Anita Geritz
Glossan syksyn toinen esitelmäilta 24.11. avattiin Zoomissa kello 17:00. Puhumassa oli Oskari Juurikkala, joka väitteli vuonna 2019 teologian alalta Rooman Santa Crocen yliopistosta. Hänen väitöskirjansa “The Patristic and Medieval Metaphor of the Book of Nature: Implications for Fundamental Theology” käsitteli laajasti ”luonnon kirjan” metaforaa kristinuskon varhaisista vuosista 1200-luvulle. Hänen tutkimuksensa aiheen parissa jatkuu nyt tutkijatohtorina Åbo Akademissa – suunnitteilla on sekä artikkeleita että kirjoja.
Metafora luonnosta ”kirjana” on nykyaikanakin yleinen ja tulee vastaan monenlaisissa konteksteissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen ilmeinen idea – missä mielessä luonto on kuin ”kirja”? Metaforan tarkemmasta merkityksestä ja alkuperästä puhutaan melko harvoin, joten Juurikkala kiinnostui selvittämään, mistä tällainen ajatus on oikeastaan peräisin.
Metafora ensimmäiseltä vuosisadalta 1100-luvulle
Väitöskirjassaan Juurikkala näkee metaforan alkuperän juutalaisen ja kreikkalaisen ajattelun kohtaamisessa ensimmäisellä vuosisadalla. Sen taustalla on toisaalta juutalainen luomiskertomus, jossa Jumala luo maailman puhumalla (”Jumala sanoi: ’tulkoon valo!’”), toisaalta kreikkalaisen filosofian käsite logos, joka merkitsi ennen kaikkea ”ajatusta” tai ”järkeä” jonka varaan maailmankaikkeus rakentui, mutta joka juutalais-kristillisissä esityksissä sai useammin merkityksen ”sana”.
Juutalaisen luomisopin ja kreikkalaisen filosofian synteesi heijastuu jo Johanneksen evankeliumiin, jossa ”logos” eli ”sana” kytketään Jumalaan ja luomiseen (”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. … Kaikki syntyi Sanan voimalla.”). Lisäksi juutalainen oppinut Filon Aleksandrialainen muodosti systemaattisen synteesin juutalaisesta jumalakäsityksestä ja kreikkalaisesta filosofiasta ensimmäisellä vuosisadalla.
Keskiaikaisen ajattelun kannalta keskeisimpiä kirkkoisiä, jotka kirjoittivat luonnon kirjasta ja logoksesta, olivat läntinen Augustinus (354-430) ja itäinen Maksimos Tunnustaja (n. 580-662). Molemmat vaikuttivat merkittävästi irlantilaisoppineen Johannes Scotus Eriugenan (n. 815-877) ajatteluun aiheesta – Eriugena oli varhaiskeskiajalla harvoja kreikan taitajia ja käänsi Maksimoksen teoksia latinaksi. Eriugena katsoi, että ihmisen on tutkittava luontoa ymmärtääkseen Jumalaa paremmin.
Metafora luonnon kirjasta löytyy myös niin kutsutun 1100-luvun renessanssin oppineilta, kuten Hugo Saint-Victorlaiselta ja Bernard Clairvauxlaisen kirjeistä, jotka ilmentävät myös 1100-luvun luontoromantiikkaa: Bernard esimerkiksi kertoo yhdessä kirjeessään, että ”puilta, kukilta ja ruoholta” oppi enemmän kuin kirjoista.
Bonaventura – fransiskaaniteologi
(Assisi, 1200-l loppu).
Kuva: Wikimedia
Pyhä Fransiskus (1181/2-1226) on kuuluisa erityisestä suhteestaan eläimiin ja luontoon. Fransiskuksen ajattelussa luomakunta, joka oli paratiisissa ollut täydellisessä harmoniassa, oli haavoittunut syntiinlankeemuksen seurauksena ja nyt odotti täydellistymistään aikojen lopussa, saattoi ihmisen hengellisen puhdistumisen kautta korjaantua osittain jo tässä ajassa. Toisin sanoen, pyhä ihminen saattoi palauttaa ympärilleen luomakunnan harmonian. Tätä havainnollisti tarina Fransiskuksen ja Gubbion suden kohtaamisesta, jossa Fransiskus kesytti kaupunkia piinanneen suden puheellaan. Tarinasta tuli tärkeä osa fransiskaanisen hengellisyyden ”mielikuvitusperintöä”, joka muovasi fransiskaanista suhtautumista luontoon.
Bonaventura (1221-1274) oli fransiskaanien suurin teologi. Hän ehti itse tavata ja oppia Fransiskukselta, ja tämä vaikutti Bonaventuraan suuresti – on peräti sanottu, että Bonaventura ”puki teologiaksi sen, minkä Fransiskus eli”.
