Lam Le

Vietin kevätlukukauden 2017–2018 vaihdossa Belgiassa, Universiteit Gentissä. Yksi suorittamistani kursseista oli maisteritasoinen seminaarikurssi Capita Selecta Ancient History, joka siis oli eräänlainen johdanto myöhäisantiikin tutkimukseen, jossa käsiteltiin myöhäisantiikin historiografiaa n. 300–700-luvuilla. Tietämättömänä myöhäisantiikin tutkimuksesta olisin luokitellut kyseisen ajanjakson pikemminkin varhaiskeskiajaksi. Kurssilla kuitenkin korostettiin, että myöhäisantiikin tutkimusta tulisi pitää itsenäisenä alanaan omine erityiskysymyksineen.

Sain tutustua tutkimusalaan, joka oli varsin poikkitieteellinen ja vielä suhteellisen nuori. Kun pöllähdin valmistautumattomana kurssin ensimmäiselle luennolle, olin suorittanut yhden antiikin historiaa käsittelevän pakollisen historian peruskurssin vuonna 2014 avoimessa yliopistossa. Tiesin entuudestaan myös joitakin tärkeitä nimiä kirjahistoriasta. Sanomattakin oli selvää, että pelkästään näillä eväillä ei pitkälle pötkitty. Ensimmäisen luennon lopussa koin kauhunsekaisia tunteita: tulisinko pärjäämään kurssilla ja pääsisinkö edes läpi? Kurssikaverit olivat pääasiassa belgialaisia oppilaita, jotka olivat hyvin motivoituneita ja aihealueesta kiinnostuneita. Useimmat heistä olivat tehneet kandinaatintyönsä antiikin historiasta. Kurssilla oli minun lisäksi toinen osallistuja, jolle vanhempi historia oli pääosin tuntematonta (tosin kyseinen henkilö osasi sujuvasti latinaa). Tunsin olevani kurssin heikoin lenkki. Osaamiseni painottuu 1600–1900-lukujen kulttuurihistoriaan; tunsin vanhempaa aikaa hyvin huonosti. Minusta tuntui, että Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen muistissani oli iso musta aukko. Tämä tietysti järkytti minua suuresti. Epävarmuudestani huolimatta kahlasin heikoilla eväillä eteenpäin. Henkistä tukea sain kuitenkin mukavilta kurssikavereiltani ja professorilta, joka oli ymmärtäväinen mutta myös vaativa.

Kurssin alussa palautettiin mieleen professorin johdolla hieman antiikin tapahtumia ja antiikin historioitsijoita. Kurssin varsinainen painopiste oli kuitenkin tutkia myöhäisantiikin historioitsijoiden tekstejä aate- ja kulttuurihistorian näkökulmasta.

Kevätlukukauden aikana käytiin läpi ja luettiin useiden kirjoittajien tekstejä pääasiassa 300–700-luvuilta. Aineiston kirjo oli laaja ja me opiskelijat saimme luettavaksi englanniksi käännettyjä otteita useilta historioitsijoilta. Mukana oli sekä ei-kristittyjä että kristittyjä kirjoittajia. Lista oli monipuolinen ja kirjoittajiin lukeutuivat Ammianus Marcellinus, Augustinus, Beda, Gregorius Toursilainen, Eusebios, Cassiodorus, Prokopios, Orosius, Johannes Efesolainen, Euagrios Pontoslainen, Joosua Styliitta, Sozomenos, Johannes Biclarolainen, Victor Vitensis, Menander Suojeilja ja Thukydides.

Luennot olivat jaettu temaattisiin osioihin. Tekstin lajityypin arvioimisen lisäksi meidän piti myös huomioida ajan ja paikan vaikutusta, tekstien mahdollisia sosiaalisia funktioita sekä kulttuurisia ja sosiaalisia olosuhteita. Olennaista oli myöskin arvioida tekstien (kerronnan) avulla, miten kirjoittajat kokivat todellisuuden, miten he tuottivat todellisuutta, miten he esittivät todellisuuden, miten nämä kaikki välittyivät meille nykylukijoille ja lopuksi, minkälaisia tulkintoja me pystymme teksteistä rakentamaan. Erityisen vaativiksi osoittautuivat ne tapaukset, joissa esimerkiksi alkuperäislähde on säilynyt ainoastaan osittain. Oli myös tapauksia, joissa tiedetään lähteen olleen olemassa, mutta se on säilynyt ainoastaan mainintana tai tiivistelmänä toisen kirjoittajan työssä. Suhteellisen lyhyessä ajassa meidän piti oppia lukemaan laajaa kirjoa tekstejä ja oppia tunnistamaan niiden tiettyjä elementtejä. Sellaiset asiat kuten typologia tai ylistyspuhe olivat minulle uutta tietoa.

Jälkikäteen ajateltuna jonkinlainen tietämys antiikin ja myöhäisantiikin tutkimuksesta tai jopa kirjallisuudentutkimuksesta olisi ollut hyödyllistä. Myös kirkkohistorian tunteminen oli tärkeää. Itselleni kokemus kurssista oli samalla järkyttävä ja hyvin antoisa. Uutta tietomäärä oli ajoittain hyvin vaikeaa sisäistää, kun uusien asioiden oppiminen vaatii paljon aikaa. Toisaalta aihealue oli kiinnostava ja opin lyhyessä ajassa valtavasti myöhäisantiikista ja tutkimuksen nykytilasta. En usko, että suuntaudun koskaan tutkimuksen alalle, mutta luulen, että joitakin materiaaleja ja aihealueeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta voisi jatkossakin lukea sivuharrastuksena.

Kirjoittaja on yleisen historian opiskelija Helsingin yliopistosta.

Saku Pihko

Huhtikuussa joukko keskiajan harhaoppisuuden ja inkvisitioiden eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia tutkijoita kokoontui Nottinghamin yliopistolle Englantiin. Kaksipäiväisen konferenssin teemaksi oli asetettu heretical self-defence, harhaoppinen itsepuolustus. Pitkät ja intensiiviset päivät sisälsivät monia mielenkiintoisia esitelmiä ja niiden tiimoilta vellonutta monipuolista keskustelua, joka jatkui useimpien osalta pikkutunneille saakka. Esitelmät käsittelivät monia keskiajan kristikunnan eri kolkkia, ja aika-akseli venyi kattamaan pitkän ajanjakson varhais- ja myöhäiskeskiajan väliltä.

Väitöskirjani aihe, puhutun ja kirjoitetun suhde 1200-luvun languedocilaisissa inkvisitiopöytäkirjoissa, oli helppo liittää osaksi konferenssin teemaa. Vaikka näiden tekstien muodostuminen ja niiden tulkinnan tietoteoreettiset ulottuvuudet korostuvatkin väitösprojektissani, tarjoavat ne kuitenkin rikkaan, joskin problemaattisen kurkistusaukon siihen, mitä ja miten inkvisiittoreiden tutkimusten kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin. Harhaoppisia etsineet inkvisiittorit olivat hyvin kiinnostuneita näistä puheista todistusaineistona, ja siksi tietoa niistä kirjattiin paljon heidän laatimaansa kirjalliseen dokumentaatioon. Inkvisitiopöytäkirjat laadittiin sekä kuulustelussa puhutun että kuulusteltavien raportoimien kuulopuheiden perusteella, joskin inkvisiittorin kielellä hänen juridisten tarkoitusperiensä ajamiseksi. Väitöskirjani toinen pääteema lähdemetodologian ohella onkin suullinen kommunikaatio ja sen rooli 1200-luvun languedocilaisten sosiaalisessa ja uskonnollisessa toiminnassa, erityisesti niin sanottujen hyvien miesten ja naisten (joista inkvisiittorit käyttivät termiä haeretici (harhaoppiset) ja joita osa tutkijoista edelleen kutsuu ongelmallisesti kataareiksi), sekä heidän seuraajiensa harhaoppiseksi tuomitussa eletyssä uskonelämässä.

