Antti Ijäs
Keskiaikaisen musiikin ja ruoanlaiton ohella eräs eniten harrastuneisuutta herättävistä medievalismin muodoista on keskiaikaisten liikuntataitojen sekä välineistön rekonstruointi sekä näihin perustuvat urheilulajit. Näissä merkeissä järjestettiin Turun linnan turnajaiset 11.–14.7.2019 jo neljättä kertaa. Tapahtuman järjesti Historiallisen ratsastuksen seura. Turnajaisissa nähdyt historialliset ratsastuslajit olivat jousting eli peitsitaistelu ja skill-at-arms eli aseenkäsittelyradan suorittaminen ratsain. Muita lajeja olivat historiallinen miekkailu eli HEMA ja Medieval Combat Sport eli ”buhurt”. Tässä kirjoituksessa esitän muutamia hajanaisia huomiota kyseisistä nykyaikaisista lajeista ja niiden historiallisesta taustasta.
Jousting eli peitsitaiselu oli luonnollisesti turnajaisten kohokohta. Joustingissa ottelijat laukkaavat toisiaan vasten yrittäen rikkoa peitsensä kärjen vastustajan osuma-alueeseen, joka muodostuu ylävartalon vasemmasta puolesta, käytännössä sen peittävästä kilvestä. Osumasta saa pisteen, peitsen rikkomisesta kaksi tai kolme pistettä; pistesakkoja jaetaan väärästä askellajista, oman peitsen hallinnan menettämisestä sekä siitä, ettei näytä kilpeään kunnolla.
Toisin kuin peitsitaistelu, skill-at-arms koostuu yksiselitteisesti yksilö- tai oikeammin yksittäisen ratsukon suorituksista. War-sarjassa kilpaillaan suorittamalla haarniskassa ilman kypärää ja hansikkaita rata, jonka tehtävät perustuvat sodassa vaadittavaan aseenkäyttöön: peitsellä poimitaan renkaita sekä isketään vihollista markeeraavaa harjoitusmaalia (”quintain”) ja miekalla halkaistaan miehen pään korkeudelle asetettuja omenoita. Hunting 1 ja 2 -sarjoissa kilpaillaan ilman haarniskaa, ja tehtävät ovat periaatteessa metsästykseen liittyviä – peitsellä muun muassa täräytetään kumoon villisikamaali – vaikka renkaiden poiminta ja omenoiden halkaisu ovat myös mukana.
Pitkämiekkaturnaus oli Turun historiallisen miekkailun seuran järjestämä. Turnaus perustui kukkulan kuningas -tyyppiseen järjestykseen, jossa kunkin ottelun voittaja jää kehään kuninkaaksi ottamaan vastaan seuraavan haastajan: sekä kuninkaalla että haastajalla on käytössään viisi hyökkäystä kalkituilla miekoilla (pistot eivät ole sallittuja), joiden jälkeen tutkitaan, kummalla on osumasta tullut liitujälki korkeammalla; paras mahdollinen osuma on luonnollisesti keskellä päälakea. Turnauksen toinen puolisko, jota en nähnyt kunnolla, oli pudotuskilpailu. Historiallisessa miekkailussa käytettävä varustus on nykyaikaisen miekkailuvarustuksen pohjalta historiallista miekkailua varten kehitettyä mallia.
Medieval Combat Sport Finlandin hallinnoima Medieval Combat Sport eli ”buhurt” piti sisällään kaksi eri lajia: ottelemisen yksi yhtä vastaan sekä joukkueiden välisen ottelun. Yksi yhtä vastaan -ottelussa ottelijat keräävät pisteitä lyömällä vastustajaa aseellaan; joukkueottelussa tarkoituksena on saada vastustaja kaadettua maahan, jolloin viimeisenä pystyssä oleva joukkue voittaa. Ottelut käydään tylpillä aseilla koko vartaloa suojaavassa haarniskassa. Pistot ja iskut niskaan ovat kiellettyjä.
Historiallisten lajien harrastajille suuri osa harrastamisen mielekkyydestä ja merkityksestä syntyy niiden koetusta historiallisesta autenttisuudesta. Historiallisten taitojen henkiinherättäminen on siis päämäärä itsessään. Kun kisoja järjestetään museoiden yhteydessä ja niiden myötävaikutuksella, voidaan historiallinen autenttisuus nähdä myös edellytyksenä museolaissa elämysten tarjoamisen lisäksi mainitulle päämäärälle vahvistaa ymmärrystä historiasta.
