams and Visions in Late Sixth- and Eighth-Century Gallic and Anglo-Latin Hagiography and Histories”. Early Medieval Europe 13 (2005) 3: 227–248.

Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.

Liuzza, R. M. “Introduction.” Teoksessa Roy Michael Liuzza (toim. & käänt.), Anglo-Saxon Prognostics. An Edition and Translation of Texts from London, British Library, MS Cotton Tiberius A. iii. Cambridge: D. S. Brewer, 1–78.

Oberhelman, Steven M. 2008. Dreambooks in Byzantium: Six Oneirocritica in Translation, with Commentary and Introduction, Taylor & Francis Group.

Svanhildur Óskarsdóttir. 2000. Universal History in Fourteenth-Century Iceland: Studies in AM 764 4to. Julkaisematon väitöskirja. University College London, 2000.

Turville-Petre, E. O. G. 1968. ”An Icelandic Version of the Somniale Danielis.” Teoksessa Allan H. Orrick (toim.), Nordica et Anglica. Studies in Honor of Stefán Einarsson. The Hague & Paris: Mouton, 19–36.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400-2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Keskiaika-aiheiset nettisivustot esittelyssä, osa 2

Sanna Supponen, Anita Geritz, Karolina Kouvola

Keskiajasta kiinnostuneelle internet tarjoaa loppumattoman määrän luettavaa – silti aina sen löytäminen ei tunnu helpolta. Tässä juttusarjassa Glossan tiedotustiimi esittelee keskiaikaa käsitteleviä blogeja, sosiaalisen median tilejä ja muita sivustoja. Viimeksi listasimme kotimaisten tutkijoiden blogeja. Tällä kertaa aiheena ovat erilaisten tutkimusyksiköiden ja -hankkeiden blogit.

Kotimaisten tutkimusyksiköiden blogeja

Ramus virens, Jyväskylän yliopiston keskiaikaa tutkiva monitieteinen tutkimusryhmä

Tutkimusryhmän sivu: https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/kivi/tutkimus/hankkeet/ramus-virens/
Blogi: https://ramusvirens.home.blog/
Facebook: https://www.facebook.com/groups/137031156943373/

Ramus virensin verkkosivuilta löytyy perustietoa tutkimusryhmästä, sen jäsenistä ja sen piirissä olevista hankkeista. Ryhmän blogista löytyy varsin moninaisia kirjoituksia sekä tutkimuksen tekemisen arjesta että varsinaisista tutkimusaiheista. Viimeaikaiset kirjoitukset ovat olleet ajan hermoilla: esimerkiksi tohtorikoulutettava Taneli Puputti kertoo Vatikaanin kirjaston käytöstä hyvin elävästi ja samalla avaa viime kevään tilannetta, jolloin koko Italia pysähtyi, ja miten pysähtynyt yhteiskunta vaikutti tutkimuksen tekoon (Ensimmäistä kertaa Vatikaanin kirjastossa – tohtorikoulutettavan kevät Roomassa). Sivulla myös kannustetaan uusia kirjoittajia mukaan tarjoamalla selkeät kirjoitusohjeet.

Trivium, Tampereen yliopiston antiikin, keskiajan ja uuden ajanalun tutkimuksen keskus

Tutkimuskeskuksen sivu: https://research.uta.fi/trivium/
Blogi: https://blogs.uta.fi/trivium/
Facebook: https://www.facebook.com/trivium.tampere/

Triviumin sivuilla on ihmisten ja hankkeiden lisäksi tietoa tutkimuskeskuksen tapahtumista ja julkaisuista. Blogin puolelta löytyy runsaasti artikkeleita (kielinä suomi, ruotsi ja englanti), jotka ovat myös käytännöllisesti asiasanoitettuja. Viimeaikaisista kirjoituksista monet liittyvät saunaan kuten vaikkapa Jyrki Nissin ja Ville Vuolannon Stuba-sanaa ruotiva kirjoitus, jossa lähtökohtana on keskiaikainen ihmekertomus (Sauna vai tupa? ’Stuba’, kylpytilat ja juhannusihme keskiajan Ruotsissa). Blogin kommenteissa löytyy myös jonkin verran tutkijoiden välistä keskustelua tai myöhempiä tarkennuksia julkaisuihin.

TUCEMEMS, Turun keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen keskus

Tutkimuskeskuksen sivu: https://www.utu.fi/fi/yliopisto/humanistinen-tiedekunta/tucemems/
Blogi: https://blogit.utu.fi/tucemems/
Facebook: https://www.facebook.com/Tucemems-Turku-Centre-for-Medieval-and-Early-Modern-Studies-153456441332474/

TUCEMEMSin verkkosivut sisältävät tietoa keskuksen julkaisuista ja tapahtumista. Blogi sisältää muun muassa raportteja keskuksen esitelmätilaisuuksista ja muista tapahtumista sekä yksittäisten tutkijoiden kuulumisia esimerkiksi tieteentekemisen realiteeteista. Vaikka blogi onkin viettänyt viime aikoina hiljaiseloa, löytyy vanhoista julkaisuista runsaasti kiinnostavaa luettavaa kuten raportti Turun salaperäisiä kadunnimiä käsittelevästä kuukausiesitelmästä.

Tutkimushankkeiden blogeja

Muutoksen veistäjät

Blogi: https://blogit.utu.fi/wooden/
Facebook: https://www.facebook.com/carvingouttransformations/

Suomen Akatemian rahoittaman monitieteisen Muutoksen veistäjät -hankkeen tarkoituksena on kartoittaa puun monipuolista käyttöä Koillis-Euroopassa 1100-luvulta 1600-luvulle. Blogissa kerrotaan hankkeen kuulumisia ja tapahtumista sekä esitellään hankkeen tutkijoita. Sivulle on myös linkitetty tapahtumiin liittyviä videotaltiointeja. Hankkeen päivittäistä etenemistä kannattaa seurata Facebookin puolella (joka näkyy blogissa syötteenä), jossa viimeisimpinä kerrotaan hyvin konkreettisesti kahden puuveistoksen, Sastamalan Kristus-veistoksen ja Marttilan Krusifiksin, tutkimuksista.

Ossa Gloriosa

Blogi: https://sites.utu.fi/ossagloriosa/
Facebook: https://www.facebook.com/ossagloriosa/

Ossa Gloriosa eli loisteliaat luut (tai toisin sanoen reliikit) ovat samannimisen blogin aiheena. Toisaalta katse kohdistuu myös itse pyhimyksiin, joihin nämä pyhäisjäännökset liittyvät. Sivustolla on kootusti sekä tieteellisiä että taiteellisia hankkeita aiheeseen liittyen. Erityisesti hankkeet liittyvät Tuomas Akvinolaiseen (1224/5-1274), joka on yksi tunnetuimpia keskiajan filosofeja ja myös varsin suosittu pyhimys. Sivulta löytyy hankekuvauksien lisäksi runsaasti blogikirjoituksia, jotka liittyvät hankkeisiin mutta sivuavat myös ajankohtaista keskustelua. Esimerkiksi uusimmassa kirjoituksessa Marika Räsänen kommentoi mediassa esillä ollutta keskustelua siitä voisiko keskiaikaisista lääkeresepteistä löytyä apua tapauksiin, joihin antibiootit eivät tepsi (Humbuukia, vai eikö sittenkään? – Hoitoa keskiajalta). Blogikirjoituksessa tuodaan esiin, kuinka esimerkiksi pyhimyskertomuksissa esiintyy parantumiskokemuksia, mutta ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle lähteen luonteen vuoksi. Erilaisten lähderyhmien tarkastelu rinnakkain voisi kuitenkin laajentaa käsityksiämme tuon aikaisesta terveydenhoidosta.

Ravattulan ristimäki

Verkkosivu: http://www.ravattula.fi/etu.htm
Maasta ja työpöydältä -blogi: http://www.ravattula.fi/blogi.htm
Facebook: https://www.facebook.com/ravattulanristimaki/

Ravattulan kylässä Ristimäellä sijaitsee Suomen vanhimman tunnetun kirkon jäännökset. Paikkaa on tutkittu jo kymmenen vuotta ja hankkeen verkkosivuilla tarjotaan aiheesta monipuolista tietoa. Itse verkkosivu toimii tutkimushankkeen ja tapahtumatiedotuksen väylänä. Hanketta on dokumentoitu monin eri keinoin kuten kuvagallerian ja videoiden avulla. Blogissa taas esitellään esimerkiksi hankkeessa tehtyjä arkeologisia löytöjä, erilaisia tekniikoita kuten digitointia ja 3D-mallintamista ja alueelle liittyviä historiallisia kertomuksia. Esimerkiksi uusimmassa kirjoituksessa muutaman viikon takaa kerrotaan varsin seikkaperäisesti kirkon aluetta ympäröiväistä keskiaikaista aidasta ja sen rakenteista (11.8.2020 Ravattulan Ristimäellä Suomen vanhin kirkollinen aitarakenne). Kirjoitus perustuu tieteelliseen artikkeliin, joka on myös linkitetty blogiin, joten asiasta enemmän kiinnostuneet pääsevät helposti lukemaan aiheesta lisää.

* * *

Puuttuuko listasta jokin blogi? Keräämme Glossan sivuille tietoa tutkijoiden ylläpitämistä keskiaika-teemaisista blogeista ja sivustoista ja esittelemme niitä Glossan blogissa. Voit tutustua listaan täällä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=41. Ehdota puuttuvaa sivustoa laittamalla viestiä Glossan tiedotusvastaavalle.

