Konferenssit

SKAS ry:n syysseminaari Hämeen linnassa 2022

Published on by glossa

Tia Niemelä

SKAS ry:n eli Suomen keskiajan arkeologian seuran perinteinen kaikille avoin syysseminaari järjestettiin 25.11. tuttuun tapaan Hämeen linnassa. Seminaarin teemana oli tänä vuonna Tuoreita katsauksia Raaseporin linnan historiaan ja arkeologiaan. Seminaarissa kuultiin kuusi kiinnostavaa esitelmää koskien linnan tuoreita tutkimuksia. Aiheesta on ilmestymässä ensi vuonna myös kirja, ja seminaari antoi esimakua siitä, mitä uudelta kirjalta on odotettavissa. Laajoja arkeologisia tutkimuksia Raaseporin linnalla ja sen lähialueilla on tehty vuodesta 2008 aina viime kesään 2022 saakka (ks. esim. Haggrén 2014; Haggrén et al. 2009; Knuutinen 2015; Knuutinen 2014; Terävä 2014). 

Kuvassa Raaseporin linna. Kuva: Tiia Niemelä.

Seminaarin avasi SKAS ry:n puheenjohtaja Janne Harjula toivottaen kaikki tervetulleiksi paikalle. Ensimmäisen esitelmän piti Tapio Salminen (Tampereen yliopisto) aiheella Raaseporin linnasta lähetetyt kirjeet 1390–1521. Mitä vesileimat ja kirjeiden taitto kertovat linnan kirjureiden toiminnasta? Esitelmän aluksi Salminen kertoi siitä, kuinka paperi alkoi keskiajan loppupuolella syrjäyttämään aiemmin kirjoittamiseen käytetyn pergamentin sekä vahataulut. Toinen hänen esille nostamansa muutos, joka tapahtui samaan aikaan, oli kirjoitusten muuttuminen kansankielisiksi latinan sijaan. Nämä vaikuttivat kirjeenvaihdon volyymin kasvamiseen.  

Ruotsin varhaisimmat paperimissiivit eli paperiset kirjeet/kirjelmät ajoittuvat noin vuoteen 1345. Suomen alueen ensimmäinen paperille kirjoitettu dokumentti puolestaan on Turun linnanpäällikön Gerhard Skytten 20. syyskuuta noin vuonna 1350 Tallinnaan lähettämä kirje. Ensimmäinen paperimylly Suomeen tuli vuonna 1667. Varhainen paperi oli lumppupaperia eli se valmistettiin pääosin pellavasta ja hampusta. Se kesti hyvin kulutusta. Tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia ovat papereissa olevat vesileimat. Ne olivat tavaramerkkejä paperille ja niiden perusteella voidaan selvittää paperin alkuperää.

Raaseporin linnaan liittyvien kirjeiden osalta Salminen esitteli linnassa vaikuttaneiden Tord Rörikssön Bonden vuosein 1378–1399/1400 sekä ritari Otto Pogwischin vuosien 1427–1435 lähettämiä kirjeitä. Tordin lähettämät kirjeet olivat kaikki joko keskialasaksiksi tai latinaksi ja keskialasaksiksi kirjoitettuja. Paperin osalta näistä kirjeistä löytyi kahta eri vesileimaa ja ainakin neljää eri paperierää. Eri paperierät voidaan erottaa kuvioiden, viirojen sekä lankojen perusteella. Otto saapui Raaseporin linnaan luultavasti vuoden vaihteessa 1426/27. Kirjeitä hänen päällikkyyskaudeltaan ja vuodelta 1435, jolloin Otto itse lähti keväällä Tallinnaan, jossa hän myös kuoli, on yhteensä 36. Näistä 30 oli Oton antamia ja 27 niistä oli tuotettu varmasti Raaseporin linnassa. 27 näistä kirjeistä oli myös yhden ja saman käden kirjoittamia. Tämä kirjuri on ollut Oton mukana hänen poistuessaan linnasta. Oton ajalta vesileimoja on yhteensä seitsemää erilaista. Näistä yksi kuva, basiliski, toistuu. Näyttäisikin siltä, että samaa paperierää on voinut olla linnassa 10 vuoden ajan. Tämä puolestaan voisi viitata siihen, että paperia varastoitiin linnassa.

Esitelmän lopuksi Salminen kävi vielä läpi paperin taittamista sekä sen ”lukitsemista”. Kirjeen sinetöiminen oli tärkeää kirjeen salassapidon kannalta. Edeltäjäänsä pergamenttiin verrattuna paperi oli helposti taiteltava materiaali. Mielenkiintoista oli, että taitetun ja suljetun paperin korkeus pysyy lähes samana, noin 5 cm korkeana, riippumatta kirjurista. Myöskään itse paperiarkin koko ei ole vaikuttanut tähän taitellun paperin korkeuteen. Salminen esitti mahdollisena ajatuksen siitä, että koko liittyisi kirjeiden kuljettamiseen, kenties nahkalaukun taskun kokoon.

Lisää Salmisen tutkimuksesta liittyen Raaseporista lähettyihin kirjeisiin voi lukea artikkelista Types and Sources of Paper in Late Medieval Finland. A Case Study on Paper in Raseborg Castle Scriptorium in ca. 1390–1435 (Salminen 2021).

Toinen ennen lounastaukoa pidetty esitelmä käsitteli Raaseporin linnaan liittyvää arkeologista aineistoa. Esitelmän aiheella Sirpaleista asiaa – mitä löydöt kertovat linnan pöytäkulttuurista? Pitivät Elina Terävä ja Riikka Tevali Helsingin yliopistosta. Molemmat sekä Terävä että Tevali ovat arkeologian väitöskirjatutkijoita. Esitelmä perustui tulevassa Raasepori-kirjassa mukana olevaan artikkeliin.  Esitelmän aluksi tuotiin esiin, mitä löytöjä oli tarkasteltu koskien pöytäkulttuuria linnassa. Näitä löytöryhmiä olivat kivi-, puna- sekä harmaasaviset keramiikan palat, lasin sirpaleet, metalliset astiat sekä pöytäveitset. Tutkimuksen arkeologinen aineisto koostui pääosin vuosien 2008–2019 löydöistä ja suuri osa siitä oli peräisin 1300–1400-lukujen jätekerroksista. Arkeologisten lähteiden lisäksi lähteenä oli käytetty myös linnaa koskevia kirjallisia lähteitä. Tällaisia olivat linnan loppuvaihetta koskevat voudintilit, kirjeenvaihto sekä esimerkiksi aiheeseen liittyvät kuvat.

