Anu Lahtinen

Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.

Omien merkintöjeni mukaan olin Glossan puheenjohtajana noin vuosina 2002–2006 – ensin muistaakseni apuvarapuheenjohtajana. Ensimmäiset muistikuvani Glossasta liittyivät kuitenkin jo Dies medievales 2000 -tilaisuuteen Savonlinnassa – tuolloin DM:n päätöskeskustelussa näet alettiin pohtia, voisiko opiskelijayhdistykseksi luotu yhdistys laajentua kansalliseksi. Haaveena oli jo tuolloin, että Glossa voisi muun muassa tukea Diplomatarium Fennicumin päivitysratkaisuja ja järjestää Dies medievalesia.

Kun keskusteluja ryhdyttiin toteuttamaan, päädyin Turun-edustajaksi laajenevaan hallitukseen ja aloimme myös järjestää paikallisia tapahtumia Turussa. Vuonna 2003 haettiinkin jo Tieteellisten seurojen valtuuskunnan jäsenyyttä, joka on avannut Glossalle Tieteiden talon ovet ja apurahahanat. Toiminta oli tekijöidensä näköistä: oli pienimuotoista toimintaa ja yksittäisiä luentotilaisuuksia, mutta myös teemaseminaareja ja suurena tapahtumana vuoden 2004 Dies medievales, joka toteutettiin laajana yhteistyössä mm. Renvall-instituutin kanssa Tuomas M. S. Lehtosen ideoinnin tuloksena.

Hyvin tärkeää oli tiedotusväylien löytäminen – jossakin vaiheessa alettiin päästä Helsingin Sanomien Minne mennä -palstoille, ja iltaseminaarit löysivät yleisönsä. Jos ei muistini täysin petä, Valoisa keskiaika -kunniamainintaa ideoitiin joskus vuoden 2002 alussa, koska halusimme kerta kaikkiaan päästä ainaisesta pimeyden korostamisesta ja kiistämisestä. Muistelen että asiaa ideoitiin edeltävän puheenjohtaja Heikkilän ja Jeanette Lindblomin kanssa Cafe Engelin sivukabinetissa.

Tavoitteena oli myös järjestää tapahtumia eri puolilla Suomea ja siihen saatiin vähän rahoitustakin – tosin muistan, että ”Valoa keskiaikaan” -tapahtuma Oulussa ei vetänyt ihan täysiä saleja, mutta tulipa järjestettyä. Oli ilo tehdä töitä niin hauskojen ja monipuolisten ihmisten kanssa, ja työ Glossan hallituksessa loi tietysti paljon uusia kontakteja. Tavoitteena oli pitää osallistumiskynnys mahdollisimman matalalla.

Ulkomaanvaihdon innoittamana muistan jossain vaiheessa haaveilleeni, olisiko Glossan mahdollista jollakin tavalla koordinoida keskiajan kansallista maisteriohjelmaa tai myötävaikuttaa sen syntyyn, mutta sopivia puitteita ei syntynyt jostain alustavista aivoriiheilyistä huolimatta.

Vaikka Glossa on jo melko pitkään ollut tieteellinen järjestö, organisaationa siinä näkyy ehkä edelleen opiskelijayhdistystausta. Hallituksessa on paljon jatko-opiskelijoita ja postdoceja, ja toiminta on ketterää ja ennakkoluulotonta. Toisaalta väitöskirjan viimeistely on usein vienyt mukanaan entiset aktiivit kuten gradunteko opiskelijayhdistyksissä.

Itselläkin aika alkoi olla kortilla väitöskirjan esitarkastusvaiheessa, ja muutenkin tuntui siltä, että on aika vähän kierrättää vanhoja naamoja, joten luovutin pj-hommat uusiin osaaviin käsiin.

Varoja ei yleensä ole ollut liikaa, joten pienehkötkin kulut aiheuttivat isoja haasteita, kun vaatimukset esimerkiksi kaksikielisten sääntöjen ammattimaisesta kielentarkastuksesta tiukkenivat. Myös Glossae-tiedotuslehden postitusvarojen kanssa elettiin kädestä suuhun. Vaikka jouduimme luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä, yritin mahdollisuuksien mukaan käyttä molempia kotimaisia kieliä tilaisuuksissa ja mm. puheenjohtajan palstalla Glossae-lehdessä.

Toki toivoisin yhdistykselle hiukan muhkeampia resursseja. Onneksi mm. Tieteellisten seurojen valtuuskunnan jäsenyys ja muut yhteistyökuviot kuten Jarl Gallén -seminaari tekevät Glossasta aina kokoaan suuremman ja vaikutusvaltaisemman. Kun Glossa-aktiivit siirtyvät eri tehtäviin yliopistomaailmassa, yhteistyö löytää toivottavasti uusia kuvioita.

Glossa ry. on keskiajan tutkimuksen ja tuntemuksen tärkeä edustaja, ja sitä voisi konsultoida enemmänkin esimerkiksi keskiajan tutkimuksen infrastruktuuria tukevissa kansallisissa hankkeissa. Tällä hetkellä, kun yliopistot ovat taloudellisesti lujilla, tieteellinen toiminta on osin taas kanavoitumassa tiedeseuroihin, joten on tärkeää että Glossa pysyy elinvoimaisena. Ja pysyyhän se!

Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana vuosina 2002–2006.

Olli Lampinen-Enqvist

Keskiajantutkija ymmärtää toposten merkityksen; kesästä ei voi kirjoittaa kertomatta, miten istui laiturin nokkaan lukemaan hyvää kirjaa. Mutta mitä sitä sitten lukisi? Jotta säästyisit täydelliseltä, perusturvallisuutta järkyttävältä irtiotolta arjesta, tarjoaa Glossae sinulle keskiaikaa sivuavia lukuvinkkejä kaunokirjallisuuden maailmasta.

(Caveat lector: teksti sisältää vähäisiä juonipaljastuksia!)

Historia fiktiona: Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago (1922–2010) oli portugalilainen kirjailija ja nobelisti, jonka teoksia on käännetty laajalti Tammen Keltaisessa kirjastossa. Uusin tulokas sarjaan on Lissabonin piirityksen kirjuri (História do cerco de Lisboa 1989; suom. Antero Tiittula, Tammi 2015), joka palkittiin Jarl Hellemann -palkinnolla vuoden 2015 parhaana käännöskirjana. Kirja kertoo oikolukija Raimundo Silvasta, joka päättää repäistä kunnolla ja muuttaa yhden sanan oikolukemassaan kirjassa Lissabonin piirityksestä vuonna 1147: Portugalin rannalle ajautuneet ristiretkeläiset EIVÄT auttaneet maan ensimmäistä kuningasta Afonso I:ä valtaamaan Lissabonin kaupunkia maureilta. Tempauksen seurauksena hän saa tehtäväkseen kirjoittaa oman versionsa piirityksen historiasta, ja tulee samalla muuttaneeksi myös oman elämänsä suunnan.

Kirjassa kietoutuvat yhteen nykyhetki, kaupungin historia, menneisyyden lähdetekstit sekä Silvan sepitelmä. Kirja ei ole pikkutarkkuuteen pyrkivää perinteistä historiallista fiktiota; pikemminkin Saramago pyrkii paljastamaan historian kirjallisen luonteen ja kyseenalaistamaan kertomuksiin nojaavan kansallisen tai uskonnollisen identiteetin. Kronikoitsijoiden sekaannukset nimissä, merkkihenkilöiden ja -tapahtumien idealisointi tai viholliskuvien luominen ovat keskiajantutkijalle tuttuja ilmiöitä. Kovin omintakeinen historiallinen visionääri ei Saramago ole: ketään ei pitäisi yllättää, että muslimitkin olivat ihmisiä jo 1100-luvulla. Kirkolle ja Portugalin valtiolle piikittely heijastavat Saramagon omia poliittisia näkemyksiä, mutta toisaalta nationalistisen fiktion ravistelu on ajankohtaista myös 2010-luvulla.

Vaihtoehtohistorialla ilakointi jää valitettavan vähäiseksi, kun Silva ikään kuin historiallisen determinismin vaikutuksesta päätyy samaan lopputulokseen kuin historiankirjoittajat. Vaimoni toisaalta huomautti, että Saramago pysyy tässä ehkä uskollisena Silvan nahjusmaiselle hahmolle, jonka mielikuvitus ei yllä perinteisen rakkaustarinan raamien ulkopuolelle. Lissabonin piirityksen kirjurin vahvuudet ovatkin ennen kaikkea kirjallisia. Saramagon kapinallinen välimerkitys, polveilevat virkkeet, loputtoman pitkät kappaleet ja (ilmeisesti) tahallaan mukaan livautetut lyöntivirheet pitävät lukijan varpaillaan ja saavat hänet suhtautumaan tekstiin oikolukijan tavoin. Faktan ja fiktion, nykyajan ja menneisyyden vuorottelu kutsuvat kriittiseen lukemiseen. Kirja on verrattain raskaslukuinen, mutta suositeltava kaikille historian ja fiktion kirjoittamisesta ja niiden suhteesta kiinnostuneille.

