Mia Korpiola (Turun yliopisto)
OTT, oikeushistorian professori
Salanimellä Ellis Peters keskiaikaisia salapoliisiromaaneja kirjoittanutta Edith Pargeteria (1913–1995) on pidetty historiallisten dekkarien äitinä. Kirjoitettuaan ensin yhtäältä kymmeniä salapoliisitarinoita ja toisaalta historiallisia romaaneja Pargeter loi rakastetun sankarinsa, Shrewsburyn benediktiiniläisluostarin munkki Cadfaelin tositapahtuman ympärille. Vuonna 1138 munkkidelegaatio matkusti Shrewsburystä Walesiin tuodakseen sieltä luostariinsa Pyhän Winifredin (Guinevere, k. n. 660) jäännökset. Peters kuvaa tätä vuonna 1977 julkaistussa ensimmäisessä romaanissaan, A Morbid Taste for Bones (suom. Vaarallinen pyhimys, 1990), jonka alkuperäinen nimi ironisoi keskiaikaista pyhäinjäännösmaniaa. Kirjan sankarina esitellään walesilaista alkuperää oleva ja kymriä osaava veli Cadfael. Tämä entinen sotilas ja ristiretkeläinen vastaa luostarissa yrteistä ja toimii apteekkarina. Näin hänellä on monipuoliset taidot selvittää kuolemansyitä ja ratkoa rikoksia.
Pargeter kirjoitti 21 Cadfael-kirjaa (20 romaania ja yhden novellikokoelman) vuosina 1977–1994. Tässä suhteessa hän oli ajassa edellä italialaista Umberto Ecoa (s. 1932), jonka vuonna 1980 julkaistu Il nome della Rosa (suom. Ruusun nimi, 1983) nousi maailmanlaajuiseksi bestselleriksi englantilaisen käännöksensä (1983) myötä. Senkin päähenkilö on munkki, veli William Baskervilleläinen. Econ menestys toimi esikuvana muille kirjoittajille. Esimerkiksi Juha Ruusuvuoren (s. 1957) 1300-luvun Suomeen sijoittuvat kaniikki Lupus -kirjat ja salanimi Indrek Harglan (s. 1970) 1400-luvun Tallinnassa tapahtuvat apteekkari Melchior -kirjat ovat osa tätä perintöä. Kun Ruusuvuoren ensimmäisessä kaniikki Lupus -kirjassa on nähty suoria Eco-vaikutteita, on Hargla puolestaan kaikesta päätellen inspiroitunut myös Da Vinci -koodista. On kuitenkin luultavaa, ettei semiootikko Eco kirjoittaessaan Ruusun nimeä tuntenut Pargeter/Petersin ensimmäisiä Cadfael-kirjoja, jotka on käännetty italiaksi vasta 1981. Lisäksi Cadfael-romaanit eroavat Econ kirjasta siinä, että ne ovat suoraviivaisia viihderomaaneja, joissa ei vellota postmoderneissa monitasoisissa viittauksissa henkilöihin tai teoksiin tai leikitellä älyllisesti kielen merkityksillä.
Cadfael-kirjojen kehyksenä toimii Englannin ns. anarkian aika (1135–1154), kuningas Henrik I:n (hall. 1100–1135) jälkeisestä kruununperimyskiistasta alkanut sisällissota. Kruunusta taistelivat hänen ainoa elossa oleva aviolapsensa, keisarinna Matilda (1102–1167), Anjoun kreivitär, ja tämän serkku, Vilhelm Valloittajan tyttärenpoika Blois’n Tapani (n. 1097–1154). Sisällissodan eri vaiheet antavat yksittäisille kirjoille puitteet. Erityisesti toisessa kirjassa One Corpse Too Many (1979, suom. Yksi ruumis liikaa, 1989) sisällissota riehuu Shrewsburyn kaupungissa. Teoksen juoni perustuu siihen tositapahtumaan, että valloitettuaan Shrewsburyn linnan Matildan kannattajilta kuningas Tapani hirtätti kaikki sen puolustajat.
Toisten kirjojen juonissa on oikeushistoriallisia teemoja, mikä on erityisen kiinnostavaa laiseni oikeushistorioitsijan kannalta. Esimerkiksi Monk’s Hood -kirjan (1980, suom. Munkinhuppu, 1989) murhan motiivina on tärkeä eroavaisuus englantilaisen ja walesilaisen perintöoikeuden välillä. The Sanctuary Sparrow -kirjan (1983) oikeudellinen teema liittyy kirkolliseen turvapaikkaoikeuteen. Yksi ruumis liikaa -kirjassa syyllisyys ratkaistaan jumalantuomiolla, kun sarjan toiseksi päähahmoksi nouseva Hugh Beringar, seudun tuleva apulaissheriffi, haastaa epäillyn murhaajan oikeudelliseen kaksintaisteluun. Kirjassa The Summer of the Danes (1991) eräänä teemana on kirkon gregoriaanisten reformien toteuttaminen Walesissa, jonka hengenmiesten suhtautuminen perinteiseen pappisavioliittoon oli muuttumassa.