Tutkittu arkeologinen aineisto sisälsi 209 palaa kivisavikeramiikkaa, 109 palaa punasavikeramiikkaa sekä 52 palaa harmaasavikeramiikkaa. Tutkimalla ja vertailemalla keramiikan paloja toisiinsa, on ollut myös mahdollista selvittää suurin piirtein se, kuinka monesta eri astiasta aineistossa on ollut palasia. Osan keramiikan osalta Terävä ja Tevali pystyivät sanomaan niiden tarkkoja valmistuspaikkoja. Esimerkiksi suuri osa aineiston kivisavikeramiikasta oli Siegburgissa läntisessä osassa Saksaa valmistettua. Tämä puolestaan kertoo Hansan vaikutuksesta linnan pöytäkulttuuriin liittyvissä esineissä. Keramiikka-astiat ovat liittyneet juomien, ruokien sekä esimerkiksi voiteiden säilyttämiseen (esim. purkit ja kannut), valmistamiseen (padat ja pannut), tarjoiluun sekä itse juomiseen ja syömiseen. 

Lasipikareiden sirpaleita tutkittuun aineistoon kuului yhteensä 158 kappaletta. Määrää kuvailtiin merkittäväksi ja esille tuotiin kaivausmenetelmien tarkkuus aineiston keruussa. Ennen vuotta 2008 linnalta oli talletettu vain 2 lasipikarin palaa. Lasipikarit kuvastavat hienostunutta juomakulttuuria ja niitä tunnetaan erityisesti linnoista ja pappiloista.

Metallisista astioiden osalta todettiin, että ne eivät ole arkeologisessa aineistossa niin yleisiä niiden uusiokäytön vuoksi. Aineistossa on silti esimerkiksi pronssisten patojen fragmentteja. Yksi mainitsemisen arvoinen metalliastia on myös 1400-luvulta peräisin olevan tinasta Danzigissa (nyk. Gdansk Puolassa) valmistettu kannu, joka on löytynyt kaivosta jo 60-luvulla.  Metallisia esineitä tutkittaessa kirjalliset lähteet ovat tärkeässä roolissa, sillä niistä löytyy mainintoja voudintileissä. Tämä onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka eri tieteenalojen lähteet voivat täydentää toisiaan.

Yhteenvetona Terävä ja Tevali totesivat, että linnassa oli hillitty pöytäkulttuuri, jossa korostuvat juoma-astiat. Tutkimus myös osoittaa, että vain yhteen lähdetyyppiin (vain arkeologia tai vain kirjalliset lähteet) keskittyvä tutkimus olisi antanut vääristyneen kokonaiskuvan linnan pöytäkulttuurista.

Havainnekuva siitä, millainen Raaseporin linna on saattanut olla 1500-luvulla. Piirustus vuodelta 1880. Lähde: Finna.fi

Lounastauon jälkeen vuorossa oli Hanna Kivikero (Helsingin yliopisto) aiheella Työeläimet Raaseporin linnanosteologisessa ja kirjallisessa aineistossa. Kivikero on eläinosteologiaan eli eläinten luiden tutkimukseen erikoistunut arkeologi. Kivikero on aiemmin tutkinut väitöskirjassaan (Kivikero 2020) Raaseporin sekä Kastelholman linnojen ruokatalouseläimiä. Nyt aiheena oli aineisto, joka ei liity ruokatalouteen, vaan työtehtävissä käytettyihin eläimiin. Tällaisiksi eläimiksi Kivikero mainitsee hanhet, härät, koirat, hevoset sekä kissat. Tutkimuksessa on yhdistetty sekä kaivauksilta löydettyä luuaineistoa että kirjallisia lähteitä, tilikirjoja.

Kissat tai koirat eivät näkyneet tilikirja-aineistossa lainkaan, mutta luita tutkimalla on mahdollista sanoa, että niitä kuitenkin oli linnalla. Kivikeron mukaan koiria voitiin hyödyntää metsästykseen sekä vartiointiin. Hän pystyi myös sanomaan tutkimiensa luiden perusteella, että Raaseporin linnan koirat olivat kooltaan isoja. Myös kissojen luita kuului Kivikeron tutkimaan aineistoon ja niitä lienee käytetty varsin perinteiseen tarkoitukseen eli tuholaistentorjuntaan linnalla.

Toisin kuin koiria ja kissoja vetohärkiä sekä työhevosia on mainittu tilikirjoissa, minkä lisäksi niiden luita on mukana kaivausaineistossa. Näiden eläinten työntekoa voidaan tutkia luissa ilmenevistä sairauksista sekä patologioista. Kivikero mainitsee, että osassa Raaseporin härän luista on havaittavissa nivelrikkoa sekä kulumista. Vetohärille ja vetämiseen käytetyille hevosille tyypillisiä kulumia näkyy takajalkojen sekä selkärangan luissa. Kivikero kuitenkin muistuttaa, että kaikilla eläimillä rasitus ei etene vammaan/kulumaan asti, eli ei voida sanoa, etteikö terveet luut olisi voineet kuulua työtätekevälle eläimelle. Hevosten luita aineistoon kuului vain vähän, vaikka niitä tiedetään linnalla olleen. Tämä voi selittyä sillä, että hevoset on haudattu muualle, eikä niitä näy aineistossa sen kontekstin vuoksi. Aineistossa on kuitenkin muita hevosiin liittyviä esineitä, kuten hevosenkenkiä sekä hevosenkenkänauloja.

Muita eläimiä linnan aineistossa olivat hanhet sekä villeistä lajeista kotka ja huuhkaja, joiden luita aineistoon kuului muutamia. Hanhien osalta Kivikero toi esiin, että niitä olisi voitu käyttää koirien tapaan vartiointiin niiden luontaista siipien räpyttelyä hyödyntäen. Hanhien luista oli havaittavissa myös leikkuujälkiä eli niitä on myös syöty. Kotkien osalta hyödyntäminen on voinut liittyä niiden sulkiin tai metsästykseen.

Tutkimus osoitti, että linnasta tunnetaan myös muita kuin ruokatalouteen liittyviä eläimiä. Osaa näistä on kuitenkin voitu myös syödä ja hyödyntää niiden kuoleman jälkeen. Yleisön kysymysten kautta nousi vielä esiin, ettei kissojen tai koirien luissa ollut havaittavissa leikkuujälkiä eli niiden nahkoja ei olisi sen perusteella hyödynnetty eläimen kuoleman jälkeen.

Tarja Knuutisen (Helsingin yliopisto & Länsi-Uudenmaan museo) esityksen aiheen oli Asutus ja kulkuyhteydet Raaseporin linnan lähialueilla. Knuutinen aloitti esittelemällä yleiskuvalla siitä, mitä kohteita läntiseltä Uudeltamaalta tunnetaan rautakaudella perustuen Museoviraston muinaisjäännösrekisteriin. Hän myös määritteli käyttämänsä käsitteen lähialue, jolla hän tarkoittaa Karjaan sekä Snappertunan aluetta. Knuutinen taustoitti aihettaan tuomalla esiin sen, miten tärkeä on pohtia sitä, miksi linna on rakennettu juuri tälle paikalle. Vaikuttavina tekijöinä hän mainitsi politiikan, hallinnon, verotuksen, sotilaallisen näkökulman sekä strategian. Linna on ollut suuri ponnistus, joten sen rakentamiseen on tarvittu tarpeeksi resursseja ja toisaalta myös sen ylläpitäminen on maksanut. Se on vaatinut niin raaka-aineita kuin ihmisvoimaakin sekä työllistänyt koko sen lähiympäristön.

