Tutkimus

Unien tulkintaa keskiajan Islannissa, 1: kuukirjat

Published on by glossa

Kirsi Kanerva

Keskiajan Islannissa katsottiin, että unilla oli painoarvoa. 1200–1300-luvuilla kirjoitetut saagat kertovat monista saagahahmojen näkemistä unista, jonka aitoutta unennäkijä ja unen tulkitsija eivät yleensä epäile, vaan uskovat sen sisältävän tärkeää tietoa. Yleensä tämä tieto kuitenkin peittyy symboleiden ja allegorioiden taakse, ja unen merkitys on siksi hämärä. Unennäkijä kertoo unestaan yleensä luotettavalle miehelle, joka pyydettäessä tulkitsee unen. Tulkinnan jälkeen ja kerronnan edetessä käy ilmi, että uni liittyy unessa mainittujen miesten ja unennäkijän kohtaloon.

Kuva käsikirjoituksesta AM 544 4to (Hauksbók). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Keskiaikaisissa saagoissa kuvatut unet ovat todennäköisesti fiktiivisiä, mutta sellaisenakin ne kuvastavat aikalaisten käsityksiä unien merkityksestä. Unet kertoivat tulevasta ja ne kävivät toteen. Koska moni saagojen lukijoista todennäköisesti jakoi tämän käsityksen, saagojen kerronnassa saagahahmojen unia kuvaamalla voitiin summata tulevia tapahtumia ja luoda kohtalokasta ja odottavan pahaenteistä tunnelmaa.

Saagojen lisäksi keskiajan Islannista on säilynyt myös muita tekstejä, jotka osoittavat aikalaisten olleen hyvin kiinnostuneita siitä, mitä tietoa unien kautta saattoi saada. 1300-luvun alusta on säilynyt omistajansa Haukr Erlendssonin (k. 1334) mukaan nimetty käsikirjoitus Hauksbók (”Haukrin kirja”). Se sisältää paitsi saagoja myös latinankielisten historianteosten käännöksiä sekä keskiajalla tunnetuista ensyklopedisista teoksista poimittua tietoa maantieteestä, teologiasta, luonnonhistoriasta, lääketieteestä ja matematiikasta. Sitä voidaan laajuutensa ja sisällöllisen kattavuutensa vuoksi kuvata eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi kirjastoksi. Honorius Autunilaisen (1080–1137) kristinopillisen teoksen Elucidarium islanninkielisestä käännöksestä Elucidarius on Hauksbókiin poimittu opettajan vastaus kysymykseen, mistä unet tulevat. Siinä kerrotaan, että niiden alkuperä voi olla jumalallinen, mutta että joskus unet olivat paholaisesta tai niiden alkuperä oli ihmisen omissa ajatuksissa ja aistimuksissa.

Suhde eurooppalaisiin unikäsityksiin

Hauksbókiin päätynyt selitys unien alkuperästä myötäili keskiajan Euroopassa vallinneita näkemyksiä. Kirkkoisiä huolestutti erityisesti unien alkuperä eli oliko uni Jumalasta vai paholaisesta ja oliko uni tosi vai väärä. Myöhemmin levisivät myös uudelleen löydetyt Aristoteleen ajatukset siitä, ettei unilla juurikaan ollut ennearvoa. Monet pitivät siitä huolimatta mahdollisena, että unet toivat luotettavaa tietoa ja kertoivat tulevasta.

Macrobius ja hänen poikansa Eustachius. Kuvitusta 1100-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Yksi keskiajan suurimpia auktoriteetteja mitä tulee unien merkitykseen oli kuitenkin 400-luvulla vaikuttanut Macrobius. Hän käsitteli unia teoksessaan Commentarii in Somnium Scipionis. Macrobiuksen tekstejä tunnettiin myös keskiajan Islannissa, vaikkakaan ei ole varmaa, kiersikö Commentarii siellä kokonaisena teoksena vai pelkästään astronomista tietoa sisältävänä lyhennelmänä. Islannista ei ole säilynyt ainuttakaan Macrobiuksen teoksen kokonaista käsikirjoitusta, mutta Macrobiukseen viitataan useissa ensyklopedisissa teksteissä.

Macrobius jakoi unet viiteen eri tyyppiin. Näistä kaksi eli insomnium ja visum eivät tuoneet nukkujalle todellista tietoa. Insomnium oli ihmisiä erehdyttävä, epäluottava uni, joka oli yhteydessä nukkujan valvetodellisuuteen. Se aiheutui nukkujan henkisistä ja fysiologisista prosesseista ja tämän valveajan tapahtumiin liittyvästä ahdistuksesta ja pelosta. Tällaiset unet olivat sisäsyntyisiä, eikä niillä ollut mitään yhteyttä nukkujan minän ulkopuolelle. Insomnium-unet olivat siksi merkityksettömiä. Visum-unen kuvaus Macrobiuksella taas muistuttaa nykymääritelmän mukaista unihalvausta, jossa nukkuja koki olevansa hereillä ja saattoi nähdä erilaisia hahmoja (esim. incubus) ja tuntea ahdistavaa painon tunnetta rinnassa. Nämäkin unet olivat merkityksettömiä, sillä ne olivat ihmisen oman mielikuvituksen synnyttämiä harhoja.

Vain kolme Macrobiuksen määrittelemistä unityypeistä toi tietoa. Oraculum oli tosi, esimerkiksi jumalallista tai tuonpuoleista alkuperää oleva ilmestys, joka kävi toteen sellaisena kuin se nähtiin. Myös visio kävi toteen juuri sellaisena kuin se oli nähty, mutta se yhdistyi maallisiin tapahtumiin. Somnium-uni taas oli sekin tosi uni, mutta unen sanoma peittyi symbolien alle. Nämä symbolit vaativat tulkintaa. Maallisen elämän kannalta oli tärkeää tunnistaa ja ymmärtää somnium– ja visio-unia.

Kuukirjat

Keskiajalla unien tulkintaan toivat apua unikirjat sekä niin kutsutut ”kuukirjat”. Unikirjat auttoivat ratkaisemaan unien viestin niiden symbolien takaa, eli Macrobiuksen määritelmien mukaisesti ne auttoivat erityisesti tulkitsemaan somnium-unia. Tässä yhteydessä lähemmin tarkasteltavat kuukirjat kertoivat sen, kävivätkö unet toteen vai eivät eli niistä oli apua myös visio-unien tulkinnassa.

Luca Giordanon (1634–1705) maalaus Salomon uni (n. 1694–1695). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Manner-Euroopassa kuukirjat olivat tulleet ihmisille tutuksi 800-luvulta alkaen. Niiden alkuperä on todennäköisesti vanhemmissa bysanttilaisissa lähteissä. Kuukirjat yhdistettiin keskiajalla useisiin eri auktoriteetteihin, kuten Bedaan, Galenokseen, Vanhan Testamentin Aatamiin, kuningas Salomoon ja profeetta Danieliin tai velho Merliniin. Säilyneitten käsikirjoitusten ja inkunaabelien valossa kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia ja laajimmalle levinneitä unientulkintaan liittyneitä oppaita. Niiden katsotaan menettäneen suosionsa vasta 1600-luvulla.

Kuukirjoissa tarkastellaan yleensä kolmenkymmenen päivän mittaisena ajanjaksona kuun eri vaiheita uudesta kuusta seuraavaan. Kuukirjat saattoivat tarkastella yhtä spesifiä aihetta, kuten unia mutta myös esimerkiksi muita elämänaloja, kuten syntymää, sairauksia tai onnekkuutta arkielämän eri toimissa, tai niistä saattoi tarkistaa, milloin oli hyvä hetki iskeä suonta. Unien osalta kuukirjat yleensä kertoivat esimerkiksi sen, missä kuun vaiheessa nähdyt unet toteutuivat ja miten pian näin kävisi, tai jos unien seurauksena piti olla tavallista varovaisempi.  Joihinkin kuukirjoihin taas oli kerätty kaikkia näitä eri elämänalueita koskevaa tietoa. Tällaiset tietoa yhteen koonneet kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia.

Kuukirjat Islannissa

Varhaisin islantilainen kuukirja on säilynyt edellä mainitussa Hauksbók-käsikirjoituksessa. Sen lisäksi, että oli kiinnostunut unien alkuperästä, 1300-luvulla Norjassa laamannina vaikuttanut Haukr Erlendsson näyttää halunneen tietää, milloin unien tuomaan tietoon saattoi luottaa ja milloin varotoimenpiteet olivat tarpeellisia siltä varalta, että unet olivat ihmiselle vaaraksi. Säilynyt latinankielinen katkelma on hyvin fragmentaarinen. Haukrin kirjan osan AM 544 4to viimeinen sivu, jolla katkelma kuukirjasta on säilynyt, on ollut pahasti tummunut ja vaikeasti luettavissa jo 1800-luvun lopulla, jolloin Finnur Jónssonin (1858–1934) käsikirjoituksen pohjalta laatima editio julkaistiin. Tekstissä käsitellään kuun vaiheiden yhteyttä uniin. Sille ei ole löydetty mitään islantilaista tai ulkomaista esikuvaa.