Keskeinen osa tätä hankalaa tasapainoilua omalaatuisten uskontulkintojen ja hegemoniaansa varjelevan kirkon vastatoimien välillä oli inkvisiittoreiden pakoilu. Inkvisitiopöytäkirjoista on nähtävissä, kuinka merkittävä rooli puhutulla kommunikaatiolla oli myös tällaisessa toiminnassa, ja konferenssiesitelmäni pureutuikin harhaoppiseen itsepuolustukseen juuri tästä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä tätä teemaa lyhyesti.

Vaikka kirjoitettujen tekstien tuotanto ja käyttö lisääntyivätkin huimaa vauhtia keskiajan kuluessa, sosiaalinen elämä oli suullisen kulttuurin määrittämää ja puhuminen oli yleisin tapa kommunikoida. Ihmiset olivat ilmeisen tottuneita kuuntelemaan toisiaan tarkkaavaisesti ja muistamaan kuulemaansa liittyviä yksityiskohtia, koska tieto muista yhteisön jäsenistä oli tärkeää sosiaalista pääomaa. Tällainen tiedonhankinta oli hyvin tärkeää myös niille languedocilaisille, jotka halusivat syystä tai toisesta olla tekemisissä hyviksi miehiksi ja naisiksi, tai toisinaan Jumalan ystäviksi kutsuttujen hurskaiden kanssa. Inkvisitiopöytäkirjojen perusteella käy selväksi, että ihmiset hankkivat aktiivisesti tietoa kyselemällä esimerkiksi heidän sijaintiaan, kun he halusivat mennä vaikkapa kuulemaan heitä tai viemään heille ruokaa. Hädän hetkellä tällainen informaatio korostui, koska sellaiselle henkilölle, joka uskoi hyvien miesten ja naisten opetuksiin, ainoa tapa päästä taivaaseen oli vastaanottaa kuolinvuoteella rituaali, jonka ainoastaan nämä askeesissa eläneet pyhät saattoivat suorittaa. Inkvisitiopöytäkirjat ovat täynnä tapauksia, joissa ihmiset näkivät huomattavaa vaivaa hankkiakseen tietoa siitä, mistä heidät voisi löytää tilanteessa, jossa esimerkiksi läheinen oli yllättäen sairastunut vakavasti. Näiden tapausten perusteella on pääteltävissä, että paikallisten asukkaiden puheissa ja muistissa liikkui paljon tietoa hyvien miesten ja naisten toimista ja alati vaihtelevista piilopaikoista.

Tietyt tapaukset kuitenkin osoittavat, että tämän informaation leviämistä oli toisinaan vaikea kontrolloida. Se johtui siitä, että uskonnolliset lojaliteetit olivat hyvin fragmentaarisia languedocilaisissa yhteisöissä, ja harhaoppisiksi leimattuja tuki vain vähemmistö alueen asukkaista. Hankaluudet käyvät hyvin ilmi eräästä yksittäisestä inkvisitiopöytäkirjan merkinnästä. Roquevidalin kylässä asunut Raymundus Hugonis joutui vuonna 1274 inkvisiittorin kuulusteluun siksi, että hän ja hänen veljensä Bernardus olivat useamman vuoden ajan olleet avainhenkilöitä kotiseutunsa hyvien miesten toiminnassa. Veljekset esimerkiksi majoittivat hyviä miehiä yhteisessä kodissaan, missä muut ihmiset saivat käydä tapaamassa heitä. Raymundusin kuulustelun pöytäkirjassa lukee, että kerran eräs Bernarda-niminen nainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että oli kuullut miehensä Stephanusin sanovan, että harhaoppiset oli myyty ja että heidät oli määrä vangita talosta, jonka takia Bernarda neuvoi kuulusteltua olemaan varuillaan. Samana iltana edellä mainittu Stephanus tuli myös kertomaan kuulustellulle samasta vaarasta, neuvoen häntä järjestämään heidät (eli ”harhaoppiset”) pois talosta, mikäli he olivat vielä siellä. Raymundus välitti tiedon harhaoppisille, jotka pakenivat talosta saman yön aikana hänen veljensä saattamina (Bibliothèque Nationale de France, Paris, Collection Doat vol. 25, fol. 96^r).

Inkvisitiopöytäkirjan katkelman purkaminen ja kriittinen analyysi on aloitettava aina siitä lähtökohtaisesta ymmärryksestä, että edellä esitellyn kaltainen teksti on läpeensä inkvisiittorin kielen ja juridisen agendan määrittämä. Tämä on havaittavissa yleisimmällä tasolla esimerkiksi siitä, että tekstissä käytetään sumeilematta inkvisiittorin suosimaa termiä harhaoppiset (haeretici) myös niiden toimijoiden ”suussa”, joihin se tuskin päivittäisessä kielenkäytössä kuului, tulkiten siitä, että heidän sympatiansa olivat ainakin tässä tapauksessa selvästi hyvien miesten puolella. Samoin on syytä huomata, että tämä näennäisen yksityiskohtainen tietokokonaisuus suullisen kommunikaation merkityksestä inkvisiittoreiden pakoilussa on olemassa ainoastaan siksi, että se oli laadukasta juridista todistusaineistoa. Sen kautta oli mahdollista sitoa kuulustellun ja hänen veljensä lisäksi myös Bernarda ja Stephanus osaksi inkvisiittoreiden tietoa harhaoppisten juonista Roquevidalissa.

Dramaattisesta paosta ei ole säilynyt mitään muuta, kuin tämä ongelmallinen, tiettyyn kontekstiin sidottu teksti. Tästä johtuen voimme tavoittaa ainoastaan hyvin karkean kokonaiskuvan tapahtumiin liittyneestä kommunikaatiosta. Pöytäkirjamerkinnän perusteella on kuitenkin selvää, että Languedocissa oli lukuisia eri näkökulmia väestön keskuudessa liikkuneeseen informaatioon. Heidän seuraajilleen toisinaan jopa elintärkeä informaatio hyvien miesten sijainnista oli päässyt vuotamaan väärille tahoille, joka johti potentiaalisesti vaaralliseen tilanteeseen. Silti, vaikka emme koskaan voi tietää keneltä Stephanus oli kuullut huhun tulevasta pidätyksestä, on mielenkiintoista huomata, että käytännössä identtiset vaikeudet kontrolloida tiedon leviämistä johtivat siihen, että yritys vangita hyviä miehiä ei ainakaan tässä tapauksessa onnistunut. Esittelemäni tapaus ei ole ainoa laatuaan, mikä voitaneen ottaa osoituksena ilmiön yleisyydestä.

Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat, mutta puheiden seuraukset ovat usein kiinni siitä, miten ja mistä lähtökohdista kuulija niitä tulkitsee, ja mitä hän päättää tehdä niiden perusteella. Inkvisitiotoiminta pakotti ihmiset 1200-luvun Languedocissa valitsemaan oikean ja väärän uskon väliltä. Kuullessaan hyvistä miehistä toinen meni tapaamaan heitä, toinen taas käräytti heidät viranomaisille. Harva lähdemateriaalityyppi mahdollistaa edes osittaisen keskiaikaisten puheiden tavoittamisen, emmekä oikeuspöytäkirjojenkaan kaltaisen rikkaan ja yksityiskohtaisen materiaalin äärellä ole kuuntelemassa näitä puheita vaan lukemassa niiden jälkiä. Näiden häilyvien jälkien tulisi kuitenkin kiinnostaa sekä harhaoppitutkijoita että keskiajan historioitsijoita yleisemminkin, koska puheiden ja puhumisen tarkastelu valottaa monia aikakauden sosiaalisen ja uskonnollisen elämän piirteitä. Puheet avaavat väylän nähdä vilauksia yksilöistä osana erilaisia ryhmiä, auttavat ymmärtämään asioita sisältäpäin ja antavat mahdollisuuden kuvitella keskiajan arkista olemassaoloa aiempaa nyansoidummin.