Suomen keskiaikaiset linnat ja kivikirkot matkakohteina

Tia Niemelä

Suomesta löytyy varsin kattava kokoelma keskiaikaisia linnoja ja kivikirkkoja. Poikkeuksellinen loppukesä ja syksy koronatilanteen vuoksi luo osaltaan hyvän mahdollisuuden tutustua näihin kotimaan kohteisiin ulkomaanmatkojen ollessa haasteellisia. Monia linnoja ja kirkkoja voi ihastella myös menemättä itse rakennukseen sisälle. Lisäksi raunioituneet kohteet mahdollistavat elämyksen menneisyydestä ulkotilassa ja helpottavat turvavälin pitämistä muihin vierailijoihin. Monet kohteet sijaitsevat yllättävän lähellä toisiaan ja samalla kerralla voikin käydä tutustumassa useampaan keskiaikaiseen linnaan tai kivikirkkoon. Asutusta ja ihmistoimintaa on monissa paikoissa ollut myös ennen keskiaikaa, joten lähistöltä voi löytyä myös mielenkiintoisia varhaisempia kohteita. Arkeologisia kohteita voi etsiä kätevästi Kulttuuriympäristön palveluikkunasta (https://www.kyppi.fi/).

Keskiaikaisista kivikirkoista Suomessa on kirjoittanut erityisesti Markus Hiekkanen, jonka teos Suomen keskiajan kivikirkot (2014) toimiikin hyvänä oppaana, jos suunnittelee tutustumisretkeä kirkkoihin. Keskiaikaisiin linnoihin voi puolestaan tutustua tarkemmin esimerkiksi teoksen Muinaisuutemme jäljet (Haggrén et al. 2015) keskiaikaosiota selailemalla.

Raaseporin linna ja liuta kivikirkkoja Uudellamaalla

Länsi-Uudellamaalla Raaseporin kaupungissa sijaitsee Uudenmaan maakunnan parhaiten säilynyt linna. Linna on rakennettu nykypäivänä kuivalta maalta, keskiajalla vedestä, nousevalle kalliolle ja on maisemaansa voimakkaasti hallitseva rakennus yhä edelleen. Raaseporin linna on perustettu 1370-luvulla ja se on hylätty sekä raunioitunut 1500-luvulla. Itse linnaa ja myös sen ympäristöä on tutkittu arkeologisesti useita vuosia. Erityisesti linnan itäpuolella sijaitsevan Slottsmalmenin viime vuosien tutkimukset ovat valottaneet sitä, millaista esineistöä linnalla on käytetty ja mitä eläimiä on syöty (ks. esim. Knuutinen 2015). Käynnissä olevia arkeologisia tutkimuksia voi seurata Facebookissa: Raasepori Slottsmalmen – Raseborg Slottsmalmen sekä Instagramissa raasepori_slottsmalmen. Vielä elokuun ajan linnassa voi vierailla joka päivä, mutta syksylläkin linna on auki lauantaisin ja sunnuntaisin aina syyskuun loppuun saakka. Raaseporin linnassa käy Museokortti.

Inkoossa niin ikään Uudenmaan länsiosassa, vain noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, sijaitsee Inkoon keskiaikainen kivikirkko. Inkoon kirkkoa koristavat sisältä kalkkimaalaukset. Mielenkiintoinen maalausaihe on pohjoisseinässä oleva kuolemantanssi eli La Danse Macabre -aiheinen maalaus. Kuolemantanssi oli yleinen aihe myöhäiskeskiajalla, mutta Inkoon maalaus on kuitenkin ainoa laatuaan Suomessa. Kuolemantanssi-maalauksia ei tunneta myöskään muualta keskiaikaisesta Ruotsin valtakunnasta (Hiekkanen 2014: 434). Inkoon kuolemantanssi-maalauksessa kuolleet kävelyttävät eri yhteiskuntaluokkia edustavia hahmoja kädestä pitäen.

Inkoon kirkon pohjoisseinän kuolemantanssiaiheinen maalaus.

Lohja on Inkoon naapurinkunta, joten siellä sijaitsevaan keskiaikaiseen kivikirkkoon voi suunnata vaikka samalla reissulla kuin Inkooseenkin. Lohjan Pyhän Laurin kirkossa on Hattulan kirkon lisäksi eniten maalauksia kaikista Suomen keskiaikaisista kivikirkoista. Maalaukset peittävätkin lähes kaikki kirkon sisätilat. Lohjan kirkkoa on restauroitu oletettuun keskiaikaiseen asuunsa. Esimerkiksi oviaukkoja ja ikkunoita on pyritty korjaamaan keskiaikaiseen muotoon (Hiekkanen 2014: 445). Lohjan kirkossa voikin kenties saada mahdollisimman hyvän käsityksen siitä, miltä kivikirkko on keskiajalla näyttänyt.

Inkoon ja Lohjan kirkkojen lisäksi Uudellamaalla voi vierailla keskiaikaisessa kivikirkossa Sipoossa, Porvoossa, Siuntiossa, Vantaalla, Espoossa sekä Vihdissä, jossa kirkkorakennus tosin on pahasti raunioitunut. Näistä Porvoossa sijaitsee kirkon lisäksi Vanhan Porvoon kupeessa Linnamäki, jossa voi havaita keskiajalle ajoittuvia valleja. Linnamäki soveltuu hyvin ulkoiluun ja on kaunis paikka pistäytyä myös syksyllä.

Piispanlinna ja Turun linna

Kustaa Vaasan käskystä puretun Kuusiston piispanlinnan rauniot sijaitsevat Kaarinassa. Ensimmäinen maininta Kuusistosta on vuodelta 1295. Linna toimi Suomen piispojen linnana ja eroaakin siten muista Suomen alueen linnoista. Kaivauksia Kuusistossa tehtiin jo 1870-luvulla, kun Reinhold Hausen kaivoi lähes maan alle kadonneita raunioita esiin (ks. esim. Hausen 1881). Tämän jälkeenkin Kuusistoa on tutkittu arkeologisesti melko paljon ja linnan raunioita on myös restauroitu useaan otteeseen. Kuusiston linna, kuten Raaseporinkin linna on sijainnut keskiajalla saarella. Nykypäivänä maisema on varsin erilainen, mutta raunioiden eteläpuolelle rakennetulta näköalatasanteelta aukeaa yhä vaikuttava näkymä Piikkiönlahdelle ja ympärilleen voi kuvitella nyt jo kauempana sijaitsevan veden sekä linnan ennen paljon ylemmäs kohonneet seinät.

Turun linna on perustettu 1280-luvulla ja se on Suomen puolella sijaitsevista kruununlinnoista vanhin. Linna on keskiajalla rakennettu saarelle, mutta tätä nykyä se on yhteydessä mantereeseen. Linnalla on pitkä käyttöhistoria ja se onkin toiminut niin Kustaa Vaasan pojan Juhanan kuin Pietari Brahenkin hovina. Linnan tilojen lisäksi linnan historiaan pääsee tutustumaan esillä olevien esineiden kautta. Linnan pohjoinen näyttelyhalli uudistettiin 2020 ja esillä onkin yli 600 esinettä sekä vaatteita ja asusteita, joiden kautta pääsee tutustumaan 1600–1800-lukujen säätyläiskulttuuriin (Lue lisää: Pohjoisen näyttelyhallin uusi kokoelmanäyttely on avattu). Pysyvien näyttelyiden lisäksi linnassa on esillä myös vaihtuvia näyttelyitä, joihin voi tutustua täällä: Turun linnan vaihtuvat näyttelyt. Turun linnassa käy Museokortti.

Kirkkoja Kanta-Hämeessä

Hattulan Pyhän Ristin kirkko on 1400-luvulta. Kirkko on toiminut jo keskiajalla pyhiinvaelluskohteena. Kirkon sisätiloja peittävät seinämaalaukset, jotka ovat Lohjan kirkon ohella Suomen parhaiten säilyneet. Nämä seinämaalaukset ovat hyvä syy vierailla kirkossa kesäaikaan, jolloin kirkkoa pidetään auki. Nyt kesäkauden ulkopuolella oven avaamisesta peritään 65 euron suuruinen maksu. Tiilirakenteinen kirkko on kuitenkin näyttävän näköinen myös ulkoapäin. Hauska yksityiskohta kirkon ulkopuolen rakenteissa on ikkunoiden yläpuolella olevat kasvoaiheiset tiilet. Näitä löytyy länsi-ikkunan kaaren huipusta, ullakonaukon yläpuolelta sekä luoteis- ja kaakkoiskumien pilareista ja Hiekkanen (2014: 284) toteaakin, että näitä maskeja on luultavasti ollut kaikissa tukipilareissa. Ulkopuolelta löytyy myös useita kaiverruksia ja puumerkkejä. Hiekkasen (2014: 285) mukaan näitä näkyy parhaiten kuori-ikkunan alapuolella kirkon ulkoseinässä.  

Kanta-Hämeessä sijaitsee Pälkäneen rauniokirkko, joka onkin katottomana ulkokohteena oivallinen retkikohde korona-aikaan. Kirkkoon kuuluvat runkohuone, asehuone sekä sakaristo. Jo ennen kirkkoon sisälle menemistä kannattaa huomio kiinnittää länsipäätyyn ja sen ulkoseinässä oleviin kalkkimaalauksiin sekä kolmeen koristekomeroon. Myös länsipäädyn ullakonaukko on säilynyt alkuperäisenä (Hiekkanen 2014: 319). Pälkäneen kirkolla on suoritettu arkeologisia kaivauksia. Esimerkiksi kirkon asehuoneen ja sen ulkopuolen kaivauksissa löydettiin useita hautoja sekä hautauksiin liittyviä esineitä kuten käärinliinoissa käytettyjä neuloja, arkkujen nauloja sekä pronssinappeja (Vuoristo 2011: 26-27). Vuoden 1992 kaivauksissa puolestaan saatiin mahdollisesti esiin alttareiden perustuksia (Jussila 1992: 10).  

