Uutuuskirjat

Mätäneviä aaseja ja kanan kokoisia kiveksiä – millaista oli eletty usko keskiajalla?

Published on by glossa

Petra Uusimaa

Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä (2022, Gaudeamus) on Sari Katajala-Peltomaan, Jenni Kuulialan ja Marika Räsäsen uutuusteos, joka pohjautuu kirjoittajien löytämiin kummastuttaviin ihmeisiin, joita he löysivät tutkiessaan keskiaikaisia kanonisaatioprosesseja. Kirjoittajat esittelivät kirjaansa myöskin Glossan kevään esitelmäillassa, joka tapahtui Zoomin välityksellä 12.4.2022. Esitelmässään he avasivat eletyn uskon käsitettä ja tutkimuksensa metodologiaa, mutta myös sitä, miksi he kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa keskiaikaisista ihmeistä ja kanonisaatioprosessista. Yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamisen taustalla on heidän mukaansa se, että tällaiselle tutkimukselle on selvästi tarvetta suomalaisella keskiajan tutkimuksessa. Esimerkiksi kanonisaatioprosessia ei ole käsitelty kirjoittajien mukaan riittävästi suomeksi.

Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä rakentuu johdannosta, kolmen pääluvusta ja epilogista. Johdannossa luodaan pohja tutkimukselle ja määritellään keskeistä terminologiaa, kuten elävä usko. Teoksen lähdemateriaali sijoittuu myöhäiskeskiaikaan, aikakehyksenä 1200-1400-luvut. Maantieteellisenä fokuksena on pääasiallisesti Länsi-Eurooppa lähteiden saatavuuden vuoksi. Epilogi pyrkii yhdistämään kolmen pääluvun sisällön ja kuvaamaan kanonisaatioprosessia kokonaisuudessaan. Epilogin ansioita on ehdottomasti keskiaikaisen pyhimyskultin vaikutusten pohtiminen aina nykyaikaan saakka. Kolme päälukuun on sisällytetty tutkijoita kummastuttavia ihmeitä, jotka esitellään monesti tiettyjen pyhimysten kautta, mutta ne yhdistetään myös ajalliseen kontekstiin. Näin kummastuttavat, groteskit ja oudot ihmeet saavat kehyksen, joka selittää ihmeet kontekstissaan ymmärrettäväksi. On mädäntynyttä aasia, joka herää kuolleista ja kanankokoista kivestä… Nykynäkökulmasta jopa ratkiriemukkaat ihmeet tekevät teoksen lukemisesta hauskan kokemuksen, mutta kontekstiin liittäminen myös selventää sitä, miksi tällaisia ihmeitä on löydettävissä keskiaikaisista kanonisaatioasiakirjoista ja miksi ne ovat olleet niin erityisiä keskiaikaiselle väestölle. Koko teoksen läpileikkaavia teemoja ovat esimerkiksi sukupuoli ja terveys, joita erilaiset ihmeet ja niiden ajallinen konteksti selventävät.

Keskiaika on pitkään nähty erityisesti populaarikulttuurissa pimeänä ja outona aikana, jonka väkivaltaisuutta ja ihmeellisyyksiä ei ole osattu selittää. Keskiaikainen outous saattaa kummastuttaa ja jopa kammottaa, jos sen taustoja ei ymmärrä. Sen takia teos on kirjoitettukin keskiajantutkimusta popularisoivaan tyyliin, jotta väärinkäsityksiä pystyttäisiin oikaisemaan. Teos on helppolukuinen, mukaansatempaava ja helposti lähestyttävä myös lukijoille, jotka eivät ole keskiaikaisen historian taitajia. Vaikka teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä ja monesti myös groteskeja ihmeitä, on kirjoittajien ansiona ehdottomasti keskiaikaisen kontekstin taustoittaminen ja selittäminen. Kaikki ihmeet yhdistetään niiden ajalliseen kehykseen, joka auttaa ymmärtämään niitä osana laajempaa kulttuuria, elettyä uskoa. Kuten kirjoittajat mainitsivatkin esitelmässään, näin vältytään väärinkäsityksiltä, jotka värittävät tavallisen tallaajan kuvaa keskiajasta.

Mitä eletty usko sitten oli?

Keskeiseksi termiksi teoksessa nousee eletty usko, joka löytyy myös sen alaotsikosta. Sekä esitelmässä että teoksen johdannossa kirjoittajat pyrkivät määrittelemään sen, mitä eletty usko tarkoittaa ja miten se ilmenee keskiaikaisissa lähteissä. Se on ”uskon elämistä ja kokemista”. Keskiaikainen usko oli hyvin interaktiivista ja sosiaalista relikkeineen ja pyhimyksineen. Johdannossa mainitaankin tärkeä seikka: ihmeitä kokeneet ja niistä haastatellut ihmiset olivat aktiivisesti mukana uskonsa toteuttamisessa, eikä uskonto keskiajalla missään nimessä ollut passiivista tai hiljaista. Eletyn uskon käsite tuo esille myös uskonnon moninaisuuden ja yhteisöllisyyden. Keskiaikainen usko ei ollutkaan homogeeninen kokonaisuus, johon kaikki uskoivat samalla tavalla, vaan uskominen oli aktiivisesti muokkautuvaa ja mukautuvaa. Eletyssä uskossa onkin keskeistä juuri sen muuttuvuus eikä elettyä uskoa voi määritellä pysyvänä tai yksiselitteisenä käsitteenä.

