Kirsi Kanerva

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Glossan kuukausiesitelmään Helsingissä 24.11.2015.

Islannissa 1200–1300-lukujen aikana kirjoitettu, suulliselle kertomusperinteelle pohjautuva saagakirjallisuus sisältää useita kuvauksia elävistä kuolleista. Nämä keskiajan saagojen elävät kuolleet eivät olleet läpikuultavia haamuja, vaan fyysisessä elämänaikaisessa ruumiissaan palaavia kuolleita, jotka liikkuivat, taistelivat ja toimivat elävien tavoin. Eläviä kuolleita kohdattiin hetkinä ja paikoissa, joissa kyky nähdä oli jollain tavalla rajoittunut: yön pimeydessä, haudoissa tai vuoden pimeimpään aikaan, erityisesti joulun tienoilla.

Monet saagojen elävistä kuolleista olivat puhumattomia, mutta toiset saattoivat ilmaista itseään esimerkiksi runomuodossa. Elävän kannalta ei aina ollut hyvä asia, jos elävä kuollut sai äänensä kuuluville, sillä edesmenneet saattoivat myös kirota kuulijansa. Saagoissa esiintyy kuitenkin myös hyväntahtoisia eläviä kuolleita, jotka saattoivat esimerkiksi rohkaista eläviä tarvittavaan toimintaan tai tarjosivat muuta apua erilaisten päämäärien saavuttamiseksi. Monesti tämä kuolleiden avuliaisuus hyödytti myös jollain tavalla kuollutta itseään, esimerkiksi silloin, kun kuollut oli jäänyt kostamatta, mutta sai ilmestymisellään jäljelle jääneet sukulaismiehet tarttuman toimeen. Kuolleen hyväntahtoisuuteen vaikutti myös se, suhtautuiko elävä edesmenneeseen kunnioittavasti ja myönteisesti.

Suuri osa saagojen elävistä kuolleista oli kuitenkin melko pahantahtoisia, tai ainakin niiden aikaansaamat vaikutukset elävissä olivat pahoja. Elävät kuolleet kävivät elävien kimppuun ja saattoivat painia näiden kanssa ja katkoa kaikki luut, minkä seurauksena oli kuolema. Vain vahvimmat elävistä saattoivat selviytyä tällaisesta painista voittajana. Kuolleen kosketus saattoi aikaansaada taudin, joka sekin oli usein kuolemaksi. Useimmiten elävät kuolleet aiheuttivat suurta pelkoa ihmisten keskuudessa. Ne vaikuttivat voimakkaasti myös eläimiin: esimerkiksi linnut saattoivat saagojen mukaan kuolla jo pelkästään siitä, että sattuivat laskeutumaan elävän kuolleen hautakummulle. Jotkut ihmiset saattoivat lisäksi pelästyä eläviä kuolleita niin paljon, että menettivät tajuntansa tai järkensä.

Kuolemanjälkeinen rauhattomuus ei yleensä ollut saagojen eläville kuolleille mikään rangaistus. Suuri osa edesmenneistä palasi omasta tahdostaan. Kuolleilla saattoi esimerkiksi olla selvittämättömiä asioita elävien kanssa, minkä vuoksi ne palasivat hankkimaan oikeutta kuolemansa jälkeen. Alkujaan elävät kuolleet olivat vahvatahtoisia ja -luontoisia yksilöitä, joilla oli jo eläessään ollut valtaa ja auktoriteettia, ja jotka edes vanhuuden myötä eivät olleet sitä menettäneet. Tällaiset vahvatahtoiset kuolleet palasivat myös usein sellaisissa yhteisöissä, joissa oli tapahtunut jotain normirikkomuksia, ikään kuin osoittamaan elävien tekemiin rikkeisiin.

Monet näistä palaavista pahantahtoisista kuolleista olivat jo eläessään olleet hyvin hankalia, pahaluontoisia tyyppejä, muista piittaamattomia ja omapäisiä riitapukareita, fyysisesti kookkaita ja vahvoja. He saattoivat esimerkiksi olla hyvin ahneita, minkä seurauksena he halusivat vartioida omaisuuttaan vielä kuolemansakin jälkeen ja pitää sen poissa muiden ulottuvilta.

Mahdollisina kummituskandidaatteina pidettiin myös muista poikkeaviksi, ehkä oudoiksi ja pelottaviksikin katsottuja ihmisiä, esimerkiksi hyvin suurikokoisia naisia, joiden oletettiin monesti omaavan noitataitoja. Noitavoimien lisäksi palaamaan kykenevillä kuolleilla saattoi olla muitakin erityisiä kykyjä. Esimerkiksi metallia työstävien seppien katsottiin omaavan maagisia kykyjä, ja siksi myös seppien oletettiin pystyvän palaamaan kuoleman jälkeen. Myös niin kutsutut berserkit tai berserkkimäiseen raivoon taipuvaiset ihmiset, joihin ei kirjallisuuden mukaan purrut rauta eikä tuli, saattoivat palata. Oletettiin, että näiden palaamaan kykenevien vahvatahtoisten ja maagisia kykyjä omaavien ihmisten ruumiissa säilyi kuolemankin jälkeen jonkinlaista elinvoimaa.

Toisin kuin ehkä voitaisiin myöhempien aikojen uskomusten perusteella olettaa, itsemurhan tehneet eivät kuitenkaan välttämättä automaattisesti palanneet elävinä kuolleina. Saagoissa ei löydykään yhtään elävää kuollutta, joka olisi tehnyt itsemurhan. Muutamassa lähteessä kuitenkin viitataan siihen, että jos itsemurhan tehnyt oli kuten muutkin elävät kuolleet eli vahvatahtoinen, berserkkimäinen, ahne ja pahaluontoinen jo eläessään, hän saattoi palata kuoleman jälkeen. Syy paluuseen ei kuitenkaan ollut itsemurha, vaan kyky palata riippui siitä, millainen edesmennyt oli ollut ihmisenä. Jotkut itsemurhan tehneet saattoivat siis palata, mikäli heillä oli siihen vaadittavaa ”luonnetta”.

Myöhemmin vahvatahtoisten elävien kuolleiden rinnalle alkoi saagoissa ilmestyä myös heikompia ja jonkin ulkopuolisen voiman haltuun ottamia kuolleita ruumiita, jotka palasivat muiden elävien kuolleiden tavoin. Saatettiin esimerkiksi vihjata, että kuolleeseen ruumiiseen oli mennyt saastainen henki. Tämän uskomuksen alkuperä on todennäköisesti ollut kristillisessä kirjallisuudessa, ja on vaikea sanoa, missä määrin tällainen käsitys saastaisesta hengestä kuolleen ruumiin elävöittäjänä omaksuttiin Islannissa tavallisen kansan parissa. Muutamassa 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun lähteessä kerrotaan myös kuolleista sotajoukoista, jotka nostatetaan uudelleen taistelemaan noituuden avulla. Vaikka kuolleilta sotureilta isketään irti päitä ja raajoja, nämä nousevat aina uudelleen taistelemaan ja muodostavat voittamattoman armeijan. Näissä lähteissä mainitut elävät kuolleet näyttävätkin muuttuneen jossain määrin tahdottomiksi, noituuden ja loitsujen avulla nostatetuiksi ”zombeiksi”, jotka kuolevat ja nousevat sen jälkeen jälleen ylös jatkamaan taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Ne eivät voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa, koska joutuvat palvelemaan nostattajaansa. Varsinkin keskiajan islantilaisesta Edda-runoudesta löytyy myös kuvauksia kuolleista, jotka palaavat vastoin tahtoaan, koska ovat joutuneet pakanajumalan herättämäksi. Jumalat kuvataan näissä runoissa etsimässä tuonpuoleisen asukeilta tietoa, mutta kuolleiden tieto esitetään kohtalokkaana: jättiläiset ja taikataitoiset näkijättäret, jotka herätetään, ovat vahvoja ja voivat myös kirota herättäjänsä.

Saagoissa kuvataan myös erilaisia keinoja, joilla voitiin estää kuolemanjälkeistä rauhattomuutta tai häätää eläviä kuolleita. Hyväntahtoiset elävät kuolleet katosivat toki yleensä itsestään, mutta pahantahtoiset kuolleet piti häätää ja tuhota, että niiden järkyttämä yhteisön järjestys ja tasapaino voitiin palauttaa. Niiden osalta, joiden luonne jo varoitti kuolemanjälkeisestä rauhattomuudesta, voitiin palaamisen estämiseksi suorittaa esimerkiksi ruumiinvalmistelun ja hautaamisen yhteydessä tiettyjä rituaaleja. Ruumista hautaan valmisteltaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei kukaan altistunut edesmenneen katseelle ja ruumiinaukot suljettiin, ettei paha voima päässyt niistä ulos. Ruumista saatettiin harhauttaa tekemällä sitä varten väliaikainen aukko seinään ja kuljettamalla ruumis sitä kautta pois. Ruumis voitiin myös haudata mahdollisimman kauas asutuista alueista, jolloin pitkä välimatka suojeli eläviä hautansa läheisyydessä vaeltavalta kummitukselta. Myös hautapaikan sijainti veden läheisyydessä suojasi eläviä, sillä vettä pidettiin kuolleiden pahalta puhdistavana elementtinä. Hauta voitiin myös peittää kivillä tai muilla liikkumista ja ylösnousemista haittaavilla esteillä.

Ne kuolleet, jotka palasivat, voitiin tuhota esimerkiksi katkaisemalla elävältä kuolleelta pää ja asettamalla se ruumiin jalkojen väliin. Tämä ei kuitenkaan aina ilmeisesti riittänyt, sillä saagoissa kuvataan myös eläviä kuolleita, jotka palaavat kantaen irti iskettyä päätä kainalossaan. Tämän viimeksi mainitun päättömän elävän kuolleen osalta on hyvinkin mahdollista, että se on saanut vaikutteita eurooppalaisesta kirjallisuudesta.

Elävien kuolleiden ruumis voitiin päänkatkaisun jälkeen myös polttaa. Vielä tämän ruumiinpoltosta jääneen tuhkankin odotettiin olevan eläville haitallista, ja tuhkat oli siksi hyvä haudata paikkaan, missä ihmiset ja eläimet eivät kulkeneet. Elävien kuolleiden häätämisessä auttoivat myös kristilliset rituaalit, kuten vihkivedellä pirskottelu ja ripittäytyminen, sekä rauhattomien edesmenneiden haastaminen maalliseen oikeuteen. Varsinkin jälkimmäisestä löytyy lähteissä kuitenkin vain yksi maininta, eikä näin ollen ole varmaa, onko tällaista keinoa todella käytetty.

Lue lisää:

Luentodiat

Kanerva, Kirsi. 2015. Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400), väitöskirja (kulttuurihistoria), Turun yliopisto.

Kanerva, Kirsi. 2015. Having no Power to Return? Suicide and Posthumous Restlessness in Medieval Iceland. Thanatos  4, 1: 57–79.

Vésteinn Ólason. 2003. The Un/Grateful Dead – from Baldr to Bægifótr. Old Norse Myths, Literature and Society, ed. Margaret Clunies Ross. Odense: University Press of Southern Denmark, 153–171.

Tuomo Fonsén

Vuonna 2017 vietettävä luterilaisen reformaation 500. juhlavuosi näkyy myös kielentutkimuksessa. Olihan ’uskonpuhdistus’ merkittävä liikkeelle paneva voima Euroopan kansakielten historiassa (mainittakoon sivumennen: uskonpuhdistus on alkuperältään suora suomennos Saksassa valistusajalla muodostetusta termistä Glaubensreinigung).

Saksassa huomio on kiintynyt luterilaiseen raamatunkäännökseen, joka on tarkoitus julkaista reformaation merkkivuoden johdosta uudelleen tarkistettuna. Kuitenkin, toisin kuin 1900-luvun revisioissa, nyt käynnissä olevassa revisiossa ei tarkoituksena ole enää Raamatun kielimuodon modernisointi ja arkipäiväistäminen, vaan päinvastoin palaaminen takaisin Lutherin käännösratkaisuihin. Syyt tähän ovat kahdenlaiset. Yhtäältä on tunnustettu Lutherin merkitys Jumalan sanan tulkitsijana, joka käännöksellään onnistui tavoittamaan sekä teologisen täsmällisyyden että retorisen loistokkuuden. Toisaalta on myös herännyt ymmärrys Raamatun perinteisen kielimuodon kulttuurisesta arvosta, sillä sukupolvet yhdistävä ’raamattukieli’ nähdään merkittävänä kieltä rikastuttavana lisärekisterinä. Henkinen kulttuuriperintö on yhtä arvokasta kuin materiaalinen!

Suomessa Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS) järjesti 23.–24.10.2015 kansainvälisen kielitieteellisen tapahtuman Languages in the Lutheran Reformation, joka lähestyi reformaatiota monikielisyyden näkökulmasta ja jonka tavoitteena oli tehdä näkyväksi reformaation vaikutusta eri kielissä. Lähtökohtana oli kielten liittyminen osaksi Euroopan laajuista vaikutteiden leviämisen verkostoa eri teksti(laji)en kuten raamatunkäännösten, virsien, pamflettien, katekismusten ja saarnojen välityksellä. Tarkasteltaviin kieliin kuuluivat englanti, hollanti, islanti, latvia, liettua, puola, ruotsi, saksa, suomi, tanska, tšekki ja viro. Vaikka tutkittua tietoa on runsaasti eri kielten sisäisistä kehityskuluista, vaikutteiden liikkumista kielten välillä on tätä ennen tutkittu vain vähän. Tapaamisen tulokset julkaistaan kokoomateoksessa Languages in the Lutheran Reformation: Textual Networks and the Spread of Ideas, jonka on tarkoitus ilmestyä TUCEMEMS:in Crossing Boundaries -sarjassa.

Turussa on niin ikään vahvasti edustettuna vanhan kirjasuomen tutkimus, joka käytännössä kohdistuu juuri reformaatioajan lähdeaineistoon. Monitieteisen tutkimuksen (kielitiede, kirkkomusiikin tutkimus, liturgiikka) kohteina ovat muun muassa käsikirjoitukset kuten täydellisen suomenkielisen kirkkokäsikirjan sisältävä Westhin koodeksi 1500-luvun alkupuolelta ja Kangasalan Missale Aboensen suomenkielinen messukirja; käsikirjoitukset todistavat konkreettisesti reformaation etenemisestä ja kansankielen käytön lisääntymisestä Suomessa. Vanhan kirjasuomen tutkimuksen tueksi on tuotettu Agricola-tietokanta, ja myös muiden varhaisten suomenkielisten kirjoittajien tekstejä on julkaistu digitaalisessa muodossa. Hengellisen kielen (raamatunsuomennokset, messukäsikirjat, virret) lisäksi myös 1500- ja 1600-luvun laki- ja virkakieli (esim. Codex Aitolahti) on noussut kielitieteen tutkimuskohteeksi.

Kirjoittaja on Turun yliopiston saksan kielen dosentti

Anu Lahtinen

Tämän vuoden elokuussa juhlittiin Oravalan kylässä, nykyisessä Kouvolassa (aiemmin Valkealaa) erään keskiaikaisen kiistan muistoa. Tarkkaan ottaen juhlan aiheena oli se, että vuonna 1365 setvitty kiista jätti jälkeensä ensimmäiset tiedot elämästä Oravalassa. Tuolloin kuningas Albrekt antoi Turussa kirjeen, jossa hän määräsi, että Mattis aff Orewall saisi takaisin kaiken omaisuuden, jota miehet niin Hämeestä kuin Lappeesta olivat koettaneet häneltä viedä.

Oravalan Mattia käsittelevä kirje on säilynyt 1770-luvun kopiona, joten monet siinä mainitut nimet ja sanat ovat epäselviä. Kärhämä on liitetty erämaiden asuttamiseen: on arveltu että Matti on lähtenyt kruunun tavoitteiden mukaisesti asuttamaan seutua, joka ennen oli toisten laillista eräaluetta, ja että eränkävijät ovat vieneet häneltä hänen raivaamiaan maita. Toisaalta, kun kävin läpi asiakirjaa, sain vaikutelman, että kyse on voinut olla myös irtaimesta omaisuudesta, esimerkiksi Matin omasta eräsaaliista tai kauppatavaroista.

Matti on saanut oikeudet takaavan kirjeen helmikuussa 1365 Albrekt Mecklenburgilaiselta, joka piiritti tuolloin Turun linnaa koettaen vakiinnuttaa asemansa ristiriitojen repimässä valtakunnassa. Mieleen tulee kysymys, oliko Oravalan Matin kärhämässä myös yhteyksiä laajempaan valtakunnassa käytyyn valtataisteluun. Viipurin linnaläänin hallinto antoi tukensa Albrektille; oliko Matilla ehkä jotain henkilökohtaisia yhteyksiä tähän hallintoon ja oliko hän sitä kautta saanut apua asiansa viemisessä ”kuninkaisiin”?

Korostan, että yllä esittämäni pohdinnat ovat nimenomaan pohdintoja ja ehkä-sanat hyvin painokkaita. Oravalan Matin tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten paljon kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia yhden asiakirjan tarkastelu avaa. Paljon jää myös vastaamatta, mutta pohdittavaa ja paikallishistoriallista juhlittavaa Matin tapaus tarjoaa vielä pitkiksi ajoiksi.

Asiakirjan teksti on luettavissa Diplomatarium Fennicumissa – olen kiinnostunut kuulemaan, jos löydätte huomautettavaa ylläesitetystä tulkinnasta! Aihetta on käsitelty mm. Valkealan paikallishistorioissa sekä Seija Nurmen kirjoittamassa Oravalan kyläkirjassa ja Ragnar Rosénin artikkelissa, joka ilmestyi Historiallinen arkisto XXXV:ssä

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, joka esitelmöi Oravalan Matista tämän 650-vuotisjuhlatilaisuudessa Oravalan koululla elokuussa 2015.

Maria Kallio

Turun yliopistossa tarkastettiin perjantaina 2. lokakuuta FM Mikko Kaukon väitöskirja Jöns Budde och hans skrifter – yngre fornsvenskt textmaterial och mannen bakom det. Virallisena vastaväittäjänä toimi nordistiikan professori Henrik Williams Uppsalan yliopistosta ja kustoksena professori Camilla Wide Turun yliopistosta. Kauko väitteli pohjoismaisista kielistä ja tilaisuus oli siten lektiota lukuun ottamatta ruotsinkielinen. Koska tutkimus käsittelee ensisijaisesti Jöns Budden tekemiä tyylillisiä ja kielellisiä valintoja tämän kääntämissä teksteissä, odotin keskustelun johtavan ennen pitkää muinaisruotsin morfologian hienouksiin. Lopputulos oli kuitenkin jotain muuta.

Kauko tutki väitöskirjassaan 1400-luvun jälkipuoliskolla Naantalin luostarissa vaikuttaneen Jöns Budden latinasta muinaisruotsiin kääntämiä tekstejä. Tutkimuksen lähdeaineisto käsittää kaikki Buddeen aikaisemmassa tutkimuksessa yhdistetyt tekstit, joiden pohjalta Kaukon tarkoituksena oli tutkia, minkälaisia tekstejä Budde käänsi ja mihin tarkoitukseen. Väittelijän mukaan ruotsinkieliset käännökset toimivat ennen kaikkea apuvälineinä ja kommentaareina latinankielisen Raamatun lukemisessa. Kiinnostava esimerkki tästä ovat birgittalaismunkin kääntämät Raamatun tekstit. Budden valitsemien kirjojen joukossa olivat muun muassa Ruutin, Esterin ja Juditin kirjat, joista varsinkin jälkimmäinen herätti myös vastaväittäjän kiinnostuksen. Kirjan päähenkilö Judit kun ei istu perinteiseen nöyrän ja kuuliaisen naisen muottiin, vaan pelastaa tarinassa kansansa juottamalla sotapäällikkö Holoferneen humalaan ja leikkaamalla tämän pään irti.

Lähes täyteen ahdettu luentosali (allekirjoittanut mukaan lukien) nautti vastaväittäjän johdattelemasta, ajoittain huumorin värittämästä keskustelusta täysin siemauksin. Pienten yksityiskohtien sijaan keskustelu liikkui kontekstin ja käsitteiden kautta Budden käyttämään kieleen ja kääntäjään itseensä. Yksi tärkeimmistä huomioista koski keskiaikaisen auktorin määritelmää, sillä väittelijä tarkasteli Buddea ensisijaisesti kääntäjänä eikä niinkään kirjailijana. Vastaväittäjä halusi kyseenalaistaa tämän tulkinnan, sillä hänen mukaansa keskiaikainen tapa kirjoittaa oli aivan toinen kuin nykyään.

Esille nousivat myös Jalmari Jaakkolan kansallisen historiankirjoituksen huuruista lausutut tulkinnat Jöns Budden roolista Suomen ensimmäisenä kirjailijana ja eurooppalaisen humanismin edustajana (Jaakkola on sovittanut ensimmäisen humanistin viittaa myös piispa Maunu Särkilahden harteille). Todellisuudessa Buddesta itsestään tiedetään hyvin vähän, sillä käännösten lisäksi juuri muuta lähdeaineistoa ei ole säilynyt. Kaukon mukaan parhaan käsityksen Budden persoonallisuudesta saakin tämän kääntämistä teksteistä.

Mikko Kaukon väitöskirjan sähköinen versio on luettavissa täällä.

Lektio puolestaan löytyy täältä.

Seppo Eskola

Kansallisarkisto on kuluvana vuonna käynnistänyt Koneen Säätiön tuella hankkeen Diplomatarium Fennicum -tietokannan uudistamiseksi. Diplomatarium Fennicum on pohjoismaisten esikuviensa mukaisesti nimetty asiakirjaeditio ja tietokanta, johon pyritään sisällyttämään kaikki tunnetut Suomen keskiaikaa koskevat asiakirja-aineistot. Nykyinen 2000-luvun taitteesta periytyvä tietokanta on monille keskiajan tutkijoille hyvin tuttu – kuten ovat sen monet puutteetkin. Käynnissä oleva monivuotinen ja monitieteinen hanke on syntynyt Kansallisarkiston ja tutkijayhteisön dialogista, ja hanke rakentaa nyt kokonaan uuden tietokannan tutkijoiden toiveiden pohjalta. Digitaalisen humanismin merkityksen kasvu ja aseman vahvistuminen asettaa yhtäältä hankkeen tavoitteet korkealle ja tarjoaa toisaalta runsaasti yhteistyömahdollisuuksia uuden tutkimusinfrastruktuurin luomiselle. Uusi tietokanta tuleekin olemaan tekniseltä toteutukseltaan moderni ja sisällöltään aiempaa selvästi laajempi.

Diplomatarium Fennicumin perustan muodostavat Reinhold Hausenin toimittamat lähdejulkaisut 1900-luvun taitteen molemmilta puolilta: Turun tuomiokirkon Mustakirja (1890) ja kahdeksanosainen Finlands medeltidsurkunder (1910–1935). Hausenin julkaisut käsittävät vajaat seitsemän tuhatta asiakirjaeditiota, ja ne ovat palvelleet suomalaista keskiajan tutkimusta ansiokkaasti jo toistasataa vuotta. Aika on kuitenkin ajanut monien Hausenin tulkintojen ohi, ja nykytutkimus asettaa luonnollisesti myös asiakirjaeditioille hänen aikaansa korkeammat vaatimukset. Tekninen kehitys taas on ollut viime vuosina niin nopeaa, että 2000-luvun taitteen tietokantakin on auttamatta vanhentunut.

Uusi Diplomatarium Fennicum vastaa tutkijoiden toiveisiin ja tulee olemaan paljon muutakin kuin perinteinen asiakirjaeditio. Tietokannan tekninen toteutus uudistetaan täysin ja sisältö laajenee kattamaan suuremman määrän asiakirjoja sekä tarjoamaan niistä enemmän informaatiota. Muutos aiempaan tulee olemaan suuri: asiakirjaeditioiden lisäksi käyttäjille tullaan tarjoamaan alkuperäisten asiakirjojen digitoidut kuvat aina kun mahdollista sekä faksimilet ainakin kattavimmin suomalaisia asiakirjoja sisältävistä aiemmista lähdejulkaisuista (Hausenin julkaisujen lisäksi ainakin Edward Grönbladin ja A.I. Arwidssonin keskeiset lähdejulkaisut 1800-luvulta). Yhteistyötä muiden muistiorganisaatioiden kanssa kehitetään erityisesti Itämeren piirissä ja asiakirjat linkitetään mahdollisuuksien mukaan niitä säilyttävien instituutioiden verkkopalveluihin. Teknisellä puolella vanhan tietokannan käyttäjille päänvaivaa aiheuttaneita rajoittuneita hakutoimintoja laajennetaan ja tarkennetaan, ja uusia toiminnallisuuksia lisätään. Kehitteillä on mm. kartta- ja tilastotyökaluja. Monitieteisyys tulee esille erityisesti kielitieteen tarpeiden huomioinnissa, ja hanke panostaa siihen, että asiakirjojen tutkimiseen myös kieliaineistona on hyvät edellytykset.

Kuten sanottu, tietokantahanke on saanut alkunsa tutkijayhteisön ja Kansallisarkiston vuoropuhelusta, ja tutkijayhteisön toivotaan osallistuvan tietokannan kehittämiseen. Keskiaikaisten asiakirjojen muodostaman kulttuuriperinnön tutkimuskäytön kehittäminen on valtava hanke, jossa työ ei tule loppumaan. Monilla tutkijoilla on osista Diplomatarium Fennicumin aineistoa erikoisosaamista, josta hankkeelle voi olla suurta hyötyä (perästä kuuluu). Yksittäisten tutkijoiden puoleen kääntymisen lisäksi tietokantaa kehitettäessä luodaan edellytyksiä talkoistamiselle, jotta suuretkin määrät käyttäjiä voivat tulevaisuudessa osallistua sisällön kehittämiseen kommentoimalla asiakirjaeditioita ja ehdottamalla parannuksia. Hankkeen yhteistyökumppani Glossa suunnittelee joukkoistamistapahtumaa, jossa kehitettäisiin niin tietokannan sisältöä kuin teknisiä ratkaisuja. Kansallisarkiston tavoitteena on hankkeen myötä tarjota tutkijayhteisölle moderni tutkimusinfrastruktuuri Suomen keskiaikaisen asiakirjaperinnön tutkimiseen ja mahdollistaa sen sisällön pitkäjänteinen kehittäminen yhdessä tutkijoiden kanssa.

Hankkeen edistymisestä voi seurata eri kanavien kautta: lokakuussa Historiantutkimuksen päivillä Joensuussa hanketta esittelee hankkeen ohjausryhmään kuuluva apulaisprofessori Kirsi Salonen Turun yliopistosta ja päivityksiä hankkeen tilasta tullaan jatkossa julkaisemaan eri medioissa, mm. täällä Glossan blogissa. Seuraavalla kerralla on luvassa ainakin ruutukaappauksia juuri valmistuneesta ensimmäisestä uudesta kehitysversiosta ja tietoa julkaisuaikataulusta.

Kirjoittaja on Diplomatarium Fennicum -hankkeen projektipäällikkö.

Karolina Kouvola

Premods-verkosto järjesti Turun yliopiston Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies kanssa yhteistyössä syyskuun 23.–25. päivä pohjoismaisen tutkijatapaamisen keski- ja esimoderniin aikaan keskittyneille jatko-opiskelijoille. Premods-verkosto perustettiin vuonna 2011 Uumajan yliopiston keskiajan ja esimodernin ajan jatko-opiskelijoiden toimesta. Perustamistapaamisen jälkeen verkosto on kokoontunut vuosittain ja nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Seuraava tapaaminen pidettäneen Bergenissä, Norjassa vuonna 2016. Tapaamisilla on ollut joka kerta oma teemansa ja tällä kertaa teemana oli sopivasti turkulaisittain kulttuurihistoria.

Aihetta lähestyttiin ryhmäkeskusteluiden kautta. En ollut aiemmin työskennellyt ryhmissä tutkijaverkostotapaamisissa, mutta ryhmätyöskentely tuntui toimivan hyvin kahdenkymmenen hengen osallistujajoukolla. Keskusteluotsikot käsittelivät kulttuurihistorian teemoja kuten sukupuolta ja uskontoa, ongelmia ja perusteita sekä ylipäänsä sitä, miten tutkijat määrittelevät kulttuurihistorian. Jokaiselle keskusteluryhmälle annettiin kysymyspaperi, jossa näitä teemoja pohdittiin eri näkökulmista. Tavoitteena ei ollut saavuttaa yhtä kaiken kattavaa konsensusta, vaan saada eväitä omiin pohdintoihin koskien kunkin omaa väitöstyötä.

Osallistuin itse keskusteluun politiikasta kulttuurihistorian teemana. Keskustelu polveili kansainvälisestä poliittisesta tilanteesta tiedepolitiikkaan. Ryhmässämme keskusteltiin erityisesti historiantutkijan mahdollisuuksista toimia poliittisesti tai kommentoida poliittista tilannetta. Rajanveto kulttuurihistorian ja muun historiantutkimuksen välillä osoittautui haastavaksi kysymykseksi. Toisaalta raja-aidat tuntuvat teennäisiltä, mutta toisaalta kulttuurihistorian oppiaine on syystäkin kehittynyt omanlaisekseen. Lopulta päädyimme toteamaan, että kulttuurihistoria pyrkii liittämään historialliset ilmiöt laajempaan kulttuuriseen kontekstiin, eli erilaisiin yhteyksiin, jotka ilmenevät kulloisessakin historiallisessa lähteessä – oli kyse sitten kirjeistä tai oikeuden pöytäkirjoista. Tämä olisi omaleimaista kulttuurihistorialliselle lähestymistavalle.

Viimeisessä ryhmässä keskityimme lähteisiin ja niihin liittyviin ongelmiin. Pääasiallisena haasteena koimme lähde- ja itsekritiikin: lähteet on kirjoitettu tiettyä tarkoitusta varten, joten on todella tärkeää tiedostaa omat ennakko-odotukset ja -asenteet lähteitä kohtaan. Lähteet sisältävät myös hiljaisuuksia, joita on tärkeää kuulostella. Tällä tarkoitetaan nimenomaan sitä, ketkä eivät puhu lähteissä eli kenen näkökulma jää puuttumaan.

Koin saavani Premods-verkostotapaamisesta uusia näkökulmia ja tuuletusta ajatuksilleni omaa väitöstutkimustani ajatellen. Ryhmätyöskentelyn myötä keskustelu toisten jatko-opiskelijoiden kanssa oli välittömämpää kuin jos kaikki olisivat esittäneet oman paperinsa ja muut olisivat passiivisesti kuunnelleet. Kaksikymmentä henkeä oli sopiva määrä mielekkäiden keskusteluryhmien toteuttamiseen ja järjestäjät olivat selvästi suunnitelleet ryhmäkeskusteluiden toteuttamisen huolella. Jokaisessa ryhmässä toimi sihteeri, ja keskusteluista kootaan vielä yhteinen esitys.

Reima Välimäki

Mitä ennen Agricolaa? Glossan kuukausiesitelmässä 15.9.2015 professori Kaisa Häkkinen vei kuulijat ”suomen kirjakielen isän” taakse, vanhimpiin suomenkielisiin teksteihin. Agricolaa ei työnnetty jalustalta, mutta kuulijat joutuivat viimeistään nyt uudistamaan käsitystään suomen kielen tyhjästä luoneesta itsenäisestä kääntäjästä. Kääntäjiä ja käännöksiä oli nimittäin useita yhtäaikaisia, vaikka niistä säilyneet jäänteet ovat hajanaisia.

Vanhimpia suomen kirjakielen merkkejä ei pidäkään etsiä painetuista suomenkielisistä teksistä, vaan käsikirjoituksista ja keskiaikaisten messukirjojen lisälehdiltä. Turun hiippakuntaa varten oli painettu oma messukirja Missale Aboense 1488. Katolisesta sisällöstä huolimatta se säilyi käytössä pitkään vielä reformaatioaikana, ennen kuin painettua suomenkielistä kirjallisuutta oli saatavilla. Kulttiuudistus, joka velvoitti kansankielen käyttöön, pantiin nimittäin toimeen jo 1530-luvulla. Agricolan kääntämiä teoksia alkoi ilmestyä vasta seuraavalla vuosikymmenellä, ja painettu messukirja Messu eli Herran Echtolinen julkaistiin vasta 1549. Näin ollen ei ole ihme, että käännöksiä tehtiin tarpeen mukaan. Joskus papit todennäköisesti käänsivät suoraan latinan tai ruotsinkielisestä tekstistä, mutta omia käännöksiä myös kirjoitettiin muistiin. Kangasalan Missale Aboensen lisälehdille on kirjoitettu suomenkielinen messu, ja sitä voidaan pitää ratkaisuna ajalta, jolloin seurakunnassa ei vielä ollut painettua suomenkielistä messukirjaa.

On myös hyvin mahdollista, että ensimmäiset käännökset tehtiin Ruotsin puolella. Tukholman suomalaisessa seurakunnassa suomenkieliset palvelukset nimittäin otettiin käyttöön ennen kuin vaikkapa Turussa. Vanhin tunnettu suomenkielinen käsikirjoitus onkin ns. Uppsalan evankeliumikirjan katkelma noin vuodelta 1537. Käsikirjoituksen omistushistoria ei ole täysin tiedossa, mutta on aivan mahdollista, ettei evankeliumikatkelmaa ole koskaan käytetty Suomen puolella vaan Ruotsissa.

Suomessa Agricolan aikalaisia, mutta itsenäisiä kääntäjiä oli Rauman kappalainen ja koulumestari Mathias Westh. Hän on kirjoittanut suurimman osan Westhin koodeksin nimellä tunnetusta, pääosin suomenkielisestä ja 1540-luvulta peräisin olevasta kirkollisten toimitusten käsikirjasta. Westhin koodeksi, Uppsalan evankeliumikirjan katkelma ja muut suomalaiset keskiajan ja 1500-luvun käsikirjoitukset ovat nyt työn alla Codices Fennici-hankkeessa. Tavoitteena on saada tämä osa kulttuuriperinnöstä kuvattua ja verkkoon kaikkien saataville. Westhin koodeksia voi ihailla jo täällä.

Muut varhaiset käännökset ovat myös paljastaneet, että niiden takana täytyy olla vanhempi, jaettu kielenkäyttö. Aiemmin esimerkiksi ”jalopeura” -sanaa on pidetty Agricolan luomuksena, mutta kun sekä Uppsalan katkelma että Westhin koodeksi puhuvat ”kiljuvasta jalopeurasta” samassa merkityksessä kuin Agricola, täytyy käytön olla varhaisempaa perua. Kuinka paljon vanhempaa, siihen on professori Häkkisen mukaan paljon vaikeampi vastata. Toki täytyy muistaa, että jo keskiajalla saarnaattiin ja rukoiltiin kansankielellä, eli suomenkielisen käsitteistön olemassaolo on täysin ymmärrettävää.

Luento oli paitsi kiehtova matka suomen kielen vanhimpiin kirjattuihin vaiheisiin, myös eriomainen esimerkki tämänhetkisestä keskiajantutkimuksesta. Uudet löydöt edellyttävät useiden tutkijoiden ja eri tieteenalojen yhteistyötä. Vanhojen kirkollisten käsikirjojen tutkimukseen on osallistunut suomen kielen tutkijoiden lisäksi kirkkomusiikin, kirkkohistorian ja kodikologian (käsikirjoitustutkimuksen) asiantuntijoita.

Lue myös Ville Wallan aiempi blogikirjoitus Codices Fennici –hankkeesta.

Reima Välimäki

Yksittäisestä projektin konferenssista vakiintuneeksi sarjaksi kasvanut Passages-konferenssi aloitti monen antiikin ja keskiajan tutkijan akateemisen ohjelman kesätauon jälkeen. Olin tällä kertaa vain kuunteluoppilaana, joten konferenssiraportin kirjoittaminen lankesi minulle.

Teemana tänä vuonna olivat matkat, pyhiinvaellukset ja sosiaalinen vuorovaikutus otsikolla On the Road. Tämä kirjallisuusviittaus ikään kuin antoi luvan jackkerouac’maiseen sopivan käytöksen ja kaavojen halveksuntaan.

Eli: Passages VI-konferenssibingo!

Laadin bingon konferenssin alussa ja pelasin sitä torstain ja perjantain sessiot (lukuun ottamatta perjantain viimeistä). Valitsin ruutuihin muutamia ikivihreitä ihmistieteiden avainsanoja, konferenssin aihepiiriin liittyviä käsitteitä ja joitakin ajankohtaisia humanistisia teemoja – ja näiden lisäksi iki-ihania konferenssimokia. Ruudut sai ruksia vain, jos kohta sanottiin tai tapahtui eksplisiittisesti (Esimerkiksi: Uusmaterialismi olisi pitänyt mainita esitelmässä, oma mielipiteeni lähestymistavasta uusmaterialistisena ei riittänyti). Yllättäen bingon täyttäminen pakotti kuuntelemaan esitelmiä varsin tarkkaavaisesti, eikä häirinnyt mitenkään tavanomaisten muistiinpanojen tekoa. Ja viimeisessä sessiossa tuli lopulta bingo, kerralla kahdella rivillä.

Bingon täyttyneet ja täyttymättä jääneet ruudut auttavat myös tekemään kokonaisarviota niistä kahdesta konferenssipäivästä, joihin osallistuin. Lähes kaikki konferenssikliseet ylipitkistä papereista viime hetkellä muuttuneisiin esitelmien aiheisiin täyttyivät vaivatta. Järjestäjien kunniaksi on sanottava, ettei yksikään sessio ollut vain miehistä tai naisista koostuva. Vähintään session puheenjohtaja oli eri sukupuolta kuin puhujat. All male panel -Hasselhoffia (http://allmalepanels.tumblr.com/) ei tarvitse jakaa.

Vakiintuneet käsitteet kuten verkostot tai liminaalitila esiintyivät useasti, mutta kukaan ei ryhtynyt teoreettiseen keskusteluun esimerkiksi tilasta, paikasta ja tilallisuudesta, vaikka se liittyi useampaankin paperiin. Kyse ei taida lopulta olla metodologisesta konservatiivisuudesta, vaan siitä, mihin 20 minuutin esitelmässä kannattaa keskittyä. Erityisesti konferenssissa, jonka ansioihin kuuluu aito aikakausirajojen ylittäminen. Puhuttaessa roomalaisesta Egyptistä myöhäiskeskiajan tutkijoille täytyy väistämättä panostaa vähän myös taustatietoon.

Kiitos ja anteeksi!

Marika Räsänen

Australian ja Uuden-Seelannin keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuksen (ANZAMEMS) konferenssi kokoontui kymmenennen kerran, tällä kertaa Brisbanessa Australiassa 14–18.7.2015. ANZAMEMS-kokoontumiset eroavat suurista malleistaan Leedsin (Eurooppa) ja Kalamazoon ( USA) konferensseista siinä, että ne järjestetään vain joka toinen vuosi ja aina eri isäntäyliopistossa. Näin ANZAMEMS-kokoontumiset muistuttavat itse asiassa enemmän meidän kotoista vastinettamme Dies Medievalesia. Diesin kunniaksi on tosin sanottava se, että sitä on järjestetty useammin (mahtaako kukaan edes muistaa, kuinka monta). Yhtenäisyydet Diesin ja ANZAMEMSin välillä eivät jää vain tälle ulkoiselle tasolle: kuten Diesin, myös australialais-uusiseelantilaisen tapahtuman yksi selvä tavoite on olla matalan kynnyksen kokoontuminen ja houkutella paikalle ennen kaikkea opiskelijoita. Vuoden 2015 ANZAMEMS-kokoontuminen onnistui tässä tavoitteessaan erittäin hyvin: paikalla oli silmiinpistävä määrä nuorisoa master-tasolta ja samaten jatko-opiskelijoita.

ANZAMEMS 2015 -konferenssin isäntänä toimi University of Queensland, School of Historical and Philosophical Inquiry. Osallistujia tapahtumassa oli parisen sataa yli 60 yliopistosta ympäri maailmaa. Pienen keskiajan tutkimuskonferenssin edut kävivät selvästi esille verrattuna suuriin sisartapahtumiin: St Lucian kampusalueella oli mahdollista tavata ja tutustua suurimpaan osaan konferenssivieraista, kun kaikki toiminta tapahtui saman katon alla ja sosiaaliset tapahtumat keräsivät osallistujat samaan aikaan yhteen paikkaan.

Plenaariesitelmien kautta ANZAMEMS halusi selvästi ankkuroida yhdistyksen ja tapahtuman entistä monitieteisemmäksi: musiikkitieteilijä Jessie Ann Owens (Davis UC) analysoi keskiajan ja uuden ajan alun vaihteen teoriaa ja käytäntöä sävelen, sanoituksen ja tunteiden ilmaisussa. Englannin kielen tutkija Laura Knoppers (Notre Dame) piirsi elävänä groteskin runouden esittämän kuvan englantilaisesta 1600-luvun hoviaatelistosta. Materiaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulman tarjosi Alexandra Walsham (Cambridge) esitelmässään siitä, kuinka reformaatio ’kotiutettiin’ Englantiin osana kodin esineistöä.

Sessioiden paperit asettuivat pääsääntöisesti aikajanalle 600–1700 ja maanieteellisesti Euroopasta Aasiaan. Suurin ajallinen ja paikallinen tihentymä oli kuitenkin uuden ajan alun Englannin ja Italian kohdalla. Teemojen joukosta nousi esille ennen kaikkea tunteiden historia. Tähän epäilemättä vaikutti se tosiasia, että yksi tapahtuman suurimmista sponsoreista oli the Australian Research Council Centre for Excellence for the History of Emotions 1100–1800 (joka suurimmaksi osaksi toimi myös oman matkani rahoittajana TUCEMEMSin lisäksi) ja monet osallistujista olivat sen piirissä toimivia tutkijoita. Oli hauska huomata, kuinka huippuyksikön tutkijoiden keskuudessa myös pyhimysten reliikit oli löydetty, nostettu esiin ja havaittu voimakkaiden tuntieden herättäjiksi uuden ajan alussa.

Konferenssiohjelmaan kuului kaksi paneelikeskustelua. Ensimmäinen näistä oli keskiviikkoiltapäivänä ja omistettu teemalle ’Global Middle Ages’. Panelistit keskustelivat ikuisuusteemoista ja -ongelmista liittyen eri maantieteellisiin alueisiin ja periodisointiin, keskiajan eurosentrisyyteen jne. Mielestäni kiinnostavimpana teemana esiin nousi yhteistyön tärkeys ja voima ennen kaikkea tutkimusongelmien rajapinnoilla ja menneiden kulttuurien risteyskohdissa. Konferenssin osallistujien joukossa oli huomattava määrä eri kielten ja kulttuurien osaajia. Tämä selvästi innosti ’keskiajan globalisoinnin’ ajatukseen. Sydneyn yliopisossa tähän suuntaan on otettu ensimmäiset askeleet ja arabian kielen ja kulttuurin prof. Sarah Amer esitteli yliopistossa perustettua yhteistyöverkostoa, jonka ideana on pureutua globaalisti vertailevaan tutkimukseen. Toinen paneelikeskustelu oli omistettu jatko-opiskelijoiden uranäkymille. En osallistunut paneeliin, mutta pidin ajatusta paneelin järjestämisestä hyvänä, ja vastaavien sessioiden ottamista osaksi normaalia konferenssiohjelmaa soisin mietittävän niin meillä kuin muuallakin.

Kaiken kaikkiaan konferenssi pärjäsi mielestäni erinomaisesti vertailussa mainitsemiani isosiskojaan vastaan. Suosittelen lämpimästi kokemusta suomalaisille keskiajan ja uuden ajan tutkijoille. Tällä kertaa olin konferenssin ainoa suomalaisosallistuja ja toinen kahdesta skandinaavista. Ehkäpä ensi kerralla, helmikuussa 2017 Uuden-Seelannin Wellingtonissa, maailman laidalta toiselle matkaajia on jo enemmän.

Mia Korpiola (Turun yliopisto)
OTT, oikeushistorian professori

Salanimellä Ellis Peters keskiaikaisia salapoliisiromaaneja kirjoittanutta Edith Pargeteria (1913–1995) on pidetty historiallisten dekkarien äitinä. Kirjoitettuaan ensin yhtäältä kymmeniä salapoliisitarinoita ja toisaalta historiallisia romaaneja Pargeter loi rakastetun sankarinsa, Shrewsburyn benediktiiniläisluostarin munkki Cadfaelin tositapahtuman ympärille. Vuonna 1138 munkkidelegaatio matkusti Shrewsburystä Walesiin tuodakseen sieltä luostariinsa Pyhän Winifredin (Guinevere, k. n. 660) jäännökset. Peters kuvaa tätä vuonna 1977 julkaistussa ensimmäisessä romaanissaan, A Morbid Taste for Bones (suom. Vaarallinen pyhimys, 1990), jonka alkuperäinen nimi ironisoi keskiaikaista pyhäinjäännösmaniaa. Kirjan sankarina esitellään walesilaista alkuperää oleva ja kymriä osaava veli Cadfael. Tämä entinen sotilas ja ristiretkeläinen vastaa luostarissa yrteistä ja toimii apteekkarina. Näin hänellä on monipuoliset taidot selvittää kuolemansyitä ja ratkoa rikoksia.

Pargeter kirjoitti 21 Cadfael-kirjaa (20 romaania ja yhden novellikokoelman) vuosina 1977–1994. Tässä suhteessa hän oli ajassa edellä italialaista Umberto Ecoa (s. 1932), jonka vuonna 1980 julkaistu Il nome della Rosa (suom. Ruusun nimi, 1983) nousi maailmanlaajuiseksi bestselleriksi englantilaisen käännöksensä (1983) myötä. Senkin päähenkilö on munkki, veli William Baskervilleläinen. Econ menestys toimi esikuvana muille kirjoittajille. Esimerkiksi Juha Ruusuvuoren (s. 1957) 1300-luvun Suomeen sijoittuvat kaniikki Lupus -kirjat ja salanimi Indrek Harglan (s. 1970) 1400-luvun Tallinnassa tapahtuvat apteekkari Melchior -kirjat ovat osa tätä perintöä. Kun Ruusuvuoren ensimmäisessä kaniikki Lupus -kirjassa on nähty suoria Eco-vaikutteita, on Hargla puolestaan kaikesta päätellen inspiroitunut myös Da Vinci -koodista. On kuitenkin luultavaa, ettei semiootikko Eco kirjoittaessaan Ruusun nimeä tuntenut Pargeter/Petersin ensimmäisiä Cadfael-kirjoja, jotka on käännetty italiaksi vasta 1981. Lisäksi Cadfael-romaanit eroavat Econ kirjasta siinä, että ne ovat suoraviivaisia viihderomaaneja, joissa ei vellota postmoderneissa monitasoisissa viittauksissa henkilöihin tai teoksiin tai leikitellä älyllisesti kielen merkityksillä.

Cadfael-kirjojen kehyksenä toimii Englannin ns. anarkian aika (1135–1154), kuningas Henrik I:n (hall. 1100–1135) jälkeisestä kruununperimyskiistasta alkanut sisällissota. Kruunusta taistelivat hänen ainoa elossa oleva aviolapsensa, keisarinna Matilda (1102–1167), Anjoun kreivitär, ja tämän serkku, Vilhelm Valloittajan tyttärenpoika Blois’n Tapani (n. 1097–1154). Sisällissodan eri vaiheet antavat yksittäisille kirjoille puitteet. Erityisesti toisessa kirjassa One Corpse Too Many (1979, suom. Yksi ruumis liikaa, 1989) sisällissota riehuu Shrewsburyn kaupungissa. Teoksen juoni perustuu siihen tositapahtumaan, että valloitettuaan Shrewsburyn linnan Matildan kannattajilta kuningas Tapani hirtätti kaikki sen puolustajat.

Toisten kirjojen juonissa on oikeushistoriallisia teemoja, mikä on erityisen kiinnostavaa laiseni oikeushistorioitsijan kannalta. Esimerkiksi Monk’s Hood -kirjan (1980, suom. Munkinhuppu, 1989) murhan motiivina on tärkeä eroavaisuus englantilaisen ja walesilaisen perintöoikeuden välillä. The Sanctuary Sparrow -kirjan (1983) oikeudellinen teema liittyy kirkolliseen turvapaikkaoikeuteen. Yksi ruumis liikaa -kirjassa syyllisyys ratkaistaan jumalantuomiolla, kun sarjan toiseksi päähahmoksi nouseva Hugh Beringar, seudun tuleva apulaissheriffi, haastaa epäillyn murhaajan oikeudelliseen kaksintaisteluun. Kirjassa The Summer of the Danes (1991) eräänä teemana on kirkon gregoriaanisten reformien toteuttaminen Walesissa, jonka hengenmiesten suhtautuminen perinteiseen pappisavioliittoon oli muuttumassa.

En muista tarkalleen, milloin itse tutustuin veli Cadfaeliin. Luulen, että sen on täytynyt olla heti 1990-luvun alkuvuosina, kun nuorena oikeustieteen ylioppilaana lainasin kirjastosta teoksen Munkinhuppu. Sen jälkeen minun oli saatava lukea hänen vaiheistaan lisää. Sittemmin olen ahminut valtaosan kirjasarjasta ja vieraillut Shrewsburyn linnassa ja luostariraunioilla kirjojen innoittamana tuhansien ja yhä tuhansien Cadfael-turistien lailla. Omaa suhdettani tähän keskiaikaiseen benediktiiniläismunkkiin on pitänyt vuosien saatossa yllä se seikka, että ostin aikanaan Englannista muutamia Cadfael-teoksia myös äänikirjoina. Niitä olen kahden vuosikymmenen ajan kuunnellut aina silloin tällöin keittiön kasettinauhurilla kotitöitä tehdessä. Tiskikoneen täyttämisen, lakaisemisen ja risoton kuullottamisen aikana olen kerta kerran jälkeen uppoutunut ahneuden ja rakkauden, rikoksen ja rangaistuksen, synnin ja sovituksen maailmaan 1100-luvun Shrewsburyssa. Ellis Petersin Cadfael-romaanit ovat olleet minulle aikaportaali keskiaikaa muistuttavaan todellisuuteen konkreettisen arjen suorittamisen keskellä.

Tietysti historiantutkija löytää aina virheitä ja anakronismeja lähes jokaisessa historiallisessa romaanissa. Näin on tietysti myös omalla kohdallani: kirjan puhuttelutyyli, uskonnon läsnäolo arkielämässä tai suhtautuminen ihmisten ikään vain muutamia mainitakseni kuvaavat pikemminkin 1900-luvun kuin 1100-luvun tapoja. Luostarielämän tuntija voisi varmasti luetella erheellisiä kohtia paljon lisääkin. Mainitsen pari omaan erityisosaamiseeni, keskiajan avioliitto-oikeuteen liittyvää virhettä, joiden varaan Pargeter/Peters on rakentanut olennaisia juonenkäänteitä.

Romaanissa The Hermit of Eyton Forest (1987) sukulaiset pakottavat avioliittoon kaksi varakasta aatelista perijää. Vasten tahtoaan naitettu kymmenvuotias poika Richard ja hänen selvästi vanhempi morsiamensa Hiltrude lohduttautuvat kuitenkin ajatuksella, ettei heidän solmimansa avioliitto ollutkaan todellisuudessa pätevä. Vihkimisen suorittanut erakko ei näet ollutkaan oikea pappi, vaikka näin uskottiinkin yleisesti, vaan huijari. Näin olisi tietysti nykypäivänä, mutta keskiaikainen avioliitto oli kirkon kanonisen oikeuden mukaan ongelmaksi asti muotovapaata. Kirkollista vihkimistä tai papin läsnäoloa ei tarvittu pätevän avioliiton solmimiseen. Anakronismia siis.

Keskiajalla avioliiton sai sen sijaan mitätöityä osoittamalla, että suostumus siihen oli annettu pakotettuna. Pakko tarkoitti käytännössä väkivaltaa tai sen uhkaa, ja sen piti olla riittävän vakavaa, jotta se voisi vaikuttaa vakaan henkilön tahtoon. Solmitun lapsiavioliiton sai myös mitätöityä, kun alaikäinen osapuoli ylitti täysi-ikäisyysrajan (12 vuotta tytöillä ja 14 pojilla) ja kieltäytyi hyväksymästä avioliittoa. Molemmat olisivat sopineet juoneen. Kirjassa myös annetaan ymmärtää, että avioliiton mitätöinti 1100-luvun Englannissa oli mahdollista vain hallitsijoille, joilla oli hyvät suhteet paaviin. Tämä käsitys on tietysti virheellinen, kuten esimerkiksi säilyneistä 1100- ja 1200-luvun alun paavillisista dekretaaleista voi todeta.

Toinen avioliittoon liittyvä oikeudellinen ongelma koskee miehiä, jotka aviosäädystään huolimatta antoivat munkkilupauksen. Kirjan The Potter’s Field (1989) olennainen lähtöasetelma liittyy siihen, että savenvalaja Ruald seurasi kutsumustaan ja ryhtyi munkiksi vastoin kauniin ja intohimoisen vaimonsa Generysin tahtoa. Generys vastusti miehensä luostariin menoa raivokkaasti, mutta turhaan. Hän ei voinut myöskään solmia uutta avioliittoa, koska se oli purkamaton sakramentti miehensä munkkilupauksesta huolimatta. Kirjassa An Excellent Mystery (1985) sivuhenkilönä oleva veli Urien puolestaan oli ryhtynyt munkiksi ongelma-avioliiton jälkeen: hänen vaimonsa oli pompottanut häntä ja jättänyt hänet. Vaimo ei siis ollut kuollut.

Kanonisen oikeuden kanta oli periaatteessa selvä: jos avioliitossa oleva henkilö antoi luostarilupauksen, hänellä oli oltava siihen puolison suostumus. Tällöin puolison piti itsekin ryhtyä munkiksi tai nunnaksi ja antaa luostarilupaus, ellei hän ollut sen verran iäkäs (tätä ikärajaa ei ollut yksiselitteisesti määritelty), että seksuaalirikokseen lankeamisen vaaran katsottiin olevan ohi. Tässä tapauksessa elinikäinen siveyslupaus riitti.

Toisaalta jos puoliso oli itse ensiksi rikkonut avioliittolupauksensa tekemällä huorin, viaton puoliso sai halutessaan mennä luostariin ilman avionrikkojan suostumusta. Kirjassa The Potter’s Field luostariin mennyt Ruald ajaakin epätoivoisen vaimonsa Generysin toisen, myös naimisissa olevan miehen syliin, mikä lopulta johtaa naisen kuolemaan. (Tosin koska Rualdin oma teko on ollut syynä vaimon syntiin, joka tapahtui vasta luostariin menon jälkeen, ei tämän lankeaminen luultavasti olisi vapauttanut häntä vastuusta ja aviovelvoitteistaan.) Kolmas, harvinainen vaihtoehto oli se, että henkilöllä oli kolmen päivän ajan avioliiton solmimisen jälkeen mahdollisuus katua ja mennä luostariin ilman tuoreen puolisonsa suostumusta. Tämä kuitenkin edellytti, ettei avioliittoa ollut pantu täytäntöön sukupuoliyhteydellä. Pätevää avioliittoa ei katsottu vielä muodostuneen, sillä hylätty ”puoliso” sai halutessaan avioitua uudestaan.

Naimisissa olevien munkkienkin suhteen siis veli Cadfael -kirjojen oikeushistoriallinen tausta on jokseenkin ongelmallinen, vaikka paavillinen oikeusjärjestys olikin vasta kehittymässä 1140-luvulla. Sen klassinen muoto lyötiin lukkoon paavin vuonna 1234 vahvistamassa Liber extra -kokoelmassa.

Mutta yksityiskohdista niuhottaminen on yksi asia ja juonesta sekä tunnelmasta nauttiminen toinen. Pargeter/Peters on luonut joitain erittäin koukuttavia lähtöasetelmia ja kiinnostavia kohtauksia. Yksi ruumis liikaa -kirjassa 94 hirttämällä teloitetun ruumiin sekaan piilotettu murhan uhri, 95. ruumis eli yksi ruumis liikaa, on yksi sellainen. Kesantopellosta esiin kynnetty pitkähiuksisen naisen luuranko The Potter’s Fieldissä on toinen kiehtova alkusommitelma.

Keskiajan tutkijaksi tullaan kovin erilaisia polkuja pitkin. Minun polkuni varrelle mahtuu esimerkiksi kohtaus kirjasta The Virgin in the Ice (1982), jossa Cadfael löytää murhatun nuoren naisen ruumiin jäätyneestä purosta keskellä talvimaisemaa. Lyhyt sydäntalven päivä on kääntymässä vähitellen hämärtyväksi illaksi. Kavioiden verkkainen ja vaimea kopse lumessa, hevosen hörähdys ja jään ritinä toimivat taustana sankarimme kauhistuneelle kymrinkieliselle yllätykselle, kun hänen katseensa hahmottaa nuoren neitsyen vaalean muodon jääpeitteen alla. Eskapistinen tuokiokuva keskiaikaisen Shropshiren hyisellä maaseudulla on täydellinen. Keskiaika – sikäli kun sitä kangastusta milloinkaan voi 2000-luvun ihminen tavoittaa – tulee kerta kerran jälkeen todeksi keittiössäni, kun kuunnelmaksi tehty äänikirja musiikkeineen herättää eloon tämän dramaattisen kohtauksen.

Keskiajan tutkijaksi tullaan erilaisia polkuja pitkin. Veli Cadfael on pieni, mutta yhä läsnä oleva hahmo minun polkuni varrella.

[really_simple_share]