Eniten historiallisuutta korostettiin molemmissa ratsastuslajeissa: peitsitaistelun sanottiin tapahtuvan historiallisten sääntöjen mukaan, ja tehtäväratojen olevan peräisin ”historiallisista manuaaleista”. Historiallisen ratsastuksen seuran sivuilta ei löydy suoraa tietoa näistä lähteistä, mutta seurassa harjoitellaan myös kamppailutaitoja ratsain, minkä lähteiksi mainitaan nimeltä Fiore dei Liberi (k. 1409 jälkeen), Johannes Liechtenauer (floruit 1300-luvun lopulla) sekä Portugalin kuningas Edvard I (1391–1438).
1400-luvun taitteessa toimineen Fiore dei Liberin Fior di battaglia tunnetaan neljästä käsikirjoituksesta. Ensimmäinen editio Pisani-Dossi-suvun hallussa olleesta, sittemmin kadonneesta käsikirjoituksesta otsikolla Flos duellatorum ilmestyi 1902 Francesco Novatin toimittamana. Ohjeistuksiltaan yksityiskohtaisempi ja siten tärkein lähde on kuitenkin käsikirjoitus Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, joka löytyy digitoituna sen omistavan museon sivuilta. Tämä ns. Gettyn-käsikirjoitus on ilmestynyt editiona 2006 Massimo Malipieron toimittamana. Molempien mainittujen käsikirjoitusten tekstit ovat ilmestyneet myös vuonna 2002 Marco Rubbolin ja Luca Cesarin toimittamana. Molemmista laitoksista löytyvät rinnakkaistekstit kolmannesta, fragmentaarisesta käsikirjoituksesta New York, Morgan Library & Museum, MS M.383. Neljäs, latinankielinen käsikirjoitus (Pariisi, BNF, ms. lat. 11269) on tullut laajempaan tietoisuuteen vasta myöhemmin.
.jpg){kind=link}
Fioren teos käsittelee painia, kamppailua erilaisilla aseilla haarniskassa ja ilman sekä kamppailua ratsain niin miekalla, peitsellä kuin painiotteillakin. Varsinaista ratsastustekniikkaa ei juuri käsitellä, ja ratsain käytävän kamppailun konteksti on hieman vakavammassa kaksintaistelussa, jossa kyseeseen tulevat muun muassa vastustajan iskujen aktiivinen välttämäinen, hyökkäyksen kohdistaminen vastustajan hevoseen sekä vastustajan vetäminen alas satulasta.
Toinen mainittu lähde, Johannes Liechtenauer, on mahdollisesti ollut elossa n. 1390, jolloin ensimmäinen hänen oppejaan sisältävä käsikirjoituslähde (Nürnberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a) on tuotettu. Liechtenauer laati kamppailuoppinsa runomuodossa ”salaisilla sanoilla”, joihin hänen seuraajansa ovat kirjoittaneet selityksiä. Tunnetuimpia lähteitä näille selityksille ovat käsikirjoitukset Dresden, SLUB, C. 487 1500-luvun alusta sekä Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 vuodelta 1452. Kuten Fiore, Liechtenauer käsittelee miekkailua ilman haarniskaa sekä taistelua haarniskassa ja ratsain, mutta hänen asevalikoimansa on hieman suppeampi. Ratsain kamppailun sisältöön pätevät samat huomiot kuin Fioreen.
Turun linnan turnajaisissa ei kuitenkaan varsinaisesti taisteltu ratsain vaan tehtiin aseenkäsittelysuoritteita sekä oteltiin peitsitaistelussa. Kumpaakin aihetta käsittelee laajasti kolmas mainittu lähde. Portugalin kuningas Edvard (Duarte) I kirjoitti Ksenofonin Hevostaidon jälkeen vanhimman säilyneen hevostaitoa koskevan oppaan, joka on säilynyt yhdessä ainoassa käsikirjoituksessa Pariisi, BNF, ma. port. 5 (fol. 99r alkaen). Editio princeps ilmestyi 1842 J. I. Roqueten toimittamana; Jeffrey L. Forgengin englanninkielinen käännös on ilmestynyt vuonna 2016. Teos käsittelee yksityiskohtaisesti ratsastustekniikkaa sekä aseiden käyttöä niin taistelussa kuin metsästyksessä viitaten myös turnajaisiin; teos sisältääkin yhden varhaisimmista maininnoista keskiaidasta, jonka käyttö levisi Pyreneiden niemimaalta muualle Eurooppaan 1400-luvun aikana. Keskiaita teki kohtaamisesta ainakin hieman turvallisempaa, sillä ratsut eivät voineet enää törmätä toisiinsa.