Historiatonta fiktiota: Narkissos ja Kultasuu

Hermann Hessen (1877–1962) viimeisiin teoksiin lukeutuva Narkissos ja Kultasuu (Narziß und Goldmund, 1930; suom. Kai Kaila, Gummerus 1974) on kertomus kahdesta erilaisesta elämänpolusta. Se sijoittuu jonnekin Saksaan joskus myöhäiskeskiajalla, mutta ulkoiset puitteet ovat selvästi alisteisia kirjan tarinalle tai pikemminkin sen ydinajatukselle. Historiallista tarkkuutta on turha odottaa: Kultasuun maailma on jotain toista, kauan sitten kaukaisessa galaksissa, ja tämä romanttinen vieraus mahdollistaa (Hessen mielestä) universaalien inhimillisten teemojen allegorisen käsittelyn.

Narkissos on älykäs ja ylpeyteen taipuvainen askeetti ja opettaja (kuvitteellisessa, mutta Maulbronnin sisterssiläisluostariin viittaavassa) Mariabronnin luostarissa. Hän on päättänyt sitoutua luostarielämään. Nuori Kultasuu saapuu luostariin oppilaaksi ja tutustuu Narkissokseen, mutta vaikka miehet vetävät toisiaan puoleensa henkisesti, ei Narkissos pidä sopivana ryhtyä liian läheisiin suhteisiin oppilaan kanssa. Kultasuu koettelee rajojaan, saa maistaa elämää luostarin ulkopuolella ja päättää lähteä etsimään tietään maailmassa. Hän kokee lemmen iloja yhden jos toisenkin (ja kolmannen, ja neljännen…) naisen kanssa, tutustuu kuolemaan Mustan surman aikana, löytää kutsumuksen kuvanveistoon ja palaa lopulta luostariin. Kultasuun vuosia kestäneen matkan punaisena lankana on Äidin kaipuu: hän ei koskaan tuntenut äitiään, ja kohtaamiset naisten ja taiteen kanssa rakentavat hänen mielessään kuvaa esiäidistä, jota hän yrittää tavoittaa.

Narkissos ja Kultasuu on kertomus kahdesta erilaisesta tiestä: järjen ja tunteen, tiedon ja taiteen, asketismin ja aistinautintojen vastakkainasettelusta. Se pukee kasvukertomukseksi Hessen vakaumuksen, että jokaisen on löydettävä oma tiensä. Maailmankuva on velkaa enemmän Nietzschelle ja Jungille kuin keskiajan ajattelijoille. Narkissos esimerkiksi ajattelee, että juuri hänen vastakohtaisuutensa Kultasuuhun tekee heidän ystävyydestään niin antoisaa ja molempia täydentävää. Keskiajalla ystävyydestä ajateltiin vielä hyvin cicerolaisittain: se oli yksimielisyyttä, samojen asioiden toivomista ja karttamista. Parhaimmillaan ystävä oli toinen minä. Toisaalta apotti Danielin hengellinen ohjauskeskustelu Narkissoksen kanssa kuvaa hyvin luostariyhteisöjen herkkää tasapainoa ja yksilöllisten erityispiirteiden jännitettä yhteisöllisyyden kanssa. Vaikka Aelred Rievaulxlainen tuskin olisi allekirjoittanut Narkissoksen pohdintoja, nostaa Hessen kirja silti esille hengellisen ystävyyden tärkeyden ja ongelmallisuuden, mitä myös Hengellisestä ystävyydestä (suom. Pirkko Haapanen, STKS 2011) käsittelee.

Narkissos ja Kultasuu oli ensimmäinen kohtaamiseni Hessen kanssa ja teki minuun suuren vaikutuksen. Sen hohtoa on sittemmin himmentänyt oivallus, että ainakin Demianissa ja Siddharthassa Hesse oli jo aiemmin kirjoittanut saman kirjan. Kuitenkin Narkissos ja Kultasuu on näistä kypsin ja rikkain romaani, ja vaikka se on sidoksissa aikaansa ja vaikka Hesse ottaa itsensä hieman liian vakavasti, se on silti erittäin viihdyttävä ja antoisa lukukokemus – jopa keskiajantutkijalle.

Marika Räsänen

Mutta kuka on nuori tutkija? Tämä ja monta muuta kysymystä mielessäni osallistuin 7. huhtikuuta ”Nuorten tutkijoiden päivään” (Journée Jeunes Chercheurs) Poitiersin yliopistossa. En ollut varma olinko itse ”nuori tutkija” ja olisiko minun pitänyt olla etunenässä ehdottamassa omaa paperiani päivään. Nuoruuteni tutkijana on tullut selväksi erityisesti Suomen Akatemian ja vastaavien hauissa, joissa erityisesti kehotetaan kuvaamaan omaa postdoc-koulutuspolkua, miten se tekee minusta itsenäisen tutkijan ja kuka tätä kasvua ohjaa jne. Tämän polun kuvaaminen on joskus tuntunut vähintäänkin huvittavalta; vaikka olen toki saanut tukea ja ohjausta monilta loistavilta tutkijoilta polkuni varrella, on meidän pienessä tiedemaailmassamme jo kandityötä tekevä monta kertaa aiheensa verrattain hyvä asiantuntija kotimaisissa ympyröissä. Näin ollen oma tutkijuus kehittyy varsin varhain. Itsenäistymme keskimäärin erinomaisen hyvin ja luomme omia asiantuntija- ja kontaktiverkostojamme viimeistään väitöskirjavaiheessa.

Kuka sitten on nuori tutkija Ranskassa? Tämä selvisi jo aamukahvilla ennen varsinaista seminaariavausta: nuoreksi tutkijaksi tituleerataan yleensä väitöskirjan tekijää, meidän nykyisessä hallintokielessämme jatko-opiskelijaa tai tohtorikandidaattia. ”Ranskassa nuoreksi tutkijaksi voidaan yhtä hyvin kutsua maisterivaiheen opiskelijaa tai henkilöä, jonka väitöksestä on kulunut muutama vuosi”, teroittaa minulle asiaa Amelie Rigollet, nuori keskiajantutkija Poitiersin yliopistosta. Tämä tasa-arvoisuus ilahduttaa minua: eihän ole kovin montaa viikkoa siitä, kun tieteellisen läpimurron tehnyttä tutkijaa tituleerattiin Turun yliopiston virallisessa tiedotteessa ”opiskelijana” eikä edes jatko-opiskelijana, kuten vähintäänkin olisi kuulunut tehdä.

Päivän, jonka teemana oli Les instruments de pouvoir, järjesti Janua, antiikin ja keskiajan maisteri- ja tohtoriopiskelijoiden yhteinen yhdistys, toisin sanoen nuorten tutkijoiden yhdistys. Vahvan tukensa päivälle antoivat Poitiersin yliopiston antiikin ja keskiajantutkimuskeskukset. 10-vuotisjuhlaa Januan järjestämänä viettänyt päivä on Ranskan vanhimpien joukossa, mutta viime vuosina vastaavia jatkokoulutuksen osana toimivia päiviä on ryhdytty järjestämään monissa paikoissa. Olin utelias kuulemaan, millaisista aiheista ranskalaiset nuoret tutkijat olivat kiinnostuneita. Tästä sain kapean mutta laadukkaan käsityksen kuuden puhujan esitelmistä. Kapean sikälikin, että Januan CFP:iin oli vastannut 40 nuorta tutkijaa ympäri Ranskaa ja ranskankielistä Eurooppaa. Kiinnostuneet voivat tutustua päivän esitelmäaiheisiin täältä ja lukemalla ne ensi vuonna vertaisarvioituina artikkeleina Januan verkkojulkaisusta Annales de Januasta. Kaiken kaikkiaan jututtamani Amelie Rigollet arvioi lopulta päivän yhdeksi merkittävämmäksi anniksi verkostoitumisen varsin vapaamuotoisessa seminaarissa nuorten ja vähän vanhempienkin tutkijoiden kesken.