Keskiaikainen uskonto on nähty pitkään kaksijakoisena. Kirjoittavat mainitsevatkin esitelmässään, että teoksen tarkoituksena on kritisoida tätä kaksijakoisuutta, joka on muodostunut erityisesti uskonnossa oppineiden ja maallikoiden välillä. Uskoa elivät ja toteuttivat sekä eliitti että maallikot, eikä uskon harjoittaminen keskittynyt pelkästään luostareihin ja katedraaleihin, vaan se oli aktiivista myös tavallisten ihmisten keskuudessa. Monet ihmeistä haastatellut olivat tavallisia ihmisiä ja kanonisaatioaineistot tarjoavatkin erinomaisen sukelluksen myös maallikon elämään siinä missä lähteitä esimerkiksi teologiasta tuottivat pääasiallisesti oppinut eliitti. Haastattelut ovat ennen kaikkea erinomaista kuvausta elävästä uskosta, joka toimii hyvänä kontrastina yleiskuvaan kirkon teologiseen ”jäykkyyteen”. Ihmisten kategorisoiminen ”oppineisiin” ja ”oppimattomiin” eletyn uskon tutkimuksessa on harhaanjohtavaa ja siksi teoksessa on haluttu korostaa vuorovaikutusta kategorioiden välillä eikä kuilua, joka piirtyy heidän välilleen.

Mikä nyt sitten oli totta?

Nykyaikaiseen silmään monet keskiaikaiset ihmeet saattavat vaikuttaa kummastuttavilta ja miltei epäuskottavilta. Ei ole kuitenkaan meidän tehtävä päätellä mitä todella tapahtui, vaan on mentävä lähde edellä ja suhtauduttava lähdeaineistoon ilman nykyajan tuomia ajattelukehyksiä. Keskiaikaisesta näkökulmasta kanonisaatioprosessin haastattelut antoivat todistuksen siitä, että ihme oli todella tapahtunut. Haastatteluista muodostuneet asiakirjat eivät välttämättä kerro sitä, mitä todella tapahtui. Haastattelutilanteet ovat vuorovaikutustilanteita, joissa aikaa tapahtumasta oli saattanut kulua pitkään. Tällöin ihmisen muisto tapahtumasta oli muokkautunut niin, ettei nykyaikaisesta näkökulmasta enää pystytty tietämään mikä todella oli totta. Monesti muisto muokkaantui haastattelutilanteessa sopivammaksi ihmekertomuksen malliin.

Kaiken kaikkiaan Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä onnistuu siinä, mihin sillä oli pyrkimyksensä: kuvaamaan keskiaikaisen eletyn uskon groteskiutta ja outoutta tavalla, joka tekee siitä ymmärrettävän ja helpommin selitettävämmän. Katajala-Peltomaa, Kuuliala ja Räsänen ovat kirjoittaneet teoksen, joka popularisoi keskiajantutkimusta tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän jokaiselle, mutta tekee teoksesta nautittavan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden myös keskiajantutkijalle.

Lisää tietoa teoksesta löydät Gaudeamuksen verkkosivuilta.

Esitelmä: Hirviöt keskiajan eri lähdetyypeissä

Published on by glossa

Anita Geritz

Glossan syksyn 2021 viimeisessä esitelmäillassa 25.11. perehdyttiin FT Miikka Tammisen johdolla keskiaikaisten hirviöiden kiehtovaan maailmaan. Hirviöt herättivät keskiajalla laajaa kiinnostusta ja hirviöiden luonnetta, alkuperää ja suhdetta ihmiskuntaan käsiteltiin monenlaisissa kirjoituksissa. Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) -kirjaansa perustuvassa esitelmässä Tamminen kävi läpi kirjavan joukon hirviöistä kertovia keskiaikaisia lähteitä.

Hirviöt ja Raamattu: mitä hirviöt olivat ja mistä ne tulivat?

Keskiaikaisessa maailmankuvassa elolliset olennot voitiin jakaa kolmeen ryhmään: ruumiillisiin, kuolevaisiin eläimiin; ihmisiin, joilla oli toisaalta kuolevainen ruumis, toisaalta kuolematon sielu; sekä yliluonnollisiin henkiolentoihin. Keskiajan hirviöitä löytyi jokaisesta näistä kolmesta ryhmästä, minkä lisäksi jopa kasvi- ja kivikunnasta saatettiin erottaa hirviömäisiä lajeja.

Aadam ohjeistaa tyttäriään eri hirviöiden syntymää aiheuttavista kasveista. Beinecke MS 404, f. 113r (Yale University). Kuva: Yale University Library.

Keskiajan usko hirviöihin perustui Raamattuun, jonka kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä mainittiin mm. jättiläiset, seireenit, onokentaurit ja lohikäärmeet. Raamatun lisäksi monet esikristilliset klassiset auktorit viittasivat erilaisiin hirviöihin – nämä antiikinaikaiset hirviökuvaukset muovasivat myös keskiaikaista maailmankuvaa.

Keskiajan teologit jäivät kuitenkin pohtimaan hirviöiden alkuperää – mistä hirviöt, erityisesti ihmismäiset hirviörodut, olivat peräisin? Tähän Raamattu ei tarjonnut yksiselitteistä vastausta, vaan selityksiä keksittiin useita. Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksiin pohjautuen yleiseksi konsensukseksi muodostui, että mikäli hirviörotuja oli olemassa (Augustinus oli valmis tätä epäilemään), olivat ne erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta osa ihmiskuntaa ja polveutuivat Aadamista, kuten kaikki muutkin ihmiset.

Tarkempaa selitystä sille, miten hirviöt olivat syntyneet, etsittiin eri raamatunkohdista. Yhden näkemyksen mukaan Kainista, ihmiskunnan ensimmäisestä murhaajasta, tuli kaikkien hirviöiden esi-isä Jumalan merkittyä tämän (1. Moos. 4:10-15). Toisen selityksen mukaan hirviöt polveutuivat suuren vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojanpoika Kanaanista, jonka pojalleen Haamille vihastunut Nooa kirosi (1. Moos. 9:20-27). Keskiajan lähteistä löytyy lisäksi varsinaisen Raamatun kaanonin ulkopuolisia selityksiä: eräs käsikirjoitus kuvaa esimerkiksi, miten Aadam varottaa tyttäriään syömästä tiettyjä yrttejä. Tyttäret eivät kuitenkaan kuuntele tai muista varoitusta, syötyään yrttejä synnyttävät niiden vaikutuksesta erilaisia hirviöitä.

Hirviöt pyhimystarinoissa ja lähetystyön kohteena

Pyhä Kristoforos, ikoni 1600-luvulta. Byzantine & Christian Museum (Ateena), ΒΧΜ 01571 Kuva: Wikimedia commons.

Pyhimystarinoissa hirviöt saattoivat esiintyä yhtä lailla pahan edustajina kuin tarinoiden sankareina. Monissa pyhimystarinoissa esiintyy lohikäärme – tämä oli yleensä allegorinen kuva paholaisesta, jota vastaan pyhimys elämässään kamppaili. Pyhä Kristoforos puolestaan on esimerkki hyvästä hirviöstä: yleisen uskomuksen mukaan tämä pyhimys oli niin kutsutun koirapäisten tai koirankuonolaisten rodun edustaja.

Koirankuonolaisilla oli keskiaikaisissa lähteissä erityinen rooli lähetystyön kohteena olevana hirviönä. Tunnettu esimerkki tästä on munkki Ratramnuksen 800-luvulla laatima vastaus pohjoisessa lähetystyötä tekevän Rimbertin kysymykseen, mitä tehdä mikäli hän kohtaisi koirankuonolaisia. Tuliko tällaiset hirviötkin käännyttää ja kastaa kristinuskoon? Vastauksessaan Ratramnus perustelee, että koska koirankuonolaiset vaikuttavat olevan rationaalisia olentoja (esimerkiksi sen perusteella, että käyttävät vaatteita), on näillä kuolematon sielu ja heidätkin on otettava lähetystyön piiriin. Lähetystyön ulottaminen periaatteessa myös hirviörotuihin toimi osoituksena kristinuskon universaalista lähetysasenteesta: evankeliumi koski kaikkia ihmisiä ulkomuodosta riippumatta.

Kartat, maailmanihmeet ja matkakertomukset

Monissa käsikirjoituskokonaisuuksissa kertomukset hirviöistä asettuivat laajempaan keskiaikaista maailmanhahmotusta kuvaavaan kontekstiin: raamatuntekstien ja -kommentaarien perään saatettiin usein liittää maailmankarttoja ja niiden oheen mainintoja tai listoja hirviöistä. Monesti hirviöt paikannettiin nimenomaan tunnettujen maailmanosien rajoille ja niiden tuolle puolen – hirviöt merkitsivät uhkaavaa tuntematonta, jota käsiteltiin hirviöitä kuvailemalla, kategorisoimalla ja selittämällä. Hirviöillä saatettiin myös merkitä kartoissa vaarallisia alueita, kuten riskialttiita merireittejä.

Yksijalkaisten hirviöiden ajateltiin suojaavaan jalallaan itseään auringonpaahteelta. BNF. Département des Manuscrits. Français 2810, f. 29v (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia commons.

Hirviökuvauksia löytyy myös maailman tai idän ihmeitä kuvailevassa kirjallisuudessa. Kaukaisten ja eksoottisten maiden hirviöitä saattoivat poikkeavan ulkomuodon sijaan leimata poikkeavat, ”hirviömäiset” tavat. Tällaisia olivat esimerkiksi ”vaimonantajien” rotu, jonka tapana oli lahjoittaa kaikille maassaan vieraileville vaimon. Myös ruokailutottumukset saattoivat tehdä kansasta keskiajan lähteissä hirviöitä – tällaisia olivat esimerkiksi käärmeen- ja kilpikonnansyöjät. Näissä teksteissä hirviöiden ja heidän hirviömäisten tapojen oli tarkoitus huvittaa ja ihmetyttää eurooppalaista lukijaa. Samalla tekstit kuitenkin rajasivat, mikä oli normeista poikkeavaa, paheellista eli ”hirviömäistä” käytöstä, vastakohtana lukijan oman yhteisön ihanteille. Samaten keskiaikaisissa bestiaareissa eli eläinkirjoissa hirviöiden ja eläinten kuvaukset sisälsivät usein moralisoivia piirteitä – esimerkiksi seireenit edustivat paheellisia naisia.

1200-1300-luvuilla Euroopasta tehtiin yhä enemmän kaukomatkoja itäisiin maailmankolkkiin, jotka olivat tulleet lukijoille aiemmin tutuksi juuri maailman- ja idän ihmeitä kuvaavasta kirjallisuudesta. Moni matkalainen odotti löytävänsä matkoillaan hirviöitä mutta joutui pettymään. Euroopassa heidän julkaistuja matkakertomuksiaan saatettiin arvostella siitä, ettei niissä esiintynyt hirviöitä – esimerkiksi Marco Polon kertomusta pidettiin epäuskottavana, koska siinä mainittiin ainoastaan yksi kannibaalikansa. Sen sijaan Mandevillen fiktiiviset matkakertomukset tuntuivat lukijoista uskottavammalta, koska niistä piirtyi tuttu kuva kaukomaista hirviöiden asuttamana.

Hirviöt ja keskiajan tieteellinen maailmankuva

Keskiaikaisissa ensyklopedisissa, luonnonfilosofisissa ja lääketieteellisissä kirjoituksissa hirviöt tulivat osaksi myös keskiaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Keskiaikaisesta ilmastoteoriasta ja humoraaliopista muodostui luonteva selitys sille, miksi tietyissä maailmankolkissa oli hirviöitä. Ilmaston ajateltiin vaikuttavan ihmisen sisällä olevaan nestetasapainoon, mikä muovasi sekä ihmisen sisäisiä että ulkoisia piirteitä. Keskiajan lähteissä maapallo jaettiin ilmastovyöhykkeisiin, joista eurooppalaiset asustivat lauhkealla ja nestetasapainon kannalta ihanteellisella alueella. Ääri-ilmasto – kuten liiallinen kuumuus – puolestaan synnytti hirviöitä. Esimerkiksi Albertus Magnus selitti tällä etiopialaisten ominaisuuksia: koska etiopialaisten ruumiinlämpö oli liian korkea, siemenneste ”kiehui” hedelmöityksessä, ja tämä selitti Albertuksen mukaan sekä etiopialaisten ulkonäön että ”nokkelan mutta pelokkaan” luonteen.

Keskiajan ilmastoteoriaa heijastui rasistisiin ja epäinhimillistäviin tulkintoihin hirviöistä. Esimerkiksi Benoit de Sainte-Maure (n. 1150) kuvasi lauhkealla ilmastovyöhykkeellä asuvia ihmisiä kauniiksi ja viisaiksi, mutta kirjoitti etelässä elävän ”mustia, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä hirviöitä” joilla ei ollut järkeä eikä moraalia ja jotka voitiin tappaa kuin eläimet. Tämä poikkesi merkittävästi monien teologien näkemyksestä, jonka mukaan ihmismäisillä hirviöillä oli järki ja kuolematon sielu.

Hirviöiden merkitys keskiajalla ja sen jälkeen

Kamelimies 1690 julkaistussa lentolehtisessä. Rijksmuseum, Amsterdam (Monsterlijke kameel-mens (1690)). Kuva: Rijksmuseum.

Hirviöt esiintyivät keskiajalla hyvin monenlaisissa lähteissä, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi runoissa, saarnoissa, kuvataiteessa ja heraldiikassa. Lähteistä ei muodostu yhtenäistä keskiaikaista käsitystä hirviöistä, vaan niiden alkuperästä ja rationaalisuudesta oli erilaisia, ristiriitaisia näkemyksiä. Myös hirviöitä oli monenlaisia: luonnollisia ja yliluonnollisia, inhimillisiä ja eläimellisiä, omia rotujaan ja satunnaisia epämuodostuneina syntyneitä yksilöitä. Joissain lähteissä hirviöt esitettiin lähtökohtaisesti pahoina, toisissa neutraalimpana. Kaikkia hirviöitä yhdisti epämääräisyys – hirviö ei ollut helposti määriteltävissä eikä sopinut mihinkään muuhun kategoriaan. Latinan sana hirviöille, monstrum, on laajempi ja vähemmän negatiivisesti latautunut kuin suomen ”hirviö”. Se myös sisältää ajatuksen hirviöistä Jumalan asettamana merkkinä – esimerkiksi epämuodostuneena syntynyt lapsi voitiin tulkita Jumalan lähettämänä enteenä tai varoituksena.

Kiinnostus hirviöihin jatkui uudelle ajalle, ja yksittäisten hirviöiden suosio saattoi silloin yllättäen jopa kasvaa. Esimerkiksi keskiajalla vain harvakseltaan mainittu ”kurkimies” löytyy monesta 1600-luvulla julkaistusta uutislentolehtisestä tai -pamfletista. Pikkuhiljaa kurkimiehen kuvaukset muuttuivat: kurkipäisestä miehestä tuli pitkäkaulainen mies, joka myöhemmissä julkaisuissa muuttuikin kamelinpäiseksi hirviöksi. Myös uuden ajan lähteissä hirviöiden merkitys säilyi moninaisena, kunnes 1700-luvulle siirryttäessä kiinnostus hirviöihin alkoi hiipua.

Glossalaiset voivat ostaa Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) vuoden 2021 loppuun asti alennushintaan – lisätietoja: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=119.

Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu

Published on by glossa

Janika Aho

Keväällä ilmestyi Anneli Kannon fiktiivinen romaani Rottien pyhimys (Gummerrus), joka kertoo 1400-luvun lopulla rakennetun Hattulan keskiaikaisen kirkon seinämaalausten tekijöistä. Romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin kuvitteellinen maalariryhmä saapuu Hattulaan kesäksi toteuttamaan tämän suuren maalaushankkeen. Heidän mukaansa liittyy pian paikallinen savenvalaja, nuori nainen nimeltä Pelliina. Romaanissa heräävät mielikuvituksekkaasti elämään niin maalariryhmän jäsenten ja toteutusta valvovien henkilöiden väliset jännitteet kuin maalarien kokemat taiteellisen työskentelyn tuskatkin. Pelliinan hahmo on tietämätön kansannainen, joka ihmettelyllään johdattelee lukijaa pohtimaan kuvia ja niiden syntyä ja jonka kasvutarina muodostuu romaanin pääjuoneksi. Juonen ohella romaani kuvailee ja selittää lukijalleen 1500-luvun keskiaikaista elämää Hattulassa eri hahmojen kautta. Tutuksi tulevat niin kirkonmenoihin liittyvät latinankieliset termit, maataloustyön vuodenkierto kuin elintarvikkeiden markkinahinnatkin.

Teos herätti melko laajaa huomiota mediassa (HS, YLE, Kulttuuritoimitus.fi). Keskiajan taiteen tutkijat puolestaan ihmettelivät tätä mediahuomiota. Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa. Monissa artikkeleissa myös sekoittuu romaanin inspiraation ja menneisyyden kuvittelun pohdinta ja ”faktatieto” Hattulan seinämaalauksista – oli tämä tieto sitten tutkimukseen nojaavaa tai ei.

Keskiajan taiteen tutkimuksen kannalta ongelmallinen lähestymistapa oli esimerkiksi Ylen artikkelissa, jossa toistuivat monet keskiaikaisiin kirkkomaalauksiin liitetyt harhakäsitykset, kuten käsitys ”huonosti maalaamisesta” esikuvien puutteessa. Esimerkiksi artikkelissa nostetaan evankelista Markusta symboloiva siivekäs leijona, jonka ulkoasun Kanto selittää sillä, etteivät keskiaikaiset maalarit olleet nähneet leijonaa. Tällainen käsitys keskiajan kuvista liittyy vahvasti taiteen arvottamiseen kuvaustavan ”realistisuuden” mittarilla, eikä huomioi keskiajankin taiteeseen kuuluvaa tyylittelyä, luovuutta ja idean kuvaamista näköisyyden sijaan.

Keskiaikaisia kirkkoja ja niiden maalauksia tuntuu tutkijan näkökulmasta vaivaavan eläväinen tarinaperinne. Se esiintyy useammin maalauksista käydyssä keskustelussa kuin varsinainen tutkittu tieto. Tämä on harmillista, koska näin yleinen historiakäsitys ja mielikuvat keskiajan kuvista jäävät elämään legendojen varassa. Yksi tällainen on HS:n ja YLE:n artikkeleissakin esiin nostettu väite siitä, että Hattulan kirkon Syntiinlankeemus -aiheessa Aatami ja Eeva peittäisivät genitaalejaan ”lapsekkaasti saunavihdoilla” viikunanlehtien sijaan. Tästä aiheesta on kirjoittanut uskontotieteilijä Aila Viholainen vuoden 2015 väitöskirjassaan, kumoten käsityksen saunavihdoista ja siten myös Eeva ja Aatami -kuvauksen erityisestä ”suomalaisuudesta”.

Syntiinlankeemus -aihe Hattulan kirkon kuorin eteläseinällä, 1500-luvun alku. Kuva: Janika Aho.

Tarinat ja perimätieto ovat eri asia kuin se, mitä maalauksista tiedetään tutkimuksen ansioista. Keskiajan taiteesta tehty tutkimus paljastaa kuitenkin maalauksista vähintään yhtä jännittäviä ja kiinnostavia seikkoja kuin tarinat. Yksi tällainen seikka vaikkapa Hattulan maalausten aiheissa esiintyvät monet Neitsyt Marian ihmeteoista kertovat kuva-aiheet, jotka osaltaan liittävät maalauskokonaisuuden yleiseurooppalaiseen mariologiseen ikonografiaan ja rikkaaseen Neitsyt Marian ihmetekoja käsittelevään, aidosti keskiaikaiseen tarinaperinteeseen. Helena Edgren on laatinut väitöskirjansa englannin kielellä aiheesta vuonna 1993. Julkaisujen englanninkielisyys onkin varmasti yksi syy siihen, miksi uusi tutkimus saavuttaa yleisön huonommin kuin vanhentunut tieto, kuten Katri Vuola kirjoitti blogitekstissään ”Onko fakta fiktiolle pahasta? ”. On kuitenkin journalistin vastuulla tehdä ero asiantuntijan ja taustatyötä tehneen kirjailijan välillä. Hyvässä journalismissa erotellaan faktatieto ja mielikuva – uutisartikkeli voi tarinallistaa fiktiivisen romaanin syntyprosessia, muttei kertoa tarinoita menneisyydestä faktana.

On toki jollakin asteella ymmärrettävää, että asiantuntijan tunnistaminen keskiajan historiaan perehtyneistä ihmisistä voi olla haastavaa. Keskiaikaa tai keskiajan taidetta koskeva yleissivistys on yleisesti ottaen heikkoa, eikä se ole ihmekään, jos tarkastelee keskiajan kulttuurihistorian roolia peruskoulu- ja lukio-opinnoissa. On valitettavan yleinen käsitys, että keskiajasta Suomessa ”ei tiedetä juuri mitään.” Se, että jostakin aiheesta tiedetään vain hyvin vähän, on suhteellinen käsite ja yleensä kertoo lausujansa perehtyneisyyden puutteesta. Tämä akateemisessa maailmassa tuttu ajatuskiemura ilmenee yleensä opiskeluvaiheen pohdinnoissa – esimerkiksi kandidaatintutkielmaa, gradua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa laatiessa ajatus aiheen tutkimattomuudesta tuntuu relevantilta lähtökohdalta, kunnes vääjäämättömästi törmää aiheen monitahoisuuteen, laajaan tutkimuskenttään ja kytköksiin eri ilmiöiden ja teoreettisten viitekehysten välillä.

Keskiajan kuviin liitetyistä käsityksistä yksi sitkeimmistä toistuu niin romaanissa kuin siitä kirjoitetuissa artikkeleissakin – nimittäin se, että keskiajalla ihmiset eivät juuri nähneet kuvia ja täten kirkkomaalaukset ja niiden toteuttaminen olivat jotain mystistä, jota ”tavallinen ihminen” ei voinut käsittääkään. Tämän käsityksen sekoittuminen luterilaiseen kuvakäsitykseen, jossa kirkkomaalausten funktio on opettaa tietämätöntä rahvasta uskonkappaleista elää valitettavan voimakkaasti liitettynä keskiajan kirkkomaalauksiin.

Tällainen käsitys jättää täysin huomiotta keskiajan kirkkotilan visuaalisen rikkauden: Kuvia oli itseasiassa kaikkialla muuallakin kuin seinissä. Alttarikaapit, pyhimysveistokset, kirkkotekstiilit, ehtoollisvälineet ja kirkoissa säilytettävät käsikirjoitukset olivat täynnä kuvia. Lisäksi on huomioitava, että valtava määrä keskiajan kuvia on kadonnut keskiaikaisten puukirkkojen ja muiden puisten rakennusten mukana. Meille säilynyt fragmentaarinen aineisto on siis vain murto-osa tästä kaikesta. Jäljelle jääneet esineet ja maalaukset ovat nekin kuluneita, muokattuja, osin tuhoutuneita. Fragmentaarisuudessaan tätä aineistoa voisi kuvailla jonkinlaisen valtavan puun rangaksi, josta puutuvat niin oksat, lehdet kuin lehtien tuhannet väritkin.

Itse romaani, Rottien pyhimys, on kuitenkin ensisijaisesti keskiajan taiteen tutkijalle suuri ilo. Kirja on romaanina vetävää ja viihdyttävää luettavaa. 1500-luvulle sijoittuvia romaaneja ei ole suomeksi kirjoitettu mitenkään liiallisesti ja uskoisin, että teos varmasti herättää monien lukijoiden kiinnostuksen keskiaikaisia kirkkoja ja kirkkomaalauksia kohtaan. Teoksen kansigrafiikasta tuli kylläkin mieleeni lähinnä kiireessä itse laatimani power point -liuska keskiajan taidetta käsittelevälle luennolle.

Tarinallisuudella on paikkansa ja kirjailijan vapaus on täysin kiistämätön edellytys taiteen syntymiselle. Journalismilla, kuten tieteelläkin, on kuitenkin väistämättömiä velvollisuuksia: Lähdekritiikki, asiantuntijoiden kuuleminen, faktojen tarkistaminen sekä itsensä korjaaminen. Olisi minustakin ollut hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa iloitteleva kirja-arvio vuoden historiallisen romaanin tapauksesta, kun tehdä tylsästi velvollisuuteni ja puuttua tieteenalaani koskevaan, perättömiä juttuja levittelevään keskusteluun. Eevan ja Aatamin saunavihdat saattavat vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta suuressa historiakäsityksen kuvassa, mutta väitän, ettei näin ole. Pienet yksityiskohdat, ihmisten mieliin jäävät tarinat, muokkaavat käsityksiämme ja mielikuviamme – myös menneisyydestä. Niin kauan kuin menneisyyden kuvia katsotaan kuin ne olisivat jotakin puolittaista, naiivia fiktiota, jää myös historia- ja ihmiskäsityksemme helposti sen varaan.

* * *

FM Janika Aho on keskiajan taidehistorian tutkija, joka laatii väitöskirjaansa Suomen keskiaikaisista kirkkomaalauksista Koneen Säätiön apurahalla.

Lisää tietoa ajankohtaisesta keskiajan taiteen tutkimuksesta: Carving Out Transfomations – Muutoksen veistäjät -hanke: https://blogit.utu.fi/wooden/

Tekstissä mainittu FM Katri Vuolan blogiteksti SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa: http://neba.finlit.fi/blogi/onko-fakta-fiktiolle-pahasta/

Keskustelua asiantuntijuudesta keskiajan taiteen saralla luvassa myös kesän aikana julkaistavassa Kidutetut Neitsyet -podcastin jaksossa, jossa vieraana on yliopistonlehtori, dos. Elina Räsänen.

Romaaneja keskiajasta

Published on by glossa

Jasmina Ollikainen

Tuskin mikään muu aikakausi kiinnostaa kaunokirjallisuuden kirjoittajia ja lukijoita yhtä paljon kuin keskiaika. Keskiaika on nähty synkkänä ja mystisenä ajanjaksona, ja niinpä se on ollut innostava lähtökohta niin kansallisromantiikalle kuin uudemmallekin fantasialle. Kaikkien tuntema Game of Thrones on hakenut innoituksensa juuri sotaisista viikingeistä ja linnanneidoista ynnä muusta keskiaikaan liittyvästä. Itse en ole tätä sarjaa erityisen tiiviisti seurannut tai lukenut, mutta aikoinaan minuun vaikutuksen teki Umberto Econ dekkarimainen romaani, Ruusun nimi, joka kertoo italialaisen luostarin elämästä 1300-luvun Italiassa.