Bonaventuran kirjoituksissa yhdistyy fransiskaaninen mystiikka ja skolastinen oppineisuus. Puhutteleva esimerkki tästä on Bonaventuran Itinerarium mentis ad Deum, joka käsittelee sielun kuutta ”nousua” kohti Jumalaa. Teoksen rakenteen taustalla on tarina Fransiskuksen kokemasta visiosta, jossa hänelle ilmestyi kuusisiipinen enkelihahmo. Bonaventuran teoksessa enkelin kuusi siipeä rinnastuvat kuuteen ”nousuun”, jotka jakautuvat edelleen kolmeen pariin: katsominen ”ulospäin” kohti näkyvää maailmaa, ”sisään” eli ihmisen omaan sieluun ja lopulta ”ylös” Jumalaan. Luonto ja ”luonnon kirja” liittyvät tässä prosessissa ensimmäiseen askeleeseen, näkyvään maailmaan, johon ihminen luonnostaan suuntautuu havainnoidessaan aisteillaan ympäristöään.
Luonto on juutalais-kristillisessä ajattelussa Jumalan luoma, jolloin se myös kertoo jotain luojastaan. Bonaventura kirjoittaa, että luonto todistaa Luojan voimasta ja että jokainen olento luonnostaan kuvastaa tai heijastaa Jumalaa. Luodut olennot toimivat näin näkyvinä merkkeinä ja esikuvina, jotka johdattavat kohti näkymätöntä logosta.
Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen ei kuitenkaan osaa luonnostaan lukea näitä merkkejä: Bonaventuran ajattelussa painottuu, että tarvitaan Jumalan armoa, jotta luonnon kirja avautuu ihmiselle. Materiaaliseen maailmaan ei myöskään saa väärällä tavalla takertua, vaan sen on toimittava väylänä sisäiseen mietiskelyyn ja nousuun ”ylös” kohti Jumalaa.
Kaksi kirjaa: luonto ja Raamattu
Sekä luonto että Raamattu toimivat Jumalan ilmoituksen kanavina – tunnetussa teoksessaan Breviloquium (eräänlainen teologian tiivistelmä) Bonaventura valottaa näiden kahden suhdetta. Tässä metafora luonnosta nimenomaan ”kirjana” pääsee loistamaan.
Esitelmässä käsitellyssä sitaatissa Bonaventura vastaa kysymykseen, miksi Raamatussa käsitellään varsin vähän luonnon toimintaa. Hän vastaa, että Jumala oli jo antanut luomiseen liittyvän kirjan: luonnon ymmärtämiseksi ihmisen on luettava ”luomakunnan kirjaa”. Raamattu käsittelee jo jotain muuta: pelastusta, ”uutta luomista”, luonnon johdattamista takaisin Luojansa luo.
Luonnon kirja edeltää siis ajallisesti pyhiä kirjoituksia. Raamattua ymmärtääkseen ihmisen on ymmärrettävä luonnon kirjaa eli tunnettava luomakunta ja sen Luojan olemassaolo. Koska tämä on Raamatun ymmärtämisen edellytys, Raamatussakin käsitellään joitain luonnon kirjan perusteita esimerkiksi luomiskertomuksessa. Lopulta Raamattu keskittyy kuitenkin korkeampiin asioihin.
Luonnon kirja käytännössä keskiajan ajattelussa
Bonaventuran kirjoitukset luonnon kirjasta ovat sikäli vaikeasti lähestyttäviä, että ne ovat varsin abstrakteja. Bonaventura ja muut asiaa teologisesti käsitelleet oppineet eivät useinkaan havainnollista, miten luonnon kirjaa tulisi käytännössä lukea.
Myöhäisantiikin ja keskiajan lähteissä on kuitenkin monia esimerkkejä erityisesti symbolisesta ja moraalisesta luonnon ”lukemisesta”. Esimerkiksi Basileios Suuri (330-379) kommentoi suurelle yleisölle suunnatussa saarnasarjassaan luomiskertomusta tällä tavalla. Yksittäiset eläimet sekä ”luonnon harmonia” yleisesti tarjosivat kirjoittajille ja saarnaajille ihanteita ja malleja. Toisaalta langennut luonto tarjosi myös varoittavia esimerkkejä konfliktista ja synnistä.
Luonto oli myös ihmetyksen kohde ja hedelmällinen ympäristö mietiskelylle. Kirjoittaessaan ”puiden, kukkien ja ruohojen” opista Bernard Clairvauxlainen todennäköisesti viittasi luonnossa rukoiluun ja siitä saatuihin oivalluksiin. Luonnon merkitys oli ensisijaisesti hengellinen: käytännön luonnontieteellinen tieto jää Bonaventuran kirjoituksissa taka-alalle.
* * *
Anita Geritz on historian opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa gradua ennusmerkkien tulkinnasta 1500-luvun Englannissa.