En muista tarkalleen, milloin itse tutustuin veli Cadfaeliin. Luulen, että sen on täytynyt olla heti 1990-luvun alkuvuosina, kun nuorena oikeustieteen ylioppilaana lainasin kirjastosta teoksen Munkinhuppu. Sen jälkeen minun oli saatava lukea hänen vaiheistaan lisää. Sittemmin olen ahminut valtaosan kirjasarjasta ja vieraillut Shrewsburyn linnassa ja luostariraunioilla kirjojen innoittamana tuhansien ja yhä tuhansien Cadfael-turistien lailla. Omaa suhdettani tähän keskiaikaiseen benediktiiniläismunkkiin on pitänyt vuosien saatossa yllä se seikka, että ostin aikanaan Englannista muutamia Cadfael-teoksia myös äänikirjoina. Niitä olen kahden vuosikymmenen ajan kuunnellut aina silloin tällöin keittiön kasettinauhurilla kotitöitä tehdessä. Tiskikoneen täyttämisen, lakaisemisen ja risoton kuullottamisen aikana olen kerta kerran jälkeen uppoutunut ahneuden ja rakkauden, rikoksen ja rangaistuksen, synnin ja sovituksen maailmaan 1100-luvun Shrewsburyssa. Ellis Petersin Cadfael-romaanit ovat olleet minulle aikaportaali keskiaikaa muistuttavaan todellisuuteen konkreettisen arjen suorittamisen keskellä.
Tietysti historiantutkija löytää aina virheitä ja anakronismeja lähes jokaisessa historiallisessa romaanissa. Näin on tietysti myös omalla kohdallani: kirjan puhuttelutyyli, uskonnon läsnäolo arkielämässä tai suhtautuminen ihmisten ikään vain muutamia mainitakseni kuvaavat pikemminkin 1900-luvun kuin 1100-luvun tapoja. Luostarielämän tuntija voisi varmasti luetella erheellisiä kohtia paljon lisääkin. Mainitsen pari omaan erityisosaamiseeni, keskiajan avioliitto-oikeuteen liittyvää virhettä, joiden varaan Pargeter/Peters on rakentanut olennaisia juonenkäänteitä.
Romaanissa The Hermit of Eyton Forest (1987) sukulaiset pakottavat avioliittoon kaksi varakasta aatelista perijää. Vasten tahtoaan naitettu kymmenvuotias poika Richard ja hänen selvästi vanhempi morsiamensa Hiltrude lohduttautuvat kuitenkin ajatuksella, ettei heidän solmimansa avioliitto ollutkaan todellisuudessa pätevä. Vihkimisen suorittanut erakko ei näet ollutkaan oikea pappi, vaikka näin uskottiinkin yleisesti, vaan huijari. Näin olisi tietysti nykypäivänä, mutta keskiaikainen avioliitto oli kirkon kanonisen oikeuden mukaan ongelmaksi asti muotovapaata. Kirkollista vihkimistä tai papin läsnäoloa ei tarvittu pätevän avioliiton solmimiseen. Anakronismia siis.
Keskiajalla avioliiton sai sen sijaan mitätöityä osoittamalla, että suostumus siihen oli annettu pakotettuna. Pakko tarkoitti käytännössä väkivaltaa tai sen uhkaa, ja sen piti olla riittävän vakavaa, jotta se voisi vaikuttaa vakaan henkilön tahtoon. Solmitun lapsiavioliiton sai myös mitätöityä, kun alaikäinen osapuoli ylitti täysi-ikäisyysrajan (12 vuotta tytöillä ja 14 pojilla) ja kieltäytyi hyväksymästä avioliittoa. Molemmat olisivat sopineet juoneen. Kirjassa myös annetaan ymmärtää, että avioliiton mitätöinti 1100-luvun Englannissa oli mahdollista vain hallitsijoille, joilla oli hyvät suhteet paaviin. Tämä käsitys on tietysti virheellinen, kuten esimerkiksi säilyneistä 1100- ja 1200-luvun alun paavillisista dekretaaleista voi todeta.