Knuutinen kävi läpi alueen historiaa, joka osoittaa, että rautakausi Karjaan alueella painottuu Lepinjärven ympäristöön. Hän toi esiin, että alueen maa-aines on helposti muokattavaa, joka on voinut olla yhtenä kriteerinä sille, että asutus on sijoittunut näille alueille. Historiallisen ajan kylillä näyttääkin olevan yhteys rautakaudella käytössä olleisiin alueisiin, mutta tätä voi myös selittää se, että juuri nämä alueet on molempina aikakausina nähty hyvinä. Tutkimuksissaan Knuutinen on tarkastellut mainintoja kylistä alueella. Hän kuitenkin tuo esiin, että vaikka maininta kylästä tarkoittaa kylän olleen olemassa, ei se, ettei kylää ole mainittu tarkoita sitä, ettei sitä olisi ollut olemassa. Näin ollen jonkin kylän puuttuminen historiallisista lähteistä ei tarkoita, etteikö sitä olisi vielä tarkasteltava aikana ollut olemassa ollenkaan. Samoin samalla paikalla sijainnut asutus ei kerro meille siitä, että sama ihmisryhmä olisi asunut paikalla ajanjaksosta toiseen.

Knuutisen esitys osoitti hyvin sen, miten mielenkiintoista on pohtia laajempaa kuvaa linnan ympärillä ja sen rakentamisen sekä sijainnin taustoja. Hän totesikin, ettei linnaa rakenneta tyhjiöön, vaan paikan valintaan ovat vaikuttaneet monenlaiset syyt.

Seuraavan esityksin piti Mia Lempiäinen-Avci (Turun yliopisto) aiheella Kasviarkeologisia tutkimuksia Raaseporin linnalta. Lempiäinen-Avici on erikoistunut makrofossiilianalyyseihin eli arkeologisten maanäytteiden tutkimukseen. Maanäytteistä voidaan tutkia kasvienjäämiä, jotka puolestaan kertovat tutkittavan alueen ympäristöstä sekä ihmisten hyödyntämistä kasvilajeista.

Lempiäinen-Avici on tutkinut Raaseporin linnalta 86 kpl maanäytettä, joka on yhteensä noin 90 litraa. Suurin osa näistä näytteistä on peräisin Slottsmalmenilta, mutta näytteitä oli myös linnan sisäpihalta, Stallholmenilta sekä Bastuåkenilta. Näytteissä hiiltymättömät ja hiiltyneet on erotettu toisistaan. Linnan sisältä näitä molempia on yhtä paljon, mutta muuten hiiltyneitä kasvijäänteitä on aineistossa enemmän.

Linnan sisältä sen huoneista aineistossa oli muun muassa ohran, aurankukan, ruiskaunokin, humalan, viikunan, vadelman, puiden sekä kosteikkokasvien jäämiä. Näistä aurankukka sekä ruiskaunokki ovat vanhojen peltojen rikkakasveja. Pihan näytteistä puolestaan oli ohran, kauran, vehnän, vadelman, hullukaalin, keltamon sekä rikkaruohojen siemeniä. Näistä keltamo on sellainen, jota kasvaa linnan alueella edelleen. Sitä on voitu käyttää linnankäyttöaikana esimerkiksi lääkintätarkoituksiin. Slottsmalmenin sekä Bastuåkenillä, jotka ovat linnan ulkopuolella, aineistossa oli lisäksi kosteikkokasveja. Kasvijäänneaineistossa näkyvät sekä ihmisten viljelemät ja ruuaksi kasvattamat kasvit sekä luonnontilainen keskiaikainen ympäristö.

Myös arkeobotaninen aineisto ja kirjalliset lähteet eroavat toisistaan, esimerkiksi rukiin määrässä. Tässäkin esitelmässä nämä kaksi eri menneisyyttä tutkivaa alaa täydentävät toisiaan. Esityksessä tuotiin esiin makrofossiilianaylyysien mahdollisuudet silloinkin, kun löytöjä tai rakenteita, joita voidaan tutkia arkeologisesti ei ole. Esitelmänsä lopuksi Lempiäinen-Avici kävi myös läpi sitä, kuinka makrofossiilinäytteitä tulisi kentällä ottaa. Hän korosti, että näytteen tulisi aina liittyä vain yhteen arkeologiseen yksikköön, eikä niin, että yhdessä näytteessä on useammasta eri kontekstista maata.                                                                                                                                        

Päivän viimeinen aihe oli Raasepori – Kruununlinna valtakunnan kruununlinnojen joukossa ja aiheesta ääneen pääsi Georg Haggrén (Turun yliopisto). Haggrén aloitti esitelmän kertomalla perustietoja 1370-luvulla perustetusta ja 1550-luvulla hylätystä Raaseporin linnasta. Linna toimi Länsi-Uudenmaan hallinnollisena keskuksena ja se mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1378. Raaseporin linna oli myös välietappina Turun ja Viipurin linnojen välillä. 1300-luvun lopulla Ruotsin valtakunnassa, johon Suomikin tuolloin kuului, oli jo kolmisenkymmentä kruununlinnaa.

Raaseporin linnan tutkimushistoria ulottuu pitkälle. Se raunioitui hylkäämisen jälkeen ja sai olla oman onnensa nojassa kauan. Arkkitehti Magnus Schjerfbeck johti linnan kunnostustöitä 1800-luvun lopulla. Linnaa on restauroitu rankasti ja tämä tuottaakin haasteita tutkimukselle. On hankalaa sanoa, mikä on aitoa ja miltä linna on näyttänyt keskiajalla. Toisaalta linnalta löytynyttä aineistoa on talletettu jo varhain ja hylkäämisen ansiosta sen ympäristö on säilynyt poikkeuksellisen hyvin. Lisäksi linnan sisällä tehdyt arkeologiset kaivaukset osoittivat, että vaikka sisälle romahtaneet maamassat on tyhjennetty 1890–1930-luvuilla, on siellä vielä säilynyt alkuperäisiä kerroksia.  Esimerkiksi alkuperäinen pihakiveys on saatu tutkimuksissa kaivettua esiin.

SKAS ry:n syysseminaari tarjosi jälleen tänä vuonna kattavan katsauksen ajankohtaiseen historiallisen arkeologian teemaan. Seminaarissa korostui arkeologian ja historian yhdistäminen sekä näin saatujen tutkimustulosten monipuolisuus. Jään odottelemaan innolla, että saan uuden Raaseporin tutkimuksia käsittelevän kirjan käsiini ja pääsen tutustumaan aiheeseen vielä lisää!

***

Lähteet:

Haggrén, G. 2014. Raaseporin linnan tutkimukset kesällä 2014. SKAS 2014/1. 47–64.

