Ensimmäinen (tunnettu) suomalainen stressiuni

Published on 09/11/202009/11/2020 by glossa

Marko Lamberg

Jöns Budde hänen Tukholmassa teettämänsä ehtoolliskalkin aluslautasessa. Kuvaaja: Kari Uotila.

Naantalin luostarissa 1400-luvulla asunut birgittalaisveli Jöns Budde tunnetaan ahkerana tekstintuottajana, ja häntä on toisinaan kutsuttu Suomen ensimmäiseksi kirjailijaksi. Sitä hän ei ollut, mutta yksi varhaisimmista kuitenkin. Hänen elämänvaiheitaan tunnetaan vain vajavaisesti eivätkä kaikki hänen teoksensa ole säilyneet, mutta hän vaikuttaa silti olleen tuotteliaampi ja jälkimaineeltaankin tunnetumpi kuin yksikään toinen Naantalin luostarissa tai edes emoluostari Vadstenassa asunut birgittalaisveli. Jöns Budde osallistui tarmokkaasti birgittalaisten suureen projektiin, jossa tuotettiin ruotsinkielistä hengellistä kirjallisuutta. Vaikka kyse oli usein käännöksistä, jotka oli tehty latinankielisistä alkuteoksista, kääntämisen merkitystä ei pidä aliarvioida – varsinkin kun keskiajan käytännöt antoivat kääntäjälle enemmän vapauksia kuin modernin ajan sanatarkkuuteen pyrkivät periaatteet. Birgittalainen kirjallisuus on arvokas lähde tarkasteltaessa keskiajan kirjallisuus-, uskonto- ja kulttuurihistoriaa, ja siihen sisältyy myös varhaisin tunnettu kuvaus autenttisesta suomalaisen näkemästä unesta.

Vuonna 1469, kun Jöns Budde vieraili Vadstenassa, hän oli vielä nuorehko mies ja kääntäjän uransa alkutaipaleella. Hän kertoo erään teoksensa jälkisanoissa olleensa tuolloin Vadstenassa luostarinsa asialla – todennäköisesti Naantalin luostari oli lähettänyt hänet jäljentämään emoluostarin kirjastosta teoksia omaan kirjastoonsa. Yksi Jöns Budden jäljentämistä teoksista käsitteli Pyhän Mechtildin elämää. Jöns Budde kertoo uupuneensa käännöstyön jälkeen niin, että hänen oli oltava kolmen tai neljän päivän ajan vuoteenomana. Pyhän Mechtildin elämä kiinnosti Vadstenan nunnia siinä määrin, että he pyysivät Jöns Budde myös ruotsintamaan teoksen, koska latinan taito oli harvinainen nunnienkin keskuudessa. Hän tarttuikin tehtävään. Yksitoista vuotta myöhemmin hän kuvasi työn etenemistä seuraavasti:

Katso, toisena yönä sen jälkeen, kun olin antanut asiaan hyväksyntäni ja ottanut kirjan luokseni ja jo suurella vaivalla ja huolella kääntänyt 6 tai 8 kappaletta, minusta näytti unessani siltä, että istuin sen ikkunan ääressä, jossa minulla oli tapana istua ja kirjoittaa, ja kaikkialla oli niin pimeää, sekä kirjassa että talossa, että näin vain vähäsen enkä voinut lainkaan kirjoittaa. Siinä istuessani ja murehtiessani pimeydessäni minusta näytti siltä, että ihastuttava, pitkä ja kaunis neitsyt astui sisälle taloon nunnan hahmossa, yllään harmaa vaate ja päässään musta huntu. Hän kantoi rinnallaan taulua, jossa oli kaksi kantta tai lautaa, varsin kauniita ja hienosti koristeltuja, ja hän tuli luokseni paikkaan, jossa istuin, ja sanoi: ’Katso, veljeni, näen, että suret ja murehdit tätä pimeyttä, joka on sekä kirjassa että talossa.’ Ja hän avasi taulun, jossa näkyi hyvin kirkas peili, kauttaaltaan koristeiden peitossa ja ihmeellisellä tavalla paikalleen kiinnitettynä, ja sanoi minulle: ’Katso, veljeni, tästä peilistä olet näkevä ja ymmärtävä kaiken, mitä kirjassa lukee.’ Ja niin hän sulki jälleen peilin ja käveli hitaasti pois. Heti, kun heräsin tästä unesta, kellot kutsuivat aamupalvelukseen, ja suokoon Jumala apunsa elämälleni ja sielulleni, kun sanon todeksi sen, että kaikki kipu ja heikkous oli kaikonnut ja lähtenyt päästäni ja myös muista jäsenistäni, etten tuntenut vähäisintäkään vaikeutta enkä lainkaan väsynyt enkä tuntenut tarvetta nukkua tai levätä niinä 14 päivänä, joiden aikana käänsin ja tulkitsin tämän kirjan latinasta ruotsiksi.