Keskiajan innoittamia fantasiakirjat pitävät pintansa, mutta myös realistisempi kerronta vaikuttaa olevan suosittua. Itse kiertelen kirjakauppoja ja kirjamessuja ja selailen mielelläni juuri tämän aihepiirin romaaneja. Seuraavaksi esittelen muutaman kirjan, jotka ovat ilmestyneet tänä vuonna. En ole niitä vielä lukenut, mutta takakansiensa ja muun niistä kuulemani perusteella ne vaikuttavat erittäin varteen otattavilta kirjoilta.  

Kuva: Jasmina Ollikainen

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru

Ivalolaisen Seppo Saraspään romaani Kaulahopeiden taru kertoo 1100-luvusta. Orja nimeltä Karri haaveilee vapaudesta ja saavuttaakin sen. Hän pääsee mukaan taisteluihin, mutta joutuu kamppailemaan uuden kristillisen vakaumuksensa ja soturinroolinsa välillä.  Kirja on saanut innoituksensa kaulahopeista, jotka kirjailija on itse löytänyt Nanguniemestä vuonna 2003.

Kaulahopeiden taru on yksi monista myöhäisrautakaudesta kertovista kirjoista, joita viime vuosina on julkaistu. Teoksen on kustantanut Karisto ja sitä saa ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta.

Kuva: Into Kustannus

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Virolaiskirjailija Indrek Hargla on kotimaassaan suosittu kirjailija ja keskittynyt erityisesti dekkarien kirjoittamiseen. Hänen teoksistaan on suomennettu juurikin kuusiosainen sarja, joka sijoittuu 1400-luvun Tallinnaan. Siinä rikoksia selvittää apteekkari nimeltä Melchior.

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru on tämän sarjan kuudes osa. Tällä kertaa apteekkarin omakin henki on uhattuna, kun salaperäisen Gotlannin pirun kerrotaan saapuneen Tallinnaan.  Kuusi hopeasolkea johdattavat apteekkarin piispan palatsille Tartoon. Lisäksi hän saa tietää poikansa liittyneen salamurhaajien kiltaan.

Suomeksi kirjan on kustantanut Into Kustannus oy ja kirjaa saa muun muassa sen nettisivuilta.

Lähteet:

https://www.karisto.fi/sivu/tuote/kaulahopeiden-taru/2522617

https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

Keskiajan myytit murtuvat

Published on by glossa

Karolina Kouvola

Keskiaikaan liitetään arkipuheessa erilaisia myyttejä: haarniskat vaikeuttivat taistelemista, yksinäisen naisen uhkana oli tulla poltetuksi noitana ja inkvisitio rypi sadistisuudessaan. Yleisessä keskustelussa pimeään keskiaikaan viitataan yleensä silloin, kun halutaan viitata jollain tavalla huonoon, vanhanaikaiseen tai muutoin epäkelpoon seikkaan tai asiantilaan, sillä keskiaikahan oli tunnetusti epätieteellistä ja epäinhimillistä aikaa. Vai oliko?

Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki keskustelevat Tahkokallion teoksesta Pimeä aika Tieteiden talon suuressa salissa.
Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki keskustelevat Tahkokallion kirjasta Tieteiden talolla 9.10.2019.

Lokakuisena iltana Tieteiden talolla historioitsijat Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki käärivät hihansa ja ryhtyivät keskiajan myyttien murtamiseen. Tahkokallio on vastikään julkaissut keskiajan myyttejä tutkivan teoksen Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus) ja Reima Välimäki johtaa tutkimusprojektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa.

Alkusysäys Tahkokallion kirjaan tuli jo hänen väitöstutkimuksensa aikana. Usein tutkijat kohtaavat yllättäviäkin yleistyksiä kertoessaan tutkimusaiheestaan, ja myös Tahkokalliolle esitettiin hyvinkin stereotyyppisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä yksi yleisimmin esitetyistä oli “noh, olikos se keskiaika nyt niin pimeä?” Väitöksensä jälkeen Tahkokallio ryhtyi pohtimaan omiakin ennakkokäsityksiään keskiajasta, joita hänellä oli ollut perusopintojensa alussa. Kustantamon edustajan kehotuksesta hän päätti tarttua kynään ja näin sai alkunsa keskiajan myyttejä murtava teos.

Kirjassa on esitelty kymmenen keskiaikaan liittyvää myyttiä, mutta jotain keskiaikaan liitetyistä käsityksistä nykyaikana kertoo se, että alun perin myyttejä oli kaksinkertainen määrä. Joitakin myyttejä yhdistettiin toisiinsa. Näin kävi myyteille, ettei keskiajalla olisi ollut yksilöllisyyttä tai lapsuutta. Taiteeseen liittyvät kysymykset kiinnostivat myös kirjoittajaa, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, ettei tiedä aiheesta tarpeeksi ja taidehistoriaan itsensä sisälle lukeminen olisi lopulta vaatinut kohtuuttoman paljon lisäperehtymistä. Joihinkin aiheisiin, kuten seksiin liittyviin asenteisiin kirkossa ja sen ulkopuolella, olisi ollut vaikea löytää yksittäistä näkökulmaa, mutta toisaalta keskiaikaan liitetyistä mielikuvista puhuttaessa nämä aiheet ovat kuitenkin aina aivan pinnan alla.

