Janika Aho
Keväällä ilmestyi Anneli Kannon fiktiivinen romaani Rottien pyhimys (Gummerrus), joka kertoo 1400-luvun lopulla rakennetun Hattulan keskiaikaisen kirkon seinämaalausten tekijöistä. Romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin kuvitteellinen maalariryhmä saapuu Hattulaan kesäksi toteuttamaan tämän suuren maalaushankkeen. Heidän mukaansa liittyy pian paikallinen savenvalaja, nuori nainen nimeltä Pelliina. Romaanissa heräävät mielikuvituksekkaasti elämään niin maalariryhmän jäsenten ja toteutusta valvovien henkilöiden väliset jännitteet kuin maalarien kokemat taiteellisen työskentelyn tuskatkin. Pelliinan hahmo on tietämätön kansannainen, joka ihmettelyllään johdattelee lukijaa pohtimaan kuvia ja niiden syntyä ja jonka kasvutarina muodostuu romaanin pääjuoneksi. Juonen ohella romaani kuvailee ja selittää lukijalleen 1500-luvun keskiaikaista elämää Hattulassa eri hahmojen kautta. Tutuksi tulevat niin kirkonmenoihin liittyvät latinankieliset termit, maataloustyön vuodenkierto kuin elintarvikkeiden markkinahinnatkin.
Teos herätti melko laajaa huomiota mediassa (HS, YLE, Kulttuuritoimitus.fi). Keskiajan taiteen tutkijat puolestaan ihmettelivät tätä mediahuomiota. Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa. Monissa artikkeleissa myös sekoittuu romaanin inspiraation ja menneisyyden kuvittelun pohdinta ja ”faktatieto” Hattulan seinämaalauksista – oli tämä tieto sitten tutkimukseen nojaavaa tai ei.
Keskiajan taiteen tutkimuksen kannalta ongelmallinen lähestymistapa oli esimerkiksi Ylen artikkelissa, jossa toistuivat monet keskiaikaisiin kirkkomaalauksiin liitetyt harhakäsitykset, kuten käsitys ”huonosti maalaamisesta” esikuvien puutteessa. Esimerkiksi artikkelissa nostetaan evankelista Markusta symboloiva siivekäs leijona, jonka ulkoasun Kanto selittää sillä, etteivät keskiaikaiset maalarit olleet nähneet leijonaa. Tällainen käsitys keskiajan kuvista liittyy vahvasti taiteen arvottamiseen kuvaustavan ”realistisuuden” mittarilla, eikä huomioi keskiajankin taiteeseen kuuluvaa tyylittelyä, luovuutta ja idean kuvaamista näköisyyden sijaan.
Keskiaikaisia kirkkoja ja niiden maalauksia tuntuu tutkijan näkökulmasta vaivaavan eläväinen tarinaperinne. Se esiintyy useammin maalauksista käydyssä keskustelussa kuin varsinainen tutkittu tieto. Tämä on harmillista, koska näin yleinen historiakäsitys ja mielikuvat keskiajan kuvista jäävät elämään legendojen varassa. Yksi tällainen on HS:n ja YLE:n artikkeleissakin esiin nostettu väite siitä, että Hattulan kirkon Syntiinlankeemus -aiheessa Aatami ja Eeva peittäisivät genitaalejaan ”lapsekkaasti saunavihdoilla” viikunanlehtien sijaan. Tästä aiheesta on kirjoittanut uskontotieteilijä Aila Viholainen vuoden 2015 väitöskirjassaan, kumoten käsityksen saunavihdoista ja siten myös Eeva ja Aatami -kuvauksen erityisestä ”suomalaisuudesta”.
Tarinat ja perimätieto ovat eri asia kuin se, mitä maalauksista tiedetään tutkimuksen ansioista. Keskiajan taiteesta tehty tutkimus paljastaa kuitenkin maalauksista vähintään yhtä jännittäviä ja kiinnostavia seikkoja kuin tarinat. Yksi tällainen seikka vaikkapa Hattulan maalausten aiheissa esiintyvät monet Neitsyt Marian ihmeteoista kertovat kuva-aiheet, jotka osaltaan liittävät maalauskokonaisuuden yleiseurooppalaiseen mariologiseen ikonografiaan ja rikkaaseen Neitsyt Marian ihmetekoja käsittelevään, aidosti keskiaikaiseen tarinaperinteeseen. Helena Edgren on laatinut väitöskirjansa englannin kielellä aiheesta vuonna 1993. Julkaisujen englanninkielisyys onkin varmasti yksi syy siihen, miksi uusi tutkimus saavuttaa yleisön huonommin kuin vanhentunut tieto, kuten Katri Vuola kirjoitti blogitekstissään ”Onko fakta fiktiolle pahasta? ”. On kuitenkin journalistin vastuulla tehdä ero asiantuntijan ja taustatyötä tehneen kirjailijan välillä. Hyvässä journalismissa erotellaan faktatieto ja mielikuva – uutisartikkeli voi tarinallistaa fiktiivisen romaanin syntyprosessia, muttei kertoa tarinoita menneisyydestä faktana.