Haggrén, G., Holappa, M., Jansson, H. & Knuutinen, T. 2009. Alla tiders Raseborg – Kaikkien aikojen Raseborg 2008–2009. SKAS 2009/4. 36–45.

Knuutinen, T. 2015. Jätteiden lumoa, stratigrafisia hankaluuksia ja mahtava juhannustulva – Katsaus Raaseporin Slottsmalmenin kesän 2015 kaivauksiin. SKAS 2015/3. 23–29.

Knuutinen, T. 2014. Raaseporin Slottsmalmenin tutkimukset kesällä 2014. SKAS 2014/1. 42–46.

Kivikero, H. 2020. The Economy of Food : Tracing food production and consumption in the Castles of Kastelholm and Raseborg from the 14th to 16th centuries. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, arkeologia, 2020. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-6017-1

Salminen, T. 2021. Types and Sources of Paper in Late Medieval Finland. A Case Study on Paper in Raseborg Castle Scriptorium in ca. 1390–1435. Daniel Bellingradt & Anna Reynolds (eds.), The Paper Trade in Early Modern Europe. Practices, Materials, Networks. Brill: Leiden and Boston, 169–196.

Terävä, E. 2014. 124 vuotta tutkimuksia ja kasa sotilaallisia löytöjä – pilkahduksia Raaseporin linnan aseistettuun arkeen. SKAS 2014/2. 3–16.

Keskiajan kirkon hirviöt: keskiaikaiset enteet reformaation palveluksessa

Published on by glossa

Anita Geritz

Esitelmöin Turussa maaliskuussa 2022 järjestetyssä Dies medievales -konferenssissa keskiaikaisten enteiden käytöstä uuden ajan alun protestanttisissa ennusmerkkikokoelmissa. Konferenssin teemana oli muistaminen, joten lähdin esitelmääni varten selvittämään, millaisia keskiaikaisia enteitä reformaation jälkeiset ennusmerkkikokoelmien tekijät saattoivat hyödyntää ja millä tavalla he rakensivat niillä kuvaa menneistä vuosisadoista. Keskityin erityisesti yhteen esimerkkiteokseen, joka toimi myös graduni yhtenä lähteenä.

Enteiden pitkä historia

Enteet tai ennusmerkit – latinaksi vaihtelevasti mm. prodigium, portentum, ostentum ja monstrum – viittaavat tässä kirjavaan joukkoon epätavallisia tai ihmeellisiä tapahtumia, joilla ajateltiin olevan yliluonnollista merkitystä tulevien tapahtumien enteinä ja/tai jumalallisina rangaistuksina. Kiinnostus ennusmerkkeihin juontaa juurensa pitkälle historiaan. Näitä milloin kauhistusta, milloin ihmetystä, ja milloin tieteellistä uteliaisuutta herättäviä ilmiöitä kuvattiin niin antiikin ja keskiajan historiateoksissa kuin myös esimerkiksi matkakertomuksissa, varhaisissa ensyklopedioissa ja luonnonfilosofisissa tutkielmissa.

Kuvitusta Hartmann Schedelin Nürnbergin kronikasta 1400-luvulta. Kuva: Wikipedia Commons.

Keskiajan tutkijoille ennusmerkit lienevät tutuimpia annaaleista ja kronikoista, joissa komeetat, myrskyt ja erinäiset muut luonnontapahtumat mainitaan aika-ajoin muiden tapahtumien lomassa. Enteitä ei näissä teksteissä välttämättä tulkittu sen tarkemmin. Kirjoittajasta riippuen enteellisillä ja ihmeellisillä tapahtumilla saattoi kuitenkin olla hyvinkin keskeinen rooli kronikan narratiivin rakentamisessa (kts. esim. Kaufman 2016 ja Rose 2016).

1400-luvun lopulta lähtien teokset, jotka keskittyivät nimenomaan enteisiin, yleistyivät. Niissä luetteloidut ja tulkitut enteet olivat moninaisia. Ennusmerkkikokoelmista löytyy kuvauksia esimerkiksi luonnonkatastrofeista, komeetoista ja muista taivaalla nähdyistä merkeistä, epätavallisina syntyneistä lapsista ja eläimistä sekä poikkeuksellisista sääilmiöistä. Joskus kokoelmissa tapaa myös eksoottisia eläimiä ja hirviöitä, jotka omasivat symbolisia ja moraalisia merkityksiä ja enteiden lailla herättivät ihmetystä. Miikka Tamminen on hiljattain käsitellyt kirjassaan Keskiajan hirviöt tällaisia hirviöitä keskiaikaisissa lähteissä.

Lisäksi uuden ajan alun ennusmerkkikokoelmissa voitiin kuvata myös esimerkiksi demonien ja noitien toimintaa, erityisen kauhistuttavia väkivallantekoja tai muita syntejä, sekä syntiä tehneiden yliluonnollisia rangaistuksia, kuten dramaattisia kuolemia. Periaatteessa ennusmerkit olivat erotettavissa varsinaisista ihmeistä (miraculum) ja puhtaasti luonnollisista mutta harvinaisista ja siten ihmetystä herättävistä luontokappaleista (mirabilium), mutta käytännössä rajat olivat häilyviä. Protestanttiseenkin ennusmerkkikokoelmaan saattoi päätyä esimerkiksi keskiaikainen kertomus eukaristisesta ihmeestä, jossa leipä ja viini muuttuivat ulkoiselta muodoltaan lihaksi ja vereksi.

Murroksia keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä

Vaikka uuden ajan alun ennusmerkkikirjat rakensivat keskiaikaiselle perinnölle, toivat 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun vuosikymmenet mukanaan muutoksia, jotka vaikuttivat oleellisesti näiden teosten muotoon ja sisältöön. Kirjapainotaidon leviämisen myötä lyhyet, yksittäisistä enteistä kertovat lentolehtiset ja pamfletit yleistyivät. Usein näyttävillä puupiirroksilla kuvitetut kuvaukset erilaisista luonnonpoikkeamista, epämuodostuneina syntyneistä eläimistä tai lapsista ja muista enteellisistä tapahtumista levisivät painettuna Euroopassa kasvavissa määrin 1500-luvun alkupuolella.

Reformaatio toi näille enteille uusia merkityksiä. Kuuluisimpiin 1500-luvun alun hirviöpamfletteihin kuuluu Melanchthonin ja Lutherin laatima tulkinta kahdesta hirviöstä, jotka tunnetaan paavillisena aasina ja munkkivasana. Ennusmerkit tulivat reformaation alkuajoista lähtien liitetyksi reformaatiopolemiikkiin, mikä heijastui myös laajempiin ennusmerkkikokoelmiin ja siihen, miten keskiaikaisia lähteitä niissä hyödynnettiin.