Aina kiinnostuneena siitä, kuinka keskiaikaa opiskellaan ja tutkitaan maissa, joissa pitkät traditiot ovat rikkaus, ja joskus epäilemättä myös taakka, odotin jo etukäteen päivältä paljon ja se yllätti minut täysin. Eikä niinkään tieteellisellä annillaan vaan tasa-arvoisuuden vaikutelmallaan. Vaikka olimmekin Ranskassa, missä égalitélla on erityiset perinteensä, en ollut ymmärtänyt miten vahvoina ne voivat elää tiedeyhteisössä. Ranskassa nuori tutkija, siis jo maisteriopiskelija, on tutkija. Entä Suomessa? Kielenkäyttö ja käytännöt yliopistoissa ovat viime vuosina korostaneet väitöskirjatutkimuksen opiskeluluonnetta. Kuitenkin monet nuoret tutkijat, joita tohtorikoulutettaviksi kutsutaan, tutkivat, julkaisevat ja opettavat siinä missä vanhemmat kollegansa. Olisiko yliopiston aika alkaa taas arvostaa myöntämiään ylempiä korkeakoulututkintoja ja kutsua tutkijauralla olevia maistereita vaikkapa nuoremmiksi tutkijoiksi, kuten Tieteentekijät on jo vuosia esittänyt?

Kirjoittaja on vierailevana tutkijana Centre d’études supérieures de civilisation médiévale –keskuksessa, Poitiersin yliopistossa.

Tapio Salminen

Kirjoitus perustuu kirjoittajan pitämään Glossan kuukausiesitelmään 14.4.2016 ja väitöskirjan lehdistötiedotteeseen.

Informaationhallinta on 1900-luvulla syntynyt käsite, joka tarkoittaa tiedon keräämistä, prosessointia ja esittämistä päätöksenteon apuvälineenä. Väitöskirjani käsittelee Tallinnan (keskiajan saksankielinen nimi Reval) raadin informaationhallintaa sekä tekstin käyttöä apuvälineenä ensimmäisestä tunnetusta asiakirjasta (1257) kaupunginkirjuri Joachim Muterin eläköitymiseen 1456/60. Milloin, kenen aloitteesta ja miten tekstualisoituminen eli kirjoitustaito teknologisena sovelluksena tuli osaksi hallintoa ja viestien välitystä ja mikä oli kaupunginkirjureiden viran asema tässä prosessissa? Työ perustuu Tallinnan kaupunginarkistossa säilyneeseen laajaan, tuhansia käsikirjoitussivuja käsittävään alkuperäismateriaalin.

Työni osoittaa, että modernit organisaatio-, instituutio- ja kommunikaatiotutkimuksen käsitteet auttavat paitsi jäsentämään menneisyyden toimijoita, myös avaamaan uusia mahdollisuuksia niiden ymmärtämiseen. Kaupunginkirjureiden, raatimiesten sekä raadin toimijuus voidaan tulkita toimijaverkkoteorioiden kaltaisena asetelmana, jossa kukin toimija osallistui tehtävänsä jatkuvaan uusintamiseen ja otti käyttöön innovaatioita ja muokkasi toimintatapojaan koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella. Seurauksena kirjureiden toiminta ammatillistui, jolloin koulutustaso ja kokemus, mutta myös samanaikaiset laillisuuden ja valaehtoisuuden vaatimukset vaikuttivat toimenkuvan sisältöön ja yksilöiltä vaadittuihin kriteereihin. Erityisen hyvin tämä näkyy Joachim Muterin (1429–56/60) virkaan tulossa 1429, jota edeltänyt hiippakuntakirkon, dominikaanien ja raadin kiista oikeudesta koulunpitoon osoitti, että kyetäkseen puolustamaan etujaan korkeimmissa oikeusasteissa raadilla tuli olla palveluksessaan henkilö, joka kykeni vaativien oikeudellisten asiakirjojen tekoon. Muterista alkaen lähes kaikki kaupunginkirjurit olivatkin valantehneitä julkisia notaareja, kun taas häntä edeltäneillä kirjureilla ei tätä statusta tiedetä olleen.

Olen jakanut Itämeren alueen informaationhallinnan tekstualisoitumisen tutkimuksessani kolmeen, toistensa kanssa lomittain 1100-luvun lopulta 1400-luvulle ulottuvaan vaiheeseen, jotka kaikki nousevat esiin raadin materiaalissa. Ensimmäinen käsittää kirkollisen ja maallisen vallan 1100-luvun jälkipuolelta lähtien antamat sinetöidyt asiakirjat ja kirjeet, jossa kirjoitetut artefaktit voidaan tulkita sovittuja konventioita noudattaneiksi, tekstiä teknologiana hyödyntäneiksi vallan manifestaatioiksi. Toinen vaihe sisältää alueellisen vallan, raadin kaltaisten valayhteisöiden ja yksittäisten kauppiaiden taloudenpidon ja hallinnon tekstualisoitumisen, jossa erilaiset rekisterit ja tili- ja muistikirjat vakiintuivat 1200- ja 1300-luvun taitteesta lähtien informaationhallinnan tärkeimmäksi teknologiseksi apuvälineeksi. Kolmas vaihe on molemmilla alueilla 1300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla lähes samanaikaisesti tapahtunut siirtymä kalliista pergamentista halpaan lumppupaperiin ja erityisopiskelua vaativasta latinasta nk. vulgaari- eli kansankielten käyttöön.

Työni teoreettinen jäsentely perustuu raadin hallinnossa tuotettujen tekstien jaotteluun, jossa kaupungin muistikirjat sekä erilaiset asiakirjat ja kirjeet nousevat esille selkeinä kokonaisuuksina. Työ osoittaa, että raadin informaatiohallinnassa sovelletut tekstikäytänteet ja tekstityypit vastasivat keskiaikaiselle hallinnolle ominaista syklistä, tili- ja hallintovuoden kiertoon perustunutta kokemuksellista aikakäsitystä, eikä niiden tavoitteena ollut kaupungin taloudellisen tilan tai mahdollisuuksien selvittäminen. Modernista kirjanpidosta poiketen keskiaikaiset tili- ja muistikirjat olivat pikemminkin tehtyjen toimenpiteiden ja kerättyjen tietojen kronikoita, jotka auttoivat vuosittaisina sykleinä toisiaan seuranneiden tapahtumaketjujen tai tietyn hallinnonalan toimien dokumentoinnissa ja mieleen palauttamisessa.

Keskiajantutkimuksen metodologian kannalta työni osoittaa, että kaiken ajan hallinnosta ja kommunikaatiosta säilynyttä materiaalia koskevien päätelmien tulee perustua sekä siinä esiintyvien käsien, ts. kirjoituksesta vastanneiden henkilöiden käsialojen paleografiseen, että muistikirjojen ja dokumenttien kodikologiseen ja diplomatiikan keinoin tehtyyn analyysiin. Tekstin tuottaneiden henkilöiden statukseen liittyviä päätelmiä ei koskaan saa perustaa siihen, mitä raadin hallinnon sisäisestä rakenteesta ja sen toimijoista tiedetään, vaan analyysin on aina perustuttava muista samanaikaisista teksteistä kerättyyn vertailumateriaaliin ja henkilöiden käsialalle ominaisten piirteiden tarkasteluun. Tärkeimmät erottelukriteerit liittyvät lyhennys- ja merkintätapoihin, eivät niinkään kirjainten kirjoitustapaan, joka hallintoteksteissä saattaa vaihdella ajan kuluessa erilaisten kirjoitustapahtumaan (muste, sulkakynän ikä), tekstin tarkoitukseen (muistiinpano, konsepti, puhtaaksikirjoitus) tai kirjoittajan ikään ja terveyteen (likinäköisyys, silmien ongelmat) liittyvien tekijöiden vuoksi.

Kaupunginkirjuri oli 1300-luvun ensimmäiseltä neljännekseltä lähtien Tallinnan raadin hallinnossa pysyvää palkkaa nauttinut henkilö, jonka toimijuus muodostui informaationhallinnan käytännön organisoimisesta ja sen jatkuvuuden ylläpitämisestä, missä eri kirjurit kokeilivat ennakkoluulottomasti ammatillisen verkostonsa piirissä ilmenneitä innovaatioita ja uudistuksia. Näistä tärkeimpiä olivat kaupunginkirjojen käyttöönotto heti kaupungin tonttialueen laajentamisen jälkeen 1310, paperin käyttöönotto kirjoitusalustana 1350-luvun alussa, samaan aikaan tapahtunut keskialasaksan nousu hallinnon ja viestinnän tekstien kieleksi sekä indoarabialaisten numeroiden kokeilut 1400-luvun alussa. Paperin ja keskialasaksan tunkeutuminen aiemmin pergamentin ja latinan hallitsemille dokumenttien ja rekistereiden alueelle sisälsi useita eri vaiheita ja vaikutti kirjoitetun materiaalin tuotantoon osallistuneiden henkilöiden määrään. Erityisen mielenkiintoisella tavalla tämä näkyy raadin hallinnossa 1360- ja 1370-luvuilla tuotetussa materiaalissa, jossa pergamentin ja paperin kaltaiseen sileään kirjoitusalustaan ja sulkakynään tottuneiden kaupunginkirjureiden ja heidän tärkeimpien sijaistensa käsialat erottuvat selkeästi vahatauluille aiemmin kirjottaneiden satunnaisten sijaisten tai raatimiesten käsistä.