On toki jollakin asteella ymmärrettävää, että asiantuntijan tunnistaminen keskiajan historiaan perehtyneistä ihmisistä voi olla haastavaa. Keskiaikaa tai keskiajan taidetta koskeva yleissivistys on yleisesti ottaen heikkoa, eikä se ole ihmekään, jos tarkastelee keskiajan kulttuurihistorian roolia peruskoulu- ja lukio-opinnoissa. On valitettavan yleinen käsitys, että keskiajasta Suomessa ”ei tiedetä juuri mitään.” Se, että jostakin aiheesta tiedetään vain hyvin vähän, on suhteellinen käsite ja yleensä kertoo lausujansa perehtyneisyyden puutteesta. Tämä akateemisessa maailmassa tuttu ajatuskiemura ilmenee yleensä opiskeluvaiheen pohdinnoissa – esimerkiksi kandidaatintutkielmaa, gradua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa laatiessa ajatus aiheen tutkimattomuudesta tuntuu relevantilta lähtökohdalta, kunnes vääjäämättömästi törmää aiheen monitahoisuuteen, laajaan tutkimuskenttään ja kytköksiin eri ilmiöiden ja teoreettisten viitekehysten välillä.
Keskiajan kuviin liitetyistä käsityksistä yksi sitkeimmistä toistuu niin romaanissa kuin siitä kirjoitetuissa artikkeleissakin – nimittäin se, että keskiajalla ihmiset eivät juuri nähneet kuvia ja täten kirkkomaalaukset ja niiden toteuttaminen olivat jotain mystistä, jota ”tavallinen ihminen” ei voinut käsittääkään. Tämän käsityksen sekoittuminen luterilaiseen kuvakäsitykseen, jossa kirkkomaalausten funktio on opettaa tietämätöntä rahvasta uskonkappaleista elää valitettavan voimakkaasti liitettynä keskiajan kirkkomaalauksiin.
Tällainen käsitys jättää täysin huomiotta keskiajan kirkkotilan visuaalisen rikkauden: Kuvia oli itseasiassa kaikkialla muuallakin kuin seinissä. Alttarikaapit, pyhimysveistokset, kirkkotekstiilit, ehtoollisvälineet ja kirkoissa säilytettävät käsikirjoitukset olivat täynnä kuvia. Lisäksi on huomioitava, että valtava määrä keskiajan kuvia on kadonnut keskiaikaisten puukirkkojen ja muiden puisten rakennusten mukana. Meille säilynyt fragmentaarinen aineisto on siis vain murto-osa tästä kaikesta. Jäljelle jääneet esineet ja maalaukset ovat nekin kuluneita, muokattuja, osin tuhoutuneita. Fragmentaarisuudessaan tätä aineistoa voisi kuvailla jonkinlaisen valtavan puun rangaksi, josta puutuvat niin oksat, lehdet kuin lehtien tuhannet väritkin.
Itse romaani, Rottien pyhimys, on kuitenkin ensisijaisesti keskiajan taiteen tutkijalle suuri ilo. Kirja on romaanina vetävää ja viihdyttävää luettavaa. 1500-luvulle sijoittuvia romaaneja ei ole suomeksi kirjoitettu mitenkään liiallisesti ja uskoisin, että teos varmasti herättää monien lukijoiden kiinnostuksen keskiaikaisia kirkkoja ja kirkkomaalauksia kohtaan. Teoksen kansigrafiikasta tuli kylläkin mieleeni lähinnä kiireessä itse laatimani power point -liuska keskiajan taidetta käsittelevälle luennolle.
Tarinallisuudella on paikkansa ja kirjailijan vapaus on täysin kiistämätön edellytys taiteen syntymiselle. Journalismilla, kuten tieteelläkin, on kuitenkin väistämättömiä velvollisuuksia: Lähdekritiikki, asiantuntijoiden kuuleminen, faktojen tarkistaminen sekä itsensä korjaaminen. Olisi minustakin ollut hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa iloitteleva kirja-arvio vuoden historiallisen romaanin tapauksesta, kun tehdä tylsästi velvollisuuteni ja puuttua tieteenalaani koskevaan, perättömiä juttuja levittelevään keskusteluun. Eevan ja Aatamin saunavihdat saattavat vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta suuressa historiakäsityksen kuvassa, mutta väitän, ettei näin ole. Pienet yksityiskohdat, ihmisten mieliin jäävät tarinat, muokkaavat käsityksiämme ja mielikuviamme – myös menneisyydestä. Niin kauan kuin menneisyyden kuvia katsotaan kuin ne olisivat jotakin puolittaista, naiivia fiktiota, jää myös historia- ja ihmiskäsityksemme helposti sen varaan.
* * *
FM Janika Aho on keskiajan taidehistorian tutkija, joka laatii väitöskirjaansa Suomen keskiaikaisista kirkkomaalauksista Koneen Säätiön apurahalla.
Lisää tietoa ajankohtaisesta keskiajan taiteen tutkimuksesta: Carving Out Transfomations – Muutoksen veistäjät -hanke: https://blogit.utu.fi/wooden/
Tekstissä mainittu FM Katri Vuolan blogiteksti SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa: http://neba.finlit.fi/blogi/onko-fakta-fiktiolle-pahasta/
Keskustelua asiantuntijuudesta keskiajan taiteen saralla luvassa myös kesän aikana julkaistavassa Kidutetut Neitsyet -podcastin jaksossa, jossa vieraana on yliopistonlehtori, dos. Elina Räsänen.