Kirjoittaja on inkvisitioista ja historiallisen tiedon mahdollisuuksista kiinnostunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian oppiaineessa.

Kirjallisuutta

Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.

Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca & London, 2003.

Given, James B., Inquisition and Medieval Society. Power, Discipline, & Resistance in Languedoc. Cornell University Press: Ithaca & London, 1997.

Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.

Stock, Brian, Listening for the Text. On the Uses of the Past. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 1996.

Glossan syyskokouksessa 17.11.2017 valittiin uusia hallituksen jäseniä kaksivuotiskaudelle sekä puheenjohtaja vuodelle 2018. Järjestäytymiskokouksessa 11.1.2018 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2018 on:

Kirsi Kanerva, FT (TY), puheenjohtaja
Katja Fält, FT (JY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Anita Geritz, hum. yo. (HY), tiedottaja
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY)
Marika Räsänen, FT, dos. (TY)
Tapio Salminen, FT (TaY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Lauri Ockenström, FT (JY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY), tiedottaja (fb, twitter)

Kiitämme hallituksessa pitkään toimineita Anu Lahtista, Lauri Leinosta ja Reima Välimäkeä (pj 2015-2017), ja toivotamme tervetulleiksi kolme uutta, innokasta ja visionääristä jäsentä!

Anita Geritz
Olen ensimmäistä vuotta Glossan hallituksessa ja toimin tiedottajana. Opiskelen historiaa perustutkinto-opiskelijana Helsingin yliopistossa – kandidaatintutkielmani koskee vuonna 1492 Ensisheimiin pudonnutta meteoriittia ja siihen liitettyjä aikalaistulkintoja meteoriitin alkuperästä ja merkityksestä. Minua kiinnostavat erityisesti keskiajan aatehistoria, menneiden ihmisten maailmankatsomukset sekä ilmasto- ja ympäristöhistoria. Vapaa-ajallani piirrän, patistan itseäni liikkumaan ja rentoudun sarjojen ja videopelien äärellä.

Tapio Salminen
Olen uusi hallituksessa, mutta mukana Glossassa jo perustamisvuodesta lähtien.

Olen tehnyt keski- ja esiteollisen ajan historiaan liittyvää tutkimusta erilaisista aihepiireistä jo vuodesta 1991. Kiinnostuksen kohteitani ovat erilaiset toiminnalliset infrastruktuurit, liikenne ja kommunikaatio, informaationhallinta, tekstualisoituminen, hallinto ja valta sekä niiden erilaiset manifestaatiot.

Väitöskirjani Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460 (2016) käsitteli Tallinnan kaupunginkirjurin tointa sekä raadin informaationhallinnan tekstualisoitumista ennen vuotta 1460. Väitöskirjan lisäksi olen 1990-luvun alusta lähtien julkaissut erilaisia monografioita ja artikkeleita Suomen ja Itämeren alueen keski- ja esiteollisen ajan historiasta.

Tällä hetkellä työskentelen kesäkuun 2018 loppuun asti Suomen kulttuurirahaston apurahalla. Vuoden mittaisen projektin kohteena on Raaseporin linnan kirjurintoimi sekä linnan informaationhallinnasta ja kommunikaatiosta säilynyt materiaali vuosilta 1373-1558.

Save

Save

Sirpa Aalto

Glossa ry:n Tieteiden yönä 18.1.2018 Helsingissä järjestämässä esitelmätilaisuudessa kerroin, mistä ovat saaneet alkunsa väärinkäsitykset siitä, että Suomessa olisi ollut kuninkaita ennen Ruotsin vallan aikaa. Pseudohistoriallisissa kirjoissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa toistuvat tietyt nimet, joihin viitataan ”Suomen kuninkaina”. Kuten esitelmässäni toin esille, kyseessä on väärinkäsitys, sillä keskiaikaisissa islantilaisissa saagoissa esiintyvä finnar-nimitys ei viittaa suomalaisten, vaan pääsääntöisesti saamelaisten esi-isiin, joiden kanssa norjalaiset olivat tekemisissä. Nimityksellä Finnakonungar viitataan saagoissa yleensä heidän päälliköihinsä. [1] Konungr-nimitys ylipäätään viittasi muinaisislannin ja -norjan kielessä päälliköihin eikä vain kuningaskunnan hallitsijaan. Niinpä esimerkiksi vuonna 1313, kun Norjan kuningas otti vastaan Martein-nimisen saamelaispäällikön, häneen viitattiin tapahtumasta kertovassa annaalissa nimellä ”Martein Finnakonungr”. [2] On hyvin epätodennäköistä, että tämä Finnakonungr Martein olisi ollut ”Suomen kuningas Martti”, joka tuli vierailulle Norjan kuninkaan luokse.

Pseudohistoriallisissa teksteissä on harvemmin suoria viittauksia niihin alkuperäisiin lähteisiin, joista nimet ovat peräisin. Jotta voisi ymmärtää, mistä nämä nimetyt ”Suomen muinaiset kuninkaat” tulevat ja mikä on niiden arvo Suomen historian lähteenä, on syytä luoda katsaus nimien alkuperäisiin esiintymisyhteyksiin.

Symbolisia nimiä

Kuningas Fornjotin (muinaisnorjaksi Fornjótr) nimi mainitaan pseudohistoriallisissa teksteissä kaikkein useimmin. Hänet esitellään yleensä Suomen (ja Kainuun) ensimmäisenä kuninkaana. Perustelut tälle väitteelle on otettu Orkneyinga sagan (suom. Orkneylaisten saaga) alkuosasta, joka tunnetaan nimellä Fundinn Noregr (suom. Norjan löytäminen teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta). [3] Orkneyinga sagan ensimmäinen käsikirjoitus on säilynyt 1300-luvun lopulta, mutta on arveltu, että saaga olisi ollut olemassa jo noin vuoden 1200 tienoilla. Fundinn Noregr on myyttinen tarina siitä, kuinka Norja sai alkunsa Fornjótr-nimisen kuninkaan jälkeläisistä. Tämä osio on yhdistetty myöhemmin Orkneyinga sagaan, koska Fornjótrin kerrotaan olleen Orkney-saarten jaarlien myyttinen esi-isä, jonka jälkeläiset tulivat Manner-Norjasta Orkney-saarille. Saagan on katsottu haastavan Norjan hallitsevan kuningashuoneen, sillä se viittaa siihen, että jaarlien esi-isät olivat Norjassa jo ennen muita. Siinä keskeisenä teemana on jaarlien kamppailu vallasta Norjan kuninkaiden kanssa.

Pseudohistoriallisessa kirjoittelussa Fundinn Noregr otetaan erheellisesti lähteeksi, joka voisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista ja siten myös Suomen “muinaisuudesta”. Jo lähdekriittisyyden nimissä on todettava, että tekstin kirjoittamisajankohdan ja tekstissä oletettavasti kuvatun ajankohdan välillä on vähintään 400 vuotta. Saagassa mainitut nimet eivät kuitenkaan kuulu historiallisille henkilöille, vaan ne ovat symbolisia: Fornjótr (”muinainen jätti”), Kari/Kári/Kare (”tuuli”), Hler (”meri”), Logi/Loge (”liekki”), Frosti (”pakkanen”), Snær (”lumi”). Tämä johtuu siitä, että kertomus Orkney-saarten jaarlien esi-isistä on mytologiaa eikä historiaa.