Toisessa käsikirjoituksessa AM 194 8vo 49v–50v on kuitenkin säilynyt latinankielinen kuun vaiheita, unia ja muita elämänalueita käsittelevä osio, jonka on katsottu pohjautuvan tälle Hauksbókin kuukirjalle. Kyseinen pergamenttikäsikirjoitus on Hauksbókin tavoin laaja ensyklopedinen kokoelma, joka sisältää teologisia, luonnonhistoriallisia, astronomisia ja lääketieteellisiä tekstejä latinaksi ja islanniksi. Se on käsikirjoituksessa olevien merkintöjen mukaan laadittu vuonna 1387 Länsi-Islannissa Helgafellin augustinolaisluostarin läheisyydessä sijainneella tilalla. Kaksi kirjuria on merkinnyt käsikirjoitukseen nimensä: pappina toiminut Ólafr Ormsson sekä Brynjólfr Steinráðarson, joka osasi latinaa ja oli todennäköisesti hänkin hengenmies. Kirjurit ovat käyttäneet lähteenään Hauksbókin lisäksi useampia eri käsikirjoituksia.

Helgafell eli “pyhä vuori” (Snæfellsnes, Länsi-Islanti), jonka läheisyydessä sijaitsi keskiajalla Helgafellin luostari. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Kyseisen Hauskbókista juontuvan kuukirjan lisäksi AM 194 8vo sisältää samassa yhteydessä kolme muutakin latinankielistä kuukirjaa. Hauksbókille pohjautuva kuukirja esiintyy käsikirjoituksessa kolmantena. Sen lisäksi unia käsittelee vain kuukirjoista neljäs eli viimeisin; siinä kuun eri vaiheiden yhteydessä annetut varoitukset on yhdistetty Daavidin psalmeihin. Kuukirjoista hieman myöhemmin tehdyt islanninkieliset käännökset näyttävät kuitenkin mukailevan juuri kyseistä kolmatta versiota, vaikka ne eivät olekaan sen suoria käännöksiä.

Varhaisin säilyneistä islanninkielisistä kuukirjoista on erilaisia loitsuja ja rukouksia sisältävässä käsikirjoituksessa AM 434a 12mo oleva teksti. Sen tekijästä ja alkuperästä ei ole tietoa. Kyseinen käsikirjoitus on ajoitettu 1400–1500-lukujen vaihteeseen, ja se sisältää useita sekalaisia yliluonnollisiin uskomuksiin liittyviä sekä loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia tekstejä. Siinä oleva kuukirja ei ole edellä mainitun käsikirjoituksessa AM 194 8vo olevan latinankielisen version käännös, mutta sisällöltään ne muistuttavat toisiaan. Näiden kahden käsikirjoituksen välillä on myös muita yhteyksiä. Kumpikin sisältää osioita, joiden pohjana on ollut tanskalaisen kirkonmiehen Henrik Harpestrengin (k. 1240-luvulla) lääketieteellinen teksti.

Käsikirjoituksessa AM 343a 12mo olevaa kuukirjaa muistuttaa sisällöltään käsikirjoituksessa AM 435 12mo (n. 1490–1510) oleva kuukirja. Kyseinen käsikirjoitus sisältää kuukirjan lisäksi myös esimerkiksi fysiognomiaa sekä pyhäpäiviin liittyviä messuseremonioita käsittelevät osiot. Tämä edellä mainittua kolmatta versiota mukaileva kuukirjaversio näyttääkin säilyttäneen suosionsa Islannissa vielä pitkään. Sitä hyvin lähellä oleva versio otettiin vielä mukaan esimerkiksi erääseen 1800-luvun lopulla Islannissa painettuun loitsukirjaan.

Latinankieliset kuukirjat ovat mahdollisesti olleet tarkoitettuja lähinnä kirkonmiesten ja luostareissa eläneiden munkkien sekä Haukrin kaltaisten oppineempien maallikkojen käyttöön. Islanninkielisillä teksteillä on todennäköisesti ollut laajempi yleisö. Käsikirjoituskontekstinsa kautta tarkasteltuna kuukirjat olivat osa sitä tietoa, jota keskiajan ihmiset hankkivat ymmärtääkseen paremmin maailmaa ja omaa sosiaalista, fyysistä ja yliluonnollista elinympäristöään. Kaikki käsikirjoitukset sisältävät myös lääketieteellisiä sekä muita terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tekstejä, kuten loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia kirjoituksia. Tämä viittaa siihen, että unien tulkinnassa avustaneet kuukirjat liittyivät nekin Islannissa siihen keinovarantoon, jonka avulla keskiajan ihminen yritti hallita yleistä elämän ja onnen epävarmuutta ja huolehtia omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Arngrímur Vídalín. 2018. ”Óláfr Ormsson’s Leiðarvísir and its Context: The Fourteenth-Century Text of a Supposed Twelfth-Century Itinerary.” The Journal of English and Germanic Philology 117 (2018) 2: 212–234.

Chardonnens, László Sándor. 2018. ”Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission.” Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.

Finnur Jónsson (toim.). 1892–1896. Hauksbók efter de Arnamagnæanske håndskrifter no. 371, 544 og 675, 4 °, samt forskellige papirshåndskrifter av det kongelige nordiske oldskrift-selskab. Køpenhavn: Det Kongelige nordiske oldskrift-selskap.

Handrit.is -sivusto, https://handrit.is/is/.

Keskiaho, Jesse. 2005. ”The Handling and Interpretation of Dreams and Visions in Late Sixth- and Eighth-Century Gallic and Anglo-Latin Hagiography and Histories.” Early Medieval Europe 13 (2005) 3: 227–248.

Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.

Kålund, Kristian (toim.). 1908. Alfræði íslenzk I: Islandsk encyklopædisk litteratur. Codex AM 194, 8vo. Køpenhavn: S. L. Møller.

Kålund, Kristian (toim.). 1907. Den islandske lægebog: Codex Arnamagnæanus 434 a, 12mo. Kjøbenhavn: Kongelige Danske Videnskabernes Selskab.

O’Connor, Ralph. 2012. ”Astronomy and Dream Visions in Late Medieval Iceland: Stjörnu-Odda draumr and the Emergence of Norse Legendary Fiction.” Journal of English and Germanic Philology 111 (2012) 4: 474-512.

Kedwards, Dale. 2014. Cartography and Culture in Medieval Iceland. Julkaisematon väitöskirja. University of York.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400-2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Rahat osana keskiajan yhteiskuntaa

Published on by glossa

Frida Ehrnsten

Nykypäivän ihmiselle raha on itsestään selvyys: raha on vaihdonväline, arvon säilyttäjä ja arvon mitta. Nykyään suuri osa valuutasta liikkuu kuitenkin ainoastaan elektronisessa muodossa, kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten konkreettisilla rahoilla oli huomattavasti isompi merkitys. Tämä muutos on ollut iso ja nopea, mutta yhteiskunnallisella tasolla rahojen käyttöönotto keskiajalla oli varmasti huomattavasti isompi mullistus. Raha tarjosi täysin uuden tavan ympäristön arvottamiseen: teot ja tuotteet, lähes kaikki asiat, voitiin määritellä yhtenäisen mittajärjestelmän perusteella. Maksaminen ei aina tapahtunut rahoilla, mutta tavallisille ihmisille ne olivat konkreettisin merkki uudesta järjestelmästä. Rahatalouden tuloa osaksi taloudellista järjestelmää kutsutaan monetarisaatioksi. Sillä tarkoitetaan prosessia, jonka myötä ylhäältä säädelty valuutta metallirahan muodossa tuli kiinteäksi osaksi yhteiskunnan taloutta. Monetarisaatio ja rahojen käyttö arvon mittaajina on 1200-luvulta lähtien olleet osa yhteiskunnallista kehitystä koko Euroopassa.

Keskiaikaisia rahoja Ulvilan rahakätköstä. Ulvilan kirkon vierestä löytyi vuonna 2004 tinakannu, jonka sisällä oli 1474 rahaa nahkapussissa. Löydön rahat ovat ruotsalaisia, gotlantilaisia, liivinmaalaisia ja norjalaisia. Rahat on kätketty 1380- tai viimeistään 1390-luvulla. 

Keski- ja Länsi-Euroopassa keskiajan alku oli rahatalouden kannalta taantumakausi verrattuna roomalaisaikaan. Pikkuhiljaa rahat palasivat takaisin käyttöön, ja keskiajan lopulle tultaessa ne vaikuttivat jo koko yhteiskunnassa. Kirkko oli johtava taho tämän kehityksen taustalla, mutta 1200-luvulta 1400-luvulle myös kruunun lisääntynyt valta ja kaupungistuminen olivat vahvoja tekijöitä rahankäytön yleistymisessä. Kaupankäynnissä, erityisesti meriteitse, vaihtotavarat olivat suuri riskitekijä. Yhteinen rahatalous teki kaupankäynnistä luotettavampaa ja kannattavampaa. Samalla tarvittiin myös uusia menetelmiä ja instituutioita, jotta rahajärjestelmä saatiin toimimaan. Näin kehittyivät pikkuhiljaa myös pankkitoimi ja kauppaoikeus.

Skolastikkofilosofi Nicolas Oresme (1320–1382) totesi teoksessaan De Moneta, että kauppiaalle rahat olivat hyvä väline, ne olivat koko kansan oikeus ja rahanlyönti kuninkaan velvollisuus. Keskiajalla taloustiede perustui vahvasti teologiseen ja filosofiseen ajatteluun. Talousajattelussa yhdistyivät antiikin filosofian teoriat, kristillinen moraali ja roomalainen laki. Vanhana periaatteena oli, että raha itsessään ei saanut kantaa hedelmää. Keskeisiä teemoja olivat siksi koronkiskonta ja oikeudenmukaiset hinnat (iustum pretium). Rahat olivat arvon mittaajia ja säilyttäjiä, mutta niiden arvo piti perustua yhteiskunnan tarpeeseen ja yhtenäisiin sopimuksiin – tai näin ainakin teoriassa. Jo 1300-luvulla asenteet rahaa kohti olivat muuttuneet liberaalimpaan suuntaan. Kruunu, kirkko ja kaupungit tarvitsivat tuloja ja nämä hankittiin rahan ja verotuksen kautta. Esivallan tavoitteena oli tehdä tavaroiden vaihdosta tulolähde ja rahoista tuli sitä kautta vallan väline. Rahat toivat myös muutoksen henkilökohtaisiin suhteisiin. Kun kaupankäyntiä ja vaihdanta olivat aikaisemin perustuneet yhtenäisiin sopimuksiin, rahojen arvoa ja käyttöä säädeltiin ylhäältä. Tuotteiden ja tekojen arvuuttaminen rahassa johti siihen, että tapa laskea rahoissa levisi nopeasti koko yhteiskunnassa.

Rahat konkreettisena merkkinä muutoksesta

Rahoja käytettiin toki jo paljon ennen aikakautta, jota kutsumme keskiajaksi. Ensimmäiset rahat lyötiin itäisen Välimeren alueella noin 600 eaa. Antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa rahanlyönti kehittyi monipuoliseksi ja laajamittaiseksi. Kuten yllä jo mainittiin, Euroopan varhaiskeskiaika voidaan rahan historian kannalta pitää tietynlaisena taantumakautena verrattuna aikaisempiin ajanjaksoihin. Vanhat rahayksiköt hylättiin ja syntyi uusi järjestelmä, joka perustui noin gramman painoiseen hopeiseen penninkiin. 700-luvun lopussa niin sanottu idäntie aukesi ja jokireitit yhdistivät Euroopan Mustamereen ja Kaspianmereen. Kaupankäynnin myötä Eurooppaan virtasi valtavia määriä itämaisia hopearahoja, eli dirhemeitä. Kontaktit itään vähenivät 900-luvun loppua kohti, mutta samaan aikaan Euroopassa avattiin uusia hopeakaivoksia. Tämän seurauksena rahanlyönti Länsi-Euroopassa kasvoi ja laajeni huomattavasti.

Sekä itämaisia että länsimaisia rahoja esiintyy myös Suomen viikinkiaikaisessa löytöaineistossa. Kaupankäynnin kautta hopearahat levisivät ja niitä käytettiin merkkinä vauraudesta, statuksesta ja vallasta. Täällä rahoilla ei kuitenkaan ollut mitään määrättyä arvoa, vaan rahaa arvotettiin sen painon ja hopeapitoisuuden mukaan. Hopean laatua kokeiltiin tekemällä rahoihin pieniä viiltoja, leikkaamalla tai vääntämällä. 1000-luvun toisen puoliskon aikana Eurooppa kävi läpi vaikean hopeakriisin. Tämä heijastui myös pohjoiseen: rahojen tuonti väheni jyrkästi. Suomesta 1100-luvun alun rahoja on löytynyt lähinnä haudoista. Nämä rahat ovat usein kuluneita ja rei’itettyä, joka viittaa siihen, että niitä on käytetty riipuksina.

Uusien hopealöydösten myötä rahanlyönti vilkastui Euroopassa jälleen 1100-luvulla, mikä johti suureen muutokseen rahataloudessa. Yhä enemmän palkkoja ja maanvuokria maksettiin rahassa ja pian myös muita tavaroita alettiin arvioida rahan kautta. Isot rakennusprojektit, kuten suuret katedraalit, edistivät taloutta ja kaupungit kasvoivat niiden ympärillä. 1200-luvusta puhutaan usein kaupallisena vallankumouksena ja samalla se oli rahatalouden uutta kukoistusaikaa. Isot muutokset Euroopassa vaikuttivat luonnollisesti myös kehitykseen Pohjoismaissa. Jo hieman ennen vuotta 1000 ensimmäiset omat rahat oli englantilaisten esikuvien mukaan lyöty Pohjoismaissa – Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Nämä varhaiset rahat olivat kuitenkin ennen kaikkea kuninkaiden lyhytaikainen yritys korostaa omaa valtansa. Ruotsissa rahanlyönti ei kestänyt kuin joitakin vuosikymmeniä. Uusi, pysyvä rahanlyönti alkoi yli 100 vuotta myöhemmin, 1100-luvun puolivälissä.

Viimeistään 1200-luvulla Lounais-Suomen alue integroitiin Ruotsin valtakuntaan. Samoihin aikoihin myös emomaassa tapahtui suuria poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Kirkko ja kruunu vakiinnuttivat valtansa ja ottivat samalla myös talouselämän haltuunsa. Siinä vaiheessa, kun rahoista tuli osa Suomen keskiaikaista historiaa, rahan käyttö oli jo yleinen ilmiö koko Länsi-Euroopassa. Kehykset rahankäyttöön olivat näin ollen jo olemassa, sillä Ruotsissakin monetarisaatio oli uuden rahanlyönnin myötä alkanut jo 1100-luvulla. Suomessa rahankäyttö kulki käsi kädessä keskushallinnon muodostumisen kanssa.

Hopeakriisin jälkeiset rahat poikkesivat suuresti aikaisemmista rahoista. Kooltaan ne olivat vain murto-osa varhaisemmista rahoista. Aluksi näille pienikokoisille, usein vain yksipuolisesti lyödyille rahoille ei mahtunut mukaan paljon tietoa, vaan ainoastaan yksi kuva, kuten kirjain tai kruunu. Rahat olivat ensisijaisesti maksuvälineitä, joiden piti olla helposti tunnistettavissa olevia esineitä. Rahojen luotettavuus perustui standardisoituun muotoon, kuviin, tekstiin, painoon ja kokoon. Rahat olivat massatuotettuja esineitä, ja tavoitteena ei ollut ainutlaatuisten esineiden valmistaminen, vaan luotettavien vaihtovälineiden tuottaminen. Keskiajalla harva osasi lukea, mutta kuvat ymmärrettiin helpommin. Kuvat rahoissa kertoivat, kuka oli lyöttänyt rahat, missä ja kuka takasi rahan arvon. Rahan arvo oli vieläkin sen jalometallipitoisuudessa, mutta tämä päätettiin ja taattiin lyöttäjien toimesta. Tavallisille ihmisille rahat olivat hyvin konkreettinen merkki hallitsijoiden vallasta.

Turussa lyöty penninki 1400-luvun alusta. A on Turun tunnus (Aboa, Åbo). Tämä raha on löytynyt Raision kirkosta. 

Ruotsin rahajärjestelmän perustana oli markka, joka jakaantui 8 äyriin, 24 aurtoon ja 192 penninkiin. Äyrit ja markat olivat läpi keskiajan kuitenkin vain laskennallisia rahayksiköitä: äyrejä alettiin lyödä vasta vuonna 1522 ja markkoja vuonna 1536. Aluksi lyötiin pelkästään penningin rahoja, kunnes 1300-luvulla Itämeren alueella penningin rinnalle tuli isompi raha, aurto (Ruotsissa örtug ja Liivinmaalla artig). Keskiajalla ei vielä käytetty pelkästään Ruotsin rahoja. Itämeren piirin eri valuutat olivat verrattavissa toisiinsa ja varsinkin kaupankäynnin myötä eri maiden rahat levisivät koko alueelle. Suomen löytöaineistossa tämä näkyy erityisesti liivinmaan rahojen yleisessä käytössä koko keskiajan läpi. Liivinmaan rahoja ei käytetty pelkästään kansainvälisessä kaupassa, vaan isossa osassa maata ne olivat pääasiallinen maksuväline, joilla myös maksettiin merkittävä osa veroista. Kun rahanlyönti Turussa alkoi 1400-luvun alussa, rahat vastasivat aluksi arvoltaan Liivinmaan, eikä Ruotsin rahoja.

Rahankäyttö arkielämässä

Rahat olivat heti keskiajan alusta saakka tärkeä osa taloutta. Lähinnä tämä tarkoittaa kuitenkin yhteiskuntaa organisatorisella tasolla. Kirjallisista lähteistä ilmenee, että Suomen alueella rahat olivat harvinaisia 1300-luvun puoliväliin saakka. Kirkon kymmenykset ja maalliset verot maksettiin pääosin muilla tuotteilla, sisämaassa turkiksilla, Uudellamaalla voissa ja Ahvenmaalla hylkeillä. Myös piispan- ja pappien maksut maksettiin pääosin turkiksilla tai viljalla. Turussa osa tuotteista vaihdettiin rahaksi, mutta riippuen olosuhteista ei sielläkään aina ollut tarpeeksi rahaa kirkon kymmenyksien maksuun. Vuonna 1328 kymmenys olisi ollut 516 markkaa penningeissä, mutta ainoastaan 86 markkaa voitiin toimittaa eteenpäin. Pietarin penninkiä Vatikaanille ei myöskään maksettu johtuen maan köyhyydestä. Vuosisadan puolivälistä lähtien tuli tavallisemmaksi, että maiden, tilojen ja muiden tuotteiden arvo ilmoitettiin rahassa. Yleistä oli, että kaupankäynnissä osa maksuista suoritettiin rahalla, osa muilla kauppatavaroilla. Kansainväliset kultarahat yleistyivät vuosisadan lopussa ja 1400-luvun aikana. Paikallisella tasolla maksut tehtiin pienissä rahoissa, joita myöhemmin vaihdettiin isommiksi. Myöhäiskeskiajan verotilien ja kauppakirjojen summat osoittavat, että maassa on liikkunut iso määrä rahaa.  Jotta rahaveroja on voitu maksaa, ainakin osa palkoista on luonnollisesti myös pitänyt maksaa rahana.

Nykyisen Suomen alueella rahankäyttö oli koko keskiajan, 1200-luvulta 1500-luvun loppuun asti, pitkälti ylhäältä ohjautuvaa. Yläluokille raha oli ylivoimaisesti paras tapa määritellä asioiden arvoja ja hallinnoida suuria omaisuuksia. Rahoja käytettiin esimerkiksi maakaupoissa, kaupankäynnissä ja palkanmaksussa. Tavallisille ihmisille rahat olivat keskiajalla se väline, jonka kautta uusien vallanpitäjien valta selkeimmin ilmeni. Kuvat rahoissa symbolisoivat uutta ylivaltaa ja rahoja käytettiin pääasiassa verojen maksamiseen kirkolle ja kruunulle. Rahat toivat uuden tavan arvioida maailmaa ja tekivät palveluista ja omaisuudesta suoraan vertailtavissa olevia asioita yhteisen yleisesti hyväksytyn mittajärjestelmän mukaisesti. Rahat eivät olleet moniulotteisia esineitä, mutta niiden käyttö saattoi vaihdella tarpeen mukaan. Tavallisille ihmisille ne olivat välineitä, joiden kautta verojen muodossa maksettiin paikasta yhteiskunnassa. Kaupankäynnin kautta raha voitiin vaihtaa konkreettiseen tuotteeseen ja uhrina rahalla voitiin pyytää synninpäästöä kirkolta.

Joskus rahoja on selkeästi käytetty muihin tarkoituksiin kuin maksuvälineinä. Kuvassa oleva rullattu aurto Eerik Pommerilaisen ajalta on metallinilmaisinlöytö Urjalasta. 
Turun dominikaaniluostarin kaivausten yhteydessä löytyi vuonna 1901 pieni kivisaviastia, jonka sisällä oli 100 keskiaikaista rahaa. Nuorimmat rahat ovat 1400-luvun puolivälistä. 

Kirjallisten lähteiden perusteella tiedämme, että rahan käyttö hallinnollisella tasolla yleistyi nopeasti. Ne kuvastavat kuitenkin harvemmin ihmisten arkista rahankäyttöä. Niistä ei ilmene mitä rahoja käytetiin pieniin maksuihin ja kuinka yleistä rahankäyttö oli tavallisen kansan keskuudessa. Kun tutkitaan rahankäyttöä ruohonjuuritasolla, rahalöydöt ovat yhtä tärkeä tietolähde. Tosin nekään eivät tarjoa täysin kattavaa kuvaa rahankierrosta. Ainoastaan murto-osa käytössä olleista rahoista päätyi maahan ja on myöhemmin löytynyt. Yleensä rahat päätyivät takaisin kruunulle, ne sulatettiin ja hopeasta lyötiin uusia rahoja. Löydöt eivät myöskään automaattisesti kerro sitä, missä päin rahaa on eniten käytetty. Kirkkojen puulattioiden alle putosi helposti rahoja, samoin isossa väkitungoksessa raha saattoi helposti hukkua ja tallautua maahan. Maaseudun kylätontilla oli taas paljon todennäköisempää, että joku löysi maahan tippuneen rahan.

Suomesta on löytynyt noin 15 000 keskiaikaista rahaa, joista suurin osa on peräisin kätköistä. Yhteensä keskiajalta on 43 paremmin dokumentoitua kätköä, jotka sisältävät noin 11 000 rahaa. Jos vertaa naapurimaihin, tämä määrä on hyvin pieni. Yksi syy tähän on todennäköisesti se, ettei täällä ole ollut paljon ylimääräistä rahaa liikkeessä. Usein vanhat kätköt on rahapulan takia otettu uudelleen käyttöön. Jos ei huomioida rajalevottomuuksia idässä, oli keskiaika myös varsin rauhallinen ajanjakso: tämä on varmasti vaikuttanut tarpeeseen kätkeä rikkauksia, ja varsinkin siihen, etteivät rikkaudet ole jääneet maahan.

Viipurista, Uudenportin- ja Vahtitorninkadun kulmalta, löytyi vuonna 1903 kuparikattila, jonka sisällä oli 2659 rahaa ja kantasormus. Kätkö oli noin 1,8 metrin syvyydessä puurakennuksen jäännösten vieressä. Nuorimpien rahojen ajoitusten mukaan rahat on todennäköisesti kätketty 1520-luvun alussa. 

Jos ei lasketa mukaan 1100-luvun hautalöytöjä, vanhimmat Suomesta löytyneet keskiaikaiset rahat ovat peräisin kirkoista. Vanhin aineisto on peräisin Ahvenanmaan kirkoista, Ravattulan Ristimäeltä ja Koroisten piispanistuimelta. Näistä paikoista ainoastaan Koroisista on merkkejä laajemmasta rahankäytöstä myös kirkon ulkopuolella. Katolisessa kirkossa rahauhrien antaminen oli vakiintunut toimintatapa. Rahaa uhraamalla voitiin pyytää apua ja pelastusta. Osa rahoista ovat varmasti vahingossa pudonnut lattiarakojen väliin, osa on ehkä tahallaan piilotettu pyhään paikkaan. Joka tapauksessa, ne kertovat rahojen käytöstä symbolisina välineinä. Kirkosta löytyneet rahat osoittavat, että ihmisillä oli rahaa käytössä tällaisiin tarkoituksiin. Rahojen määrä kirkoissa nousee selkeästi 1300-luvun loppua kohti ja varsinkin 1400-luvulla. Samoihin aikoihin rahalöytöjen määrässä voi nähdä nousun linnoissa ja Turun kaupungissa. Satunnaisia löytöjä on Uudenmaan kylätonteilta ja Hiitisten kauppapaikalta. Eteläisillä rannikkoseuduilla rahojen yleistymiseen on varmasti vaikuttanut kaupankäynti Liivinmaan kanssa. Samalla uhrirahojen käyttö levisi myös Karjalaan ja Pohjanmaalle.

Ratkaiseva muutos rahankäytössä nähdään vasta 1500-luvun puolella. Silloin rahalöytöjen määrä nousee tiettyjen ympäristöjen – eli kirkkojen, linnojen ja Turun kaupungin – ulkopuolella. Vuosisadan alun taantuma johti aluksi rahapulaan, mutta 1520-luvulta lähtien näyttäisi olevan yhä enemmän rahaa kierrossa. Rahalöytöjen määrä tältä ajalta vähenee tilapäisesti kirkoissa ja linnoista, kun taas kätkö- ja yksittäislöytöjen määrä nousee, kuten myös löydöt kaupunki- ja maaseutukohteilta. Tämä kehitys koskee koko nykysuomen aluetta ja osoittaa, että rahoja käytettiin 1500-luvun puolivälistä lähtien yleisemmin myös tavallisen kansan keskuudessa. Kaiken kaikkiaan rahalöytöjen määrä pysyy kuitenkin alhaisena 1500-luvun viimeisille vuosikymmenille saakka.

Frida Ehrnstenin väitöskirja Pengar för gemene man? : Det medeltida myntbruket i Finland on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5467-5.

* * *

Frida Ehrnsten työskentelee intendenttinä Kansallismuseon kokoelmat ja tutkimusyksikössä, jossa hän vastaa museon numismaattisista kokoelmista. Marraskuussa 2019 hän väitteli aiheenaan keskiaikainen rahankäyttö Suomessa.

Medieval Publishing -tietokanta keskiajan kirjallisuusverkostoista

Published on by glossa

Lauri Leinonen, Iris Holmberg, Antti Lindgren, Lauri Marjamäki, Anita Geritz, Samu Niskanen

Johdanto (Lauri Leinonen, Samu Niskanen, Anita Geritz)

Mitä tarkoitti julkaista teos keskiajan Euroopassa? Miten kirjan julkaiseminen käytännössä toteutui ennen kirjapainotaidon leviämistä? Samu Niskasen johdolla vuonna 2017 käynnistynyt Medieval Publishing -tutkimushanke paneutuu julkaisemiseen ja julkaisustrategioihin läntisessä Euroopassa keskiajalla. Hankkeen yhtenä lähtökohtana on tutkia keskiaikaisen julkaisun sosiaalisia konteksteja ja verkostoja kvantitatiivisesti. Tämän tutkimuksen apuvälineeksi hankkeessa on koostettu Database of Medieval Publishing Networks (DMPN) -tietokantaa.

Tietokantaprojektin perimmäisenä tavoitteena on luoda vapaaseen käyttöön digitaalinen tutkimusinstrumentti, jolla voidaan yhtäältä tutkia tilastollisen pätevästi keskiajan kirjallisuusverkostojen rakenteita ja toisaalta tunnistaa hedelmällisiä tapauksia ruokkimaan tapaustutkimuksia. Tekstikorpus kattaa sellaiset latinankieliset kirjalliset teokset aikakaudelta 500–1500, joissa on omistuskirjoitus, maininta, että teos on laadittu jonkin tahon tilauksesta, tai muuta julkaisuverkostoihin liittyvää tietoa. Tietokantaan on pyritty keräämään kaikki julkaisuun liittyvät henkilöt, joita on mahdollista poimia teoksista itsestään tai sekundäärisistä lähteistä. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa, joka on nyt suurimmalta osin valmis, korpukseen liitetään Brittein saariin ja Irlantiin liittynyt latinankielinen relevantti kirjallisuus.

Projektin väitöskirjatutkija Lauri Leinonen, tietokantaa työstäneet tutkimusavustajat Iris Holmberg, Antti Lindgren, Lauri Marjamäki ja Anita Geritz sekä projektin vastuullinen tutkija Samu Niskanen kertovat alla tarkemmin tietokannan synnystä ja kehittämisestä.

1. Bibliografiasta tietokannaksi (Lauri Leinonen)

Tietokannan rakennusvaiheessa moni asia vaati määrittelyä ja suunnittelua. Hankkeessa aloitettiin sosiaalisten verkostojen kerääminen Ison-Britannian ja Irlannin alueen latinankielisestä kirjallisuudesta, sillä alueelta on saatavilla kaikkein kattavin luettelo keskiaikaisista kirjoittajista. Hanke sai tämän luettelon, Richard Sharpen A Handlist of the Latin Writers of Great Britain and Ireland before 1540, sähköisessä muodossa käyttöönsä suoraan professori Sharpelta. Luettelon saamiseksi tietokannan ja tietojen lisäämisen kannalta kelvolliseen muotoon sitä oli kuitenkin jatkojalostettava.

Lähtömuodossaan luettelo oli master-tiedosto, joka oli tarkoitettu painoon. Tiedot annettiin siis typografisine elementteineen sivuasettelun hierarkiaa noudattaen, ei niinkään tietokannan kannalta suoraan ymmärrettävässä muodossa. Kukin kirjoittaja oli luettelossa mainittu vain kerran lisätietoineen, ja kirjoittajan alle oli listattu hänen teoksensa niistä annettavine tietoineen. Teoksia oli myös ryhmitelty kirjottajien alla erinäisin väliotsikoin alakategorioihin. Tietokantamuotoon muutettaessa oli tarpeen poimia erikseen omaan tauluunsa kirjoittajia koskevat tiedot, ja toiseen tauluun teoksia koskevat tiedot. Teosten yhteys kirjoittajiinsa oli kuitenkin säilytettävä, ja samoin oli poimittava erinäisissä typografisissa elementeissä, kuten väliotsikoissa, annettu tieto.

Esimerkki Sharpen Handlistista: Edmond Abingdonilainen ja yksi tämän teos tietoineen.

Alusta alkaen oli selvää, että käsin tämän työn tekeminen olisi liian aikaavievää. Handlistin jalostamiseen tietokantamuotoon päätettiin siis soveltaa koneellista tekstinlouhintaa. Master-muotoisessa tiedostossa erinäiset typografiset elementit oli koodattu tekstin sisään erikoismerkein. Kaikki elementit eivät kuitenkaan toistuneet kaikkien auktorien ja teosten kohdalla, vaan poimittavat tietueet olivat hyvin eri muotoisia ja mittaisia. Typografinen koodaus helpotti tekstinlouhintaa jossain määrin, mutta tarkoitti myös sitä, että tekstinlouhinnan lisäksi aineistosta oli siivottava huomattava määrä tägejä ja erikoismerkistöä jotta siitä saatiin lukukelpoista.

Tekstinlouhinta suoritettiin Python-ohjelmointikielellä kirjoitetulla louhintaskriptillä. Master-tiedosto muunnettiin ensin .txt-tiedostoksi työstöä varten. Skripti kirjoitettiin siten, että se kävi rivi kerrallaan läpi tekstitiedostoa, tunnisti tekstitiedostossa annettuja typografisia elementtitägejä ja tekstin tyyppejä, ja tunnistaen mistä tiedosta oli kyse (elinvuodet, sääntökunta, jne.) poimi niistä kunkin omaan sarakkeeseensa, aloittaen uudestaan milloin auktori tai teos vaihtui seuraavaan. Kullekin poimittavalle tietokentälle (mm. uskonnollinen sääntökunta, elinvuodet) määritettiin omat tunnistamistapansa. Auktoreille annettiin juokseva numerointi poiminnan yhteydessä, ja tämä auktorinumero annettiin myös auktorin alle listatuille teoksille, oman teoskohtaisen numeron lisäksi. Poiminnan yhteydessä siivottiin myös tekstistringejä ylimääräisistä tägeistä ja erikoismerkeistä. Lopputuloksena skripti siis ajoi Handlistin tekstitiedostosta kaikki tiedot siistittyinä, muutti typografiset elementit tietokantamuotoon, jaotteli tiedot erillisiin sarakkeisiinsa, ja tallensi auktoreista ja teoksista poimitut tiedot omiin erillisiin tauluihinsa. Ajot tallennettiin .csv-tiedostoiksi.

Näihin .csv-tauluihin kohdistettiin jatkojalostustoimenpiteitä. Esimerkiksi auktoreista annetut ammatti- ja elinpaikkatiedot poimittiin erillisiin tauluihinsa, siistittiin ja yhdistettiin, ja kullekin tietueelle annettiin oma uniikki tunnisteensa (juokseva numero). Occupation for Person –taulussa henkilön nimitietoihin yhdistettiin näin poimittu ammatti ja toimipaikka. Näin saatiin yhtäältä standardisoitua auktoreista poimitut lisätiedot, ja toisaalta luotu malli mahdollisti sen, että yhdelle henkilölle voitiin liittää useita eri ammatti- ja paikkatietoja eri ajoille. Samalla luotiin tulevaa käsin tehtävää poimintaa varten standardisoidut listat ammateista ja paikoista, joita voitaisiin liittää uusiin lisättäviin henkilöihin. Poimittavat tiedot tulisivat näin kytkettyä suoraan tietokannan tauluihin, eikä niitä kirjattaisi vain tekstitietona ylös.

Thomas Elmham Occupation for Person -taulukossa (vas. alhaalla): 1855, 51, 501 tarkoittaa, että Thomas Elmham (henkilö 1855) toimi munkkina (ammatti 51) Pyhän Augustinuksen luostarissa Canterburyssa (paikka 501).

Ennen varsinaisen täyttötyökalun luomista hahmoteltiin tietokannan perusrakenne ja mitä julkaisutapahtuma tietokannassa tulisi tarkoittamaan. Tiedoista oli tässä vaiheessa eritelty mm. auktorit, teokset, ammatit, sääntökunnat ja paikat. Lisäksi luotiin rooli-taulu, jossa määritetään missä roolissa henkilö liittyy teoksen julkaisuun. Viimeisenä luotiin Publication –taulu, jossa yhdistetään yksilöity henkilö tietyssä ammattinsa ja toimipaikassa tiettyyn rooliin kirjanjulkaisussa.

Nämä työvaiheet tehtyinä täyttöä varten toteutettiin Excel-työkalu. Excel valikoitui alustaksi lähinnä toimintavarmuutensa vuoksi, sillä sen voitiin odottaa toimivan kunkin kaikilla tietokoneilla ilman erillisiä ohjelmistohankintoja. Tietokannan eri taulut siirrettiin Exceliin pohjaksi, ja täyttöä varten koodattiin VBA-skriptillä erinäisiä työkaluja, joilla käyttäjä sai luotua uusia henkilöitä tietokantaan, liitettyä näille henkilöille ammatteja ja toimipaikkoja, yhdistettyä luomansa henkilö-ammatti-paikka –kombinaation käsittelemäänsä teokseen jossain roolissa. Lisätoiminnallisuuksina käyttäjälle tehtiin työkaluja, joilla voi mm. lisätä tietokantaan uusia ammatteja ja toimipaikkoja, muokata olemassa olevien henkilöiden ammatti- ja toimipaikkatietoja, sekä muokata tietokannan teosten tietoja. Kaikki tiedot pysyvät standardisoituina ja omissa tauluissaan, ja ovat Excelistä suoraan vietävissä tietokantaan, ja siellä analysoitavissa ja jatkojalostettavissa.

2. Tietokannan jatkojalostus (Iris Holmberg)

Työmme lähtökohtana oli siis Excel-tiedosto, johon oli listattu 2430 brittiläistä tai Britanniassa vaikuttanutta keskiaikaista auktoria ja noin 5300 heidän kirjoittamaansa teosta – monilla auktoreilla oli vain yksi teos, joillakuilla niitä puolestaan oli useita kymmeniä. Tästä listasta valitsimme haluamiamme auktoreita käsiteltäviksi.

Itse aloitin yleensä auktorin käsittelyn etsimällä tietoa hänestä itsestään. Koska yksi projektin päämääristä on tutkia keskiaikaisten teosten julkaisun sosiaalisia konteksteja, olimme kiinnostuneita auktorien ammatillisesta toiminnasta, ja niinpä jokaiselle auktorille oli mahdollista lisätä ammattiprofiileja. Ammattiprofiiliin kirjattiin parhaassa tapauksessa, missä virassa henkilö oli toiminut, missä paikassa, minä vuosina ja (uskonnollisen viran tapauksessa) missä sääntökunnassa. Tarpeen tullen profiiliin saattoi lisätä muitakin tietoja, esim. kenen palveluksessa henkilö oli ammattiaan harjoittanut. Alla olevassa kuvassa näet esimerkkinä Edmund Abingdonilaisen ammattiprofiilit, ensimmäisenä Canterburyn arkkipiispaviran, jossa hän toimi 1233–1240. Jos hän olisi ollut jonkin sääntökunnan jäsen, tieto olisi voitu lisätä order-sarakkeeseen. Aina kaikkia tietoja ei löytynyt – joskus jonkun auktorin tiedetään toimineen esim. dominikaanimunkkina, mutta meille ei ole säilynyt tietoa siitä, missä luostarissa ja minä vuosina, ja tällöin add. info– ja place-sarakkeet oli jätettävä tyhjiksi. Ammatillisten tietojen lisäksi saatoimme lisätä tiedostoon muutakin tietoa auktorista, esimerkiksi syntymä- ja kuolinvuoden ja tietoja sukulaisuussuhteista muihin tietokannastamme löytyviin henkilöihin. Tiedonhakuprosessissa kovassa käytössä olivat mm. Oxford Dictionary of National Biography ja Wikipedia, ja kirkollisissa viroissa toimineiden auktorien kohdalla hyödylliseksi osoittautui GCatholic, johon on listattu mm. katolisten piispojen virkavuosia kautta aikojen.

Edmond Abingdonilaisen ammattiprofiilit tietokannan Excel-käyttöliittymässä.

Vietyäni tietokantaan perustiedot auktorista siirryin hänen teostensa pariin. Tärkein tehtävämme projektissa oli etsiä tietoa teosten julkaisussa osallisina olleista henkilöistä, kuten tilaajista, omistuksen kohteista ja suosittelijoista. Paras lähde tällaisille tiedoille oli moderni editio, jossa tietoja oli mahdollista poimia sekä alkuperäistekstistä että ediittorin teosta esittelevästä tekstistä. Usein jouduimme kuitenkin turvautumaan vähemmän kattaviin tiedonlähteisiin: joskus ainoa olemassa oleva editio oli peräisin 1800-luvulta (näin vanhoissa editioissa annettiin tyypillisesti paljon vähemmän tutkimustietoa kuin uudemmissa), joskus teksti oli saatavilla painettuna mutta ei editoidussa muodossa, ja jotkin teokset olivat olemassa vain käsikirjoituksina tai eivät olleet säilyneet lainkaan. Säilymättömiä teoksia emme tietenkään kyenneet käsittelemään, mutta muissa tapauksissa lisäsimme tietokantaan kaikki löytämämme julkaisutiedot.

Editioita on moneen junaan. Keskityimme työssämme käsittelemään editoituja teoksia, sillä nämä ovat käsikirjoituksia paremmin saatavilla ja helpompia lukea. Vanhat lähdesarjat kuten Patrologia Latina, Rolls Series ja Monumenta Germaniae Historica olivat kovassa käytössä, sillä ne sisälsivät paljon teoksia ja löytyivät helposti Kansalliskirjaston hyllyiltä tai digitoituina. Uudemmat kriittiset editiot olivat välillä hankalammin saatavissa – Kansalliskirjaston kaukopalvelusta oli editioiden löytämisessä ja hankkimisessa paljon apua. (AG)

Thomas Elmhamin Henrik V:n elämäkerran tiedot Excel-käyttöliittymässä.

Yllä näkyvät esimerkkinä Thomas Elmhamin Henrik V:n elämäkerran tiedot: Elmham on merkitty auktoriksi, teos on omistettu Walter Hungerfordille, ja John Somerset on toiminut arvostelijana. Jos julkaisuun osallistuneet henkilöt eivät olleet valmiiksi tietokannassa, lisäsimme heidät ja heidän ammattiprofiilinsa. Se, että meillä on tiedossamme näinkin monta Henrik V:n elämäkerran julkaisuun osallistunutta henkilöä, on melkoista ylellisyyttä, sillä valtaosasta listallamme olleita teoksia meille ei ole säilynyt minkäänlaisia julkaisutietoja. Joskus julkaisuun liittyvät henkilöt eivät myöskään olleet tunnettuja historiallisia henkilöitä, vaan meidän oli lisättävä tietokantaan esimerkiksi ”John”, jonka henkilöllisyydestä ei tiedetä mitään, tai jopa nimetön ”ystävä”, jolle auktori oli omistanut teoksensa.

3. Tiedonkeruun haasteet (Antti Lindgren)

John Talbot esittelee teoksensa Margareeta Anjoulaiselle.

Datan kerääminen ei aina tietenkään ollut niin suoraviivaista, kuin voisi toivoa. Erityisesti henkilönnimet osoittautuivat ajoittain hieman ongelmallisiksi. Ei ole välttämättä aina yksinkertaista yhdistää eri lähteiden samaa henkilöä koskevia tietoja toisiinsa, jos henkilön etunimi esiintyy useassa eri muodossa. Esimerkkinä voidaan käyttää seuraavaa: Haymo, Haimo, Aimo, Aimon, Aemon ja Aimone. Lisäksi esimerkiksi meidän tiedoissamme esiintyvä Iohannes Scotus Eriugena kulkee myös nimellä John Scott. Kyseiset esimerkit eivät välttämättä ole niitä kaikista hankalimpia, mutta kuvaavat tilannetta hyvin. Erisnimien kirjoitusasut saattoivat vaihdella jo käsiteltävien tekstien alkuperäisenä kirjoitusaikana, minkä lisäksi soppaa sekoittavat vielä nykytutkimuksessa käytettyjen nimimuotojen alueelliset ja ihan vain tutkijoiden preferenssien erot.

Myös ammattinimikkeet ja niiden käyttö aiheutti ajoittain ongelmia. Usein tilanne saattoi olla se, että käsiin saatavissa oleva tutkimustieto totesi henkilön vaikkapa opettaneen Oxfordissa. Projektiin liittyvän tiedonkeruun kannalta kyseinen tieto on hieman epämääräinen, yliopistossa tapahtuvaan opettamiseen kun kuitenkin liittyy useampikin eri ammattinimike ”opettajasta” ”professoriin”. Lisäksi joitain virkanimikkeitä saatettiin käyttää editioissa ja tutkimuskirjallisuudessa anakronistisesti ja viitata henkilöön ammattinimikkeellä, jota ei varsinaisesti ollut vielä olemassa alkuperäisen tekstin kirjoitushetkellä. Tällaiset tilanteet – etenkin jos kyseessä olevat ammattinimikkeet olivat olennaisessa osassa julkaisutoiminnassa – vaativat tiedonkerääjältä perusteellisempaa paneutumista aiheeseen ja ajoittain myös valistuneeseen arvioon perustuvia päätöksiä.

Kolmantena ja julkaisutoiminnan kolmansiin osapuoliin olennaisimmin liittyvänä ongelmakohtana mainittakoon sanan ”dedikaatio” ymmärtäminen. Usein käsittelemiemme tekstien toimittajat ja tutkijat pitivät lähes mitä tahansa tekstissä esiintyvää mainintaa kolmannesta osapuolesta dedikaationa. Meidän työmme osalta asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen ja moni dedikaation kohde muuttuikin matkan varrella esimerkiksi tilaajaksi tai tarkastajaksi. Lisäksi joskus ediittorit päättelivät tekstit jollekulle dedikoiduiksi esimerkiksi julkaisuajankohdan tai paikan perusteella ilman, että itse tekstissä on mitään mainintaa asiasta. Myös tällaisissa tilanteissa taustatutkimuksen tekeminen, jotta tiedot saataisiin tietokantaan tarkasti ja oikein, saattoi vaatia aikaa ja kestävyyttä.

4. Kirjanjulkaisun roolit (Lauri Marjamäki)

Julkaisuun osallistuneita henkilöitä luokitellaan tietokannassa 17:n eri roolin mukaisesti. Keskeisimmiksi näistä muodostuivat projektin kuluessa 1) kirjoittaja, 2) omistuksen kohde (dedicatee), 3) tilaaja (komissioija, commissioner), 4) henkilö, jolle tai jota vastaan julkaisu kohdistuu (addressee), 5) sensori tai myös institutionaalinen kriitikko (censor), ja 6) suosittelija (commendator).

Guillaume Fichet omistaa Rhetorica-teoksensa Valoisin Yolandelle.

Julkaisutietoja saataessa perustapaus oli yksinkertainen omistus tai tilaus. Usein tällaiset perustapauksetkin saattoivat olla hankalia sikäli, ettei ollut helppoa erottaa tilausta omistuksesta tai vetää rajaa aidon tilaustyön ja retorisen, kirjoittajan kristillistä vaatimattomuutta korostavan motiivin välille (’pidin teoksen kirjoittamista mahdottomana omalle mitättömyydelleni, mutta en olisi tohtinut vastustaa pyyntöänne’).  Esimerkiksi 1200–luvun sisterssiläismunkki ei saanut ryhtyä kirjoitustyöhön ilman apottinsa ja sääntökunnan hyväksyntää. Siksi teoksen ”tilaajan” mainitseminen voi olla myös puhtaasti byrokraattinen muodollisuus.

Toisaalta omistukseen liittyi usein myös toive, että lukija tarpeen vaatiessa korjaisi teokseen sisältyvät epäkohdat: toimisi tekstin kriitikkona tai sensorina. Esimerkiksi Adam Dryburghilainen omistaa Dryburghin premonstratenssiveljestölle mm. De triplici genere contemplationis -teoksensa. Pitkän omistuskirjeensä lopuksi hän kehottaa veljiään korjaamaan (emendare) ehdottomasti kaikki kohdat, joissa hän ei ole ilmaissut itseään ”niin kuin pitää” (aliter quam dici debuit). Tässä voi siis ajatella veljien tai ehkä erityisesti luostarin apotin toimineen sekä julkaisun omistuksen kohteena että teoksen sensorina, joskin pelkän Adamin muotoilun pohjalta emme voi tehdä johtopäätöksiä siitä, muutettiinko tekstiä ylemmän tahon toimesta tai toivomuksesta. ”Sensorin” kategoria tarkoittaa siis sekä tätä retorista mahdollisuutta, joka lähenee ennemminkin kriitikon tointa, että byrokraattista järjestelmää, jossa munkkien kirjoitusten tuli käydä läpi sääntökuntansa sisäinen sensuuri. Näin voidaan jokseenkin luotettavasti kuvata hyvin erilaisten aikakausien, instituutioiden yms. toimintaa yhtenevin luokitteluin.

Tietokantaan sisältyvien kirjeiden vastaanottajat luokiteltiin lähtökohtaisesti addressee-otsakkeen alle. Toisaalta tähän kategoriaan on luettu myös ’vastustajat’, joille teosta ei konkreettisesti ole osoitettu, mutta joihin sen syntyminen ja julkaistuksi tuleminen kuitenkin oleellisesti liittyy. Muita rooleja tietokannassa ovat kääntäjä, sihteeri, vastaanottaja (ilman omistusta tms.), kustantaja, painattaja, keskustelukumppani dialogimuotoisessa tekstissä, toimittaja/ediittori, kopioija, aineiston kerääjä ja muu julkaisuun osallistunut. Näistä rooleista kustantaja ja painattaja esiintyvät 1400- ja 1500–lukujen inkunaabeleissa ja varhaisissa painatteissa, jotka yleensä sisältävät paljon ensi käden metatietoa. Keski- ja uuden ajan vaihteessa julkaisuun osallistuneiden henkilöiden, näiden joukossa erityisesti suosittelijoiden, määrä nousee, sillä humanististen yhteyksien korostamiseksi teoksiin on usein kasattu runsain määrin omistus- tai ylistysrunoja ja -puheita eri oppineilta.

Inkunaabelit löytyivät useimmiten netistä digitoituna, mm. Bayerische StaatsBibliothekin ja Early English Books Onlinen kokoelmista. Teoksen kustantajan, painajan, dedikaation ja lukuisten suosittelijoiden lisäksi teoksella saattoi olla vielä erikseen julkaisijansa tai toimittajansa, joka oli avustanut auktoria teoksen saattamisessa julkaisuun. Moni teos oli julkaistu useana painoksena, joiden välissä esimerkiksi dedikaation kohde saattoi muuttua – tämä ei tosin ollut ennenkuulumatonta, sillä käsikirjoituksinakin teoksia julkaistiin joskus useaan otteeseen. (AG)

5. Tuhat vuotta julkaisemista (Anita Geritz)

Pääsimme tässä projektissa käsittelemään teoksia valtavan laajalta ajanjaksolta ja on kiinnostavaa nähdä, miten kirjallisen kulttuurin muutokset sekä laajemminkin muuttuva historiallinen konteksti näkyvät tietokantaan syötetyissä julkaisutiedoissa. Jonkin verran tästä sai tuntumaa jo käsin tekstejä läpikäydessä, mutta tietokantamuoto tulee mahdollistamaan aivan uudenlaisen tavan lähestyä näitä teoksia.

Edward Soppeth, Geoffroi Pierren De uita ac moribus atque panis miraculo S. Nicholai de Tollentino comoedia, Lontoo: Pynson ?1510.

Kirjapainojen leviäminen ja vakiintuminen 1400- ja 1500-luvuilla oli yksi suuri muutos, joka heijastui selvästi käsittelemäämme aineistoon. Julkaisuihin liittyviä henkilöitä oli painettuna julkaistujen teosten kohdalla yhtäkkiä runsaasti aiempaa enemmän – tai ainakin heistä oli säilynyt paljon enemmän tietoja. Dedikaatioista ja monista suosituksista hahmottuu lukijalle aiempaa helpommin oppineita ystäväpiirejä, jotka suosittelivat toistensa teoksia ja joskus julkaisivat kirjoja yhteistuumin (tai vaihtoehtoisesti lukijoista kiivaasti kilpaillen!).

Monet muutkin historialliset tapahtumat ja ilmiöt heijastuivat käsittelemissämme teoksissa. Erilaisia teologisia ja kirkollisia kiistoja pulpahteli pinnalle kautta keskiajan, ja tietysti reformaatio näkyi vahvasti 1500-luvun alun aineistossa, joka vielä kuului tietokannan piiriin. Yliopistolaitoksen nousu, skolastiikka ja uudet luonnonfilosofiset käännökset synnyttivät uudenlaisia teoksia, kuten disputaatioita, luentojen tiivistelmiä ja Aristoteleen kommentaareja. Uusien sääntökuntien joukosta nousi lukuisia tuotteliaita kirjoittajia. Näiden lisäksi keskiajan loppua kohden kohtasimme yhä useammin ensisijaisesti maallisissa hallinnollisissa tehtävissä toimivia kirjoittajia. Naiskirjoittajia oli aineistossamme hyvin vähän – käsittelin puolen vuoden aikana ainoastaan yhden, 700-luvulla eläneen nunna Hugeburcin.

Teokset olivat pituudeltaan, muodoltaan ja julkaisutavaltaan moninaisia – julkaisuajankohdan lisäksi teoksen tyyppi vaikutti paljon siihen, oliko tilaus- tai omistustietoja odotettavissa. Teologisten ja filosofisten tutkielmien ja historiankirjojen lisäksi tietokannasta löytyy esimerkiksi käsikirjoja, kirjeitä, saarnoja, jopa kärkevän runokilpailun (englanniksi flyting) tuotoksia. Itseäni ilahduttivat erityisesti mm. sääpäiväkirja 1300-luvulta ja lintukirja 1500-luvulta.

Kiinnostavaa oli myös huomata konkreettisesti, kuinka kansainvälistä ja liikkuvaa Euroopan kirjoja tuottava oppineisto on ollut keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla: keskityimme Englantiin liittyviin kirjoittajiin, mutta heitä löytyi ympäri Eurooppaa muuttamassa opintojen ja virkojen perässä tai poliittisten levottomuuksien tieltä.

6. Yhteenveto (Samu Niskanen)

Koska keskiajan (samoin kuin antiikin) tutkimuksen raskain ongelma on laajasti kattavien tilastollisten aineistojen puute, projektiamme karakterisoi todellinen potentiaali. Ratkaisevaa on, että kirjallisia verkostoja koskevat perustiedot ovat sekä suhteellisen yhteismitallisia että kattavia ajallisesti ja paikallisesti. Toisin sanoen 700-luvun Neustriassa annettuja komissioita voidaan vertailla vastaaviin 1400-luvun Napolissa. Tällainen lähdetilanne on harvinaislaatuinen. Aineisto myös kattaa poikkeuksellisen laajasti eliitin yhteenliittymiä kirjallisuuden, hengellisyyden, talouden ja hallinnon saroilla, niin että siinä esiintyvät käytännössä kaikki tutkimusperiodin keskeiset intressiryhmät. Kirjallisten omistusten ja komissioiden varassa voidaan tarkastella sosiaalisia ja institutionaalisia jatkumoita ja murroksia läpi keskiajan Euroopan.

Suurten historiallisten linjojen näkökulmasta keskeistä on, että kyseisellä periodilla sivistyksellinen painopiste siirtyi vähitellen pois luostareista kaupunkeihin ja kirjallinen kulttuuri sai aiempaa sekulaarimpia piirteitä. Sosiaalinen moninaistuminen oli elimellinen osa prosessia. Kirjailijoiden verkostojen sosiaaliset rakenteet peilailevat tätä syvällistä muutosta, joka kerrannaisvaikutuksineen määrittää nykyaikaa. Tietokannan avulla voimme selvittää ajallisesti ja maantieteellisesti laajemmin kuin koskaan ennen keskiaikaisten verkostojen rakenteellisia jatkumoita ja muutoksia.

* * *

Database of Medieval Publishing Networks (DMPN) -tietokannan ensimmäisen vaiheen viimeistely jatkuu. Tietokanta on tarkoitus julkaista aikanaan digitaalisesti vapaaseen käyttöön. Medieval Publishing -hankkeen kotisivut löydät täältä: https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/medieval-publishing/. Medieval Publishingin sisarprojekti, Suomen Akatemian rahoittama Authorial Publishing in Early Medieval Europe (c. 400-1000) alkaa 1.9.2019. Projektiin palkataan kaksi tohtoritutkijaa.

Ajankohtaista käsikirjoituskentältä: Codices Fennici

Published on by glossa

Ville Walta

Codices Fennici -hankkeen tarkoituksena on kartoittaa, kuvailla ja digitoida Suomessa keskiajalla ja 1500-luvulla kirjoitetut tai käytetyt käsikirjoitukset.

Hanke sai alkunsa tutkijayhteisön aloitteesta. Kun Suomea koskevat keskiaikaiset asiakirjat ja käsikirjoitusfragmentit oli jo saatettu digitaaliseen muotoon, haluttiin huomio kääntää koodeksimuotoisiin käsikirjoituksiin. Jo nyt on käynyt ilmi, että tähän on myös tarvetta: kartoituksen edetessä kuva Suomen varhaisesta kirjallisesta aineistosta on täydentynyt, ja esille on tullut joitakin uusia Suomeen liitettäviä käsikirjoituksia. Käsikirjoituksia koskevien tietojen kokoamista ja käsikirjoitusten digitointia puoltaa myös se, että lähdeaineisto on hajaantunut useampien maiden ja instituutioiden kokoelmiin. Suomen ja Ruotsin kansalliskirjastojen ja -arkistojen lisäksi käsikirjoituksia löytyy esimerkiksi maakunta-arkistoista ja seurakuntien kokoelmista. Käsikirjoitusten digitoinnilla kootaan lähdeaineistoa yhteen ja parannetaan tutkijoiden mahdollisuuksia päästä siihen käsiksi.

Eri muistiorganisaatioiden välisten rajojen ylittämisen lisäksi Codices Fennici -hanke rikkoo perinteisiä aikakausirajoja. Hankkeeseen on sisällytetty keskiajan lisäksi Suomessa kirjoitetut ja/tai käytetyt käsikirjoitukset vuoteen 1600 asti. Näin vältetään ajatukset reformaation tai uuden ajan myötä kirjakulttuurissa tapahtuvasta suuresta murroksesta ja lisätään aikakausirajoja ylittävää tutkimusyhteistyötä. Aineiston sisältö puoltaa tätä ratkaisua: katolinen liturgia eli protestanttisen rinnalla läpi 1500-luvun, ja keskiaikaisia lakeja kopioitiin vielä myöhään 1500-luvulla. Myöskään 1500- ja 1600-lukujen taitteessa ei mitään suurta mullistusta tapahtunut, joten myös myöhempien käsikirjoitusten ottaminen mukaan voisi olla aiheellista. Raja on kuitenkin vedettävä johonkin. Liturgisen ja oikeudellisen aineiston lisäksi hankkeen käsikirjoitukset sisältävät esimerkiksi teologiaa, tili- sekä kopiokirjoja ja historiallisia tekstejä. Käsikirjoitukset on kirjoitettu latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Aineisto tarjoaakin mielenkiintoista materiaalia useamman eri tieteenalan tarpeisiin.

Codices Fennici -hanke toteutetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran alaisuudessa. Kartoitustyön tuloksena syntynyt lista hankeen piiriin kuuluvista käsikirjoituksista on saatavilla hankkeen verkkosivuilla. Samasta osoitteesta löytyy myös alustavia käsikirjoituskuvailuja. Hankkeen lopputuloksena on virtuaalinen kirjasto, joka sisältää niin käsikirjoituskuvailut kuin digitoidut käsikirjoitukset. Kirjasto on tarkoitus julkistaa viimeistään keväällä 2016 ja siihen lisätään materiaalia digitoinnin edistyessä. Julkaisun myötä Suomen keskiaikainen kirjallinen aineisto on käytännössä kokonaan saatavilla digitaalisessa muodossa. Tilanne on otollinen uusille Suomea koskeville ja kansainvälistä vertailua harrastaville tutkimuksille.

Kirjoittaja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Codices Fennici -hankkeen tutkijakoordinaattori

[really_simple_share]