Jöns Budden öistä kokemusta voisi pitää konventionaalisena visiona, jossa pyhimys ilmestyy avuntarvitsijalle ja auttaa häntä. Kuvauksessa onkin visiogenren piirteitä, ja Jöns Budde näyttää pitäneen kokemustaan todellisena, koska hän kuvauksensa loppusanoissa kiittää Pyhää Mechtildiä avusta. Mutta uni-sanan (alkutekstissä dröm) käyttö kahdesti kertoo siitä, että Jöns Budde kuvasi visiota unennäkönä. Esimodernissa maailmankuvassa unen ja valvemaailman raja oli häilyvä, joten unien kuvaamia tapahtumia voitiin pitää todellisina.

Jöns Budde uni, jonka hän omien sanojensa mukaan näki Vadstenan luostarissa vuonna 1469 ja josta hän kertoo kääntämästään teoksesta vuonna 1480 tekemässään jäljennöksessä, on tiettävästi varhaisin säilynyt autenttinen suomalainen unikuvaus. On toki mahdollista, että hänen kuvauksensa ei kaikilta osin vastannut hänen todellista kokemustaan – itse asiassa se on todennäköistäkin, koska me ihmiset muistamme harvoin uniemme kaikki yksityiskohdat täydellisesti. Kuvaus ei myöskään ole tallella alkuperäisessä muodossaan, koska se tuhoutui Turun palossa vuonna 1827. Käytössämme on kuitenkin Henrik Gabriel Porthanin siitä 1700-luvun lopulla tekemä jäljennös, jossa hän on yrittänyt säilyttää Jöns Budden käyttämän keskiaikaisen kieliasun.

Myös mahdollisine puutteineen ja muokkautumisineen kuvaus vaikuttaa realistiselta. Vaikutelman tuottaa ennen kaikkea kuvatun unen universaali ja arkinen konteksti: tärkeää tehtävää suorittavan yksilön uupuminen ja alitajuinen pelko siitä, että hän ei olekaan yhteisönsä luottamuksen arvoinen. Kenties kyseessä oli ensimmäinen laaja teos, jota Jöns Budde oli lähtenyt ruotsintamaan. Jo teoksen jäljentäminen oli uuvuttanut hänet useaksi päiväksi. Unessa vallitseva pimeys heijastaa todennäköisesti uneksijan mielialoja ja toivottomuutta, uneen ilmestyvä pyhimys valaisevine peilitauluineen unimaailmaan ilmaantuvaa ongelmanratkaisua.

Jöns Budden kuvauksessa on painajaisunen piirteitä: pimeys, murhe ja toivottomuus, mutta nämä kielteiset elementit hälvenevät nopeasti. On tulkinnanvaraista, pitikö hän itse untaan pahana unena sen onnellisen lopun vuoksi. Nykykäsitteistöllä ilmaistuna hänen untaan voi joka tapauksessa pitää ainakin stressiunena, siis valvemaailmassa koettujen vastoinkäymisten ja ongelmien työntymisenä unimaailmaan. Mielikuvaa pyhimyksen lahjoittamasta taulupeilistä, joka valaisi yhdellä kertaa sekä Jöns Budden munkinkammion että hänen ymmärryksensä, voi pitää rasittuneiden aivojen tuottamana henkisenä plasebona, joka antoi hänelle intoa ja voimaa viedä käännösurakka kunnialla loppuun.