Kuten kerron väitöskirjassani, saamelaisiin viitataan saagoissa usein tällaisilla symbolisilla nimillä. Tämä johtuu siitä, että he edustavat tässä ja monissa muissakin saagoissa ensisijaisesti sitä stereotyyppistä kuvaa saamelaisista, joka islantilais-norjalaisessa kulttuuripiirissä vallitsi keskiajalla. Saamelaiset esiintyvät tilanteissa, joissa he käyvät kauppaa norjalaisten kanssa, ja joskus Norjan kuninkaat haluavat ottaa saamelaisnaisen puolisokseen. Saamelaiset harjoittavat saagoissa usein myös taikuutta. Yhteistä näille kuvauksille on se, että ne eivät pohjaudu yksittäiseen tunnistettavaan historialliseen tapahtumaan. Lisäksi niiden kautta saamelaisista välittyy negatiivinen kuva. Tällä negatiivisella kuvauksella on luonnollisesti yhteys siihen, että saagojen kirjoittajien kristillisessä maailmankuvassa taikuutta harjoittavat saamelaiset olivat pakanoita eikä heihin voitu siksi liittää hyviä ominaisuuksia. Toisaalta saagojen saamelaiskuva oli rakentunut pitkän ajan kuluessa, joten siinä voi havaita kerrostumia myös esikristilliseltä ajalta, jolloin suhtautuminen saamelaisiin ei ollut vielä negatiivista.

*

Muita pseudohistoriallisten kirjoitusten mainitsemia ”Suomen kuninkaita” on Guso/Kuso. Guso on selvästi nostettu anonyymin tekijän 1600-luvun lopulta peräisin olevasta Suomen kronikasta, missä nimi mainitaan. Nimi on jäljitettävissä ainakin saagaan Ketils saga hœngs (”Ketill Kojamon saaga”, ei suom.), jossa esiintyy Gusi Finnakonungr. Ketillin saaga on täysin fiktiivinen kertomus eikä sitä voi pitää tapahtumahistoriallisena lähteenä. Se luetaan kuuluvaksi niin sanottuihin muinaissaagoihin ja se on kirjoitettu luultavasti 1200-luvulla, mutta vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta. Saagan mainitsema Gusi edustaa saamelaisia ja siten vierautta norjalaisesta näkökulmasta, eli Gusin rooli saagassa oli symbolinen.

Kuningas Faravidin nimi nousee usein esiin puhuttaessa ”Suomen muinaisista kuninkaista”. Faravid mainitaan Egillin saagassa (Egils saga Skalla-Grímssonar, suom. Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga) kveenien (Kvænir) kuninkaana. Jouko Vahtola esittää Faravidista Suomen kansallisbiografiassa seuraavaa:

”Kvenlandista ja kveeneistä kertoo laajimmin ja seikkaperäisimmin Egilin saaga, jonka kirjoitti kuuluisin saagakirjailija Snorri Sturluson noin 1230/1240. Egilin saaga on historiallisin kaikista saagoista. Kvenlandin ja kveenien kuninkaana (konungr af Kvenlandi) mainitaan Faravid vain tässä saagassa. […] Faravid ei ole ajalle tyypillinen skandinaavinen nimi, vaan se lienee käännös jostakin suomalaisesta kaksiosaisesta nimestä. Täksi nimeksi on tutkimuksessa arveltu ’Kaukomieltä’ tai ’Kaukamoista’.”

Tämä Faravid-artikkeli sisältää virheitä ja epätarkkuuksia: Snorri Sturlusonin osuutta Egillin saagan kirjoittamisesta ei voida millään tapaa todentaa, vaikka sitä on epäilty. Väite siitä, että Egillin saaga olisi ”historiallisin kaikista saagoista”, ei myöskään pidä millään tavalla paikkansa, sillä se on kirjoitettu 1200-luvun alkupuolella, mutta kuvaa tapahtumia 900-luvulla. Lähdekriittisesti katsottuna Egillin saagan arvo lähteenä siitä ajankohdasta, jota saaga kuvaa, on heikko.

Vahtolan tiedot ovat peräisin Kyösti Julkun kirjasta Kvenland Kainuunmaa (1986). Julku esittää, että Faravid ei olisi tyypillinen skandinaavinen nimi, vaikka sen kaltaisia esiintyy saagakirjallisuudessa lisäniminä (esim. Yngvarr viðförla eli Yngvarr Kaukomatkaaja). Nimi tarkoittaa kyllä kirjaimellisesti ”kauas matkaavaa”, mistä johtunee spekulaatiot siitä, että nimi voisi olla käännös suomenkielisestä nimestä ’Kaukomieli’/’Kaukamoinen’. Julku viittaa kirjansa nimikysymyksessä Eric Anthoniin, Jalmari Jaakkolaan ja J.R. Aspeliniin, joiden tutkimukset olivat vanhentuneita jo 1980-luvulla kirjan ilmestymisajankohtana. Spekulaatioita siitä, että Faravidin nimi olisi käännös suomesta, ei esiinny kansainvälisessä saagatutkimuksessa, joten se tulisi jättää omaan arvoonsa.

*

Fundinn Noregr -tekstin ja Egillin saagan lisäksi pseudohistoriallisissa teksteissä on ilmeisesti käytetty lähteenä Snorri Sturlusonin Heimskringlan (n. 1235) suomennosta eli Norjan kuningassaagoja (1960–1961). Norjan kuningassaagat koostuu useista Norjan kuninkaita käsittelevistä saagoista, jotka etenevät kronologisesti 800-luvun lopulta 1100-luvun lopulle. Teoksen kirjoittaja Snorri Sturluson (1178–1241) on laatinut kokoelman alkuun Ynglinga sagan, jossa kerrotaan Norjan kuninkaiden esi-isistä, tarunomaisista Yngling-suvun kuninkaista Sveanmaalla. Tässä saagassa kerrotaan kahdesta kuninkaasta, Agnista ja Vanlandista, jotka molemmat naivat käännöksen mukaan ”suomalaisten” kuninkaiden tyttäret. [4] Avioliitot päättyvät saagassa onnettomasti, sillä molemmat naiset surmaavat puolisonsa.

Ynglinga sagassa Vanlandi saa kutsun finnien päälliköltä Snærilta (’Lumi’) ja nai tämän tyttären Drífan (’Lumipyry’). Avioliitto päättyy onnettomasti, kun Vanlandi ei otakaan Drífaa mukaansa Upsalaan, jolloin Drífa kostaa: hän käskee noidan lähettää hengen nukkuvan Vanlandin kimppuun, ja Vanlandi kuoleekin tämän hyökkäyksen seurauksena (Norjan kuningassaagat, 8; Heimskringla I, 28–29). Kuningas Agni taas on ryöstöretkillä Finlandissa, missä hän pakottaa kuningas Frostin (’Pakkanen’) tyttären Skjálfin (’Väristys’) puolisokseen ja ottaa tämän mukaansa. Frosti on puolestaan kuollut taistelussa Agnia vastaan, ja Agni järjestää muistojuhlan Frostin kunniaksi. Juhlan jälkeen Skjálf sitoo saagan mukaan sammuneen Agnin kaulaan köyden ja hänelle uskolliset miehet hirttävät Agnin. Tämän jälkeen Skjálf pakenee paikalta heidän kanssaan laivalla. (Norjan kuningassaagat, 12–13; Heimskringla I, 37–39).

