Karolina Kouvola
Keskiaikaan liitetään arkipuheessa erilaisia myyttejä: haarniskat vaikeuttivat taistelemista, yksinäisen naisen uhkana oli tulla poltetuksi noitana ja inkvisitio rypi sadistisuudessaan. Yleisessä keskustelussa pimeään keskiaikaan viitataan yleensä silloin, kun halutaan viitata jollain tavalla huonoon, vanhanaikaiseen tai muutoin epäkelpoon seikkaan tai asiantilaan, sillä keskiaikahan oli tunnetusti epätieteellistä ja epäinhimillistä aikaa. Vai oliko?
Lokakuisena iltana Tieteiden talolla historioitsijat Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki käärivät hihansa ja ryhtyivät keskiajan myyttien murtamiseen. Tahkokallio on vastikään julkaissut keskiajan myyttejä tutkivan teoksen Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus) ja Reima Välimäki johtaa tutkimusprojektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa.
Alkusysäys Tahkokallion kirjaan tuli jo hänen väitöstutkimuksensa aikana. Usein tutkijat kohtaavat yllättäviäkin yleistyksiä kertoessaan tutkimusaiheestaan, ja myös Tahkokalliolle esitettiin hyvinkin stereotyyppisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä yksi yleisimmin esitetyistä oli “noh, olikos se keskiaika nyt niin pimeä?” Väitöksensä jälkeen Tahkokallio ryhtyi pohtimaan omiakin ennakkokäsityksiään keskiajasta, joita hänellä oli ollut perusopintojensa alussa. Kustantamon edustajan kehotuksesta hän päätti tarttua kynään ja näin sai alkunsa keskiajan myyttejä murtava teos.
Kirjassa on esitelty kymmenen keskiaikaan liittyvää myyttiä, mutta jotain keskiaikaan liitetyistä käsityksistä nykyaikana kertoo se, että alun perin myyttejä oli kaksinkertainen määrä. Joitakin myyttejä yhdistettiin toisiinsa. Näin kävi myyteille, ettei keskiajalla olisi ollut yksilöllisyyttä tai lapsuutta. Taiteeseen liittyvät kysymykset kiinnostivat myös kirjoittajaa, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, ettei tiedä aiheesta tarpeeksi ja taidehistoriaan itsensä sisälle lukeminen olisi lopulta vaatinut kohtuuttoman paljon lisäperehtymistä. Joihinkin aiheisiin, kuten seksiin liittyviin asenteisiin kirkossa ja sen ulkopuolella, olisi ollut vaikea löytää yksittäistä näkökulmaa, mutta toisaalta keskiaikaan liitetyistä mielikuvista puhuttaessa nämä aiheet ovat kuitenkin aina aivan pinnan alla.
Feodalismi toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tiettyyn rajattuun maantieteelliseen alueeseen, aikaan tai ilmiöön liittyvä seikka yhdistetään koskemaan kokonaista aikakautta. Yleistäminen tapahtuu yleensä kouluopetuksen tai tieteen yleisesitysten myötä, joissa täytyy tiivistää laajoja kokonaisuuksia. Keskiaika on ajanjaksona hyvin laaja alkaen 700-luvulta ja jatkuen 1400-luvulle, joten väistämättä kaikki alueelliset ja ajalliset variaatiot eivät mahdu kattokäsitteen alle yleiskielessä. Mutta jotta keskiajasta voidaan puhua, tarvitaan kaikille tuttuja yleiskäsitteitä. Kuten Tahkokallio tiivisti, historia on merkittävä yhteiskunnallisesti vain silloin, kun ihmiset voivat lähestyä sitä jollain tavoin, ja siihen tarvitaan yleiskäsitteitä.