Rengon keskiaikaista kirkkoa on Hattulan tavoin pidetty mahdollisena pyhiinvaelluskohteena. Rengon kirkossa keskiaikaista on sen pohjamuoto, mutta seinät ovat uudemmat. Kirkko rappeutui keskiajan lopussa ja se hylättiin käytöstä 1600-luvun puolivälissä (Hiekkanen 2014: 323). Tästä huolimatta kahdeksankulmaisen pohjan omaava kirkko on vierailun arvoinen kohde. Sen pohjamuoto poikkeaa muista keskiaikaisista kivikirkoista ja on siten ainutlaatuinen. Rengon kirkon historiaa esittelee sen lähellä sijaitseva Härkätien museo. Museo on auki kesällä sunnuntaisin, mutta myös sopimuksen mukaan.

Lähteet:

Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) 2015. Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, Helsinki.

Hausen, R. 1881. Kuustö slott. Väitöskirja, Helsingin yliopisto.

Hiekkanen, M. 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Jussila, T. 1992. Pälkäneen rauniokirkon koekaivaus 1992.

Knuutinen, T. 2015. Jätteiden lumoa, stratigrafisia hankaluuksia ja mahtava juhannustulva – Katsaus Raaseporin Slottsmalmenin kesän 2015 kaivauksiin. SKAS 3/2015. 23-29.

Vuoristo, K. 2010. Pälkäne Rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon asehuoneen kaivaus 31.5.–18.6.2010 ja 21.–22.7.2010. Museoviraston rakennushistorian osaston arkisto (MV/RHOA).

* * *

Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta ja tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista raamattufragmenteista. Loppukesästä hän on ollut mukana Raaseporin linnan kaivauksissa.

Unien tulkintaa keskiajan Islannissa, 1: kuukirjat

Kirsi Kanerva

Keskiajan Islannissa katsottiin, että unilla oli painoarvoa. 1200–1300-luvuilla kirjoitetut saagat kertovat monista saagahahmojen näkemistä unista, jonka aitoutta unennäkijä ja unen tulkitsija eivät yleensä epäile, vaan uskovat sen sisältävän tärkeää tietoa. Yleensä tämä tieto kuitenkin peittyy symboleiden ja allegorioiden taakse, ja unen merkitys on siksi hämärä. Unennäkijä kertoo unestaan yleensä luotettavalle miehelle, joka pyydettäessä tulkitsee unen. Tulkinnan jälkeen ja kerronnan edetessä käy ilmi, että uni liittyy unessa mainittujen miesten ja unennäkijän kohtaloon.

Kuva käsikirjoituksesta AM 544 4to (Hauksbók). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Keskiaikaisissa saagoissa kuvatut unet ovat todennäköisesti fiktiivisiä, mutta sellaisenakin ne kuvastavat aikalaisten käsityksiä unien merkityksestä. Unet kertoivat tulevasta ja ne kävivät toteen. Koska moni saagojen lukijoista todennäköisesti jakoi tämän käsityksen, saagojen kerronnassa saagahahmojen unia kuvaamalla voitiin summata tulevia tapahtumia ja luoda kohtalokasta ja odottavan pahaenteistä tunnelmaa.

Saagojen lisäksi keskiajan Islannista on säilynyt myös muita tekstejä, jotka osoittavat aikalaisten olleen hyvin kiinnostuneita siitä, mitä tietoa unien kautta saattoi saada. 1300-luvun alusta on säilynyt omistajansa Haukr Erlendssonin (k. 1334) mukaan nimetty käsikirjoitus Hauksbók (”Haukrin kirja”). Se sisältää paitsi saagoja myös latinankielisten historianteosten käännöksiä sekä keskiajalla tunnetuista ensyklopedisista teoksista poimittua tietoa maantieteestä, teologiasta, luonnonhistoriasta, lääketieteestä ja matematiikasta. Sitä voidaan laajuutensa ja sisällöllisen kattavuutensa vuoksi kuvata eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi kirjastoksi. Honorius Autunilaisen (1080–1137) kristinopillisen teoksen Elucidarium islanninkielisestä käännöksestä Elucidarius on Hauksbókiin poimittu opettajan vastaus kysymykseen, mistä unet tulevat. Siinä kerrotaan, että niiden alkuperä voi olla jumalallinen, mutta että joskus unet olivat paholaisesta tai niiden alkuperä oli ihmisen omissa ajatuksissa ja aistimuksissa.

Suhde eurooppalaisiin unikäsityksiin

Hauksbókiin päätynyt selitys unien alkuperästä myötäili keskiajan Euroopassa vallinneita näkemyksiä. Kirkkoisiä huolestutti erityisesti unien alkuperä eli oliko uni Jumalasta vai paholaisesta ja oliko uni tosi vai väärä. Myöhemmin levisivät myös uudelleen löydetyt Aristoteleen ajatukset siitä, ettei unilla juurikaan ollut ennearvoa. Monet pitivät siitä huolimatta mahdollisena, että unet toivat luotettavaa tietoa ja kertoivat tulevasta.

Macrobius ja hänen poikansa Eustachius. Kuvitusta 1100-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Yksi keskiajan suurimpia auktoriteetteja mitä tulee unien merkitykseen oli kuitenkin 400-luvulla vaikuttanut Macrobius. Hän käsitteli unia teoksessaan Commentarii in Somnium Scipionis. Macrobiuksen tekstejä tunnettiin myös keskiajan Islannissa, vaikkakaan ei ole varmaa, kiersikö Commentarii siellä kokonaisena teoksena vai pelkästään astronomista tietoa sisältävänä lyhennelmänä. Islannista ei ole säilynyt ainuttakaan Macrobiuksen teoksen kokonaista käsikirjoitusta, mutta Macrobiukseen viitataan useissa ensyklopedisissa teksteissä.

Macrobius jakoi unet viiteen eri tyyppiin. Näistä kaksi eli insomnium ja visum eivät tuoneet nukkujalle todellista tietoa. Insomnium oli ihmisiä erehdyttävä, epäluottava uni, joka oli yhteydessä nukkujan valvetodellisuuteen. Se aiheutui nukkujan henkisistä ja fysiologisista prosesseista ja tämän valveajan tapahtumiin liittyvästä ahdistuksesta ja pelosta. Tällaiset unet olivat sisäsyntyisiä, eikä niillä ollut mitään yhteyttä nukkujan minän ulkopuolelle. Insomnium-unet olivat siksi merkityksettömiä. Visum-unen kuvaus Macrobiuksella taas muistuttaa nykymääritelmän mukaista unihalvausta, jossa nukkuja koki olevansa hereillä ja saattoi nähdä erilaisia hahmoja (esim. incubus) ja tuntea ahdistavaa painon tunnetta rinnassa. Nämäkin unet olivat merkityksettömiä, sillä ne olivat ihmisen oman mielikuvituksen synnyttämiä harhoja.

Vain kolme Macrobiuksen määrittelemistä unityypeistä toi tietoa. Oraculum oli tosi, esimerkiksi jumalallista tai tuonpuoleista alkuperää oleva ilmestys, joka kävi toteen sellaisena kuin se nähtiin. Myös visio kävi toteen juuri sellaisena kuin se oli nähty, mutta se yhdistyi maallisiin tapahtumiin. Somnium-uni taas oli sekin tosi uni, mutta unen sanoma peittyi symbolien alle. Nämä symbolit vaativat tulkintaa. Maallisen elämän kannalta oli tärkeää tunnistaa ja ymmärtää somnium– ja visio-unia.

Kuukirjat

Keskiajalla unien tulkintaan toivat apua unikirjat sekä niin kutsutut ”kuukirjat”. Unikirjat auttoivat ratkaisemaan unien viestin niiden symbolien takaa, eli Macrobiuksen määritelmien mukaisesti ne auttoivat erityisesti tulkitsemaan somnium-unia. Tässä yhteydessä lähemmin tarkasteltavat kuukirjat kertoivat sen, kävivätkö unet toteen vai eivät eli niistä oli apua myös visio-unien tulkinnassa.

Luca Giordanon (1634–1705) maalaus Salomon uni (n. 1694–1695). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Manner-Euroopassa kuukirjat olivat tulleet ihmisille tutuksi 800-luvulta alkaen. Niiden alkuperä on todennäköisesti vanhemmissa bysanttilaisissa lähteissä. Kuukirjat yhdistettiin keskiajalla useisiin eri auktoriteetteihin, kuten Bedaan, Galenokseen, Vanhan Testamentin Aatamiin, kuningas Salomoon ja profeetta Danieliin tai velho Merliniin. Säilyneitten käsikirjoitusten ja inkunaabelien valossa kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia ja laajimmalle levinneitä unientulkintaan liittyneitä oppaita. Niiden katsotaan menettäneen suosionsa vasta 1600-luvulla.

Kuukirjoissa tarkastellaan yleensä kolmenkymmenen päivän mittaisena ajanjaksona kuun eri vaiheita uudesta kuusta seuraavaan. Kuukirjat saattoivat tarkastella yhtä spesifiä aihetta, kuten unia mutta myös esimerkiksi muita elämänaloja, kuten syntymää, sairauksia tai onnekkuutta arkielämän eri toimissa, tai niistä saattoi tarkistaa, milloin oli hyvä hetki iskeä suonta. Unien osalta kuukirjat yleensä kertoivat esimerkiksi sen, missä kuun vaiheessa nähdyt unet toteutuivat ja miten pian näin kävisi, tai jos unien seurauksena piti olla tavallista varovaisempi.  Joihinkin kuukirjoihin taas oli kerätty kaikkia näitä eri elämänalueita koskevaa tietoa. Tällaiset tietoa yhteen koonneet kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia.