Enteiden ja merkkien kronikka

1500-luvun puoliväliin mennessä enteistä kertovaa materiaalia oli runsaasti saatavilla, mikä mahdollisti suurten kokoomateosten laatimisen. Näistä Konrad Lykostheneen vuonna 1557 julkaistu Prodigiorum ac ostentorum chronicon eli ”enteiden ja merkkien kronikka” on huomattavan kunnianhimoinen esimerkki. 670-sivuista, tiheään kuvitettua teosta voisi kuvailla eräänlaisena universaalikronikkana, jossa Lykosthenes pyrki kokoamaan yksien kansien väliin mahdollisimman kattavasti ihmiskunnan historian enteelliset ja ihmeelliset tapahtumat maailmankaikkeuden luomisesta aina vuoteen 1557 asti.

Lykostheneen kronikka ilmestyi 1581 myös englantilaisen papin, Stephan Batmanin kääntämänä nimellä The doome warning all men to the iudgemente. Gradussani perehdyin tarkemmin Stephan Batmanin työhön kääntäjänä, joka muokkasi Lykostheneen kronikkaa perusteellisesti ei ainoastaan jatkamalla kronikkaa vuoteen 1581 vaan myös muokkaamalla tekstiä kautta kronikan.

Kuvitusta Lykostheneen teoksesta vuodelta 1557. Lähde: Wellcome Library, London.

Monet Batmanin tekemät lisäykset kronikan keskiaikaiseen osuuteen koskevat ”tavanomaisia” enteitä, kuten maanjäristyksiä ja komeettoja, joiden oheen hän liitti poliittisia tapahtumia erityisesti Englannissa. Batmania kiinnostivat lisäksi erilaiset luonnonihmeet: hän lisäsi useita mainintoja jättiläisten luiden löytymisestä sekä pitkähkön selityksen yksisarvisista. Näissä kohdissa muinainen ja keskiaikainen menneisyys näyttäytyy Batmanille positiivista ihmetystä ja kiinnostusta herättävänä aikana. The doomeen tehdyistä lisäyksistä välittyy myös Batmanin arvostus keskiajan kirjallista perintöä kohtaan: hän valittaa keskiaikaisten kirjojen ja oppineiden instituutioiden tuhoa, tuomiten erityisesti Henrik VIII:n aikana tehdyn luostarien alasajon ja omaisuuden takavarikoinnin. Batmanin myös tiedetään keränneen keskiaikaisia käsikirjoituksia (Parkes 2012).

Batmanin käännöksen huomiota herättävin ominaisuus on kuitenkin sen korostunut antikatolisuus, joka heijastuu vahvasti myös kronikan keskiaikaiseen osaan. Jossain määrin Batman saattoi rakentaa tässä enteiden varaan, jotka löytyivät jo valmiiksi Lykostheneen kronikasta – näitä olivat esimerkiksi paaveja vastaan suunnatut ennusmerkit. Lykosthenes kertoo esimerkiksi paavi Sylvester II:n päätyneen paaviksi diabolisin keinoin ja hänen hautansa rymisevän enteenä paavien kuolemasta. Benediktus IX:n kerrotaan puolestaan ilmestyneen kuolemansa jälkeen hirviömäisessä muodossa, koska oli elänyt paavina ollessaan kuin eläin. Molemmat tarinat ovat peräisin 1000-luvulta. Petrus Damianus kirjoittaa Benediktus IX:n hirviömäisestä hahmosta, kun taas kertomukset Sylvester II:n paholaisen kanssa tekemästä sopimuksesta lähtivät leviämään vuoden 1085 aikoihin investituurariidan yhteydessä. Tuolloin tarinaa hyödynnettiin silloisen paavin, Sylvesterin oppilaan opissa olleen Gregorius VII:n mustanmaalaamiseen (Truitt 2012).

Nämä kertomukset suunnattiin keskiajalla yksittäisiä paaveja vastaan, mutta protestanttisten ennusmerkkikokoelmien kontekstissa ne näyttäytyivät laajemmin paaviuden ja katolisen kirkon vastaisina enteinä. The doomessa Batman korosti näitä kohtia esimerkiksi kuvituksen ja marginaaliin lisättyjen huomioiden avulla. Lisäksi Batman lisäsi kautta kronikan mainintoja paavien ja katolisen kirkon erheistä – erityisesti kronikan myöhäiskeskiaikaa käsittelevissä osuuksissa nämä kohdat lisääntyvät.

Keskiaikaista reformaatiokuvastoa?

Batmanin The doomessa on Lykostheneen kronikkaa harvemmin kuvitusta, jolloin yksittäiset kuvavalinnat korostuvat. Yksi erityisen pysäyttävä Batmanin kronikkaan lisäämä kuva löytyy vuoden 1400 kohdalta, heti pitkän Batmanin laatiman paavien pahuuksia luetteloivan listan jälkeen. Puupiirroksessa kuvataan seitsenpäinen lohikäärme, jolla on paavin pää alapäässään. Batman kirjoittaa kuvan olevan vuodelta 1401 ja löytyneen dominikaaniluostarista (tai ”temppelistä”). Hänen mukaansa kuva osoittaa Jumalan jo aiempina aikoina suoneen joidenkin ihmisten ymmärtää, että paavi ja paavinkirkko on peräisin ”tästä hirviömäisestä pedosta”. Gradussani jäljitin kuvan n. 1540 Genevessä julkaistuun reformoituun lentolehtiseen (Kaenel 2000), jossa alun perin mitä todennäköisemmin syntisten paavien ja kirkonmiesten varoitukseksi tarkoitettu maalaus uudelleentulkittiin reformaatiokontekstissa yleisesti paaviuden instituutiota ja katolista kirkkoa vastustavaksi.

1540-luvulla Genevessä painettu lentolehtinen, jonka Batman kopioi The doomeen 1581. Kuva: Bibliothèque de Genève.

Batman ajoittaa reformaation aikaista kuvastoa keskiajalle myös joitain sivuja myöhemmin, missä hän lisää kronikkaan puupiirroksen käännettävästä paavinvastaisesta rahasta, jonka yhdeltä puolelta löytyy paavi ja paholainen, toiselta kardinaali ja narri. Batmanin mukaan myös tämä ”muinainen” kuva osoittaa jo 1400-luvulla olleen tyytymättömyyttä paavin ”helvetilliseen” valtaan – kuvan mallina on toiminut kuitenkin vasta reformaation jälkeen, 1540-luvulla lyöty satiirinen mitali.

Keskiajalle ajoitetut paaviutta ja katolista kirkkoa kritisoivat kuvat toimivat Batmanille todistuksena siitä, että reformaatio oli pitkään ennen toteutumistaan kytenyt uskovien sydämissä. Keskeinen reformaation lopulta mahdollistanut tekijä on Batmanin mielestä kirjapainotaito. Pian paavinvastaisen lohikäärmekuvan jälkeen Batman viittaa ennustukseen, mikä erään tulkinnan mukaan ennusti paperin tuovan paaviuden tuhon – toisin sanoen kirjapainon, mikä ”paljastaa pikaisesti kaikki iljetykset”. Vuoden 1450 kohdalla Batman lisää vielä kuvalla korostetun merkinnän kirjapainotaidon leviämisestä Eurooppaan. Vasta kirjapainotaidon myötä Batmanin hyödyntämät paavinvastaiset kuvat saattoivat levitä helposti ja laajalle.