Keskiajan synkistymiseen on saattanut vaikuttaa tutkimus itsessään. Myöhäiskeskiajan tutkijat ovat kirjoittaneet maailmanlopun meiningeistä klassikkoteoksiksi jääneitä kokonaisesityksiä, yhtenä kuuluisimmista Johan Huizingan Keskiajan syksy (1919). Vaikka nämä varhaiset yleisesitykset sisältävät suoranaisia tutkimuksellisia virheitä, niiden merkitys mielikuvien muokkaajana on ollut suuri.Toisaalta myöhäiskeskiajalla muodostuivat jo renessanssin ensimmäiset piirteet, joten rutosta ja taloudellisesta ahdingosta huolimatta kaikki toivo ei ollut vielä myöhäiskeskiajallakaan menetetty.
Keskiaikaan liittyvät mielikuvat saivat alkunsa 1800-luvulla, kun mm. nationalistiseen kuvastoon etsittiin kunkin maan historiasta uljaita esikuvia. Esimerkiksi Jeanne D’Arc nostettiin ranskalaisuuden esitaistelijaksi.
Oikeastaan koko keskiajasta ei paljoa puhuttu keskiaikana ennen 1800-lukua. Kirkon ja tieteen välinen vuoropuhelu nähtiin tuolloin hyvin polarisoituneena. Ajatus litteästä maasta, jolla vanhoilliset kirkonmiehet pelottelevat uteliasta, ihmiskuntaa eteenpäin vievää tiedettä edustavaa Kolumbusta ennen tämän merimatkaa länteen, sai suuren suosion ja jäi elämään yleiseen käsitykseen keskiajan takaperoisuudesta. Keskiajan kirkko nähdään usein ihmisen elämää kurjistavana ja rajoittavana tekijänä, vaikka todellisuudessa keskiajan katolinen kirkko ei pyrkinyt saamaan yksittäisiä ihmisiä hallintaansa eikä sillä olisi ollut siihen keinojakaan.
Romanttiset mielikuvat ihannoidusta ritariudesta ovat muuttuneet vajaassa kahdessasadassa vuodessa mudassa ryömivään, moraaliltaan kyseenalaiseen Game of Thrones-ritariin. 2010-luvun tuottama keskiaikafiktio nojaa aikaisempaa enemmän kyynisyyteen ja ironiaan, sekä näkemykseen siitä, että ideologioiden taakse pyritään piilottamaan jotakin päivänvaloa kestämätöntä. Kuitenkin keskiaikaisen ritariuden takana oli tavoite luoda ihanteita, joilla pystyttiin paremmin säätelemään sodan aiheuttamaa henkistä kuormitusta. Ritarius on käsitteenä monitahoinen ja se on puettu eri aikakausina erilaisiin ideologisiin vaatteisiin kuvastamaan kunkin aikakauden mielialoja.
Keskiaikaa käsittelevissä yleistyksissä on hyvä pitää mielessä kaksi asiaa: suhteellisuus ja keskiajan vaikutus nykyisin arvostettavina pidettyihin asioihin. Keskiajalla vallinnutta oletettua kurjuutta on usein liioiteltu suhteessa antiikkiin tai uudenajan alkuun. Kuitenkin Euroopan väestö oli esimerkiksi 1800-luvun alussa hyvin heikosti ravittua verrattuna keskiaikaan, mikä vaikutti elinikään ja immunologiaan. Lisäksi monilla meidän nykyään arvostamillamme asioilla, kuten yksilönoikeuksilla ja tieteellä, on keskiajalla luotu pohja.
Keskiaika on melkoisen väheksytty ajanjakso siihen nähden, mitä oikeasti pitkällä aikavälillä tapahtui ja miten paljon se on vaikuttanut nykyaikaan. Ehkäpä jatkossa voisimme puhua keskiajasta neutraalimmin, heijastamatta siihen niin paljoa oman aikakautemme toiveita ja pelkoja?
* * *
TM Karolina Kouvola on väitöskirjatutkijana uskontotieteen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheenaan ovat Suomen rannikkoalueen ruotsinkieliset tietäjät.