Petra Uusimaa
Syksyn pimeys ja synkkyys ovat jo pitkään merkinneet elämän ja kuoleman välisen rajan hämärtymistä. Siksi Kirsi Kanervan luento elävistä kuolleista islantilaisissa saagoissa 22.10. Oulun pääkirjastolla sattui otolliseen aikaan, vietetäänhän 2.11. pyhäinpäivää. Vaikka nykyisiltään pyhäinpäivä on kristillinen juhla, on sen takana pitkä kuoleman ja kuolleiden muistelun perinne, joka on läsnä vielä nykyisessä perinteessäkin. Kuten Kanerva luennossaan nostaa esille, pimeät vuoden- ja vuorokauden ajat olivat yleensä aikaa, jolloin kuolleiden ajateltiin nousevan ja lähtevän vaeltelemaan maan päällä. Eläviin kuolleisiin liittyviä uskomuksia on löydettävissä islantilaisesta keskiaikaisesta saagakirjallisuudesta, jotka ovat toimineet pohjana myös Kirsi Kanervan tutkimuksessa.
Elävät kuolleet olivat harvoin hyväntahtoisia, vaan yleensä niitä, jotka olivat kuolleet vihaisina tai joiden maanpäällisessä elämässä oli jäänyt jotain ratkaisematta. Islantilaisten saagojen elävät kuolleet olivat kaukana nykyajan zombeista, jotka vaeltelevat dystooppisissa todellisuuksissa tiedottomina ja suurimmaksi osaksi mädäntyneinä. Islannissa elävät kuolleet olivat tunnistettavissa ja heihin yleensä viitattiin entisellä nimellä juuri tunnistettavuutensa puolesta. Heidän ruumiinsa eivät olleet mädäntyneitä, ja heillä oli täysi tietoisuus ympäristöstään, vaikka he eivät usein avanneetkaan suutaan puhuakseen. Elävillä kuolleilla oli usein voimia, jotka erottivat heidät tavallisista tallaajista. Usein ainoastaan urheat ja voimakkaat sankarit pystyivät taistelemaan heitä vastaan. Pelkoa lisäsi myös uskomus siitä, että elävät kuolleet pystyivät levittämään tauteja kosketuksen voimalla.
Mikä sitten sai kuolleet nousemaan haudoistaan? Yleensä kyse oli ihmisistä, jotka olivat kuolleet vihaisina. Vihan ajateltiin säilyvän ruumiissa eräänlaisena elinvoimana siihen asti, kunnes liha lähtee pois luiden päältä. Keskeisiä eroja eläviin kuolleisiin liittyvään perinteeseen on myös se, että elävät kuolleet valitsivat itse kuolemanjälkeisen hortoilun sen sijaan, että he olisivat siellä rangaistuksen takia. Oli myös ihmisiä, jotka eivät voineet uskomusten mukaan nousta kuolleista, kuten ”heikkomieliset” naiset ja lapset, sekä itsemurhaajat.
Saagoissa on myös tarinoita, joissa yleensä jumalat herättivät eloon kuolleita saadakseen itselleen tietoa, jota vain kuolleet ovat onnistuneet saamaan. Joskus pakanajumalat herättivät eloon kokonaisia sotajoukkoja. Samankaltaisia mainintoja on löydettävissä myös eurooppalaisesta perinteestä. Joitakin mainintoja on myös tavallisista ihmisistä, jotka ovat herättäneet kuolleita eloon. Tässä tapauksessa elävät kuolleet ovat yleensä jollain tavalla kironneet eloon herättäjät.
Kuinka todellisia olivat keskiaikaisten islantilaisten pelot elävistä kuolleista? Saagoja ei voida pitää täysin todenmukaisina lähteinä, vaikka ne antavatkin viitteitä siitä, mihin islantilaiset uskoivat. Kanerva osoittaa kuitenkin luentonsa lopussa, että on olemassa jonkinlaista pohjaa ajatukseen siitä, että keskiajan Islannissa todellakin pelättiin kuolleiden nousua haudoista. Esimerkiksi annaaleissa on merkintöjä kummittelusta ja kuolleiden kuljeskelusta seudulla. On myös löydetty hautoja, joissa luurankojen päälle on aseteltu kiviä niin etteivät he pääsisi nousemaan haudasta.
Yleisin saagoissa esiintyvistä ennakoivista tavoista, joilla estää kuolleista nouseminen, liittyivätkin hyvin usein hautaamiseen. Kuolleen tuijotusta täytyi välttää, joten erityisesti ruumiiden silmät oli peitettävä jollain. Ajateltiin myös esimerkiksi, että veden lähelle hautaaminen neutraloisi pahuutta. Elävien kuolleiden tappaminen oli hieman hankalampaa ja siihen tarvittiin voimaa. Kanerva huomautti oivallisesti, että nuorten miesten taistelu eläviä kuolleita vastaan voidaan nähdä initiaatioriittinä. Hyvin usein saagoissa esiintyvät sankarit olivat aviottomia, isättömiä tai muuten vaikeassa asemassa yhteisössään, ja elävien kuolleiden tappaminen toimi näin eräänlaisena statuksen kohottamisena.
Islanti kääntyi kristinuskoon vuonna 1000 yleiskäräjien päätöksellä, mutta kuten esimerkiksi Suomessa, kansanusko eli rinta rinnan virallisen uskonnon kanssa. Katoliset tahotkaan eivät kieltäneet sitä mahdollisuutta, etteivätkö kuolleet voisi nousta haudoistaan. Gregorius Suuri oli sitä mieltä, että esimerkiksi pyhimykset saattoivat nousta kuolleista, ja saagoissa on joitain mainintoja pyhimysten tai pappien eloon heräämisestä. Myös hagiografioissa, jotka vaikuttivat Kanervan mukaan islantilaisiin saagoihin, oli mainintoja kuolleista heräämiseen, joten elävät kuolleet eivät olleet täysin tuntemattomia eurooppalaisiin perinteisiinkään. Elävien kuolleiden yhteydessä Islannissa myös puhuttiin mahdollisesta sielun saastumisesta tai jopa riivauksesta, jotka lienevät kristinuskon vaikutusta.
Luento oli varmasti pelkästään pintaraapaisu islantilaiseen saagakirjallisuuteen, mutta se avasi keskiaikaista kulttuuria alueelta, johon en ole aikaisemmin tutustunut muuten kuin mainintoina. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kristinuskon ja alkuperäisuskon risteämiskohdat; olen tutustunut suhteellisen paljon hagiografioihin ja keskiaikaiseen kirkkoon, mutta pakanallisiksikin kutsutut uskomukset ovat jääneet hyvin vähälle huomiolle. Uskoisin, että luennon aihe saisi myös historiaa vähemmän tuntevan ihmisen kiinnostumaan yleensä hieman tuntemattomammasta aikakaudesta. Keskiaika nähdään yleensä ankarasti kaavoihin kangistuneen kristinuskon dominoimana, mutta tämä luento osoittaa ilman muuta sen, että kyse on paljosta muustakin.
Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.