Aseenkäsittelyn tositilanteessa ei tarvitse tietenkään motorisesti juurikaan erota (ystävällismielisestä) kilpailutilanteesta. 1000-luvulta alkaen käytyjen turnajaisten juuret ovat ratsuväen taistelussa, ja ne kokivat sydänkeskiajalla muodonmuutoksen eräänlaisesta sovitusta sodankäynnistä aateliston omaksi urheiluspektaakkeliksi. Sodankäynnin ja sodankäyntiin perustuvan urheilun eriytymisen kautta kehittyi sotavarustuksen rinnalle myös erityisiä turnajaisvarusteita, joista varhaisimmat varmat tiedot ovat 1400-luvun alkupuolelta. Tylsiä miekkoja ja tylppiä peitsiä käytettiin jo aikaisemminkin.
Kuten ratsuväen taistelussa, turnajaisten ytimessä eivät olleet alkujaan yksittäiset kaksintaistelut vaan ratsuväen rynnäkkö. Muodostelmassa liikkumiseen viittaa mahdollisesti myös turnajaisia merkitsevien sanojen pohjalla oleva latinan torneamentum, joka on johdettu sanasta tornare ’kääntyä’. Myös Konungs skuggsjá, norjalainen ruhtinaspeili 1200-luvun puolivälistä, mainitsee erikseen ritarin tarpeen kouluttaa ratsunsa kääntymään laukassa (Holm-Olsenin edition s. 58, rivit 39–40). Tästä huolimatta ritarit taistelivat ja ottelivat toki myös jalan. Peitsillä käytävien kaksintaisteluden merkitys turnajaisissa alkoi kasvaa 1200-luvulta alkaen, ja ne saavuttivatkin lopulta sen keskeisen osan, joka niillä vieläkin on mielikuvissa keskiaikaisista turnajaisista.
Varsinaisista turnajaisista eli joukkuetaistelusta käytetään nykyään usein nimitystä mêlée. Historiallisesti varsinaisten turnajaisten rinnalla esiintyi vähemmän muodollisia otteluita, joista käytettiin aikalaistermiä buhurt. Aikalaistermien osalta rajanveto ei kuitenkaan ole aina selkeää. Harrastuspiireissä nimitystä ”buhurt” käytetään viitattaessa Medieval Combat Sportiin, vaikka joukkuetaistelua pidetään ilmeisesti tässäkin tapauksessa ”varsinaisena” buhurtina. Kilpailuformaatti ei suoranaisesti vastanne mitään tunnettua historiallista ottelukäytäntöä. On tosin mainittava, että haarniskojen historiallisuutta (ja painoa) korostettiin useampaan otteeseen, mutta itse kilpailumuodon historiallisuuteen viitattiin vain ohimennen.
Koska edellä viittasin kamppailukirjojen sisällön yhteydessä taisteluun haarniskassa, on syytä huomata, että Medieval Combat Sport ei simuloi haarniskassa käytävää vakavaa taistelua: haarniska toimii ensisijaisesti kilpailijoiden suojavarusteena samalla tavalla kuin amatöörinyrkkeilijöiden kypärä ja nyrkkeilyhanskat; taistelukentällä ja kaksintaistelukehässä haarniska toimii toki myös suojavarusteena, mutta taistelijoiden päämääränä on läpäistä se esimerkiksi pistämällä sen aukoista.
Yksityiskohtaisimmin historialliseen lähdemateriaaliin paneutui Turun historiallisen miekkailun seura, jonka ohjelmaan merkityistä esiintymisistä kaksi olikin pyhitetty kyseisen harrastuksen esittelylle. Käytössä olevista lähteistä mainittiin tärkeimmäksi jo edellä käsitelty Fiore dei Liberi, vanhin tunnettu kamppailukirja 1300-luvun alusta eli Leeds, Royal Armouries, MS I.33 sekä tarkemmin määrittelemätön sotilassapelin lähde 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.
Fiore dei Liberin osalta nähtiin erilaisia harjoituksia tikarilla, miekalla ja varsikirveellä. Tikarin osalta nähtiin muun muassa tikarihyökkäyksen torjuntaa seuraava käsilukko eli mezana ligadura (Gettyn-käsikirjoitus fol. 10v, alh. vas.), miekkailusta nähtiin puolestaan pistoja vastaan tehtävät scambiar de punta (fol. 26v, ylh. vas.) ja romper de punta (fol. 26v, alh. vas.), miekanriisto tor di spada lo sourano (fol. 30r, alh.) sekä punta falsa puolustuksineen (fol. 27v, ylh.).
.jpg){kind=link}
Kuten todettua, toiseksi lähteeksi mainittu käsikirjoitus I.33, joka käsittelee miekkaa ja kupurakilpeä, on vanhin tunnettu eurooppalainen kamppailukirja. Teos on ilmestynyt Franck Cinaton ja André Surprenantin toimittamana editiona 2009, ja teoksen kanssa pisimpään työskennelleen Jeffrey L. Forgengin toimittama tekstilaitos ilmestyi kolmannen kerran korjattuna laitoksena vuonna 2018. Kyseisen lähteen oppeja esiteltiin näytösottelussa, jossa ei ilmeisesti kuitenkaan erikseen pyritty mallintamaan käsikirjoituksessa nähtäviä liikesarjoja.
Edellisten, keskiaikaisten asetekniikoiden lisäksi nähtiin myös myöhempien aikojen sotilassapelin harjoitteluun pohjautuvaa keppitaistelua (single stick).
Itse miekkailukisan sääntöjen todettiin perustuvan löyhästi historiallisiin kilpailumuotoihin (Facebookista: ”Kisan säännöt ovat yhdistelmä vanhoja eurooppalaisia turnauksia muutamin modernein muutoksin”). Formaatti perustuu Matt Galasin tutkimuksiin belgialaisten miekkailukiltojen toiminnasta. Joka tapauksessa kyseinen kisamuoto on jokseenkin kaukana siitä kamppailullisesta kontekstista, jota varten Fiore tai Liechtenauer teoksensa kirjoittivat.
Lopuksi muutamia havaintoja katsojan näkökulmasta. Ratsastuslajit vetosivat yleisöön ja myös vetivät yleisöä ilmiselvästi eniten. Kyse tuskin oli siitä, että paikalle olisi eksynyt merkittäviä määriä peitsitaistelun aktiivisia seuraajia. Suosio johtui luultavasti paitsi hevosista, myös siitä, että kilpailijat olivat ratsuineen persoonia, joihin yleisö loi jonkinlaisen yhteyden: ihmiset kannustivat paitsi altavastaajia eli kilpailijoita, joilla oli ongelmia hevosensa kanssa, myös luonnollisesti suomalaisia kilpailijoita.
Huonoiten tässä mielessä näytti menestyvän historiallinen miekkailu. Ottelut olivat lyhyitä, ja niitä seurasi pitkähkö osumien vertailu, jonka jälkeen kävi ilmi, kumpi oli voittaja. Medieval Combat Sportissa puolestaan oli selvää molemmissa ottelulajeissa, kumpi oli voitolla: häviäjä oli se, joka otti silmin nähden enemmän iskuja vastaan, tai joukkue, joka saatiin ensin kumoon. Sama päti myös jousting- ja skill-at-arms -kisoissa, joissa suoritukset olivat yleisön tulkittavissa, ja lisäjännitystä syntyi lyhyestä odotuksesta ennen lopullisten pisteiden julistamista. Oma osuutensa oli luultavasti myös sillä, että historiallisessa miekkailussa käytettiin nykyaikaisia miekkailuvarusteita historiallisen näköisten haarniskojen sijaan, mikä tosin selitettiin sillä, että päämääränä ei ole historian elävöittäminen vaan se, että ”tekeminen” on historiallista.
Antti Ijäs tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa 1300-luvun alussa latinaksi kirjoitetun miekkailuoppaan kielestä ja genrestä. Tutkimuksen vaiheita voi seurata blogissa Studia Dimicatoria.
Editioita ja käännöksiä:
- Cinato, Franck & André Surprenant (toim. & käänt.). Le Livre de l’Art du Combat. Liber de arte dimicatoria. CNRS editions 2009.
- Forgeng, Jeffrey L. (käänt.). The Book of Horsemanship by Duarte I of Portugal. The Boydell Press 2016.
- Forgeng, Jeffrey L. (toim. & käänt.). The Medieval Art of Swordsmanship. Royal Armouries MS I.33. Royal Armouries 2018.
- Hagedorn, Dierk (toim. & käänt.). Peter von Danzig. Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8. VS-Books 2008.
- Halla-aho, Hilla (käänt.). Ksenofon. Hevostaito. Tammi 2003.
- Holm-Olsen, Ludvig (toim.). Konungs skuggsiá. Norrøne tekster nr. 1. Kjeldeskriftfondet 1983.
- Malipiero, Massimo (toim.). Il Fior di battaglia di Fiore dei Liberi da Cividale. Ribis 2006.
- Novati, Francesco (toim.). Flos duellatorum. Instituto italiano d’arti grafice. 1902.
- Roquete, J. I. (toim.). Leal conselheiro, o qual fez Dom Duarte, […] seguido do Livro da ensinanca de bem cavalgar toda sella. J. P. Aillaud 1842.
- Rubboli, Marco & Luca Cesari (toim.). Flos duellatorum. Manuale di arte del combattimento del XV secolo. Il Cerchio 2002.
- Wierschin, Martin (toim.). Meister Johann Liechtenauers Kunst des Fechtens. Münchener Texte und Untersuchungen zur deutschen Literatur des Mittelalters 13. C. H. Beck 1965.