Kuukirjat Islannissa

Varhaisin islantilainen kuukirja on säilynyt edellä mainitussa Hauksbók-käsikirjoituksessa. Sen lisäksi, että oli kiinnostunut unien alkuperästä, 1300-luvulla Norjassa laamannina vaikuttanut Haukr Erlendsson näyttää halunneen tietää, milloin unien tuomaan tietoon saattoi luottaa ja milloin varotoimenpiteet olivat tarpeellisia siltä varalta, että unet olivat ihmiselle vaaraksi. Säilynyt latinankielinen katkelma on hyvin fragmentaarinen. Haukrin kirjan osan AM 544 4to viimeinen sivu, jolla katkelma kuukirjasta on säilynyt, on ollut pahasti tummunut ja vaikeasti luettavissa jo 1800-luvun lopulla, jolloin Finnur Jónssonin (1858–1934) käsikirjoituksen pohjalta laatima editio julkaistiin. Tekstissä käsitellään kuun vaiheiden yhteyttä uniin. Sille ei ole löydetty mitään islantilaista tai ulkomaista esikuvaa.

Toisessa käsikirjoituksessa AM 194 8vo 49v–50v on kuitenkin säilynyt latinankielinen kuun vaiheita, unia ja muita elämänalueita käsittelevä osio, jonka on katsottu pohjautuvan tälle Hauksbókin kuukirjalle. Kyseinen pergamenttikäsikirjoitus on Hauksbókin tavoin laaja ensyklopedinen kokoelma, joka sisältää teologisia, luonnonhistoriallisia, astronomisia ja lääketieteellisiä tekstejä latinaksi ja islanniksi. Se on käsikirjoituksessa olevien merkintöjen mukaan laadittu vuonna 1387 Länsi-Islannissa Helgafellin augustinolaisluostarin läheisyydessä sijainneella tilalla. Kaksi kirjuria on merkinnyt käsikirjoitukseen nimensä: pappina toiminut Ólafr Ormsson sekä Brynjólfr Steinráðarson, joka osasi latinaa ja oli todennäköisesti hänkin hengenmies. Kirjurit ovat käyttäneet lähteenään Hauksbókin lisäksi useampia eri käsikirjoituksia.

Helgafell eli “pyhä vuori” (Snæfellsnes, Länsi-Islanti), jonka läheisyydessä sijaitsi keskiajalla Helgafellin luostari. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Kyseisen Hauskbókista juontuvan kuukirjan lisäksi AM 194 8vo sisältää samassa yhteydessä kolme muutakin latinankielistä kuukirjaa. Hauksbókille pohjautuva kuukirja esiintyy käsikirjoituksessa kolmantena. Sen lisäksi unia käsittelee vain kuukirjoista neljäs eli viimeisin; siinä kuun eri vaiheiden yhteydessä annetut varoitukset on yhdistetty Daavidin psalmeihin. Kuukirjoista hieman myöhemmin tehdyt islanninkieliset käännökset näyttävät kuitenkin mukailevan juuri kyseistä kolmatta versiota, vaikka ne eivät olekaan sen suoria käännöksiä.

Varhaisin säilyneistä islanninkielisistä kuukirjoista on erilaisia loitsuja ja rukouksia sisältävässä käsikirjoituksessa AM 434a 12mo oleva teksti. Sen tekijästä ja alkuperästä ei ole tietoa. Kyseinen käsikirjoitus on ajoitettu 1400–1500-lukujen vaihteeseen, ja se sisältää useita sekalaisia yliluonnollisiin uskomuksiin liittyviä sekä loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia tekstejä. Siinä oleva kuukirja ei ole edellä mainitun käsikirjoituksessa AM 194 8vo olevan latinankielisen version käännös, mutta sisällöltään ne muistuttavat toisiaan. Näiden kahden käsikirjoituksen välillä on myös muita yhteyksiä. Kumpikin sisältää osioita, joiden pohjana on ollut tanskalaisen kirkonmiehen Henrik Harpestrengin (k. 1240-luvulla) lääketieteellinen teksti.

Käsikirjoituksessa AM 343a 12mo olevaa kuukirjaa muistuttaa sisällöltään käsikirjoituksessa AM 435 12mo (n. 1490–1510) oleva kuukirja. Kyseinen käsikirjoitus sisältää kuukirjan lisäksi myös esimerkiksi fysiognomiaa sekä pyhäpäiviin liittyviä messuseremonioita käsittelevät osiot. Tämä edellä mainittua kolmatta versiota mukaileva kuukirjaversio näyttääkin säilyttäneen suosionsa Islannissa vielä pitkään. Sitä hyvin lähellä oleva versio otettiin vielä mukaan esimerkiksi erääseen 1800-luvun lopulla Islannissa painettuun loitsukirjaan.

Latinankieliset kuukirjat ovat mahdollisesti olleet tarkoitettuja lähinnä kirkonmiesten ja luostareissa eläneiden munkkien sekä Haukrin kaltaisten oppineempien maallikkojen käyttöön. Islanninkielisillä teksteillä on todennäköisesti ollut laajempi yleisö. Käsikirjoituskontekstinsa kautta tarkasteltuna kuukirjat olivat osa sitä tietoa, jota keskiajan ihmiset hankkivat ymmärtääkseen paremmin maailmaa ja omaa sosiaalista, fyysistä ja yliluonnollista elinympäristöään. Kaikki käsikirjoitukset sisältävät myös lääketieteellisiä sekä muita terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tekstejä, kuten loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia kirjoituksia. Tämä viittaa siihen, että unien tulkinnassa avustaneet kuukirjat liittyivät nekin Islannissa siihen keinovarantoon, jonka avulla keskiajan ihminen yritti hallita yleistä elämän ja onnen epävarmuutta ja huolehtia omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Arngrímur Vídalín. 2018. ”Óláfr Ormsson’s Leiðarvísir and its Context: The Fourteenth-Century Text of a Supposed Twelfth-Century Itinerary.” The Journal of English and Germanic Philology 117 (2018) 2: 212–234.

Chardonnens, László Sándor. 2018. ”Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission.” Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.

Finnur Jónsson (toim.). 1892–1896. Hauksbók efter de Arnamagnæanske håndskrifter no. 371, 544 og 675, 4 °, samt forskellige papirshåndskrifter av det kongelige nordiske oldskrift-selskab. Køpenhavn: Det Kongelige nordiske oldskrift-selskap.

Handrit.is -sivusto, https://handrit.is/is/.

Keskiaho, Jesse. 2005. ”The Handling and Interpretation of Dreams and Visions in Late Sixth- and Eighth-Century Gallic and Anglo-Latin Hagiography and Histories.” Early Medieval Europe 13 (2005) 3: 227–248.

Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.

Kålund, Kristian (toim.). 1908. Alfræði íslenzk I: Islandsk encyklopædisk litteratur. Codex AM 194, 8vo. Køpenhavn: S. L. Møller.

Kålund, Kristian (toim.). 1907. Den islandske lægebog: Codex Arnamagnæanus 434 a, 12mo. Kjøbenhavn: Kongelige Danske Videnskabernes Selskab.

O’Connor, Ralph. 2012. ”Astronomy and Dream Visions in Late Medieval Iceland: Stjörnu-Odda draumr and the Emergence of Norse Legendary Fiction.” Journal of English and Germanic Philology 111 (2012) 4: 474-512.

Kedwards, Dale. 2014. Cartography and Culture in Medieval Iceland. Julkaisematon väitöskirja. University of York.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400-2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Rahat osana keskiajan yhteiskuntaa

Frida Ehrnsten

Nykypäivän ihmiselle raha on itsestään selvyys: raha on vaihdonväline, arvon säilyttäjä ja arvon mitta. Nykyään suuri osa valuutasta liikkuu kuitenkin ainoastaan elektronisessa muodossa, kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten konkreettisilla rahoilla oli huomattavasti isompi merkitys. Tämä muutos on ollut iso ja nopea, mutta yhteiskunnallisella tasolla rahojen käyttöönotto keskiajalla oli varmasti huomattavasti isompi mullistus. Raha tarjosi täysin uuden tavan ympäristön arvottamiseen: teot ja tuotteet, lähes kaikki asiat, voitiin määritellä yhtenäisen mittajärjestelmän perusteella. Maksaminen ei aina tapahtunut rahoilla, mutta tavallisille ihmisille ne olivat konkreettisin merkki uudesta järjestelmästä. Rahatalouden tuloa osaksi taloudellista järjestelmää kutsutaan monetarisaatioksi. Sillä tarkoitetaan prosessia, jonka myötä ylhäältä säädelty valuutta metallirahan muodossa tuli kiinteäksi osaksi yhteiskunnan taloutta. Monetarisaatio ja rahojen käyttö arvon mittaajina on 1200-luvulta lähtien olleet osa yhteiskunnallista kehitystä koko Euroopassa.

Keskiaikaisia rahoja Ulvilan rahakätköstä. Ulvilan kirkon vierestä löytyi vuonna 2004 tinakannu, jonka sisällä oli 1474 rahaa nahkapussissa. Löydön rahat ovat ruotsalaisia, gotlantilaisia, liivinmaalaisia ja norjalaisia. Rahat on kätketty 1380- tai viimeistään 1390-luvulla. 

Keski- ja Länsi-Euroopassa keskiajan alku oli rahatalouden kannalta taantumakausi verrattuna roomalaisaikaan. Pikkuhiljaa rahat palasivat takaisin käyttöön, ja keskiajan lopulle tultaessa ne vaikuttivat jo koko yhteiskunnassa. Kirkko oli johtava taho tämän kehityksen taustalla, mutta 1200-luvulta 1400-luvulle myös kruunun lisääntynyt valta ja kaupungistuminen olivat vahvoja tekijöitä rahankäytön yleistymisessä. Kaupankäynnissä, erityisesti meriteitse, vaihtotavarat olivat suuri riskitekijä. Yhteinen rahatalous teki kaupankäynnistä luotettavampaa ja kannattavampaa. Samalla tarvittiin myös uusia menetelmiä ja instituutioita, jotta rahajärjestelmä saatiin toimimaan. Näin kehittyivät pikkuhiljaa myös pankkitoimi ja kauppaoikeus.

Skolastikkofilosofi Nicolas Oresme (1320–1382) totesi teoksessaan De Moneta, että kauppiaalle rahat olivat hyvä väline, ne olivat koko kansan oikeus ja rahanlyönti kuninkaan velvollisuus. Keskiajalla taloustiede perustui vahvasti teologiseen ja filosofiseen ajatteluun. Talousajattelussa yhdistyivät antiikin filosofian teoriat, kristillinen moraali ja roomalainen laki. Vanhana periaatteena oli, että raha itsessään ei saanut kantaa hedelmää. Keskeisiä teemoja olivat siksi koronkiskonta ja oikeudenmukaiset hinnat (iustum pretium). Rahat olivat arvon mittaajia ja säilyttäjiä, mutta niiden arvo piti perustua yhteiskunnan tarpeeseen ja yhtenäisiin sopimuksiin – tai näin ainakin teoriassa. Jo 1300-luvulla asenteet rahaa kohti olivat muuttuneet liberaalimpaan suuntaan. Kruunu, kirkko ja kaupungit tarvitsivat tuloja ja nämä hankittiin rahan ja verotuksen kautta. Esivallan tavoitteena oli tehdä tavaroiden vaihdosta tulolähde ja rahoista tuli sitä kautta vallan väline. Rahat toivat myös muutoksen henkilökohtaisiin suhteisiin. Kun kaupankäyntiä ja vaihdanta olivat aikaisemin perustuneet yhtenäisiin sopimuksiin, rahojen arvoa ja käyttöä säädeltiin ylhäältä. Tuotteiden ja tekojen arvuuttaminen rahassa johti siihen, että tapa laskea rahoissa levisi nopeasti koko yhteiskunnassa.

Rahat konkreettisena merkkinä muutoksesta

Rahoja käytettiin toki jo paljon ennen aikakautta, jota kutsumme keskiajaksi. Ensimmäiset rahat lyötiin itäisen Välimeren alueella noin 600 eaa. Antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa rahanlyönti kehittyi monipuoliseksi ja laajamittaiseksi. Kuten yllä jo mainittiin, Euroopan varhaiskeskiaika voidaan rahan historian kannalta pitää tietynlaisena taantumakautena verrattuna aikaisempiin ajanjaksoihin. Vanhat rahayksiköt hylättiin ja syntyi uusi järjestelmä, joka perustui noin gramman painoiseen hopeiseen penninkiin. 700-luvun lopussa niin sanottu idäntie aukesi ja jokireitit yhdistivät Euroopan Mustamereen ja Kaspianmereen. Kaupankäynnin myötä Eurooppaan virtasi valtavia määriä itämaisia hopearahoja, eli dirhemeitä. Kontaktit itään vähenivät 900-luvun loppua kohti, mutta samaan aikaan Euroopassa avattiin uusia hopeakaivoksia. Tämän seurauksena rahanlyönti Länsi-Euroopassa kasvoi ja laajeni huomattavasti.

Sekä itämaisia että länsimaisia rahoja esiintyy myös Suomen viikinkiaikaisessa löytöaineistossa. Kaupankäynnin kautta hopearahat levisivät ja niitä käytettiin merkkinä vauraudesta, statuksesta ja vallasta. Täällä rahoilla ei kuitenkaan ollut mitään määrättyä arvoa, vaan rahaa arvotettiin sen painon ja hopeapitoisuuden mukaan. Hopean laatua kokeiltiin tekemällä rahoihin pieniä viiltoja, leikkaamalla tai vääntämällä. 1000-luvun toisen puoliskon aikana Eurooppa kävi läpi vaikean hopeakriisin. Tämä heijastui myös pohjoiseen: rahojen tuonti väheni jyrkästi. Suomesta 1100-luvun alun rahoja on löytynyt lähinnä haudoista. Nämä rahat ovat usein kuluneita ja rei’itettyä, joka viittaa siihen, että niitä on käytetty riipuksina.

Uusien hopealöydösten myötä rahanlyönti vilkastui Euroopassa jälleen 1100-luvulla, mikä johti suureen muutokseen rahataloudessa. Yhä enemmän palkkoja ja maanvuokria maksettiin rahassa ja pian myös muita tavaroita alettiin arvioida rahan kautta. Isot rakennusprojektit, kuten suuret katedraalit, edistivät taloutta ja kaupungit kasvoivat niiden ympärillä. 1200-luvusta puhutaan usein kaupallisena vallankumouksena ja samalla se oli rahatalouden uutta kukoistusaikaa. Isot muutokset Euroopassa vaikuttivat luonnollisesti myös kehitykseen Pohjoismaissa. Jo hieman ennen vuotta 1000 ensimmäiset omat rahat oli englantilaisten esikuvien mukaan lyöty Pohjoismaissa – Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Nämä varhaiset rahat olivat kuitenkin ennen kaikkea kuninkaiden lyhytaikainen yritys korostaa omaa valtansa. Ruotsissa rahanlyönti ei kestänyt kuin joitakin vuosikymmeniä. Uusi, pysyvä rahanlyönti alkoi yli 100 vuotta myöhemmin, 1100-luvun puolivälissä.

Viimeistään 1200-luvulla Lounais-Suomen alue integroitiin Ruotsin valtakuntaan. Samoihin aikoihin myös emomaassa tapahtui suuria poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Kirkko ja kruunu vakiinnuttivat valtansa ja ottivat samalla myös talouselämän haltuunsa. Siinä vaiheessa, kun rahoista tuli osa Suomen keskiaikaista historiaa, rahan käyttö oli jo yleinen ilmiö koko Länsi-Euroopassa. Kehykset rahankäyttöön olivat näin ollen jo olemassa, sillä Ruotsissakin monetarisaatio oli uuden rahanlyönnin myötä alkanut jo 1100-luvulla. Suomessa rahankäyttö kulki käsi kädessä keskushallinnon muodostumisen kanssa.

Hopeakriisin jälkeiset rahat poikkesivat suuresti aikaisemmista rahoista. Kooltaan ne olivat vain murto-osa varhaisemmista rahoista. Aluksi näille pienikokoisille, usein vain yksipuolisesti lyödyille rahoille ei mahtunut mukaan paljon tietoa, vaan ainoastaan yksi kuva, kuten kirjain tai kruunu. Rahat olivat ensisijaisesti maksuvälineitä, joiden piti olla helposti tunnistettavissa olevia esineitä. Rahojen luotettavuus perustui standardisoituun muotoon, kuviin, tekstiin, painoon ja kokoon. Rahat olivat massatuotettuja esineitä, ja tavoitteena ei ollut ainutlaatuisten esineiden valmistaminen, vaan luotettavien vaihtovälineiden tuottaminen. Keskiajalla harva osasi lukea, mutta kuvat ymmärrettiin helpommin. Kuvat rahoissa kertoivat, kuka oli lyöttänyt rahat, missä ja kuka takasi rahan arvon. Rahan arvo oli vieläkin sen jalometallipitoisuudessa, mutta tämä päätettiin ja taattiin lyöttäjien toimesta. Tavallisille ihmisille rahat olivat hyvin konkreettinen merkki hallitsijoiden vallasta.

Turussa lyöty penninki 1400-luvun alusta. A on Turun tunnus (Aboa, Åbo). Tämä raha on löytynyt Raision kirkosta. 

Ruotsin rahajärjestelmän perustana oli markka, joka jakaantui 8 äyriin, 24 aurtoon ja 192 penninkiin. Äyrit ja markat olivat läpi keskiajan kuitenkin vain laskennallisia rahayksiköitä: äyrejä alettiin lyödä vasta vuonna 1522 ja markkoja vuonna 1536. Aluksi lyötiin pelkästään penningin rahoja, kunnes 1300-luvulla Itämeren alueella penningin rinnalle tuli isompi raha, aurto (Ruotsissa örtug ja Liivinmaalla artig). Keskiajalla ei vielä käytetty pelkästään Ruotsin rahoja. Itämeren piirin eri valuutat olivat verrattavissa toisiinsa ja varsinkin kaupankäynnin myötä eri maiden rahat levisivät koko alueelle. Suomen löytöaineistossa tämä näkyy erityisesti liivinmaan rahojen yleisessä käytössä koko keskiajan läpi. Liivinmaan rahoja ei käytetty pelkästään kansainvälisessä kaupassa, vaan isossa osassa maata ne olivat pääasiallinen maksuväline, joilla myös maksettiin merkittävä osa veroista. Kun rahanlyönti Turussa alkoi 1400-luvun alussa, rahat vastasivat aluksi arvoltaan Liivinmaan, eikä Ruotsin rahoja.

Rahankäyttö arkielämässä

Rahat olivat heti keskiajan alusta saakka tärkeä osa taloutta. Lähinnä tämä tarkoittaa kuitenkin yhteiskuntaa organisatorisella tasolla. Kirjallisista lähteistä ilmenee, että Suomen alueella rahat olivat harvinaisia 1300-luvun puoliväliin saakka. Kirkon kymmenykset ja maalliset verot maksettiin pääosin muilla tuotteilla, sisämaassa turkiksilla, Uudellamaalla voissa ja Ahvenmaalla hylkeillä. Myös piispan- ja pappien maksut maksettiin pääosin turkiksilla tai viljalla. Turussa osa tuotteista vaihdettiin rahaksi, mutta riippuen olosuhteista ei sielläkään aina ollut tarpeeksi rahaa kirkon kymmenyksien maksuun. Vuonna 1328 kymmenys olisi ollut 516 markkaa penningeissä, mutta ainoastaan 86 markkaa voitiin toimittaa eteenpäin. Pietarin penninkiä Vatikaanille ei myöskään maksettu johtuen maan köyhyydestä. Vuosisadan puolivälistä lähtien tuli tavallisemmaksi, että maiden, tilojen ja muiden tuotteiden arvo ilmoitettiin rahassa. Yleistä oli, että kaupankäynnissä osa maksuista suoritettiin rahalla, osa muilla kauppatavaroilla. Kansainväliset kultarahat yleistyivät vuosisadan lopussa ja 1400-luvun aikana. Paikallisella tasolla maksut tehtiin pienissä rahoissa, joita myöhemmin vaihdettiin isommiksi. Myöhäiskeskiajan verotilien ja kauppakirjojen summat osoittavat, että maassa on liikkunut iso määrä rahaa.  Jotta rahaveroja on voitu maksaa, ainakin osa palkoista on luonnollisesti myös pitänyt maksaa rahana.

Nykyisen Suomen alueella rahankäyttö oli koko keskiajan, 1200-luvulta 1500-luvun loppuun asti, pitkälti ylhäältä ohjautuvaa. Yläluokille raha oli ylivoimaisesti paras tapa määritellä asioiden arvoja ja hallinnoida suuria omaisuuksia. Rahoja käytettiin esimerkiksi maakaupoissa, kaupankäynnissä ja palkanmaksussa. Tavallisille ihmisille rahat olivat keskiajalla se väline, jonka kautta uusien vallanpitäjien valta selkeimmin ilmeni. Kuvat rahoissa symbolisoivat uutta ylivaltaa ja rahoja käytettiin pääasiassa verojen maksamiseen kirkolle ja kruunulle. Rahat toivat uuden tavan arvioida maailmaa ja tekivät palveluista ja omaisuudesta suoraan vertailtavissa olevia asioita yhteisen yleisesti hyväksytyn mittajärjestelmän mukaisesti. Rahat eivät olleet moniulotteisia esineitä, mutta niiden käyttö saattoi vaihdella tarpeen mukaan. Tavallisille ihmisille ne olivat välineitä, joiden kautta verojen muodossa maksettiin paikasta yhteiskunnassa. Kaupankäynnin kautta raha voitiin vaihtaa konkreettiseen tuotteeseen ja uhrina rahalla voitiin pyytää synninpäästöä kirkolta.

Joskus rahoja on selkeästi käytetty muihin tarkoituksiin kuin maksuvälineinä. Kuvassa oleva rullattu aurto Eerik Pommerilaisen ajalta on metallinilmaisinlöytö Urjalasta. 
Turun dominikaaniluostarin kaivausten yhteydessä löytyi vuonna 1901 pieni kivisaviastia, jonka sisällä oli 100 keskiaikaista rahaa. Nuorimmat rahat ovat 1400-luvun puolivälistä. 

Kirjallisten lähteiden perusteella tiedämme, että rahan käyttö hallinnollisella tasolla yleistyi nopeasti. Ne kuvastavat kuitenkin harvemmin ihmisten arkista rahankäyttöä. Niistä ei ilmene mitä rahoja käytetiin pieniin maksuihin ja kuinka yleistä rahankäyttö oli tavallisen kansan keskuudessa. Kun tutkitaan rahankäyttöä ruohonjuuritasolla, rahalöydöt ovat yhtä tärkeä tietolähde. Tosin nekään eivät tarjoa täysin kattavaa kuvaa rahankierrosta. Ainoastaan murto-osa käytössä olleista rahoista päätyi maahan ja on myöhemmin löytynyt. Yleensä rahat päätyivät takaisin kruunulle, ne sulatettiin ja hopeasta lyötiin uusia rahoja. Löydöt eivät myöskään automaattisesti kerro sitä, missä päin rahaa on eniten käytetty. Kirkkojen puulattioiden alle putosi helposti rahoja, samoin isossa väkitungoksessa raha saattoi helposti hukkua ja tallautua maahan. Maaseudun kylätontilla oli taas paljon todennäköisempää, että joku löysi maahan tippuneen rahan.

Suomesta on löytynyt noin 15 000 keskiaikaista rahaa, joista suurin osa on peräisin kätköistä. Yhteensä keskiajalta on 43 paremmin dokumentoitua kätköä, jotka sisältävät noin 11 000 rahaa. Jos vertaa naapurimaihin, tämä määrä on hyvin pieni. Yksi syy tähän on todennäköisesti se, ettei täällä ole ollut paljon ylimääräistä rahaa liikkeessä. Usein vanhat kätköt on rahapulan takia otettu uudelleen käyttöön. Jos ei huomioida rajalevottomuuksia idässä, oli keskiaika myös varsin rauhallinen ajanjakso: tämä on varmasti vaikuttanut tarpeeseen kätkeä rikkauksia, ja varsinkin siihen, etteivät rikkaudet ole jääneet maahan.

Viipurista, Uudenportin- ja Vahtitorninkadun kulmalta, löytyi vuonna 1903 kuparikattila, jonka sisällä oli 2659 rahaa ja kantasormus. Kätkö oli noin 1,8 metrin syvyydessä puurakennuksen jäännösten vieressä. Nuorimpien rahojen ajoitusten mukaan rahat on todennäköisesti kätketty 1520-luvun alussa. 

Jos ei lasketa mukaan 1100-luvun hautalöytöjä, vanhimmat Suomesta löytyneet keskiaikaiset rahat ovat peräisin kirkoista. Vanhin aineisto on peräisin Ahvenanmaan kirkoista, Ravattulan Ristimäeltä ja Koroisten piispanistuimelta. Näistä paikoista ainoastaan Koroisista on merkkejä laajemmasta rahankäytöstä myös kirkon ulkopuolella. Katolisessa kirkossa rahauhrien antaminen oli vakiintunut toimintatapa. Rahaa uhraamalla voitiin pyytää apua ja pelastusta. Osa rahoista ovat varmasti vahingossa pudonnut lattiarakojen väliin, osa on ehkä tahallaan piilotettu pyhään paikkaan. Joka tapauksessa, ne kertovat rahojen käytöstä symbolisina välineinä. Kirkosta löytyneet rahat osoittavat, että ihmisillä oli rahaa käytössä tällaisiin tarkoituksiin. Rahojen määrä kirkoissa nousee selkeästi 1300-luvun loppua kohti ja varsinkin 1400-luvulla. Samoihin aikoihin rahalöytöjen määrässä voi nähdä nousun linnoissa ja Turun kaupungissa. Satunnaisia löytöjä on Uudenmaan kylätonteilta ja Hiitisten kauppapaikalta. Eteläisillä rannikkoseuduilla rahojen yleistymiseen on varmasti vaikuttanut kaupankäynti Liivinmaan kanssa. Samalla uhrirahojen käyttö levisi myös Karjalaan ja Pohjanmaalle.

Ratkaiseva muutos rahankäytössä nähdään vasta 1500-luvun puolella. Silloin rahalöytöjen määrä nousee tiettyjen ympäristöjen – eli kirkkojen, linnojen ja Turun kaupungin – ulkopuolella. Vuosisadan alun taantuma johti aluksi rahapulaan, mutta 1520-luvulta lähtien näyttäisi olevan yhä enemmän rahaa kierrossa. Rahalöytöjen määrä tältä ajalta vähenee tilapäisesti kirkoissa ja linnoista, kun taas kätkö- ja yksittäislöytöjen määrä nousee, kuten myös löydöt kaupunki- ja maaseutukohteilta. Tämä kehitys koskee koko nykysuomen aluetta ja osoittaa, että rahoja käytettiin 1500-luvun puolivälistä lähtien yleisemmin myös tavallisen kansan keskuudessa. Kaiken kaikkiaan rahalöytöjen määrä pysyy kuitenkin alhaisena 1500-luvun viimeisille vuosikymmenille saakka.

Frida Ehrnstenin väitöskirja Pengar för gemene man? : Det medeltida myntbruket i Finland on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5467-5.

* * *

Frida Ehrnsten työskentelee intendenttinä Kansallismuseon kokoelmat ja tutkimusyksikössä, jossa hän vastaa museon numismaattisista kokoelmista. Marraskuussa 2019 hän väitteli aiheenaan keskiaikainen rahankäyttö Suomessa.

Keskiaika-aiheiset nettisivustot esittelyssä, osa 1

Anita Geritz, Karolina Kouvola, Sanna Supponen

Keskiajasta kiinnostuneelle internet tarjoaa loppumattoman määrän luettavaa – silti aina sen löytäminen ei tunnu helpolta. Tässä juttusarjassa Glossan tiedotustiimi esittelee keskiaikaa käsitteleviä blogeja, sosiaalisen median tilejä ja muita sivustoja. Alle olemme keränneet tutkijoiden blogeja ja poimineet kustakin esimerkkejä kirjoituksista, joista sivustoon tutustumisen voi aloittaa.

Reima Välimäen blogi

FT Reima Välimäki, kulttuurihistorian tutkija (Turun yliopisto)
https://reimavalimaki.com/blogi/

Reima Välimäen blogista löytyy pohdintoja ajankohtaisaiheista keskiajan kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta ja katsauksia keskiajan elämän yksityiskohtiin lähteiden valossa. Tuoreiden kirjoitusten joukosta löytyy esimerkiksi Välimäen ajatuksia epidemioista ja niiden vaikutuksista nyt ja keskiajalla: Koronavirus, musta surma ja reaktioita tuntemattomaan sairauteen. ”Menneiden elämien sirpaleita” puolestaan käsitellään esimerkiksi tässä inkvisitiolähteistä nousevassa kirjoituksessa: Inkvisitio ja isä, joka kantoi lapsensa kotiin.

Mullan alta – Arkeologin tarinoita maan povesta jo vuodesta 2009

FM Ilari Aalto, väitöskirjatutkija (Turun yliopisto)
http://mullanalta.blogspot.com/

Arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aallon blogi on jo yli kymmenen vuoden ajan perehdyttänyt lukijoita arkeologian saloihin ja iloihin. Kertomuksia ja kuvia arkeologisista kaivauksista löytyy koottuna täältä: kaivauskertomukset. Tutustumisen keskiajan elämään arkeologin silmin voi aloittaa esimerkiksi keskiajan Turun kaduille johdattavasta juttusarjasta tai lukemalla, miten keskiajan suomalainen asui.

Maisteri Andreaksen mietteet
https://maisterinmietteet.com/

Ilari Aallon käsialaa on myös keskiaikaa ja sen elävöitystä käsittelevä De proprietatibus rerum -sivusto ja blogi, jossa tutustutaan keskiajan oppineeseen kulttuuriin, erityisesti lääketieteeseen ja kirjallisuuteen Suomessa. Blogin viimeisimmässä kirjoituksessa Aalto kertoo keskiaikaisen dominikaanimunkin rooliin asettumisesta osana keskiajan elävöitystapahtumaa.

Studia dimicatoria – Antti Ijäksen väitöskirjatutkimuksen vaiheita

FM Antti Ijäs, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
https://blogs.helsinki.fi/aijas/

Antti Ijäs työstää väitöskirjaa 1300-luvulla kirjoitetusta vanhimmasta tunnetusta kamppailukirjasta. Blogissa perehdytään monipuolisesti keskiaikaisiin miekkailu- ja kamppailukirjoihin niin kielen kuin kuvituksen näkökulmasta. Vuodesta 2017 asti aktiivinen, viime kuukausina tiheään päivittyvä blogi tarjoaa runsaasti lukemista aiheesta kiinnostuneelle.

Blogiin tutustumisen voi aloittaa esimerkiksi kirjoituksesta Voiko kirjoista oppia?. Latinankielisiä lähteitä esittelee joukon latinankielisiä miekkailuoppaita. Näissä kirjoissa kuvituksella oli keskeinen sija – kamppailukirjojen kuvista voi lukea esimerkiksi kirjoituksissa Kun kuva on pielessä, Kuvituksesta ja Kuvasarjojen typologiaa. Esimerkkinä suomalaisten tutkijoiden blogien välisestä vuoropuhelusta toimii Ijäksen kommentti Ilari Aallon kirjoitukseen keskiaikaisista käsikranaateista.

Alphabetum – Keskiaikaisten hakuteosten äärellä

FM Sanna Supponen, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
https://blogs.helsinki.fi/ssuppone/

Alphabetum-blogissa perehdytään 1300-luvulla Mathias Linköpingiläisen kirjoittaman hakuteoksen Alphabetum distinccionumin teemoihin. Tämä aakkosellisesti järjestetty keskiaikainen ”tietosanakirja” oli tarkoitettu papistolle apuvälineeksi saarnojen laatimiseen. Teoksen sisältö ei kuitenkaan rajoitu tiukasti vain hengellisiin aiheisiin, vaan kattaa monipuolisesti myös esimerkiksi keskiaikaisia käsityksiä luonnosta ja ihmisen terveydestä. Blogissa käsitellään toisinaan myös laajemmin myöhäiskeskiaikaista oppineiden hyödyntämää kirjallisuutta ja sen käyttöä.

Blogi on perustettu keväällä 2020 ja perustuu Supposen kirjahistorialliseen väitöskirjatutkimukseen. Ensimmäisessä blogikirjoituksessa lukija johdatetaan Mathias Linköpingiläisen elämään lähteiden ja myöhemmän historiankirjoituksen valossa: Maisteri Mathias, Kuka?

Public Medievalist

https://www.publicmedievalist.com/

Keskiajantutkijoiden muodostaman kollektiivin ylläpitämä englanninkielinen sivusto, johon kuuluu blogin lisäksi podcast-sarja. Sivustolla käsitellään erityisesti keskiajan esittämistä nykypäivän populaarikulttuurissa kuten televisiosarjoissa ja videopeleissä sekä aiheita, jotka eivät tavallisesti saa tilaa keskiaikaan liittyvässä uutisoinnissa. Blogi sisältää yksittäisiä päivityksiä (kuten videopeli God of Waria (2018) käsittelevä päivitys) tai sarjoja, kuten sukupuolen representaatioita keskiajalla eri näkökulmista tarkasteleva Sexism, gender, and the Middle Ages.

Kalmistopiiri

https://kalmistopiiri.fi/

Blogina aloittanut sivusto on nyt arkeologi FM Ulla Moilasen päätoimittama arkeologinen verkkojulkaisu, johon toimituskunnan lisäksi kirjoittavat vierailevat tutkijat arkeologiasta eri aikakausilta meillä ja muualla. Julkaisun kautta asiantuntijoille voi esittää arkeologiaa käsitteleviä kysymyksiä, joihin vastataan julkaisun kirjoituksissa, mutta julkaisussa esitellään myös arkeologisen tutkimuksen ajankohtaisia uutisia. Keskiaikaa sivustolla ollaan käsitelty muun muassa Kaarinan Kuusiston Kappelinmäen kautta ja keskiaikaisen puujalan yhteydessä.

Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogi

http://kulperi.blogspot.com/

Turun museokeskuksen ja Varsinais-Suomen maakuntamuseon tutkijoiden ylläpitämässä blogissa perehdytään mm. arkeologiaan. Blogissa on keskiajan osalta esitelty esimerkiksi Tuomiokirkkotorin kaivauksien antia kolmessa kirjoituksessa: Takaisin Tuomiokirkkotorille!, Pikarin läpi katsottua ja Viikon esine Tuomiokirkkotorilta: uskollisuussolki. Blogin arkistojen kautta pääsee tutustumaan myös esimerkiksi Varsinais-Suomen kivikirkkoihin.

Obskuriteettikabinetti

TM Karolina Kouvola, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
http://obskuriteettikabinetti.home.blog/

Tietokirjailija ja Suomen ruotsinkielisestä rahvaanuskosta väitöskirjaa tekevä Karolina Kouvola kokoaa Obskuriteettikabinettiin katsauksia historian ja myyttien kummallisuuksiin – kummitustarinoihin, yliluonnollisiin uskomuksiin ja outoihin tapahtumiin. Blogi käsittelee myös uudempia aikoja, mutta keskiajalle päästään esimerkiksi magian historiaa kartoitettaessa: Magian historiaa: keskiajan loitsukirjojen muinainen tausta.

Sukututkijan loppuvuosi

FM Kaisa Kyläkoski, väitöskirjatutkija (Jyväskylän yliopisto)
http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/

1700-luvun sanomalehtiaineistoista väitöskirjaa aloittava Kaisa Kyläkoski on pitkään kirjoittanut blogia historiasta – vaikka kirjoitukset painottuvat uudempiin aikoihin, Kyläkoski on kirjoittanut opintojen ja konferenssivierailujen pohjalta myös keskiajasta. Keskiaikaa koskevat kirjoitukset löytyvät koottuina asiasanan alta. Konferenssiraporttien lisäksi listasta löytyy esimerkiksi sarja Suomen keskiaikaisista piispoista.

* * *

Puuttuuko listasta jokin blogi? Keräämme Glossan sivuille tietoa tutkijoiden ylläpitämistä keskiaika-teemaisista blogeista ja sivustoista ja esittelemme niitä kesän aikana Glossan blogissa. Voit tutustua listaan täältä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=41. Ehdota puuttuvaa sivustoa laittamalla viestiä Glossan tiedotusvastaavalle.

(Kirjoitusta korjattu 27.5. klo 9:00: aiemmin Kalmistopiiriin viitattiin blogina, tämä on nyt korjattu verkkojulkaisuksi.)

Paasto tienä ykseyteen Jeesuksen kanssa – naismystikoiden askeesi myöhäiskeskiajalla

Petra Uusimaa

”Fasting was flight not from but into physicality”, kirjoittaa Caroline Walker Bynum teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987). Keskiaika oli kehollisuuden aikaa, mutta ei välttämättä samalla tavoin kuin yleensä kuvitellaan. Yhtenä keskeisenä keskiaikaisen uskonnon pilarina oli paastoaminen. Sitä on yleensä pidetty kehon rankaisuna, mutta Walker Bynum korostaa teoksessaan, että se oli itseasiassa fyysisyyden ja kehon materialisointia, ei sen rankaisua.

Selvää kuitenkin on, että kehollisuuden ja paastoamisen korostaminen keskiaikaisten naispyhimysten kohdalla on hyvin tavallista. Paastoaminen ja ehtoolliselle omistautuminen (eucharistic devotion) olivat erityisen keskeisiä mystikkonaisten kohdalla; näistä naisista maalattiin itseään rankaisevia ja näännyttäviä mystikoita, joiden maine vaihteli aina väärinymmärretystä jumalanpalvojasta hereetikkoon.

Kärsimys, sekä fyysisenä että henkisenä tilana, korostuivat sekä naisten pyhimyskuvassa että heidän omissa kirjoituksissaan. Kärsimyksestä tuli keskiaikaisessa mystiikassa jotain aivan uutta. Kärsimys oli naisille imitatio Christi, Kristuksen kivun toistamista ja tavoittelua, jonka kautta he saivatyhteyden Jeesukseen. Yhteys Jeesukseen ja kärsiminen hänen kauttaan näkyi naisten teksteissä ja näyissä hyvin seksuaalisesti latautuneena kuvastona ja sanavalintoina. seksuaalisesti latautunutta heidän.  Erityisen tyypillistä oli syömisen kuvaaminen seksuaalisena aktina; Jeesuksen ruumiista tuli kirjaimellisesti jotain, joka syötiin ja otettiin osaksi omaa kehoa.