Samalla enteiden määrä kronikassa lähtee 1400-luvulle tultaessa selvään kasvuun. Paavinvastaiset, symboliset hirviökuvat esiintyvät lukuisten konkreettisten hirviöiden, uhkaavien komeettojen, luonnonkatastrofien ja esireformaattoreiden marttyyrikertomusten lomassa. Batmanin rakentamassa narratiivissa keskiajan ja erityisesti 1400-luvun enteet sekä ennakoivat että legitimoivat reformaation uskonnollisia mullistuksia, ja toimivat varoituksina ja kutsuina kääntymykseen.

Lähteet:

Anonymous. c. 1543. Satirical medal. International Museum of the Reformation, Geneva, inv. 2008-001. https://web.archive.org/web/20210119174729/https:/www.reforc.com/rare-reformation-relics-item/satirical-medal/

Batman, Stephen. 1581. The Doome Warning All Men to the Iudgemente Wherein Are Contayned for the Most Parte All the Straunge Prodigies Hapned in the Worlde, with Diuers Secrete Figures of Reuelations Tending to Mannes Stayed Conuersion Towardes God. [London]: Imprinted by assigned by Henry Bynneman.

Lycosthenes, Konrad. 1557. Prodigiorum ac ostentorum chronicon quae praeter naturae ordinem, motum, et operationem, et in superioribus & his inferioribus mundi regionibus, ab exordio mundi usque ad haec nostra tempora, acciderunt. Basileae: per Henricum Petri. http://mdz-nbn-resolving.de/urn:nbn:de:bvb:12-bsb00087675-3.

Petrus Damianus. De abdicatione episcopatus. Patrologia Latina 145, 423–442.

Kirjallisuus:

Geritz, Anita. 2021. Wonders in Translation: English Translations of Latin Wonder Books, 1577–1581. Pro gradu (Helsingin yliopisto). https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401

Kaenel, Philippe. 2000. “L’apprentissage de la déformation: les procédés de la caricature à la Renaissance.” Sociétés & Représentations 2000/3 (10): 79–102.

Kaufman, Alexander L. 2016. “’And Many Oþer Diuerse Tokens …”: Portents and Wonders in ‘Warkworth’s’ Chronicle.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 30–48.

Parkes, M. B. 2012. “Stephan Batman’s Manuscripts.” Teoksessa Pages from the Past: Medieval Writing Skills and Manuscript Books, toim. P. R. Robinson ja Rivkah Zim, luku 11. Farnham & Burlington, VT: Ashgate.

Rose, Christine M. 2016. “The Seen and the Unseen: Miracles, Marvels and Portents in the Middle English Chronicle of Nicholas Trevet.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 49–63. Woodbridge: York Medieval Press.

Truitt, E. R. 2012. “Celestial Divination and Arabic Science in Twelfth-Century England: The History of Gerbert of Aurillac’s Talking Head.” Journal of the History of Ideas 73 (2): 201–222.

* * *

FM Anita Geritz on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.

Kansainvälinen työpaja pergamenttifragmenteista Helsingissä

Published on by glossa

Tia Niemelä

Helmikuun puolessa välissä joukko keskiaikaisiin pergamenttifragmentteihin erikoistuneita tutkijoita ja opiskelijoita kerääntyi yhteen teemalle sopivissa puitteissa Kansalliskirjastossa Helsingissä 13.-14.2.2020 järjestettyyn International Workshop on Parchment Fragments työpajaan. Luvassa oli kaksi päivää ohjelmaa käsikirjoitusfragmenttien ympärillä. Osallistujia oli yhteensä kuuden eri maan yliopistosta aina Suomesta Portugaliin ja Islantiin saakka. Osallistujat edustivat myös hyvin fragmenttitutkimuksen monialaisia toimijoita; paikalla oli niin historiantutkijoita, konservaattoreita, latinisteja kuin arkeologejakin. Workshopin järjestivät Tuomas Heikkilä (Helsingin yliopisto), Åslaug Ommundsen (Bergenin yliopisto, Norja), Erika Kihlman (Tukholman yliopisto, Ruotsi), Lars Boje Mortensen (Etelä-Tanskan yliopisto, Tanska), Guðvarður Már Gunnlaugsson (Stofnun Árna Magnússonar í íslenskum fræðum, Islanti) ja Claes Gejrot (Riksarkivet, Ruotsi).

Ensimmäisen päivän aluksi saimme katsauksen Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan sekä Islannin fragmenttiaineistoihin sekä niiden ajankohtaiseen tilanteeseen. Oli mielenkiintoista kuulla siitä, millaisia ratkaisuja muissa Pohjoismaissa oli tehty fragmenttiaineistojen suhteen ja millaisia tulevaisuuden näkymiä oli vielä tiedossa. Erityisesti mieleeni jäi eroavaisuus Suomen tilanteeseen, jossa oikeastaan kaikki fragmentit ovat yhdessä paikassa Kansalliskirjastossa. Tutkimuksen kannalta Suomen ratkaisu onkin kenties helpoin, tutkiakseen fragmentteja ei tarvitse pistäytyä monessa eri paikassa, vaan kaikki löytyvät kätevästi saman katon alta.

Ensimmäisen päivän lopussa pääsimme itse käytännössä katsomaan joitakin valikoituja käsikirjoitusfragmentteja Kansalliskirjaston fragmenta membranea kokoelmasta. Tässä ohjelmanumerossa asiantuntijoina toimivat sekä Kansalliskirjaston tietoasiantuntija Jaakko Tahkokallio että uraauurtavaa tutkimusta vuosia tehnyt Michael Gullick.

Työpajaan osallistujia tutustumassa esillä olleisiin käsikirjoituksiin.

Toisena päivänä kuulimme lisää mielenkiintoisia esitelmiä fragmenttien tutkimuksesta. Esitelmien aiheet vaihtelivat fragmenttien radiohiiliajoittamisesta aina väriaineiden tutkimukseen. Kantavana teemana nousikin esille alan monipuolisuus sekä asiantuntijoiden yhteistyö. Esitykset innoittivat mielenkiintoisiin keskusteluihin ja kysymyksiin.

Toisena päivänä pidin myös itse esitelmän yhdessä Jaakko Tahkokallion kanssa tulevan pro graduni aihepiiristä. Esitelmämme aiheena oli “Measuring the Grammage of Parchment – Methods and Possible Applications”, eli esittelimme yhtä mahdollista keinoa, jolla voitaisiin tarkastella pergamenttifragmenttien paksuutta. Esittelemämme menetelmän keskiössä on hyödyntää esimerkiksi arkeologiasta tuttuja tietokoneohjelmia, joiden avulla voidaan saada mahdollisimman tarkka tieto tietyn pergamenttifragmentin pinta-alasta. Fragmenttien pinta-alan mittaaminen on haasteellista, sillä niiden reunat harvoin ovat tasaisia eivätkä reiätkään ole poikkeuksellisia. Yhdessä pinta-alan sekä fragmentin painon avulla pyritään puolestaan laskemaan fragmentin neliömassa (englanniksi grammage), joka kertoo massan suhteen määrään. Pergamentin paksuuden tutkimus puolestaan linkittyy kirjatuotannon kehityksen tarkasteluun keskiajalla. Oletuksenamme onkin, että ohuempi pergamentti liittyisi kirjatuotannon kaupallistumiseen ja ammattitaidon kasvamiseen keskiajan kuluessa.