Kuten Ynglinga sagan henkilönimet osoittavat, kyseessä eivät ole historialliset henkilöt, vaan nimeämisessä noudatetaan samaa kaavaa kuin muuallakin saagakirjallisuudessa, missä puhutaan ryhmästä nimeltä finnar. Nimet on otettu luonnonilmiöistä ja ne viittaavat niihin luonnonelementteihin, jotka assosioituvat heihin pohjoisen asukkaina, eli lumeen ja kylmyyteen.

*       *       *

”Suomen kuninkaita” koskevien väärinkäsitysten taustoista ja siitä, mihin tällainen kuviteltu Suomen muinaisuuden rakentelu liittyy esimerkiksi nykyisissä nettikeskusteluissa, voi lukea tarkemmin Sirpa Aallon ja FM Harri Hihnalan kirjoittamasta artikkelista J@rgonia-lehdestä.

Viitteet:

[1] Saagakirjallisuudessa esiintyvästä parista mahdollisesta viittauksesta Suomeen ja suomalaisiin voi lukea tarkemmin artikkelista Sirpa Aalto, “The Finnar in Old Norse Sources”, Joonas Ahola, Frog & Jenny Lucenius (toim.), The Viking Age in Åland. Insights into Identity and Remnants of Culture. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora 372. Finnish Academy of Science and letters: Helsinki 2015, 199–226.

[2] Gustav Storm (toim.), Islandske annaler indtil 1578. Grøndahl & Søns Bogtrykkeri: Christiania 1888, 393.

[3] Fundinn Noregr on liitetty vasta myöhemmin Orkneyinga sagan alkuosaksi. Flateyjarbók-käsikirjoituksessa (1387–1390) se on erillään saagasta. G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.), Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. Kristiania: P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860, 219–221.

[4] Edellä mainitut Ynglinga sagan tapahtumat sijoittuvat väljästi paikkaan, jonka nimi on Finland ja joka on suomennettu ”Suomeksi” Norjan kuningassaagoissa. On täysin mahdollista, että saaga viittaa Varsinais-Suomen alueeseen, joka tunnettiin pitkään nimellä Finland. Toisaalta Norjan kuningassaagojen kirjoittaja, islantilainen Snorri Sturluson, on ollut suullisen perimätiedon varassa eikä hänellä ole ollut tarkkaa, omaan kokemukseen pohjautuvaa tietoa Sveanmaan merentakaisten alueiden maantieteestä. Niinpä Ynglinga sagan Finland hahmottuu pikemminkin epämääräiseksi alueeksi jossain idässä meren takana kuin tarkasti maantieteellisesti määritellyksi alueeksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Ynglinga saga tukisi väitteitä siitä, että Suomessa olisi ollut kuningaskuntia tai laajoja alueita hallinneita kuninkaita. Ks. viite 1.

Lähteet:

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 1994.

Egils saga Skalla-Grímssonar. Sigurður Nordal (toim.). Íslenzk fornrit 2. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag 1933.

Heimskringla I. Bjarni Aðalbjarnarson (toim.). Íslenzk fornrit 26–28. Reykjavík: Hið íslenzka bókmenntafélag 1979.

Ketils saga hœngs. teoksessa Guðni Jónsson (toim.). Fornaldarsögur norðrlanda 2. Prentsmiðjan Edda h.f. 1950, 149–181.

Norjan kuningassaagat. suom. J.A. Hollo, runot Aale Tynni. Porvoo: WSOY 1960.

Norjan löytäminen. Suom. Annakaisa Alander. Teoksessa Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Helsinki: Finn Lectura 2013, 77–81.

Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 2008.

Fundinn Noregr. Teoksessa G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.). Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860.

Kirsi Kanerva, Karolina Kouvola & Jaakko Tahkokallio

Glossa ry:n vuosi 2018 lähti käyntiin Tieteiden yön merkeissä. Torstaina 18.1. Tieteiden talolla kuultiin kolmen miniluennon sarja, jossa tarkasteltiin eri näkökulmista, mitä sekä toisaalta miten tiedämme Suomen keski- ja viikinkiajasta.

Saagat ja ”Suomen kuninkaat”

Sirpa Aallon (FT, dosentti, Oulun yliopisto) esitelmän keskiössä olivat niin sanotut ”Suomen kuninkaat”, jotka ovat aika ajoin nousseet esiin pseudohistorioissa ja populaarissa historiakäsityksessä.  Kuten Aalto toi esille, väitteet nykyisen Suomen aluetta ennen ruotsalaisten ja kristinuskon saapumista hallinneista ”suomalaisten kuninkaista” perustuvat väärinkäsitykselle. Monen pseudohistorian lähteenä ovat olleet esimerkiksi 1600-luvulta peräisin olevat Johannes Messeniuksen teokset tai Suomen kronikka, joissa mainitaan ”Suomen kuninkaista”. Kyseiset teokset eivät kuitenkaan täytä historiantutkimuksen kriteerejä. Omana aikanaan ne olivat osa tuolloin vallalla ollutta gööttiläistä historiankirjoitusta, jonka tavoitteena oli kirjoittaa Ruotsin valtakunnalle suuri ja mahtava menneisyys. Lähdetilanne oli kuitenkin kehno: kirjallisia lähteitä muinaisesta menneisyydestä ei ollut. Sen vuoksi Ruotsin suurvallassa turvauduttiin paitsi kansanrunouteen myös keskiaikaisiin, Islannissa kirjoitettuihin saagoihin, joissa kerrottiin tarinoita esimerkiksi Göötanmaalle ja Sveanmaalle sijoittuneista menneisyyden tapahtumista ja Finnar-nimisestä ihmisryhmästä.

Monissa yhteyksissä, esimerkiksi saagoja käännettäessä, on toistettu sitä virheellistä tulkintaa, että islantilaisten saagojen Finnar viittaisi suomalaisiin. Näin ei kuitenkaan ollut; länsiskandinaavit viittasivat yleensä Finnar-sanalla saamelaisiin, eli nykyisen Norjan pohjoisosissa eläneisiin ihmisiin, jotka puhuivat skandinaavisesta kielestä poikkeavaa kieltä, eivätkä viljelleet norjalaisten tavoin maata vaan metsästivät ja kalastivat. Finnakonungar eli kirjaimellisesti ”Finnien kuninkaat” viittasi saamelaisten päälliköihin.

Saaga-aineistoon viittaaminen ”Suomen kuninkaista” kertovana lähteenä on myös seurausta lähdekritiikin puuttumisesta: muinaisesta menneisyydestä kertovat saagat kirjoitettiin Islannissa usea vuosisata – jopa 200–400 vuotta – niissä kuvattujen tapahtumien jälkeen. Saagat eivät siis ole aikalaiskuvauksia autenttisista tapahtumista, vaan – etenkin muinaista menneisyyttä kuvatessaan – hyviä ja lennokkaita tarinoita. Lisäksi osa ”suomalaisista kuninkaista” mainitsevista teksteistä on luonteeltaan mytologisia, eikä niitä voida lukea kuvauksina todellisista tapahtumista.

Suomen keskiajan lähteet

Syynä siihen, ettei ”Suomen kuninkaista” puhuta virallisessa historiankirjoituksessa, on hurjimmissa arvauksissa pidetty ruotsalaisten harjoittamaa historian vääristelyä. Jaakko Tahkokallion (FT, Helsingin yliopisto/Kansalliskirjasto) esitelmän pohjalta näyttää kuitenkin siltä, että keskiajan kirjalliset lähteet olivat Ruotsin valtakunnan läntisessä osassa suhteessa määrältään yhtä vähäiset kuin lahden tälläkin puolella. Koska kirjallistuminen oli seurausta kristinuskoon kääntymisestä, varhaisimmat suomalaiset kirjalliset lähteet ovat luonnollisesti kirkollisia tekstejä; ne liittyivät uskonnon harjoittamiseen sekä kirkon ja myöhemmin myös yksityisten omistusten osoittamiseen. Keskiajan Suomesta – siis käytännössä Turun hiippakunnasta – säilyneiden asiakirjalähteiden määrä ei kokonaisuudessaan ole suhteessa pienempi kuin se lähdemäärä, joka on säilynyt Ruotsin valtakunnan länsiosista, missä sijaitsivat valtakunnan kuusi muuta silloista hiippakuntaa.