Feodalismi toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tiettyyn rajattuun maantieteelliseen alueeseen, aikaan tai ilmiöön liittyvä seikka yhdistetään koskemaan kokonaista aikakautta. Yleistäminen tapahtuu yleensä kouluopetuksen tai tieteen yleisesitysten myötä, joissa täytyy tiivistää laajoja kokonaisuuksia. Keskiaika on ajanjaksona hyvin laaja alkaen 700-luvulta ja jatkuen 1400-luvulle, joten väistämättä kaikki alueelliset ja ajalliset variaatiot eivät mahdu kattokäsitteen alle yleiskielessä. Mutta jotta keskiajasta voidaan puhua, tarvitaan kaikille tuttuja yleiskäsitteitä. Kuten Tahkokallio tiivisti, historia on merkittävä yhteiskunnallisesti vain silloin, kun ihmiset voivat lähestyä sitä jollain tavoin, ja siihen tarvitaan yleiskäsitteitä.

Keskiajan synkistymiseen on saattanut vaikuttaa tutkimus itsessään. Myöhäiskeskiajan tutkijat ovat kirjoittaneet maailmanlopun meiningeistä klassikkoteoksiksi jääneitä kokonaisesityksiä, yhtenä kuuluisimmista Johan Huizingan Keskiajan syksy (1919). Vaikka nämä varhaiset yleisesitykset sisältävät suoranaisia tutkimuksellisia virheitä, niiden merkitys mielikuvien muokkaajana on ollut suuri.Toisaalta myöhäiskeskiajalla muodostuivat jo renessanssin ensimmäiset piirteet, joten rutosta ja taloudellisesta ahdingosta huolimatta kaikki toivo ei ollut vielä myöhäiskeskiajallakaan menetetty.

Ihannoivasti keskiajan ritariutta kuvaava mustavalkokuva.
1800-luku oli sekä synkkien että ruusuisten keskiaikakuvien aikaa. Kuva Leon Gautiérin teoksesta La chevalerie (1895).

Keskiaikaan liittyvät mielikuvat saivat alkunsa 1800-luvulla, kun mm. nationalistiseen kuvastoon etsittiin kunkin maan historiasta uljaita esikuvia. Esimerkiksi Jeanne D’Arc nostettiin ranskalaisuuden esitaistelijaksi.

Oikeastaan koko keskiajasta ei paljoa puhuttu keskiaikana ennen 1800-lukua. Kirkon ja tieteen välinen vuoropuhelu nähtiin tuolloin hyvin polarisoituneena. Ajatus litteästä maasta, jolla vanhoilliset kirkonmiehet pelottelevat uteliasta, ihmiskuntaa eteenpäin vievää tiedettä edustavaa Kolumbusta ennen tämän merimatkaa länteen, sai suuren suosion ja jäi elämään yleiseen käsitykseen keskiajan takaperoisuudesta. Keskiajan kirkko nähdään usein ihmisen elämää kurjistavana ja rajoittavana tekijänä, vaikka todellisuudessa keskiajan katolinen kirkko ei pyrkinyt saamaan yksittäisiä ihmisiä hallintaansa eikä sillä olisi ollut siihen keinojakaan.

Romanttiset mielikuvat ihannoidusta ritariudesta ovat muuttuneet vajaassa kahdessasadassa vuodessa mudassa ryömivään, moraaliltaan kyseenalaiseen Game of Thrones-ritariin. 2010-luvun tuottama keskiaikafiktio nojaa aikaisempaa enemmän kyynisyyteen ja ironiaan, sekä näkemykseen siitä, että ideologioiden taakse pyritään piilottamaan jotakin päivänvaloa kestämätöntä. Kuitenkin keskiaikaisen ritariuden takana oli tavoite luoda ihanteita, joilla pystyttiin paremmin säätelemään sodan aiheuttamaa henkistä kuormitusta. Ritarius on käsitteenä monitahoinen ja se on puettu eri aikakausina erilaisiin ideologisiin vaatteisiin kuvastamaan kunkin aikakauden mielialoja.

Keskiaikaa käsittelevissä yleistyksissä on hyvä pitää mielessä kaksi asiaa: suhteellisuus ja keskiajan vaikutus nykyisin arvostettavina pidettyihin asioihin. Keskiajalla vallinnutta oletettua kurjuutta on usein liioiteltu suhteessa antiikkiin tai uudenajan alkuun. Kuitenkin Euroopan väestö oli esimerkiksi 1800-luvun alussa hyvin heikosti ravittua verrattuna keskiaikaan, mikä vaikutti elinikään ja immunologiaan. Lisäksi monilla meidän nykyään arvostamillamme asioilla, kuten yksilönoikeuksilla ja tieteellä, on keskiajalla luotu pohja.

Keskiaika on melkoisen väheksytty ajanjakso siihen nähden, mitä oikeasti pitkällä aikavälillä tapahtui ja miten paljon se on vaikuttanut nykyaikaan. Ehkäpä jatkossa voisimme puhua keskiajasta neutraalimmin, heijastamatta siihen niin paljoa oman aikakautemme toiveita ja pelkoja?

* * *

TM Karolina Kouvola on väitöskirjatutkijana uskontotieteen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheenaan ovat Suomen rannikkoalueen ruotsinkieliset tietäjät.