Miksi juuri naiset paastosivat?

Hildegard Bingeniläinen
nunnien kanssa. (Lähde)

Hagiografioiden perusteella on selvää, että paastoaminen, ehtoolliselle omistautuminen ja askeesi 1200-luvulta lähtien alkoivat olla keskeinen osa naispyhimysten tarinoita. Ennen tätä mystiikka ja askeesi oli pienen, rajoittuneen eliitin liike, joka rajasi pois sekä tavalliset ihmiset että naiset. Naispyhimysten määrä alkoi myös kasvaa myöhäiskeskiajalla, vaikka he aina säilyivätkin vähemmistönä miesten keskuudessa. Miksi naiset kääntyivät sitten yhä useammin mystiikan puoleen? Koska hengelliset uudistusliikkeet , sekä hereettiset että kirkon hyväksymät, antoivat uudenlaisia tiloja ja mahdollisuuksia toimia. Mystikkonaiset saattoivat parhaimmassa tapauksessa tehdä uraa saarnaajina; hyvänä esimerkkinä toimii Hildegard Bingeniläinen (1098-1179), joka saarnasi mystisistä näyistään sukupuolestaan huolimatta.

Mutta miksi juuri naispyhimyksiin alettiin liittää ankara paastoaminen? Walker Bynum mainitsee vaihtoehdoksi yksinkertaisesti sen, että ruoka oli yleensä yksi ainoista asioista, joista naisilla oli oikeus päättää. Vaimot olivat talouksissa ne, jotka valmistivat ruuan aviomiehelleen; tällöin ruoan kautta naisen oli helppo, jopa ainoa reagoida ja osoittaa mieltään. Olisi anakronista väittää, että suurin osa keskiajan pyhimyksistä olisi anorektikkoja, mutta selvää on se, että jossain mielessä ruoan syömättä jättäminen oli miehisen vallan, oli kyseessä sitten isä tai aviomies, torjumista. Paastoaminen myös alkoi usean naispyhimyksen kohdalla jo varhaisessa vaiheessa, yleensä sen jälkeen, kun yhteisö alkoi pitää heitä valmiina avioitumaan.

Yhteys Jeesukseen muodostuu ehtoollisella

Pohjimmiltaan myöhäiskeskiajan paastoaminen oli kuitenkin Kristuksen kärsimyksen tavoittelua sekä ehtoolliselle omistautumista. Hagiografioita tutkiessa monet tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että ehtoollisnäkyjä ilmenee lähes pelkästään naispyhimysten elämäkerroissa. Ehtoollinen olikin keskeisessä osassa naispyhimyksien uskossa. He kehittivät aivan omanlaisen kielen kuvaamaan syömistä; ehtoollisleivän ja -viinin maistaminen oli kuin seksuaalinen akti itse Kristuksen kanssa.

Jeesuksen keho näyttäytyi naisille kirjaimellisesti ruokana, ja tämän takia ehtoolliselle omistautuminen oli tyypillinen tapa paastota myöhäiskeskiajan naispyhimyksille. Ruoka, jonka naiset saivat Jeesuksesta, oli ainoa ruoka, joka lopulta enää tyydytti. Mystikoiden halu yhteyteen Jeesuksen kanssa näyttäytyy sekä fyysisenä että henkisenä kärsimyksenä; mikään muu ruoka ja yhteys maailmassa ei enää kelpaa, kun yhteys Jumalaan on saatu kerran. Pyhimyselämäkerroissa korostuukin kaipuu yhteyteen Jeesukseen.

Naispyhimykset muuttuvat näyissään kirjaimellisesti Jeesuksen morsiamiksi, joiden ainoa tavoite elämässä on päästä lopulliseen yhteyteen Jeesuksen kanssa. Pyhimyselämäkerroissa naisen kuolema yleensä kuvataan viimeisenä, lopullisena ja ikuisena syleilynä Jeesuksen kanssa. Beatrijs van Nazareth (1200-1268) kuvaa kuolemaa kirjoituksessaan Seven Manners of Holy Love seuraavasti: ”There the soul is united to its bridegroom, and is wholly made one spirit with him in inseparable faithfulness and eternal love.” Kuoleman jälkeinen elämä Jeesuksen kanssa on pitkän, kivisen tien päätös, jota tavoitellaan koko elämän ajan.

Pyhä anoreksia

Rudolph M. Bell teoksessaan Holy Anorexia (1987) kuvaa myöhäiskeskiajan naispyhimyksiä pyhinä anorektikkoina, eräänlaisena prototyyppinä 1800-luvulta alkaneesta syömishäiriöoireluista. On kuitenkin anakronistista yhdistää kaksi täysin toisistaan erilaista ilmiötä toisiinsa. Kuten Walker Bynum osoittaa, askeesi ei monestikaan ollut sinänsä kehonsa rankaisua, vaan kyseessä oli uskonnollinen akti, jolla haluttiin kokea läheisyyttä Jeesuksen kanssa. Askeesi ja itsensä kuihduttaminen eivät sisältäneet nyky-yhteiskunnan laihuuskultin tyyppistä ideaalia, vaan se oli tapa harjoittaa uskontoa. 

Bell pyrkii osoittamaan psykoanalyysin keinoin, että siinä missä nykyajan anorektikot, myös keskiaikaiset naispyhimykset haluavat vastata patriarkaaliseen yhteiskuntaan ja häivyttää itsestään naiseuden piirteet. Walker Bynum ei suoraan kiellä, etteikö askeesi varhaisessa aikuisuudessa olisi reagointia kehon naiseuden piirteisiin tai lähestyvään avioliittoon, sillä isien ja aviomiesten paine oli suuri, kun nuori nainen olisi halunnut pyhittää kehonsa pelkästään Jeesukselle. Kyse oli enemmänkin siitä, millaisena naiseus ja naisen keho nähtiin keskiaikaisin silmin, sillä naiseus miellettiin aina mieheyttä heikompana ja syntisempänä.

On selvää, että jo keskiajalla tiedostettiin, että paastoaminen muokkaa ihmisen kehoa ja mieltä. Paastoaminen ikään kuin puhdisti mielen paletin; turhat ajatukset katosivat ja paaston aikana mieli kiinnittyi Jumalaan. Pseudo-Athanasius, Alexandrian piispa 300-luvulla, ajatteli, että paastoaminen kirjaimellisesti puhdistaa mielen ja sydämen, sekä poistaa sairaudet ja epäpuhtaat ajatukset. Aliravitsemuksella on todistettavasti vaikutusta seksuaalisten halujen katoamiseen; keskiajalla tämä yhteys varmasti tunnistettiin ja käytettiin hyväksi.

Noitia vai kapinallisia?

Äärimmäinen paastoaminen naisten kohdalla nähtiin usein kuitenkin kielteisenä. Monen nuoren naisen paastoaminen ja itsensä satuttaminen yritettiin tukahduttaa, sillä ne veivät naiset usein fyysisesti heikkoon kuntoon ja vaikuttivat mahdollisesti koko elämän ajan. Sairaus olikin keskeinen osa naismystikoiden elämää.

C6653-02 f. 7
Naisia ehtoollisella. (Lähde)

Jossain tapauksissa naismystikoita pidettiin hereetikkoina ja noitina pyhimysten sijasta. Naisten valta uskonnollisissa yhteisöissä nähtiin vaarallisena, erityisesti kun valta rakentui mystisten näkyjen varaan. Naisten uskon toivottiin ilmenevän hyväntekeväisyytenä ja muiden auttamisena; tätä paastoaminen myös monesti oli, sillä syömätön ruoka lahjoitettiin niille, jotka sitä tarvitsivat. Kun nainen taas sai liikaa huomiota ja valtaa mystiikallaan ja askeesillaan, saattoivat he näyttäytyä uhkana.

Naisten täytyi löytää uusia kanavia ja tapoja kuvata uskoansa, sillä kirkon äänenä toimivat aina miehet. 1100- ja 1200-luvuilla erilaisiin harhaopillisiin ja maallikkoliikkeisiin liittyi lisääntyvissä määrin naisia. Siksi myöhäiskeskiajan mystiset tekstit ovatkin niin omaleimaisia. Mystinen kirjallisuus myöhäiskeskiajalta on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa, sillä se osoittaa, kuinka kekseliäästi naiset ovat pystyneet löytämään oman kielensä ilmaisemaan juuri heille tyypillistä uskoa. Myös paastoaminen toimi juuri naisille erityisenä kanavana. Ruuasta kieltäytyminen oli myös miesten vallasta kieltäytymistä, sillä mies, oli kyse sitten aviomiehestä, isästä tai kirkon auktoriteetista, toi ruuan pöytään.

Paastoaminen oli siis samaan aikaan sekä reaktio että tapa palvella Jumalaa. Naispyhimysten hagiografioissa kärsimys ja askeesi ylikorostuvat miehiin verrattuna, mutta syynä saattaa olla se, että niitä korostettiin naisten kohdalla. Keskeistä keskiaikaisessa askeesissa on kuitenkin käsittää, että se ei ollut pelkästään systemaattista hyökkäystä syntistä kehoa kohtaan. Naisten keho ja seksuaalisuus nähtiin miestä syntisempänä, mutta askeesissa kyse oli enemmän Jeesuksen ristinkärsimyksen imitoinnista; olla Jeesus oli olla inhimillinen kärsijä, mutta myös jotain enemmän.

* * *

Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.