Tutkimukseni tuotti useita Tallinnan hallintoon liittyviä uusia tuloksia, kuten luettelo kaupunginkirjurin toimen haltijoista ja heidän tärkeimmistä sijaisistaan vuoteen 1460, sekä käsitys raadin hallinnon ja taloudenpidon tili-, muisti- ja kopiokirjojen linjoista ja niiden tehtävästä raadin ylisukupolvisessa informaationhallinnassa. Tärkeä kaupunginkirjojen ryhmä olivat punaisella nahalla päällystetyt muisti- ja tilikirjat sekä lakikoodeksit, joiden väri symboloi raadin itsenäisyyttä toimijana. Kirjureiden tutkimuksen kannalta tärkein muistikirjojen linja ovat kaupungin tonttialueen kiinteistöjen omistusta ja kiinnevelkojen korkoja koskevat, vuodesta 1310 pidetyt rekisterit. Tutkimus osoittaa kaupunginkirjurin henkilöön sidotun ”liikkuvan” tekstituotannon vakiintumisen 1370-luvulla rakennettuun kirjurintaloon, niin että kirjurintalon rakentaminen ja samanaikaiset raatihuoneen ja kaupunginmuurin parannukset vastaavat kaupungin taloudellisessa asemassa ja raadin vaikutusvallassa tapahtunutta muutosta. Samoihin aikoihin kaupunginkirjureiden toimi alkoi laajeta myös hallinnon muille alueille, niin että 1400-luvulla heidän vastuullaan oli koko raadin informaationhallinta, jossa kirjureiden osallisuus vaihteli hallinnonalasta riippuen. Nämäkin muutokset olivat yhteydessä 1400-luvun alussa rakennetun uuden raatihuoneen sekä 1430-luvulla kirjurintalon laajennustöiden luomiin uusiin tilaratkaisuihin.

Raadin asiakirjojen tuotannosta vastasivat 1200-luvun kolmannelta neljännekseltä 1300-luvun alkuun kaupungissa oleskelleet kirkonmiehet. Koska kaikki informaationhallinnassa tuotetut tekstit olivat 1350-luvulle saakka latinaa, kirkollisen koulujärjestelmän läpäisseiden henkilöiden palkkaaminen oli luonnollista. Vaikka palkkauksessa vaikuttaa jo 1300-luvun alkupuolella vakiintuneen käytäntö, jossa kirjurit toimivat sijaisina raadin alaisilla alttareilla tai kappeleissa, kenelläkään vuotta 1460 edeltäneellä kirjurilla ei tiedetä olleen pappisvihkimystä. Sen sijaan kyseessä ovat olleet alemman asteen kirkolliset vihkimykset omanneet miehet, jotka eivät osallistuneet liturgian toimittamiseen mutta nauttivat osan palkastaan alttarin tai kappelin kauppiaille myöntämien lainojen korkoina. Kirkon kanonisessa oikeudessa tällainen oli mahdollista vuodesta 1298, jolloin paavin säädös antoi hiippakunnan piispalle mahdollisuuden vapauttaa kenet tahansa alemmat vihkimykset saaneen henkilön seitsemäksi vuodeksi kirkollisista velvollisuuksista, jos hän suunnitteli yliopisto-opintoja. Tallinnassa merkkejä vastaavista järjestelyistä on jo 1300-luvun alusta. Kaikki tunnetut Tallinnan kaupunginkirjurit ja heidän tärkeimmät sijaisensa olivat raadin palvelukseensa palkkaamia ammattilaisia, joiden koulutustaso on epäselvä. Koska yhdenkään yliopisto-opinnoista ei ole varmoja tietoja, olen arvioinut koulutusta myös kunkin käden jälkeensä jättämän tekstimateriaalin avulla. Erityisen tärkeitä ovat olleet kirjureiden sulkakyniä kokeillessa kirjoittamat aikakauden oppineeseen kulttuuriin kuuluneet lauseet, sananlaskut, Raamatun jakeet ja symbolit, joiden perusteella eräiden heistä on täytynyt opiskella ainakin lyhyitä aikoja yliopistossa.

Työni perusteella Tallinnan kaupunginkirjurin toimi ja asema oli verrannollinen ajan huippukäsityöläismestareihin kuten tykinvalajaan tai varsijousiseppään, joiden tavoin he olivat jo 1300-luvun lopulla vastuussa alaisuudessaan työskennelleestä hytistä, kirjurintalosta, jossa raadin informaationhallinnan kannalta tarpeelliset kirjalliset artefaktit tuotettiin. Käsityöläismestareiden tavoin kirjureilla oli omia, osittain viranhoitoon liittyviä sivuliiketoimiaan. Heidän palkkansa koostui useista erilaisista vuotuisista raha- ja tarvikesuorituksista, jopa raadille kuuluvien varsinaisten tulojen vuokrauksesta. Palkan muodoista olivat jo 1300-luvulla yleisimpiä raadin alaisten alttareiden ja kappeleiden lainojen tuotot, neljännesvuosittain tai useammassa osassa maksettu vuosipalkka, erilaiset palkanlisät, polttopuut, kengät ja vaatteet. Vaatteita varten annettu hienolaatuinen flanderilainen villakangas oli tarkoitettu myös symbolisoimaan raadin mahtia kun kirjuri otti osaa raadin lähetystöihin. Lähetystöjen ja vuodesta 1429 vakiintuneen julkisen notaarin arvon vaatimuksen seurauksena kirjureiden tehtävät ulottuivat kauas Tallinnan kirjurintalon, raatihuoneen ja muurien taakse, mikä todistaa heidän merkityksestään tekstintuottamisen ja informaationhallinnan ammattilaisina ja luotettuina henkilöinä.

Väitöskirjani on ladattavissa kokonaisuudessaan verkosta open access -julkaisuna osoitteesta: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0084-5

Eva Ahl-Waris

Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.

Olin Glossan puheenjohtaja vain puoli vuotta 2007, koska sain lapsen loppukesästä ja jätin ohjat tuolloiselle varapuheenjohtajalle Jesse Keskiaholle. Olin ollut hallituksessa mukana maaliskuusta 2000 vuoteen 2006 – hoidin aluksi kolme vuotta taloudenhoitajan salkkua Maija-Stina Kahloksen jäädessä pois hommasta. Minut ylipuhuivat hommaan opettajani Tuomas Heikkilä (silloinen puheenjohtaja) ja Samu Niskanen, koska olin heille tuttu keskiaikapiiristä ja olin juuri vuonna 1999 lopettanut pestini Historicuksen (ruots. HY:n historianopiskelijoiden ainejärjestö) taloudenhoitajana. Ossi Kokkonen oli hoitanut Glossaeta 2000-2001 mutta lähti Katjansa kanssa Irlantiin, jonka seurauksena sain sitten myös hoitaa vuoden kahden verran taloutta ja lehteä päällekkäin. Olin 90-luvun lopulla tehnyt sekä Historicuksen että Nylands Nationin lehtiä, joten koin, ettei taakka ollut liian suuri. Eikä lehti silloin ollut niin upea kuin myöhemmin – lähinnä laajennettu info-lehtinen. Tunsin, että oli helppo saada tekstejä lehteen jäseniltä ja hallitukselta sekä kivaa taittaa ja toimittaa sitä. Lehdellä oli tuolloin policyna matala kynnys kirjoittajille, joten yritimme hallituksen voimin saada monet opiskelijat (ja teimme niin itsekin) kirjoittamaan ensimmäisiä tekstejään juuri tähän foorumiin: kirja-arvosteluja, seminaariraportteja ja lyhyitä artikkeleita opinnäytteisiin perustuen.

Anu Lahtinen astui piakkoin puheenjohtajan paikalle ja Glossa laajeni HYY:n piiristä kansalliseksi järjestöksi. Aloimme osallistua Dies medievales -konferenssien järjestämiseen, minkä takia autoin myös vuoden 2002 DM:n taloudenhoidossa yhdessä Anun kanssa. Työ oli 00-luvulla sujuvaa ja hallituksella erinomainen yhteistoiminta tuohon aikaan. Meillä oli mielestäni suorastaan kivaa – olimme voineet toteuttaa kiinnostavia esitelmiä, seminaareja ja retkiä. Moni meistä tunsi toisensa opiskeluvuosilta 90-luvulta. Esimerkiksi Anu ja minä olimme tavanneet eri kansallisissa ja kansainvälisissä konferensseissa yms., vaikka olimme eri yliopistojen vesoja. Samaa olivat kokeneet monet vanhemmat kollegat ja muut esimerkiksi DM:n yhteydessä.