Siinä missä asiakirjoja on säilynyt kohtuullisesti, keskiaikaiset kertovat lähteet ovat moneen muuhun eurooppalaiseen alueeseen verrattuna erittäin niukat. Suomen keskiajan tapahtumahistoriaa jollain tapaa kuvaavia lähteitä on säilynyt vain kaksi: 1200-luvun lopulla laadittu latinankielinen Pyhän Henrikin legenda sekä Paavali Juusteenin Turun piispankronikka. Määrä on hyvin pieni, kun sitä vertaa latinalaisen Euroopan sydänmaiden tilanteeseen. Siinä missä Pyhän Henrikin oletettua retkeä käsittelee yksi noin 150 vuotta väitettyjen tapahtumien jälkeen kirjoitettu pyhimyselämäkerta, vaikkapa vuoden 1066 Hastingsin taistelua kuvaa neljä taisteluun osallistuneiden elinaikana kirjoitettua historiateosta ja suuri joukko seuraavan sadan vuoden aikana kirjoitettuja tekstejä.

Tahkokallio esitti, että yksi todennäköisistä syistä kertovien lähteiden vähäisyydelle on se, että valtakunnan väestö oli taloudellisesti suhteellisen tasapäistä ja köyhää. Varakasta aristokratiaa, joka olisi muodostanut yleisön vaikkapa aikalaishistoriankirjoitukselle ja rahoittanut luostareita ja niiden kirjallista toimintaa oli erittäin vähän suhteessa esimerkiksi Länsi-Eurooppaan.

Kansanrunous ja keskiaika

Miniluentosarjan lopuksi Karolina Kouvola (TM, tietokirjailija, Helsingin yliopisto) pohti esitelmässään ”Kansanrunot keskiajantutkimuksen lähteinä – uhka vai mahdollisuus?”, voiko suomalainen kansanrunous antaa meille jotain tietoa myös keskiajasta. Kansanrunouden keruun alkaminen voidaan sekin liittää gööttiläisen historiankirjoituksen pyrkimyksiin löytää Ruotsin suurvallalle loistava menneisyys. Kansanrunouden kerääminen alettiin kokea tärkeäksi, sillä sen oletettiin sisältävän jälkiä muinaisista ajoista. Jossain vaiheessa jopa Kalevalan hahmoja kuten Väinämöistä pidettiin todellisina henkilöinä, ja tämä vaikutti oman aikansa historiantutkimukseen. Alkujaan pyrkimyksenä olikin löytää mahdollisimman alkuperäinen runon muoto, jota voitiin etsiä saman runon erilaisia versioita tarkastelemalla. Sittemmin tällaisesta alkuperäisten, turmeltumattomien runomuotojen etsimisestä on kuitenkin luovuttu. Myöhemmin myös havaittiin, että kansanrunous on saanut vaikutteita kristillisestä perinteestä. Esimerkiksi loitsuissa on havaittu vaikutteita katolisista manauksista ja osassa loitsuista jumalahahmot ovat korvaantuneet kristinuskon hahmoilla loitsujen toimijoina.

Nykykäsityksen mukaan kansanrunous voikin sisältää lukuisia, eri aikakausilta peräisin olevia kerroksia. On todennäköistä, että kansanrunous sisältää ajoittain myös hyvin vanhoja, jopa keskiajalta tai kristinuskoa edeltävältä aikakaudelta juontuvia kulttuurisia kerrostumia. Sen arvioiminen, miten vanhoja nuo kerrostumat ovat, on kuitenkin meneltemällisesti hankalaa.

*       *       *

Glossan miniluentosarjaa oli kokoontunut kuulemaan täysi salillinen Tieteiden yö -kävijöitä. Paikalla olleita noin sataaneljääkymmentä kuulijaa käsitellyt aiheet selvästikin kiinnostivat. Ei lienekään mikään yllätys, että Suomen keskiaika kiinnostaa monia. Aihetta koskevaa tutkimusta on viime aikoina ilmestynyt jonkin verran, ja erityisesti arkeologian merkitystä korostettiin: arkeologia käytännössä on ainut keino, jonka avulla lisäaineistoja Suomen keskiaikaisesta menneisyydestä vielä voidaan saada.

Tutkijoiden tiedon välittymistä siitä kiinnostuneille hankaloittaa kuitenkin se, että niitä tutkijoita, joille tarjoutuu mahdollisuus työnsä ohessa myös popularisoida Suomen keskiaikaa koskevia tutkimustuloksia, on vain vähän. Esitelmien jälkeisessä keskustelussa esille nousi myös se huomio, että toisille pseudohistorioissa esiintyvät ”Suomen kuninkaat” saattavat olla uskon asia. Heitä tutkijoiden tieteen kriteerien mukaisesti tuottama tieto ei välttämättä tavoita.

Suomen viikinki- ja keskiaikaa koskevaa tutkimusta

Ahola, Joonas, Frog & Jenni Lucenius. The Viking Age in Åland: Insights into Identity and Remnants of Culture. Academia scientiarum Fennica, Helsinki 2014.

Björkman, Sten, Tryggve Gestrin, Ulrika Rosendahl ja Georg Haggrén. Kylä: keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoon kaupunginmuseo, Espoo 2008. (Myös ruotsiksi nimellä Byn: medeltid vid Östersjöns stränder.)

Frog, Joonas Ahola & Clive Tolley. Fibula, Fabula, Fact: the Viking Age in Finland. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2014.

Haggrén, Georg, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen & Anna Wessman. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki 2015.

Ravattulan Ristimäki -hanke. http://www.ravattula.fi/etu.htm

Leena Enqvist

Näytä meille nyt se armo, jonka sinulle toi

enkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja.

Sitä me maan asukkaat totisesti rukoilemme,

että sinä paljastaisit ihmisille tuon lohdun,

oman poikasi.

Kun katselemme tuota rinnalla lepäävää lasta,

voimme kaikki yksimielisesti toiveikkaina iloita.

(Christ I, osasta 9, käännös: Leena Enqvist)

Näin runoilee nimeltä tuntematon anglosaksirunoilija Neitsyt Mariasta ja Kristuksen syntymästä adventtiaiheisessa tekstissään, joka tunnetaan nykyisin nimellä Christ I. Kyseessä on oikeastaan kahdestatoista osasta koostuva runosikermä, jonka innoittajana ja jonkinlaisena pohjatekstinä ovat adventti- ja jouluaikana liturgisessa käytössä olleet antifonit. Monet näistä kuuluvat niin sanottuihin O-antifoneihin, jotka edelleenkin ovat käytössä katolisen kirkon adventtiajan liturgiassa.

Runosikermän ainut tunnettu lähde on 900-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus, joka tunnetaan nimellä ”Exeterin kirja” (Exeter Book). Käsikirjoitus sisältää laajan valikoiman erilaisia muinaisenglantilaisia tekstejä (myös teokset Christ II ja Christ III, jotka kuitenkin ovat todennäköisesti eri kirjoittajan kynästä). Koska käsikirjoitus on valitettavasti vaurioitunut, on mahdollista, että adventtirunojen sikermään on kuulunut alun perin enemmänkin osia. Tämä selittäisi sen, miksi kirjoittaja ei ole hyödyntänyt kaikkia O-antifoneja.

Sikermä tarjoaa voimakkaan lukuelämyksen keskiajasta, runoudesta tai molemmista kiinnostuneelle joulunodottajalle. Adventtirunot eivät ole vain antifonien muinaisenglantilaisia käännöksiä – pikemminkin runoilija käyttää niitä jonkinlaisena temaattisena ohjenuorana ja inspiraation lähteenä. Sikermän runoilla 1–6 ja 8–9 on jokaisella esikuvanaan jokin tietty adventti- tai jouluantifoni. Runotekstit sinänsä ovat originaaleja. Runoilta 7 ja 10–12 selvä antifoniesikuva puuttuu, mutta näidenkin teemat liittyvät adventtiin ja jouluun. Runosikermä on hyvin moni-ilmeinen, ja teemaa tarkastellaan useista toisiaan täydentävistä näkökulmista. Esimerkiksi runo seitsemän sisältää omaperäisen, Marian ja Joosefin välisen dialogin, jossa nämä muun muassa pohtivat joulun ihmeen vaikutusta arkielämäänsä ja suhteeseensa. Toisaalta alussa siteerattu runo yhdeksän painottaa Marian roolia maailman valtiattarena ja taivaan kuningattarena. Maallinen ja taivaallinen, valo ja pimeys kohtaavat runoissa voimakkaalla tavalla ja virittävät nykylukijankin adventtiajan tunnelmaan.

Itse tutustuin näihin adventtiteksteihin dos. Matti Kilpiön järjestämällä kurssilla Helsingin yliopistossa keväällä 2015. Tuolloin pääsin kääntämään osaa sikermästä suomenkielistä antologiaa varten. Tulevaisuudessa tuntemattoman runoilijan teksteihin siis päässee tutustumaan myös suomeksi Janne Harman (sikermän osat 1-7) ja allekirjoittaneen (sikermän osat 8-12) käännöksinä. Käännös on osa Alpo Honkapohjan, Risto Hiltusen, Matti Kilpiön ja Pirkko Koppisen muodostaman työryhmän käännösprojektia ”Anglosaksien aarteita: muinaisenglannin runoutta ja proosaa”.

Runoista on saatavilla myös käännöksiä nykyenglanniksi, esimerkiksi teoksissa Campbell, Jackson J. (ed.): The Advent Lyrics of the Exeter Book. (Princeton: Princeton University Press, 1959) ja Burlin, Robert B.: The Old English Advent. A Typological Commentary. (New Haven and London: Yale University Press, 1968), sekä blogissa A Clerk of Oxford.

Anna-Riina Hakala

Kun lukee osaamallaan kielellä kirjoitettua, hiljattain tuotettua ja yleistajuista tekstiä, vaikkapa sanomalehteä, voi olettaa ymmärtävänsä aika, tarkasti mistä tekstissä puhutaan ja mitä kirjoittajan valitsemat sanat merkitsevät. Tekstin kirjoittaja ja lukija jakavat, jos eivät nyt samaa paikkaa, niin ainakin saman ajan. Kulttuuripiiri on kielen ja ajan kautta yhteinen.

Keskiajan tekstien äärelle pysähtyvän tilanne on vallan toinen. Käytetty kieli voi olla jo poissa aktiivisesta käytöstä, tai sen muoto on hyvin erilainen kuin nykykieli. Kirjoittajan ja lukijan väliin jää monta vuosisataa, jossa kulttuurinen ympäristö ja maailmankuva ovat ehtineet tehdä monta volttia. Ajan kulumisen ja maailman elämisen jäljiltä sanat ovat muuttaneet muotoaan ja merkitystään arvaamattomillakin tavoilla.

Esitelmöin keskiaikaisten kirjoitusten tekstinymmärrysongelmista marraskuussa Dies Mediaevalesissa oman tutkimuskenttäni, sukupuolihistorian, näkökulmasta. Aloin kiinnittää huomiota sukupuolisuuteen ja sen harjoittamiseen liittyvän sanaston käyttöön jo lukiessani taustakirjallisuutta väitöskirjaprosessiani varten pari vuotta sitten. Näytti siltä, että riippuu tutkimuksesta ja tutkijasta, miten esimerkiksi siveys ja selibaatti ja muut seksuaalista aktiivisuutta kuvaavat sanat suhteutetaan toisiinsa merkityksen tasolla. Toisaalta annetut merkitykset viittasivat epäilyttävän yksimielisesti sydänkeskiaikaisen maailmankuvan ruumis- ja seksuaalikielteisyyteen. Kirjallisuudesta nousi vieno, mutta selvästi havaittava pimeän keskiajan ummehtunut tuoksu.

On totta, että jotkin keskiaikaiset ajattelijat, joita siteeratut tutkimuksetkin käsittelevät, suhtautuivat seksuaalisuuden harjoittamiseen myös oikein solmitussa avioliitossa aidosti esteenä pyhittymiselle. Kielteistä suhtautumista ei voi kuitenkaan automaattisesti ottaa tulkinnalliseksi lähtökohdaksi. Varsinkin 1100- ja 1200-luvulla seksuaalikielteisyys ei ollut normi, vaan mainstream-kirkossa torjuttujen marginaaliryhmien, kuten kataarien, asenne. Sukupuoliyhdyntää ja avioliittoa käytettiin runsaasti vertauskuvallisesti puhuttaessa kristinuskon ylevimmästä ulottuvuudesta, kirkon ja Jumalan suhteesta. Tämä edellyttää lähtökohtaisesti varsin myönteistä kuvaa seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta: muuten taivaan autuutta ei voisi kuvata pätevästi esimerkiksi aviovuoteena.

Tutkimuskirjallisuus on keskiajantutkijan työkalu, jonka avulla voi enkulturoida itsensä tarkastelemansa ajan ja paikan kulttuuriin ymmärtääkseen lähdetekstejä paremmin. Koska kirjallisuuden kirjoittajat ovat yhtä kaukana keskiajasta kuin sitä lukevat kulttuurimatkaajat, väärinymmärrysten riski on suuri. Tutkijat ovat kuin ulkomaalaisia vieraassa maassa, jotka yhdessä yrittävät opetella paikallisia tapoja ja kieliä ilman paikallista mentoria.

Tämän vuoksi esimerkiksi sukupuolisanastolle annettuja merkityksiä ei voi ottaa annettuna, muuten voi päätyä toistamaan samaa kielivirhettä kuin matkatoveri. Kuten aina tieteen tekemisessä, on helpompaa tuudittautua tuttuun ja turvalliseen, myötäillä konsensusta, vaikka se ei olisi loppuun asti perusteltua. Jotta keskiajan kulttuurista muodostuisi oikea kuva, onkin aika ajoin pysähdyttävä ilmeisen äärelle ja haastettava paitsi oma, myös muiden kyky ymmärtää, mistä keskiajan tekstit todella puhuvat, kun ne puhuvat vaikkapa seksuaalisuudesta. Tiedänkö todella, mitä aikalainen mahtoi tarkoittaa puhuessaan siveydestä, ja ennen kaikkea olenko tietoinen siitä, mitä itse sanalla ymmärrän?

Kirjallisuuden lisäksi tutkijan tärkeä työkalu on itsereflektio. Kuten Anita Geritz tiivisti Dies Mediaevales konferenssin antia aiemmassa Glossae -blogikirjoituksessaan, lähteitä tulee ilman itsekritiikkiä helposti käytettyä omana peilinä. Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kohdalla peiliefekti syntyy helposti, sillä nämä ominaisuudet ovat osa ihmislajin luonnetta, joka oli keskiajallakin pääosin sama kuin nyt.

Ihmisyyden samankaltaisuus on pohja sille, että voimme ymmärtää mitään keskiajan lähteistä. Väliin jäävät vuosisadat asettavat kuitenkin tutkijalle haasteen: kulttuurin ja ajattelun muutokset ovat väistämättä osa sitä suodatinta, jolla tutkija seuloo lähteitään. Jotta voisi ymmärtää tutkimuksensa kohdetta mahdollisimman todenmukaisesti, on tutkittava paitsi lähteitään, myös sitä, mitä se kulttuuri jossa itse elän on syönyt ja kätkee mahaansa.

Anita Geritz

Keskiajan tutkimus Suomessa voi kenties paremmin kuin koskaan. Tampereella 16.–18.11. Keskiajan tutkimus nyt -teemalla järjestetty 14. Dies Mediaevales sujui optimistisissa tunnelmissa. Konferenssi kokosi keskiajan tutkijoita ympäri Suomea monilta eri tieteenaloilta, ja konferenssin teema loi luontevat puitteet niin meneillään olevien projektien ja tutkimusten esittelyille kuin keskustelulle keskiajan tutkimuksen juurista, nykytilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä Suomessa.

Kandiani viimeistelevänä historian opiskelijana suuntasin tätä ensimmäistä Dies Mediaevalesiani kuuntelemaan hieman jännittäen mutta innoissani. Olen kokenut konferenssit ja seminaarit valtavan hyödyllisiksi tilaisuuksiksi kurkistaa keskiajan tutkimuksen kentälle ja tutustua lähemmin tutkimusalaan, joka on pitänyt pauloissaan yliopisto-opintojen ensimmäisestä peruskurssista lähtien. Dies on tähän mennessä suurin tällainen tapahtuma, jossa olen päässyt käymään, ja se antoikin harvinaisen paljon hyvää pohdinnan ainesta.

Konferenssin ensimmäinen päivä alkoi kaikille yhteisellä esitelmäsessiolla, jossa nostettiin esille muun muassa keskiajan kielenkäytön ymmärtäminen – relevanttia niin teologisissa teksteissä kuin kirkkotaiteen kuvakielessä. Sanojen merkitysten ja kulttuurin muuttuminen voivat asettaa keskiajan lähteiden äärellä tutkijalle haasteita. Vähän samansuuntaisiin teemoihin päätyi Visa Immonen keynotessaan, jossa hän käsitteli vastajulkaistun Hirvenvasa ja kerjäläinen -teoksen kautta ihmistä ja eläintä Suomen muinaisesineistössä: saatamme usein päätyä näkemään oman itsemme vanhoja kuvia ja esineitä katsoessamme, hän kertoi. Tutkijan on niin esineistön kuin tekstien äärellä vaikea, ehkä mahdoton irrottautua omasta ajallisesta kontekstistaan – pyrkimys nykyisyyden ja menneen erottamiseen ja anakronististen olettamusten välttämiseen on kuitenkin tutkimuksessa vahva, ja väärinymmärrysten vaaran tiedostaminen on siinä ensimmäinen askel.

Seuraavien päivien esitelmissä käsiteltiin lisää kieleen, nimistöön ja kääntämiseen liittyviä aiheita, ja paneelikeskustelussa korostettiin kielitaidon arvoa keskiajan tutkijoille toivoen, että opiskelijat voisivat jatkossakin siihen panostaa. Monipuolisissa paperisessioissa perehdyttiin lisäksi esimerkiksi arkeologiaan ja kirkkohistoriaan. Valinta päällekkäisten sessioiden välillä oli vaikea!

Yhdeksi toistuvaksi aiheeksi konferenssissa nousi digihumanismi ja siihen liittyvät uudet metodologiset kysymykset ja tutkimusaiheet. Sittemmin virallisesti julkaistuun uudistettuun Diplomatarium Fennicum -tietokantaprojektiin liittyen oli useita papereita, joissa esiteltiin sen taustaa, nykymuotoa ja tulevia ominaisuuksia. Lisäksi käsiteltiin toisaalta tilastoinnin, toisaalta tietokoneavusteisen tekijäntunnistuksen antia keskiaikaisten lähteiden äärellä.

Keskusteluissa lähteiden digitointi ja sen mahdollistamat uudet tutkimusmetodit ja -kysymykset nähtiin erittäin positiivisena kehityksenä, ja oli iloista kuulla digihumanismiprojektien kyvystä integroida opiskelijat tutkimusten tekoon jo varsin varhaisessa vaiheessa näiden opintoja. Toisaalta digihumanismista puhuttaessa muistutettiin myös digitoimattomien aineistojen käytön arvosta ja siitä, että uusia menetelmiäkin käytettäessä tutkimuskysymykset on muistettava rajata historian tutkimuksen kannalta mielekkäiksi.

Tapio Salmisen ja Susanna Niirasen keynoteissa käsiteltiin lähemmin keskiajan tutkimuksen tilannetta nyt. Suomalaisen keskiajan tutkijoiden paljous, monitieteisyys ja kansainväliset yhteydet nähtiin keskeisinä nykyisen keskiajan tutkimuksen vahvuuksina. Tulevaisuudelta toivottiin mahdollisesti moninaisempia tutkijaääniä ja kielitaitoa, suuntautumista myös itäiseen historiaan läntisen näkökulman lisäksi sekä toki keskiajan tutkimuksen institutionaalista tukea.

Myös medievalismin tutkimus nostettiin esille yhtenä tutkimussuuntauksena, johon toivottiin tulevaisuudessa kasvavaa panostusta – mainittiinpa sekin, että aihepiiri tarjoaisi hyvää opinnäyteainesta myös keskiajasta kiinnostuneille perustutkinto-opiskelijoille!

Keskiaika herättää nykypäivänä laajasti kiinnostusta sekä yliopistomaailmassa että populaarikulttuurissa ja historianelävöityspiireissä, ja sekä näiden ilmiöiden tutkimisesta että toisaalta tutkijoiden vuorovaikutuksesta niiden kanssa keskusteltiin. Keskustelut herättelivät pohtimaan, mikä on tutkijan rooli julkisessa keskustelussa, kun aiheena on keskiaika, ja voisivatko tutkijat ottaa aktiivisemmin osaa esimerkiksi keskiaikatapahtumiin.

Vuorovaikutuksesta laajemman yleisön kanssa sai erityistä kiitosta Ravattulan Ristimäki -hanke, jolle konferenssin yhteydessä annettiin Glossan Valoisa keskiaika -kunniamaininta. Hankkeella on nyt kolmen vuoden apuraha Alfred Kordelinin säätiöltä, mutta pitkään sitä jouduttiin edistämään vailla pitkäaikaista rahoitusta, jolloin Ravattulan Ristimäen 1100–1200-luvun kirkon kaivaukset sujuivat pitkälti pienempien lahjoitusten turvin sekä opetuskaivauksina ja vapaaehtoistyönä. Kyseessä on Suomen keskiajan historian kannalta erittäin arvokas tutkimuskohde, ja tämä sekä hankkeen tekijöiden sinnikkyys niitti kiitosta.

Kaiken kaikkiaan konferenssi oli monipuolinen ja inspiroiva! Enkä ollut ainoa paikalla oleva perustutkinto-opiskelija – rohkaisisinkin tutkimustyöstä kiinnostuneita opiskelijoita käymään konferensseissa, sillä on aina yhtä hienoa päästä tapaamaan tutkijoita ja kuulemaan meneillään olevista tutkimuksista. Samalla tulee hahmotettua paremmin, miten ja mitä kaikkea keskiaikaan liittyen voi tutkia ja kuinka monenlaiset opinnot voivat olla tällä alalla iloksi.