Suomalaisten stressiunien historia yltää siis todistettavasti ainakin vuoteen 1469. Todellisuudessa niitä näki varmasti useampikin aikalainen monesta paljon konkreettisemmasta syystä kuin turvattua elämää elävä luostariveli. Varmastikin stressiunia oli nähty jo lukemattomien sukupolvien ajan aikaisemminkin – elämä näillä leveysasteilla on ollut sellaista, että esimodernin ajan ja tietysti myös esihistoriallisen ajan ihmisillä on ollut runsaasti syitä kokea stressiä, samoin unia, joissa ongelmia on ratkaistu. Metsästyksellä ja keräilyllä elävien yhteisöjen on todettu hyödyntävän uniaan päättäessään esimerkiksi siitä, mistä lähdetään hankkimaan ravintoa tai millaisia asumuksia he käyvät rakentamaan. Historiantutkija voi kuitenkin tavoittaa luotettavimmin vain sellaiset unet, joista on tehty kirjallisia kuvauksia, ja birgittalaisten mittava tekstintuotanto auttaa tavoittavaan myös sirpaleita keskiajan unimaailmasta.

Kirjallisuutta:

Barrett, Deirdre. 2007. “An evolutionary theory of dreams and problem-solving.” Teoksessa Deirdre Barrett & Patrick McNamara (toim.), Praeger perspectives. The new science of dreaming: Vol. 3. Cultural and theoretical perspectives. Santa Barabara: Praeger Publishers/Greenwood Publishing Group, 133–153.

Kauko, Mikko. 2015. Jöns Budde och hans skrifter. Yngre fornsvenskt textmaterial och mannen bakom det. Turku: Turun yliopisto. https://www.utupub.fi/handle/10024/113787

Lamberg, Marko. 2007. Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pohjoiset painajaiset 1400–2020: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Porthan, Henrik Gabriel. 1867. Henrici Gabrielis Porthan Opera Selecta III. H. G. Porthans skrifter i urval. 3. Helsingfors: Finska litteratur-sällskapet. https://archive.org/details/henricigabrieli01portgoog

* * *

Marko Lamberg toimii tutkijana Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa TIASissa ja Helsingin yliopiston Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -projektissa.

Kymmenysverotus kolmessa Varsinais-Suomen pitäjässä 1560-luvulla

Published on 01/08/201825/10/2018 by glossa

Eemil Keränen

Tutkin keväällä 2018 valmistuneessa pro gradu -työssäni kymmenysverotusta Maskussa, Mynämäessä ja Nousiaisissa 1560-luvulla. Tarkoituksenani oli selvittää, millä eri parseleilla kymmenyksiä maksettiin, tapahtuiko tässä muutoksia 60-luvun kuluessa ja millaisia eroja ja samankaltaisuuksia tutkimuspitäjien välillä oli. Vertailin näitä kolmea pitäjää laajemmin Maskun voutikunnan muihin pitäjiin ja laskin myös kolmen otantavuoden (1560, 1564 ja 1569) perusteella sen, minkä suuruisina maksuina talonpojat suorittivat kymmenyksiään. Varsinais-Suomessa kymmenykset maksettiin pääosin viljana ja Maskun voutikunnassa kymmenysparseleina olikin ruis, ohra, kaura, vehnä sekä herneet ja pavut. Otin gradussani pintapuolisesti esiin myös muut kirkolliset verot, mutta pidin pääpainon kymmenyksissä niiden historiallisen, Raamattuun perustuvan taustan takia sekä myös siitä syystä, että kymmenyksistä jäi yleisesti paikallisille seurakunnille huomattavasti suurempi määrä kuin pääosin kruunulle peruutetuista muista kirkollisista veroista.

Mynämäen kirkollisten verojen tilikirjan ensimmäinen sivu (Voudintilien Varsinais-Suomea koskevia asiakirjoja: KA 970:38). Viisi ensimmäistä veroa ovat kymmenysveroja ja kaksi viimeisintä saraketta muita kirkollisia veroja eli ruokalisä ja lukkarin vakka. Kymmenykset eivät siis aina olleet erikseen omina kokonaisuuksinaan, vaan ne saattoivat olla yhdessä muiden kirkollisten verojen kanssa. Usein kummatkin verot myös kirjasi eri henkilö, minkä huomaa käsialoista.

Kymmenysverotus perustui siis Mooseksen lakeihin ja Suomeen sen on arveltu tulleen vasta 1200-luvun lopulla. 1500-luvulla reformaation siivin kirkon asemaa muuttaneen Kustaa Vaasan (kuninkaana 1523–60) kymmenysverotukseenkin liittyvät uudistukset eivät tuoneet suuria muutoksia itse veronmaksajan eli talonpojan kannalta. Suurimmat muutokset liittyivät lähinnä siihen, että piispa tippui kokonaan pois kymmenysten saajista ja pappien ja pitäjänkirkkojen osuudet pienenivät. Lisäksi pappien osuus kymmenyksistä oli nyt kuninkaan hänelle myöntämää palkkaa eikä enää seurakuntalaisten papille antamaa tukea. Kirkon talouteen liittyvät muutokset olivat pääosin asettuneet uomiinsa jo Kustaan aikana ja Erik XIV:n (1560–68) aikaiset kirkkoon liittyvät kysymykset koskivatkin pääasiassa opillisia seikkoja.

1560-luvun suurimmat käytännön muutokset oman tutkimukseni kannalta liittyivätkin lähinnä siihen, miten itse tilikirjojen koostaminen muuttui tutkimuskauden aikana. Koko tutkimukseni rakentui kirkollisten verojen tilikirjoille ja kymmenysluetteloille, mutta joissain tapauksissa käytin myös yleisiä tilikirjoja. Hieman vuodesta riippuen kaikki kirkolliset verot saattoivat olla samassa asiakirjasarjassa (”kirkollisten verojen tilikirja”) tai kymmenykset saattoivat olla omana kokonaisuutenaan (”kymmenysluettelo”). Etenkin tutkimuskauden lopulla yleiset tilikirjat osoittautuivat hyödyllisiksi, sillä koko Maskun voutikunnasta tarvitsemani vähentämättömät veromäärät oli jopa helpompaa tarkastaa niistä kuin ainoastaan kirkon veroja kokoavista tilikirjoista. Kirkollisten ja yleisten verojen tilikirjojen suhteista toisiinsa ei siis ollut selkeää yhtenäistä linjaa, vaan se, mitä kirkollisista tilikirjoista päätyi yleisiin tilikirjoihin, vaihteli. Vaikka verotuskäytännöt olivatkin olleet voimassa jo Kustaan aikana, oli helppo huomata, että omakin tutkimuskauteni oli edelleen suurta murroskautta ja sama näyttää nopealla vilkaisulla katsottuna jatkuneen Juhana III:nkin aikana.

Koska Maskussa, Mynämäellä ja Nousiaisissa maksettiin samoja kymmenyksiä (ruis, ohra, kaura, vehnä, herneet ja pavut), muodostuivat mielenkiintoisimmat huomiot vertailemalla pitäjien kokoja suhteessa kymmenysmääriin, laskemalla kymmenysverojen pitäjäkohtaiset rakenteet ja tarkastelemalla pitäjien talonpoikien suorittamien maksujen muutoksia sekä muutoksia siinä, kuinka moni talonpoika tiettyä parselia ylipäätään maksoi. Kymmenysten maksuperusteena olivat manttaalit eli eri maksukykyiset tilat, jotka oli karkeimmillaan jaettu vain kokonaisiin ja puolikkaisiin. Tämän liian joustamattoman järjestelmän tilalla oli kuitenkin 1560-luvullakin erinäisiä variaatioita, jotka ottivat paremmin huomioon kunkin talonpojan peltoalan ja siitä saatavan sadon. Tutkimuspitäjistä suurin manttaalien määrä oli Mynämäellä, toiseksi suurin Nousiaisissa ja pienin Maskussa. Tämä ei kuitenkaan aina näkynyt itse kymmenysmäärissä, vaan esimerkiksi yksin Maskun talonpojat maksoivat ruiskymmenyksiä hieman yli 40 % tutkimuspitäjien ruismääristä vuosina 1563–67, vaikka manttaalimääräisesti kyseessä olikin pienin pitäjä.

Talonpoikien maksukyvyn (tai vaihtoehtoisesti maksuhalun) suhteen huomiota herätti eri suoritusten ja niiden muutosten pitäjäkohtaiset erot. Olin lähtökohtaisesti muuntanut kaikki kymmenysmäärät suurimmista mittayksiköistä (lästi, punta, panni ja vakka) pienimpään eli kapoiksi. Yksi Varsinais-Suomen kappa vastasi vajaata viittä litraa viljaa tai herneitä ja papuja ja esimerkiksi yhteen panniin tarvittiin 20 kappaa. Ruismaksujen kohdalla jokaisessa tutkimuspitäjässä suurimmat maksusuoritukset tippuivat viimeiseen otantavuoteen (v. 1569) mennessä, mutta Mynämäki oli ainoa pitäjä, jossa pienimpien suoritusten (yksi ja kaksi kappaa) määrä nousi vuoteen 1569 mennessä 3/4-osaan kaikista maksuista. Sen sijaan Nousiaisissa samaisena vuonna 3/4-osuuden muodostivat yhden, kahden ja viiden kapan maksut. Maskussa 3/4-osuus muodostui vuonna 1569 peräti 5, 10 ja 15 kapan suorituksista.

Toinen poikkeuksellinen suuntaus näkyi myös Maskun kaurasuorituksissa, sillä kyseisessä pitäjässä isompien maksusuoritusten määrä peräti kasvoi otantavuosien välissä. On kuitenkin huomattava, että itse maksajia oli vähemmän eikä kauran kokonaismäärässä tapahtunut nousua eli tässä kohtaa on nähtävillä jonkinlaista ääripäiden kasvua. Varmasti koko tutkimuksen dramaattisin maksajien määrän vähentyminen oli Mynämäen herneiden ja papujen kohdalla: viimeisenä otantavuonna kyseisiä kymmenyksiä maksoi enää 1/3 ensimmäisen otantavuoden maksajista. Nousiaisissa maksajien määrä pysyi lähes muuttumattomana, kun taas Maskussa maksajien määrä kasvoi.

Nousiaisen vuoden 1567 kymmenysluettelon aukeama (KA 1086:12v-13). Kirkollisten verojen tileissä veroa maksaneet yksiköt eli manttaalit on kirjattu kylittäin kunkin talon isännän mukaan. Yläkulmaan saatettiin myös kirjoittaa käytetty maksuperuste eli esimerkiksi tässä tilikirjassa näkyvä ”mantalet”.

Kymmenysparselien pitäjäkohtaiset osuudet kaikista kymmenyksistä osoittivat myös mielenkiintoisia pitäjäkohtaisia eroja. Irja Säihkeen (Varsinais-Suomen historia V:5, v. 1963) esimerkkiä seuraten laskin siis jokaisen parselin osuuden koko tutkimusajalta ja otin näiden lukujen mediaanin. Kymmenyksiä maksettiin siis ainakin periaatteessa aina tietty osuus koko sadosta usein ”vanhan tavan” mukaan, mitä ei sen tarkemmin ole avattu. Näin ollen eri parselien osuuksien selvittäminen tuo esille pitäjäkohtaiset erot esimerkiksi eri viljalajien välillä ja kylvöluetteloiden puuttuessa 1500-luvulta tämä onkin ainoa tapa selvittää esimerkiksi eri viljojen suhteita ja tärkeyseroja eri pitäjissä. Kymmenystilien käytön ei siis luonnollisesti tulisi rajoittua ainoastaan kirkon ja reformaation parissa viihtyvään tutkimukseen, vaan ne pystyvät vastaamaan (lähdekriittisesti läpikäytynä tietenkin) myös yleisiin 1500-luvun elinkeinoihin ja maatalouteen liittyviin kysymyksiin. Satomääriin sidotuilla kymmenysalueilla avaa parselierojen selvittäminen siis kiinnostavan väylän eri pitäjien maatalouden rakenteisiin.

Mynämäellä ja Nousiaisissa rukiin osuus kymmenyksistä oli alle 60 %, kun taas Maskussa ruis muodostaa peräti 73.5 %:ia kaikista kymmenyksistä. Ohran suhteen Nousiainen oli ykkönen (31 %), Mynämäen kuitenkin jäädessä vain viiden prosentin päähän tästä. Kauran sekä herneiden ja papujen osuudet olivat suurimmat Mynämäellä (8 % ja 12 %), Nousiaisen jäädessä toiseksi (5 % ja 11 %) ja Maskun viimeiseksi (3.5 % ja 5.5 %). Vehnä jakoi koko Maskun voutikunnan varsin selkeästi kahteen eri ääripäähän eikä muun muassa Maskussa maksettu ollenkaan vehnäkymmenyksiä vuosina 1567–69. Maskun 60-luvun suurin vehnämäärä olikin kaksi kappaa pienempi kuin Nousiaisen pienin eikä Mynämäkikään yltänyt keskimääräisesti Nousiaisen lukuihin. Esimerkiksi vuonna 1566 yksin Nousiainen muodosti 42 % koko Maskun voutikunnan vehnämäärästä. Kuitenkin vertaillessa vehnän osuutta muihin kymmenyksiin, on huomattavaa, että Nousiaisen osuus (0.7 %) ei ole erityisen paljon suurempi kuin Mynämäen (0.5 %). Maskun osuus (0.07 %) sen sijaan on varsin johdonmukainen vehnämäärien kokonaislukujakin vertaillessa.

Kymmenysparselien prosenttiosuuksien vertailu tuo selkeästi esiin seikkoja, jotka eivät näy, jos tarkastelee ainoastaan tietyn parselin pitäjäkohtaisia kokonaismääriä. Tämä on helppo huomata juurikin vehnän suhteen, sillä kokonaismääriä tarkasteltaessa silmiin osuvat esimerkiksi vuodet 1561 (Mynämäki 6 ja Nousiainen 12 kappaa), 1565 (11–35) ja 1568 (5-21). Kuitenkin kuten edellä on mainittu, ei Mynämäen vehnäkymmenysten suhteellinen osuus kaikista kyseisen pitäjän kymmenyksistä ollut poikkeuksellisen pieni. Lisäksi oli mielenkiintoista vertailla omaa noin vuosikymmenen otantajaksoani Säihkeen vuosien 1553–76 ja 1579–85 otantoihin, jolloin 60-luku ja sen tulokset asettuivat paremmin osaksi pidemmän aikavälin kehitystä.

Kymmenysten tutkiminen ylittikin omat ennakko-oletukseni siitä, mitä kaikkea keräämilläni luvuilla pystyi lopulta tekemään ja millaisiin kysymyksiin niillä oli mahdollista vastata. Kaiken kaikkiaan 1560-luvun voudintileillä ja etenkin kirkollisten verojen tilikirjoilla ja kymmenysluetteloilla olisi vielä paljon kerrottavaa ja pro gradu -työn mittaiseen tutkimukseen tuntuikin mahtuvan vain kevyt pintaraapaisu!

* * *

Kirjoittaja on tänä kesänä Helsingin yliopistosta valmistunut arkistotyöntekijä, jonka pro gradu -tutkielma ”Kymmenysverotus Maskussa, Mynämäessä ja Nousiaisissa 1560-luvulla” on luettavissa Heldasta.