Workshop toimi loistavana keinona tuoda erialojen asiantuntijoita yhteen ja keskustella yhdessä esitelmien kautta tutkimuksen nykyisistä suunnista. Haluankin omalta osaltani vielä kiittää järjestäjiä ja esiintyjiä monipuolisista puheenvuoroista sekä myös mahdollisuudesta saada esitellä itse omaa tulevaa opinnäytetyötäni. Tämänlaiset tilaisuudet ovat opiskelijoille sekä nuorille tutkijoille erityisen hyviä mahdollisuuksia päästä kertomaan omasta työstään sekä verkostoitua muihin alan ammattilaisiin.

* * *

Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista raamattufragmenteista.

Mielikuvituksen keskiaika idän ja lännen välillä

Published on by glossa

Kendra Willson

26.-27. syyskuuta 2019 pidettiin Turun yliopistossa konferenssi otsikolla ”Medievalism between east and west”. Pääjärjestäjänä oli Reima Välimäen johtama työryhmä, jonka hanke ”Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa” on saanut rahoitusta Emil Aaltosen säätiöltä vuosille 2019-2021.

Erilaisten medievalismien jäljillä

Keskustelun keskiössä oli keskiajan käsitysten hyväksikäyttäminen ja politisointi. Esimerkkejä oli poimittu eri ajoilta; painopiste oli kuitenkin nykyhetkessä ja varsinkin virtuaalimaailmassa – miten sosiaalinen media ja muu teknologia vaikuttaa käsitysten jakamiseen ja hyväksikäyttöön? Hankkeessa tutkitaan kieliteknologian avulla, miten tietyt tekstit ja aihelmat leviävät verkossa. Aiheet ja käsitykset ovat kuitenkin kulkeneet eri muodoissa jo kauan ennen internetiä: Evan Wallace (University of Central Florida) toi esille yhtäläisyyksiä nykyajan ”remix culture”:n ja keskiajan käsikirjoituskulttuurin välillä. Menneisyyden romantisointi ja hyväksikäyttäminen ei myöskään ole uusi ilmiö: David Rollo (University of Southern California) jäljitti Geoffrey Monmouthlaisen näennäishistorian vastaanottoa keskiajalta nykyaikaan ja esitteli esimerkkejä Arthur-myytin aiheiden esiintymisestä tuoreissa elokuvissa.

Mansa Musa, yksityiskohta vuoden 1375 katalaanikartasta. (Lähde)

Andrew Elliott (University of Lincoln) erotti kahdenlaista medievalismia: toisaalta ”banal medievalism“ eli epämääräisiä viittauksia menneisyyteen, jotka eivät vastaa mitään tarkkaa ajankohtaa ja toisaalta sekundaarinen medievalismi eli ”meta-medievalism”: käsitykset, joita toistetaan niin usein, että niitä pidetään itsestäänselvinä ja niitä on vaikea haastaa.

Yksi esimerkki sekundaarisesta medievalismista on eurooppakeskeisyys. Elliott kertoi, että kun Northwestern yliopiston Block-museossa järjestettiin näyttely ”Caravans of Gold“, joka käsitteli kauppareittejä Afrikan ja Euroopan välillä keskiajalla, monien mielestä oli mahdotonta uskoa, että maailman rikkain ihminen 1300-luvulla oli malilainen kuningas. Myös muslimimaailman vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin unohtuu usein. Geoffrey Sage (Louisville) esitti, miten arabiankielinen runouden laji muwashshah, joka kehittyi Espanjassa 900-luvulla ja jonka olennainen piirre on voimakkaiden tunteiden suora ilmaisu, on vaikuttanut trubaduureihin ja myöhemmin romantiikkaan, vaikka näitä runoja on vähän tutkittu tai käännetty ja tuskin tunnetaan nykyään.

Ihana, kamala keskiaika

Miksi juuri keskiaika kiehtoo? Alexander Filyushkin (Pietarin yliopisto) ehdotti, että kiinnostus keskiaikaa kohtaan on monille eskapismia. Keskiajan ”banaali“ kuva sekoitetaan fantasiamaailmaan. Monet fantasiakirjat, -elokuvat, -pelit jne. tapahtuvat kuvitellussa keskiaikamaisessa maailmassa. Jere Kyyrö (Turun yliopisto) pohti, millaisia mahdollisia tulkintoja etnisestä ja uskonnollisesta identiteetistä tietokonepeli Crusader Kings II tarjoaa.

Sirpa Aalto taas korosti, että keskiajan kuva voi myös olla synkkä. ”Keskiaikainen” tarkoittaa usein primitiivistä ja väkivaltaista, ihmisoikeuksien puutetta ja tiukkoja luokka- ja sukupuolirajoja – mitä jotkut toki saattavat pitää myönteisenä. Viime aikoina on käyty paljon keskustelua keskiajan ihanteen suhteesta äärioikeistolaisliikkeisiin, jotka pahimmillaan voivat johtaa terroristihyökkäyksiin. Konferenssissa viitattiin useasti Norjan Utøyan vuoden 2011 ja Uuden-Seelannin Christchurchin vuoden 2019 hyökkäysten tekijöiden identifioitumiseen temppeliherroiksi. Marja Valtosen (Helsingin yliopisto) esitelmä käsitteli näitä esimerkkejä temppeliherra-aiheesta rinnastaen ilmiötä ISIS:iin, jota samaten voi katsoa yrityksenä palata keskiaikaan.

Suomen muinaiset kuninkaat – suomalainen vaihtoehtohistoria

Ajatus kadonneesta kulta-ajasta yhdistetään usein kansallisiin tai kulttuurisiin identiteetteihin. Nykypäivän kansojen kuvitellaan olleen aina olemassa. Suomessa laajasti leviävä vaihtoehtohistoriallinen hypoteesi on, että Suomen alueella olisi ollut muinainen suomalainen valtakunta tai sivilisaatio ennen ruotsalaisten tuloa. Toistuvia nimiä keskustelussa olivat Jukka Nieminen, joka blogissaan ja kirjoissaan ahkerasti edustaa teoriaa muinaisesta suomalaisesta valtakunnasta, sekä Ior Bock, jonka yritykset löytää Lemminkäisen temppeli ovat saattaneet olla jonkinlaista esitystaidetta.