Toinen avioliittoon liittyvä oikeudellinen ongelma koskee miehiä, jotka aviosäädystään huolimatta antoivat munkkilupauksen. Kirjan The Potter’s Field (1989) olennainen lähtöasetelma liittyy siihen, että savenvalaja Ruald seurasi kutsumustaan ja ryhtyi munkiksi vastoin kauniin ja intohimoisen vaimonsa Generysin tahtoa. Generys vastusti miehensä luostariin menoa raivokkaasti, mutta turhaan. Hän ei voinut myöskään solmia uutta avioliittoa, koska se oli purkamaton sakramentti miehensä munkkilupauksesta huolimatta. Kirjassa An Excellent Mystery (1985) sivuhenkilönä oleva veli Urien puolestaan oli ryhtynyt munkiksi ongelma-avioliiton jälkeen: hänen vaimonsa oli pompottanut häntä ja jättänyt hänet. Vaimo ei siis ollut kuollut.
Kanonisen oikeuden kanta oli periaatteessa selvä: jos avioliitossa oleva henkilö antoi luostarilupauksen, hänellä oli oltava siihen puolison suostumus. Tällöin puolison piti itsekin ryhtyä munkiksi tai nunnaksi ja antaa luostarilupaus, ellei hän ollut sen verran iäkäs (tätä ikärajaa ei ollut yksiselitteisesti määritelty), että seksuaalirikokseen lankeamisen vaaran katsottiin olevan ohi. Tässä tapauksessa elinikäinen siveyslupaus riitti.
Toisaalta jos puoliso oli itse ensiksi rikkonut avioliittolupauksensa tekemällä huorin, viaton puoliso sai halutessaan mennä luostariin ilman avionrikkojan suostumusta. Kirjassa The Potter’s Field luostariin mennyt Ruald ajaakin epätoivoisen vaimonsa Generysin toisen, myös naimisissa olevan miehen syliin, mikä lopulta johtaa naisen kuolemaan. (Tosin koska Rualdin oma teko on ollut syynä vaimon syntiin, joka tapahtui vasta luostariin menon jälkeen, ei tämän lankeaminen luultavasti olisi vapauttanut häntä vastuusta ja aviovelvoitteistaan.) Kolmas, harvinainen vaihtoehto oli se, että henkilöllä oli kolmen päivän ajan avioliiton solmimisen jälkeen mahdollisuus katua ja mennä luostariin ilman tuoreen puolisonsa suostumusta. Tämä kuitenkin edellytti, ettei avioliittoa ollut pantu täytäntöön sukupuoliyhteydellä. Pätevää avioliittoa ei katsottu vielä muodostuneen, sillä hylätty ”puoliso” sai halutessaan avioitua uudestaan.
Naimisissa olevien munkkienkin suhteen siis veli Cadfael -kirjojen oikeushistoriallinen tausta on jokseenkin ongelmallinen, vaikka paavillinen oikeusjärjestys olikin vasta kehittymässä 1140-luvulla. Sen klassinen muoto lyötiin lukkoon paavin vuonna 1234 vahvistamassa Liber extra -kokoelmassa.
Mutta yksityiskohdista niuhottaminen on yksi asia ja juonesta sekä tunnelmasta nauttiminen toinen. Pargeter/Peters on luonut joitain erittäin koukuttavia lähtöasetelmia ja kiinnostavia kohtauksia. Yksi ruumis liikaa -kirjassa 94 hirttämällä teloitetun ruumiin sekaan piilotettu murhan uhri, 95. ruumis eli yksi ruumis liikaa, on yksi sellainen. Kesantopellosta esiin kynnetty pitkähiuksisen naisen luuranko The Potter’s Fieldissä on toinen kiehtova alkusommitelma.
Keskiajan tutkijaksi tullaan kovin erilaisia polkuja pitkin. Minun polkuni varrelle mahtuu esimerkiksi kohtaus kirjasta The Virgin in the Ice (1982), jossa Cadfael löytää murhatun nuoren naisen ruumiin jäätyneestä purosta keskellä talvimaisemaa. Lyhyt sydäntalven päivä on kääntymässä vähitellen hämärtyväksi illaksi. Kavioiden verkkainen ja vaimea kopse lumessa, hevosen hörähdys ja jään ritinä toimivat taustana sankarimme kauhistuneelle kymrinkieliselle yllätykselle, kun hänen katseensa hahmottaa nuoren neitsyen vaalean muodon jääpeitteen alla. Eskapistinen tuokiokuva keskiaikaisen Shropshiren hyisellä maaseudulla on täydellinen. Keskiaika – sikäli kun sitä kangastusta milloinkaan voi 2000-luvun ihminen tavoittaa – tulee kerta kerran jälkeen todeksi keittiössäni, kun kuunnelmaksi tehty äänikirja musiikkeineen herättää eloon tämän dramaattisen kohtauksen.
Keskiajan tutkijaksi tullaan erilaisia polkuja pitkin. Veli Cadfael on pieni, mutta yhä läsnä oleva hahmo minun polkuni varrella.
[really_simple_share]