Vielä pari vuotta 2004–2005 jatkoin pelkästään Glossaeta hoitamassa, kunnes Tuija Ainonen tuli tilalleni. Vuonna 2006 en ollut varsinaisesti enää hallituksessa, vaan minut nimettiin ”Agricola-seminaarin vastaavaksi” (tms.). Olimme vuonna 2005 Anun, Jessen, Derek Fewsterin ja Vesa-Matti Ovaskan voimin järjestäneet P. Henrik -symposiumin (työryhmänä; varsinainen koordinattoori ja vastuuhenkilö oli Jesse), joten Agricola-seminaarin lankeaminen minulle oli kunnia. Vuonna 2005 olin myös Villa Lanten Ystävien sihteerinä, joka oli hyvin vaativa ja työntäytteinen pesti valtavassa järjestössä. Siksi oli myös luontevaa, että halusin pikkuhiljaa luopua Glossan hallitustehtävistä.

Olin sitten, kuten mainittua, puheenjohtaja Anun jälkeen keväällä 2007, ja hoidin myös Agricola-seminaarin sen varsinaisena koordinaattorina – pestin, joka oli siis alkanut hallituksen rivien ulkopuolelta v. 2006. Moni uusi jäsen astui alkuvuodesta 2007 mukaan hallitukseen, joten koin toukokussa 2007, että halusin seminaarin jälkeen keskittyä elokuiseen esikoisen tuloon. Glossa alkoi tuolloin osallistua vieläkin jatkuvan Jarl Gallén -seminaarin järjestämiseen, minkä takia Renvall-instituutin (nyk. CENS) prof. Henrik Stenius halusi minut koordinoimaan myös sitä keväästä syksyyn 2007 – se oli tavallaan viimeinen tehtäväni Glossan leirissä (tähän mennessä). Stenius tunsi minut toki jo Historicuksesta. Voinkin sanoa, että monessa järjestössä toimiminen nivoutuu yhteen: kun on yhdessä aktiivina, päätyy luotettavana henkilönä toiseen ja sitten siirtyy seuraavaan.

Sain vielä kunnian saada osallistua muutaman laajemman Glossan julkaisun tekemiseen, kun toteutimme Henrik-seminaarin sadosta kirjan Suomen muinaismuistoyhdistyksen kanssa heidän sarjaansa Suomen Museo – Finskt Museum. Agricola-seminaarin satoa sain toimittaa glossalaisena yhdessä Helena Edgrenin kanssa kirjaksi Glossan ja SMY:n yhteistyönä vielä 2008 (Finskt Museum). Kirjat ilmestyivät 2007 ja 2009 ja ne postitettiin jäsenille. Oli kunnia voida tehdä niin hienoja asioita monen loistavan tyypin kanssa Glossassa.Semper vivat, crescat et floreat!

Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana 1.1.–31.5.2007.

Mikko Kauko

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Glossan kuukausiesitelmään Helsingissä 26.1.2016.

Naantalin luostarissa vaikutti 1400-luvun jälkipuoliskolla veli Jöns Budde eli Räck, joka käänsi huomattavan määrän tekstiä latinasta ruotsiksi. Säilynyttä tekstiä on painetuissa editioissa pitkälti toista tuhatta sivua, minkä lisäksi tiedetään tekstejä kadonneenkin. Näistä myöhäiskeskiajan uskonnollisista teksteistä paistaa voimakkaasti läpi klassisen antiikin perintö varsin kirjavin tavoin.

Latinan vaikutus on silmiinpistävintä. Tekstit on käännetty latinasta, joka arvostettiin tyyli-ihanteena korkealle. Ketään ei yllättäne, että ruotsinkielisten käännösten lauseopissa ja tyylissä näkyvät latinasta saadut mallit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita alkutekstin orjallista seuraamista sana sanalta, vaan latinan antamia malleja voidaan käyttää luovasti. Tyylikeinoa tai kieliopillista rakennetta voidaan käyttää kohdissa, joissa se ei alkutekstissä esiinny. Latina antaa siten esikuvan rakenteen käytölle yleisellä tasolla, mutta ei sanele sen yksittäisiä käyttökertoja. Toisen kielen vaikutus ei mitenkään tee Budden ruotsista huonompaa kuin vaikutteista vapaa ruotsi. Omassa kontekstissaan latinan mallien seuraaminen saattoi tehdä ruotsista jopa parempaakin. Olihan latina ihailtu malli.

Latina näkyy Budden teksteissä toisellakin tasolla, joka on vielä konkreettisempi. Ruotsinkielisen tekstin sisällä on näet lukemattomia latinankielisiä sitaatteja, jotka ovat joskus yksittäisiä sanoja, joskus taas pitkiä virkkeitä, jotka voivat olla jopa runomittaa. Tällainen oli luontevaa luostarimiljöössä, jossa latina oli oleellinen osa arkea. Kansankielisiä käännöksiä lienee tarvittu siksi, että kohderyhmä ei osannut latinaa tarpeeksi lukeakseen alkutekstejä ainakaan ilman apuneuvoja. Silti hekin osasivat latinaa ainakin vähän, ja Budden tekstit olivat omiaan tekemään latinasta luontevan osan heidän arkeaan ja identiteettiään.

Latinankielisiä sitaatteja seuraa säännöllisesti ruotsinkielinen käännös. Vastaavat kaksikieliset sitaatit (latinaa ja samma på svenska) ovat muissa saman ajan teksteissä Ruotsissa harvinaisia. Ainoastaan postilloissa niitä tavataan. Sen sijaan keskiyläsaksan ja keskienglannin teksteistä tällainen on tuttua. Budde tuntuu siis kiinnittyvän enemmän kansainväliseen kuin ruotsalaiseen traditioon.

Kreikan rooli on Budden teksteissä oleellisesti erilainen kuin latinan. Latina oli tuttu kieli ja arkipäivää, kun taas kreikka oli vieras ja eksoottinen kieli, joka tulee vastaan suhteellisen harvoin. Joskus harvoin kreikkalaisia sanoja kuitenkin käytetään tai kreikan kieli mainitaan. Kreikka on pyhää ja ehkä avain syvempiin salaisuuksiin. Kreikkalaisilla sanoilla on voimaa, vaikka niitä ei edes ymmärtäisi. Kreikkalaiset sanat kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin ja ne välittyvät filtterin läpi.

Budden kääntämien tekstien pohjana ovat erityisesti Raamattu ja sen jatkeena kirkkoisät. Pohjalla muhivat kuitenkin myös antiikin kulttuuri ja kirjallisuus. Vaikkapa Senecaan viittaaminen on luontevaa, sillä hänen ajattelunsa oli suhteellisen hyvin sovitettavissa kristilliseen ajatusmaailmaan. Teksteissä esiintyy kuitenkin kaikenlaista muutakin Tuonelan läpi virtaavasta Achiron-joesta ja lääkintätaidon Asklepios-jumalasta aina kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaiseen ja Aleksanteri Suureen asti. Paljon on löydettävissä sellaistakin, jota ei suoraan nimeltä mainita. Esimerkiksi sitaatteja Ovidiukselta ja Horatiukselta esiintyy, vaikka näitä runoilijoita ei nimetäkään. Saattaapa rivien välistä löytyä Aristoteleen käsityksiäkin. Myös kulttuurin suhteen kreikkalainen maailma välittyy roomalaisen vaiheen läpi.

Antiikki ei koskaan ole Budden teksteissä pointti sinänsä, mutta antiikin perinnöstä riittää ammennettavaa. Kirjoittajien yleisiä lähteitä olivat ns. florilegiumit, joiden nimi kertoo paljon mekanismista. Antiikki tarjoaa kokoelman kukkia, joista voi poimia mieleisensä kulloistakin kohtaa koristamaan. Kaikkea tällaista voi käyttää hyväksi haluamallaan tavalla, eikä alkuperäisellä kontekstilla ole merkitystä. En kuitenkaan tarkoita, että antiikin rooli silti jäisi pinnalliseksi. Päinvastoin antiikki on mukana kulttuurimme peruspilarina. Esimerkiksi lentäviin lauseisiin perustuvia viittauksia antiikkiin saattaa nykyäänkin viljellä kuka tahansa jopa tietämättään. Osaksi on samanlaisesta ollut kyse jo keskiajalla.

Budden oma kontribuutio on vaikea erottaa alkutekstin kirjoittajan osuudesta, mutta sopii kuitenkin kysyä, mistä Budde latinansa ja tietämyksensä ammensi. Mahdollisesti ulkomaisesta yliopistosta, mutta varmoja tietoja lähteemme eivät tästä suo. Budden oppineisuutta ja roolia voi sekä liioitella että vähätellä. Tiedot Buddesta henkilönä ovat vähäisiä, mutta hänen tekstinsä ovat eräs avain henkilöönkin.

Kirjoittaja väitteli viime lokakuussa Turun yliopistosta Jöns Buddesta ja tämän teksteistä. Lue Glossaen raportti väitöstilaisuudesta.

Marika Räsänen

Vuosi 2016 on dominikaanien jubileum. He juhlivat 800-vuotiasta historiaansa ympäri maailmaa. Tärkein juhlapaikka on Toulouse, jossa Dominicus Guzmanin katsotaan perustaneen Saarnaveljien järjestön (Ordo praedicatorum) ja saaneen sille vahvistuksen paavi Honorius III:n antamalla bullalla vuonna 1216.

Varsinaisesti muistamatta jubileumia matkustin Toulouseen 27. tammikuuta ottaakseni osaa Tuomas Akvinolaisen translaation vuosipäivän (28.1.) juhlintaan. Matka liittyi ennen kaikkea Koneen säätiön rahoittamaan projektiimme, jossa monitieteisyyden ja taiteen näkökulmasta tarkastelemme Tuomaan keskiaikaisiin juhlapäiviin liittyvää aistimellista kokemusta. (Voit seurata projektimme vaiheita täältä.) Paikallisten dominikaanien kohtaaminen, näkymät ja tunnelmat sääntökunnan vanhassa kirkossa kaupungin keskustassa veivät minut suoraan asian ytimeen, 800-vuotiseen historiaan. Sitten viime vierailuni (muistaakseni 2007) dominikaanit ja kaupungin isät yhdessä olivat muokanneet vanhasta ja suljetusta konventista avoimen, kolmella eri kielellä opastetun (ranska, espanja ja englanti) ja vierailijaystävällisen historiallisen monumentin. Vierailijoille on tarjolla kuvitteellista keskiajan äänimaailmaa, lepotuoleja ja suuria kosketusnäyttöjä, joista halukkaat saattoivat syventää tietojaan paikan historiasta, arkkitehtuurista ja maalaustaiteesta. Konventin kaupasta oli ostettavissa laadukasta kirjallisuutta ja hauskoja matkamuistoja (reliikkejä?) tavanomaisista kynistä ja pillerirasioista käsipeileihin ja muistipeleihin.

Matka menneen ja nykyisen välillä ei päättynyt suinkaan tähän. Onnekkaasti pääsin syvemmälle, itse asiassa aina dominikaani-identiteetin alkujuurille saakka Augustin Laffayn O.P. ystävällisestä kutsusta. Veli Augustin vei minut Ylä-Garonnen maakunta-arkistoon, jonka osa on keskiaikainen Toulousen dominikaanikonventin arkisto. Tämän arkiston muodostavat asiakirjat, jotka eivät tuhoutuneet protestanttien ja vallankumouksellisten aiheuttamissa tulipaloissa. Kyseessä on siis konventin kaikkein arvokkain muisto, se jota säilytettiin kirkon sakastin paksujen kiviseinien suojissa eikä puisissa arkuissa sellaisissa konventin osissa, mihin tuli pääsi vaivatta. Näiden asiakirjojen joukossa on myös Honorius III:n antama bulla, jota pidetään dominikaanisääntökunnan perustamisasiakirjana. Bulla on esineenä vaikuttava, lähemmäs metrin leveä ja lähes yhtä korkea pergamenttiarkki, jonka aitoudesta todistaa mm. yksi paavin sinetti.

Olisin tietysti halunnut kuvan tilanteesta arkistonjohtajan omassa työhuoneessa, hänen kirja- ja asiakirjaläjiensä keskellä, kun hän yhdessä kahden dominikaaniveljen kanssa syventyi jo tuntemansa tekstin tarkasteluun, mutta en rohjennut. Pelkäsin vaikuttavani liikaa turistilta enkä lainkaan professionaaliselta tutkijalta, joka on jo nähnyt kaiken. Seurasin siis vain sivusta Suurta Keskustelunaihetta. Bulla, jolle koko dominikaanien 800-vuotinen historia perustuu, ei itse asiassa kerrokaan dominikaaneista. Ei kirjaimellisesti. Dominikaaneja tai Saarnaveljiä bullassa ei mainita. Honorius antaa kuuluisat privilegiot Dominicukselle ja hänen seuraajilleen kaniikeille sekä heidän Toulousen kirkolleen. Vierailu arkistossa oli jälleen yksi hyvä muistutus lukea lähteitä yhä uudelleen, sanatarkasti, ilman olettamuksia tai ennakko-odotuksia: kuinka moni dominikaanitutkija onkaan viitannut kyseiseen bullaan Saarnaveljien järjestön perustamisasiakirjana? Huomio asiakirjan sisällöstä ei millään tavalla näytä järkyttäneen dominikaaneja tai sen enempää toulouselaisia tai paikallista piispaa, jotka Tuomaan juhlan yhteydessä iltamessussa juhlivat myös dominikaanien pitkää historiaa kaupungissa.

Reportaasi itse reliikkien juhlistamisesta on luettavissa Ossa gloriosan blogista!

Aila Viholainen

Tämä on väitöskirjani kansilehti, joka simuloi keskiaikaisen käsikirjoituksen sivua. Se vie meidät keskiaikaiseen kuvamaailmaan. Tuomalla kannen silmienne eteen liitän teidän katseenne osaksi otsikossa mainittua katseiden kirjoa, joka muodostuu moninaisista ja eriaikaisista katseista, kuten keskiaikaisista aikalaiskatseista, esimerkiksi kirkkoihin kokoontuneiden seurakuntalaisten katseista; seurakuntalaisten, joiden tietotaso ja kiinnittyminen uskontoon vaihtelivat suuresti. Yhtä lailla olen kohdannut aikalaisteologien katseita heidän kirjoittamiensa tekstien kautta, kuten myös eri aikoina keskiaikaiseen kuvalliseen materiaaliin kohdistuneiden tutkijoiden menneisyyteen suuntautuneita katseita. Tämä tutkimushistoria alkaa 1800-luvun lopulta. Katseiden joukkoon liittyvät eri aikoina myös turistien monilukuiset katseet, jotka on suunnattu keskiaikaisista kohteista löytyvään kuvalliseen materiaaliin tai alkuperäisistä kohteista museoihin siirrettyyn esineistöön. Näiden lisäksi on oma vaeltava katseeni, joka on valetanut keskiaikaisissa kohteissa ja museoissa eri puolilla manner-Eurooppaa ja työpöytieni äärellä seikkaillen lukemieni tekstien parissa.

Tutkimuksieni kohteena ovat keskiajalla läntisessä, latinankielisessä kristikunnassa tuotettu ja uskonnollisissa yhteyksissä esitetty kuvallinen materiaali. Väitökseni koostuu vuosien 2004 ja 2013 välisenä aikana julkaistusta neljästä artikkelista. Näiden lisäksi väitöskirjani sisältää koontiluvun: yhteenvedon tekemästäni sekä sen arvioinnin ja sijoittumisen tieteen laajempaan kenttään. Erityisinä arviointipintoina ovat emätieteeni uskontotiede ja kotimainen keskiajan taiteen tutkimus.

Artikkelit ovat valitsemiani näkökulmia, eräänlaisia tapaustutkimuksia, joiden avulla pohdin ja analysoin tutkimuskohdettani. Niistä kaksi kiertyy konkreettiseen kohteeseen – Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuoriseinän maalaukseen.

Toiset kaksi käsittelevät tutkimuskohteistani nousevia yleisen tason kysymyksiä ja metodis-teoreettisia ratkaisuja sekä nykypäivästä keskiaikaan suuntauvan tutkimuksen rajaehtoja. Tutkimustaipaleeni asettuu ajankohtaan, jota voi hyvällä syyllä kutsua murrokseksi. Kaikki tämä on likeisessä yhteydessä humanistisissa tieteissä tapahtuneisiin kehityskulkuihin.

Tutkimusorientaationi ponnin on ruotsalaisen, nyttemmin Oslossa taidehistorian professorina toimivan Lena Liepen arvio pohjoismaisesta keskiajan taiteen tutkimuksen tilasta, jota hänen mielestään luonnehtii teoreettisten lähtökohtien ja etabloituneiden traditioiden kriittisten arvioiden vähyys.

Uskomaansaattaminen

Työni alaotsikon ensimmäinen tarkennus on uskomaansaattaminen, joka on tutkimusperspektiiviini. Ajattelen uskontoa yhtenä kulttuurisena käytäntönä. Keskiajalla uskonto läpäisi koko kulttuurin, olipa sitten kyse yhteiskunnan valtahierarkiasta tai yksittäisen ihmisen arkielämästä. Kristinusko ei tullut uskomuksista ja niihin liitetyistä toiminnoista vapaille alueille. Tämä merkitsi molemminpuolista sovittautumista. Kun tutkimusta on kohdennettu enenevässä määrin yksittäisiin aihe- ja paikkakunta-kohtaisiin kokonaisuuksiin, moninaisuus ja monitasoisuus on paljastunut konkreettisesti ja murtanut näkemystä monoliittisesta kirkon vaikutuksesta. Keskiaikaa onkin kuvattu, että sen leitmotif on juuri monimaisuus.

Myöskään usko itsessään ei ollut staattinen, kerralla saavutettava tila, vaan se oli jatkuvaa vahvistamista, uusintamista ja aktiivista toimintaa vaativa prosessi. Niinpä uskomaan saattaminen ei riittänyt, vaan uskoa oli myös vahvistettava. Tässä seurailen Michel de Certeaun ajattelua. Työssäni kysynkin, kuinka kuvien avulla on pyritty vaikuttamaan niiden kohtaajiin ja millä visuaalisilla keinoilla vakuuttamista ja suostuttelua niissä on rakennettu. Kyse on laajasti ottaen visuaalisuuden retoriikan ja sen käytön tutkimuksesta.

Visuaalinen materiaali – kirkkorakennuksista yksittäisiin visuaalisiin esityksiin – oli keskiajalla merkittävä osa kirkon sanomaa ja arvovaltaa ja niiden luomista ja ylläpitämistä. Keskiajalla kuvien avulla tapahtunutta uskomaansaattamista leimaa monimuotoisuus. Kuva houkutti pohtimaan ja suuntasi luostarin asukkia syventämään omaa hengellistä kasvuaan. Se näytti paikallisseurakuntalaiselle tien pelastukseen. Se myös opasti varoittamalla kirkossa kävijää synnin vaaroista. Kuva teki poissaolevan ja näkymättömän läsnäolovaksi tuoden vaikkapa näkymättömän Jumalan kuvana näkyväksi. Se neuvoi linnan rouvaa hänen omassa yksityisessä hurskaudessaan hartauskirjan sivulle maalatulla kuvalla. Mutta kuva myös kannusti lähtemään pyhälle ristiretkelle. Se ohjasi tekemään eron toisuskoisiin – olipa kyse juutalaisista tai muslimeista.

Uskomaansaattamista en liitä vain keskiaikaiseen uskonnolliseen regiimiin. vaan myös suomalaisen kansakunnan ja sen kansalaisuuden luomiseen ja kansakunnaksi kuvittelemiseen.

Kuvitteleminen

Kuvitteleminen tuli työhöni tehdessäni väitöksen toista artikkelia, jossa analysoin folkloristista diskurssia nationalismi-tutkimuksen näkökulmasta. Artikkelissa on kyse myös siitä, miten keskiaikaista materiaalia on myöhemmin käytetty pyrittäessä haluttuun päämäärään. Folkloristisesta diskurssista löytyy kansakunnan kuvittelemisessa käytetty juonne. Siinä liitetään Hattulan keskiaikaisen Pyhän Ristin kirkon kuoriseinälle maalattu merenneito kansanrunouden Vellamon neitoon ja Kalevalan Ainoon/Vellamoon sekä kansallisen taiteen ”Aino-triptyykkiin”. Tässä olen käyttänyt apuna myös pitkäaikaista kiinnostustani merenneidon kulttuurihistoriaan. Tässä analyysin kohteena on kirjallinen materiaali.

Palaan viimeisessä artikkelissa Hattulan kuoriseinälle maalattuun kuvakokonaisuuteen ja nyt analyysini kohteena on visuaalinen materiaali. Tässä artikkelissa kuvittelu laajentaa perinteisesti ymmärrettyä teologista analyysi-apparaattia keskiajan tutkija Barbara Newmanin sateenvarjokäsitteellä ”kuvittelun teologia”. Se laajentaa uskonnon määrittelemiseen ja uskomaansaattamiseen aiemmin käytettyjen lähteiden valikkoa lisäten siihen taiteen sfäärissä ja ei-normatiivisssa yhteydessä esitettyjä tekstejä. Samalla Newman tuo tarkastelun piiriin uudenlaisia tapoja pohdiskella ja määrittää uskoa ja uskonelämää. Artikkelissa yhdistän kuvittelun ja perinteisen formaalin taidehistoriallisen kuvan jäsennyksen ja tutkin sitä, millä visuaalisilla keinoilla uskomaansaattamista on tuotettu tässä kuvallisessa kokonaisuudessa. Siirrän Newmanin ”kuvittelun teologian” kirjallisesta materiaalista visuaaliseen materiaaliin ja testaan sen käyttökelpoisuutta siinä. Myös tässä artikkelissa käytän merenneito-hahmoa ja analysoin sen asettumista ja osallistumista kuvakokonaisuuden merkitystuotantoon.

Kuvittelemisesta tuli tutkimusprosessin kulussa erittäin merkityksellinen ulottuvuus. Sen lisäksi, että se toimi analyysivälineenä, se on myös keskiaikainen käsite, joka liittyy tiedon ja ymmärryksen tuottamiseen. Se eroaa ratkaisevalla tavalla meidän kuvittelu-käsitteestämme, jonka koetaan olevan villi ja vapaa. Keskiajalla kuvittelu oli totuuden etsimisen väylä, kognitiivinen taito.

Näiden lisäksi kuvittelu on tukijan oma resurssi, jota aatehistorioitsija Markku Hyrkkänen kuvaa seuraavaan tapaan: ”Mielikuvituksen käyttö ei ehkä tunnu niin vaaralliselta, jos sen määrittelee asioiden mahdollisten yhteyksien kuvitteluksi tai lyhyesti kekseliäisyydeksi. Historioitsijan on pystyttävä kuvittelemaan, mikä saattoi olla mahdollista voidakseen päätellä, mikä oli todellista tai todennäköistä. Mielikuvitus on rekonstruktion väline, jonka käytöstä jokainen historioitsija joutuu itse vastaamaan”. Tutkijan kuvittelun validiuden ja rajat määrittää ja arvioi tutkijayhteisö. Tämä väitöstilaisuus on yksi arvioinnin paikka.

Kuvittelu liittyy myös tämänhetkiseen näkemykseeni kuvan ja sen katsojan kohtaamisesta ja siinä syntyvästä merkityksenannosta ja kuvan poissaolevan läsnäolevaksi tuovasta ulottuvuudesta. Tässä jaan saksalaisen taidehistorioitsijan Klaus Krügerin näkemyksen fiktiivis-visuaalisesta representaatioista ja katselijan siihen liittämästä kuvitteellisesta läsnäolosta.

Tutkimus

Oma tutkimustaipaleeni asettuu ajanjaksoon, jolloin keskiajan tutkimuksessa on ollut käynnissä murros viimeiset 30 vuotta. Muutokset ovat likeisessä yhteydessä humanistisissa tieteissä tapahtuneen kanssa. Yksi työni kannalta keskeinen muutos liittyy kysymykseen uskonnon roolista kuvatutkimuksessa. Ajatus modernista toi mukanaan perspektiivin, jossa yhteisöt kehittyvät niin, että ne sekularisoituvat. Näin tutkimuksessa paljolti ohittui uskonnon ja sen roolin arviointi. Näin kävi myös keskiajan taiteen tutkimuksessa. Jeffrey Hamburger painottaa sitä, että teologia ja eksegetiikka ja laajemmin ymmärretty uskonnollinen ajattelu olisi tuotava osaksi tutkimusta: ei tutkintaa määrittävänä dogmina vaan tutkimuksessa käytettävänä resurssina. Olen pyrkinyt vastaamaan tähän haasteeseen, josta yksi esimerkki on aiemmin mainitsemani ”kuvittelun teologia” ja sen yhdistäminen kuva-analyysiin.

Tutkimusmatkani asettuu osaksi menneisyyden tutkimusta. Keskiaika on minulle tutkijana vieras ja outo Toinen, johon tutustun uteliaan ihmettelevänä. Liityn niiden tutkijoiden joukkoon, jotka näkevät, että menneisyyden vierauteen tutustumalla voi oppia toisinajattelemista. Toisinajattelemista voi käyttää myös resurssina omassa ajattelussaan ja kuvitella tälle päivälle moninaisia mahdollisia maailmoja ja kehityskulkuja. Tänä päivänähän – ikävä kyllä – joudun toteamaan, että historiasta sinänsä emme ole juurikaan oppineet: niin monien askelten kaiku on pelottavan sama kuin vajaat sata vuotta sitten.

Kirjoittaja väitteli Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa uskontotieteen oppinaineessa 12.12.2015 aiheesta Katseita keskiaikaisiin kuviin – Uskomaansaattamista, kuvittelua ja tutkimusta.

Jouluaattona 1414 Bodenseen rannalla Etelä-Saksassa kaksi mahtimiestä tapasi aikeinaan päättää Eurooppaa ravistellut kriisi. Saksalainen kuningas Sigismund kiirehti kruunajaisistaan Aachenista kohtaamaan Pisan paavin Johannes XXIII:n. Kummankin suunnitelmissa oli, että Konstanziin kokoontunut yleinen kirkolliskokous, konsiili, yhdistäisi suuren skisman jakaman Euroopan ja päättäisi poliittisen ja uskonnollisen epävarmuuden.

Kuten tiedämme, kummankaan kannalta asiat eivät sujuneet suunnitelmien mukaan, ja seuraavaan jouluun mennessä asiat olivat kaikkea muuta kuin ratkenneet. Paavi Johannes elätteli toiveita siitä, että konsiili auttaisi häntä pääsemään eroon kahdesta muusta kilpailevasta paavista, Rooman Gregorius XII:sta ja Avignonin Benedictus XIII:sta. Sen paremmin kuningas kuin konsiiliin kokoontuneet piispat ja muut prelaatit eivät antaneet Johannekselle etusijaa, vaan huhtikuussa 1415 konsiili julistautui paaveista riippumattomaksi kristikunnan edustajaksi, joka lopulta erotti kaikki kolme paavia.

Kuningas Sigismundin kannalta suurin konsiilin tekemä virhe oli böömiläisen teologin Jan Husin tuomitseminen kerettiläiseksi ja polttaminen roviolla heinäkuussa 1415. Husin teloitus nähtiin Böömissä marttyyrikuolemana ja se muutti kirkollisen reformiliikkeen uskonnollisesta hurmoksesta voimaa saaneeksi sotilaalliseksi kapinaksi. Muutaman vuoden kuluttua ultraradikaalit tappoivat radikaaleja ja radikaalit maltillisia, ja koko loppu hallituskautensa (1437 asti) Sigismund sai kamppailla hussilaisten kanssa.

Myöhäiskeskiajan tutkijan ei ole vaikea löytää samaistumisen kohteita tutkimusajankohdastaan. On helppo eläytyä erityisesti aikakauden oppineiden tuskaan siitä, kuinka ratkaisuja ei ole näköpiirissä, ja kuinka kuninkaat, piispat ja paavit, joiden pitäisi johtaa ja näyttää esimerkkiä, ovat korruptoituneita vallan ja henkilökohtaisen vaurauden tavoittelijoita.

Mennyt syksy on ollut henkisesti raskas. Yliopistojen yt-kierrokset tuovat epävarmuutta jopa vakituisessa työsuhteessa olevien elämään. Kun perusrahoitus on niukassa, jokainen apurahakierros ja Akatemian tulokset tarkoittavat paitsi muutamien iloa myös monien surua ja pettymystä. Kaiken tämän lisäksi henkinen ilmapiiri yhteiskunnassa on kiristynyt, viha, pelko ja epäluottamus valtaavat alaa. Pahimmillaan tutkijoita pelottaa ottaa kantaa vihapostin ja uhkausten pelossa.

Sinänsä keskiajantutkijoilla on paljon ilon aihetta. Alan tutkijat menestyivät niin henkilökohtaisissa hauissa kuin merkittävissä hankehakemuksissa. Tampereen Trivium sai yliopiston tutkimuskeskuksen aseman, Suomalaiset pyhiinvaellukset keskiajalla -teos Tieto-Finlandia -ehdokkuuden, ja joulukuussa Triuvium palkittiin yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Tätä kirjoittaessani (18.12.) tuli tieto, että Turun yliopiston rehtori on jatkanut TUCEMEMSin strategiarahoitusta. Myös Glossan toiminta on tavoittanut ennätysmäärän uusia kiinnostuneita, ennen kaikkea Kirsi Kanervan suunnattoman suositun syyskokousesitelmän ansiosta.

Ensi vuosi on jälleen haasteita ja kamppailuja täynnä, ja voimme todeta, että olemme ansainneet hetken hengähdystauon. Ehkä voimme löytää lohdutusta samoista teksteistä kuin keskiajan kriisin kokeneet oppineet. Boethiuksen Filosofian lohdutus (De consolatione Philosophiae) oli läpi keskiajan suosittua luettavaa, erityisesti huonoina aikoina. Kenties kuolemansellissä Rouva Filosofialta lohdutuksen löytäneellä senaattorilla on jotain sanottavaa vielä nykypäivänä:

Muovaa sieluasi parhaimman mukaan. Silloin et tarvitse ketään tuomaria jakamaan palkintoja. Olet liittynyt omin avuin ylevän olopiiriin. Mutta jos alennat mielesi arkisiin joutavuuksiin, älä sitten hae ulkopuolista kostajaa. Olet itse syöksynyt suinpäin alas kuiluun.

Filosofian lohdutus, IV kirja, pr. iv. Käännös Juhani Sarsila (2001)

On syytä kamppailla paremman maailman puolesta, mutta meistä ei itse saa tulla niiden petojen kaltaisia, joita vastaan käymme. Ja ansaitsemme välillä myös lepoa.

Rauhaisaa joulunaikaa!

Reima Välimäki, hallituksen puheenjohtaja

Jorma Hannikainen

Suomalaisille joululauluista tunnetuimpia ja suosituimpia lienevät 1800- ja 1900-luvuilla laaditut joululaulut, kuten Jean Sibeliuksen En etsi valtaa, loistoa ja Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna. Joskus ikään kuin huomaamatta joululaulujen joukossa soi myös keskiaika ilman, että kiinnitämme siihen huomiota. Keskiajasta kiinnostunut voi bongailla keskiaikaista joulumusiikkia kuorojen konserteissa, seurakuntien järjestämissä Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuuksissa, äänitteillä, virsiä laulettaessa, useilta radiokanavilta ja tavaratalojen myyntiä edistävänä taustamusiikkina. Runsaasta keskiaikaisesta lauluvalikoimasta esittelen seuraavassa pari esimerkkiä.

Suomalaisen virsikirjan (1986) jouluvirsiosastossa on 20 jouluvirttä (virret 16–35), joista seitsemän virren sävelmä on keskiaikainen. Niistä useimmat ovat ns. cantioita ja ne sisältyvät myös Piae cantiones -kokoelmaan. Vaikka kyseiset virret eivät ehkä olekaan lauletuimpia jouluvirsiämme, niitä voidaan usein kuulla lukuisina erilaisina sovituksina kuorojen esityksissä. Virsi 18, Nyt ilovirttä veisaten, alkoi alun perin sanoilla In dulci jubilo. Se on Piae cantiones -kokoelman ainoa sekakielinen ns. makaronilaulu. Latinankielinen ja kansankielinen teksti vuorottelevat säe säkeeltä. Laulu on levinnyt aikanaan laajalle alueelle, ja sen varhaisin tunnettu lähde on 1400-luvun alkupuolelle ajoittuva Leipzigin käsikirjoitus. Sävelmästä tunnetaan keskiajan loppupuolelta sekä yksi- että moniäänisiä versioita. Viimeistään Piae cantiones -kokoelman myötä laulu rantautui Suomeen ja suomenkieliseen virsikirjaankin jo 1600-luvun alussa. Laulu sisältyy myös Suomen virsihistoriaan liittyvään uusimpaan löytöön. Teologian tohtori Suvi-Päivi Koski löysi internetin kautta sattumalta Dresdenin valtionkirjaston kokoelmiin sisältyvän Rostockissa vuonna 1607 painetun virsikirjan Yxi Vähä Suomenkielinen Wirsikiria.

Useat säveltäjät ovat käyttäneet keskiaikaista jumalanpalvelusmusiikkia jouluaiheisten sävellystensä aineksina. Näin messujen ja rukoushetkien laulut jatkavat edelleen elämäänsä erilaisina sovituksina. Koska keskiajan lännen kirkon jumalanpalvelusmusiikki oli tarkasti säänneltyä, koko kirkon alueella esitettiin käytännöllisesti katsoen samaa musiikkia; näin myös Turun hiippakunnassa. Keskieurooppalainen joulumusiikki on myös osa suomalaista musiikin historiaa. Keskiaikaiset rukoushetkilaulut kaikuivat suomalaisissa kirkoissa vielä pitkälle 1600-luvulle. Esimerkiksi joulupäivän iltana toimitetussa vesperissä Marian kiitoslaulua (Luuk. 1: 46–55) kehysti aina gregoriaaninen Hodie Christus natus est -antifoni. Kuvan antifoni on kopioitu 1600-luvun alussa Urjalan kirkossa säilyneeseen liturgisen musiikin käsikirjoitukseen (HYK CÖIV 12, 8r).

Hodie Christus natus est -antifonin teksti on innoittanut lukuisia säveltäjiä, kuten myös sävelmä. Sävelmää ovat hyödyntäneet niin tanskalainen Niels la Cour moteteissaan ja Benjamin Britten (1913–76) kehysti samalla antifonilla usein esitettävän A Ceremony of Carols -joululaulusarjansa muut osat.

YouTube-sivustolta on mahdollista kuunnella nämä kaikki ja paljon muuta, joten vapaasti kaikki bongailemaan! Suosittelen kuitenkin hyvää live-konserttia, sillä silloin nautinto on sähköistä aidompi.

Kirjoittaja on musiikin tohtori ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Kirkkomusiikki ja urut -aineryhmän johtaja.