Sirpa Aalto (Oulun yliopisto) kertoi, miten suomalaisessa vaihtoehtohistoriassa usein viitataan islantilaisiin saagoihin, joiden kuvitellaan kertovan muinaisista suomalaisista kuninkaista. Saagoissa mainitut Finnakonungar ovat kuitenkin todennäköisesti olleet saamelaisten päälliköitä.  Vanhemmissa saagakäännöksissä Finnr on usein käännetty ”suomalainen”, vaikka se viittaa useimmiten saamelaisiin, eikä konungr aina tarkoita kuningasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikään (esim. arkeologiset löydöt) ei osoita siihen, että Suomen alueella olisi ollut valtiomainen järjestäytynyt yhteiskunta ennen Ruotsin vallan laajenemista itään. Saagat ovat luonteeltaan sekoitus fiktiota ja faktaa ja useimmat on kirjoitettu satoja vuosia tapahtuma-ajan jälkeen.

Kendra Willson (Turun yliopisto) kertoi Suomen kadonneista riimukivistä. Huhut tai tarinat hävinneistä riimukivistä ovat yksi keino selittää riimukivien puutetta Suomesta. Tässäkin yhteydessä kielikiista on näkyvissä, sillä riimukirjoitusten vähäisyyden on joskus ehdotettu osoittavan, ettei Suomessa ollut ruotsinkielistä väestöä viikinkiajalla. Toisaalta suomen- ja ruotsinkieliset kirjoittajat käyttävät samankaltaisia strategioita: sekä Ahvenanmaan maakunta-arkeologi Matts Dreijer että edellä mainittu Jukka Nieminen kertovat tarinoita kadonneista riimukivistä.

Viralliset historiat ja keskiaikakuvat Unkarissa ja Venäjällä

Székesfehérvárin Mausoleumin freskossa korostetaan vallan jatkumoa keskiajalta 1900-luvulle. (Wikipedia)

Suomessa vaihtoehtohistorian kirjoittajat asettavat itsensä usein viranomaisia ja virallista historiaa vastaan: väitetään, että Museovirasto ja yliopistot salaavat tietoa Suomen menneisyydestä. Joissakin Euroopan maissa taas hallituksen määrätietoinen muistipolitiikka on ollut viime aikoina kansainvälisen tiedeyhteisön kritiikin kohteena, esim. Unkarissa ja Puolassa. Siellä vastakkainasettelu on enemmän hallituksen ja oppilaitosten välillä. Hallitseva käsitys Unkarin historiasta on muuttunut usean kerran viimeisen vuosisadan aikana. Andrea Kocsis (Cambridgen yliopisto) kertoi, miten Székesfehérvár, keskiajan kuninkaiden kruunaus- ja hautauspaikka, on saanut eri merkityksiä Unkarin virallisessa historiassa eri aikoina 1900-luvun alkupuolella. Paikkaa on myös fyysisesti muokattu – rakennuksia purettu ja uusia rakennettu – muuttuvien tulkintojen myötä.

Sergei Zhuraviev (Venäjän tiedeakatemia, Moskova) kertoi Venäjän historiapolitiikasta. Neuvostoliiton romahdettua sen virallisen historiapolitiikan perustelut katosivat, eikä Venäjän federaatiolla nykyään ole virallista historiapolitiikkaa. Eri tasavalloissa ja alueilla kerrotaan ja kirjoitetaan omien alueiden historiaa, jotka saattavat olla keskenään tai federaation linjan kanssa ristiriidassa. Venäjän historiankirjoitus esim. oppikirjoissa on ollut venäläiskeskeinen. Miten olisi mahdollista ottaa vähemmistöt huomioon ja luoda kattavampi kokonaiskuva Venäjän historiasta? Toinen ongelma on, että useat valtiot ”kilpailevat” tietyistä historian osista. Olivatko rusit venäläisten, ukrainalaisten, valkovenäläisten vai kaikkien näiden esi-isiä?

Eugene Rostovtsev (Pietarin yliopisto) pyrki tunnistamaan ja kartoittamaan toisaalta historiallisia henkilöitä, tapahtumia jne. joista on Venäjällä yksimielisyyttä ja toisaalta sellaisia, joista on ristiriitaisia näkemyksiä. Mitä aiempi tapahtuma on, sitä enemmän siitä on konsensusta. Venäläisten historioitsijoiden piireissä ”pakeneminen muinais-Venäjälle” tarkoittaa keskittymistä 1800- tai 1900-lukuja varhaisempiin, vähemmän kiistanalaisiin ajanjaksoihin.

Kati Parppei (Itä-Suomen yliopisto) kertoi Kulikovon taistelun asemasta Venäjän historiassa kautta aikojen. Taistelu tapahtui vuonna 1380, mutta lähteet ovat peräisin 1400- ja 1500-luvuilta. Kertomusta on koristeltu ja romantisoitu 1500-luvun kuluessa sen ajan agendojen mukaan. Taistelun oletetusta tapahtumapaikasta on tullut matkakohde, vaikka arkeologiset löydöt eivät viittaa siihen, että siellä olisi ollut niin iso taistelu kuin kerrotaan. Nykyajan pseudohistoria ei yleensä keksi vaihtoehtoisia tulkintoja Kulikovon taistelusta, sillä mytologisointi on tapahtunut jo 1500-luvulla.

Suuntaviivoja hyvään historiantutkimukseen

Projektiesittelyssään Välimäki kysyi, mikä ero on pseudohistorialla ja huonolla historiantutkimuksella? Harrastajahistoria ei välttämättä ole pseudohistoriaa, eikä hankkeessa haluta väittää, että kaikki ammattilaiset ja vain ammattilaiset harjoittavat ”oikeaa” historiantutkimusta. Välimäen mukaan pseudohistorian olennainen piirre on salaliittoteorioiden yleisyys. Lähteitä käytetään valikoidusti ja vanhentuneisiin lähteisiin viitataan epäkriittisesti tai ottamatta huomioon kontekstia.

On tavallista erottaa ns. medievalismi eli keskiajan vastanotto ja sen tutkiminen varsinaisesta keskiajan tutkimuksesta. Kuitenkin keskiajan tutkijoina osallistumme menneisyyden vastaanottoon ja vaikutamme populaarikulttuurissa ilmeneviin käsityksiin ja kuviin. Historia oppiaineena on syntynyt valtioiden muodostumisen ja kansallisliikkeiden tarpeisiin, joten se on aina ollut poliittinen. Konferenssissa korostettiin, että keskiajan tutkijoilla on velvollisuus kertoa hyviä tarinoita, jotka pärjäävät kilpailussa pseudohistorian kanssa ja pyrkiä vastaamaan niihin kysymyksiin, joihin yleisö kaipaa vastauksia. Lisäksi meidän tulee olla tietoisia siitä, miten oma toimintamme voi tulla tulkituksi ja käytetyksi.

Kendra Willson on tutkija Turun yliopistossa, joka on kiinnostunut mm. Suomen suhteesta skandinaaviseen riimukulttuuriin.

Lisälukemista ja -kuunneltavaa: