Antti Ijäs
Esittelin Glossa ry:n esitelmäillassa 10.10.2022 eurooppalaisen miekkailu- ja painikirjallisuuden keskiaikaista historiaa sekä eräitä tärkeimpiä keskiaikaisia alan kirjailijoita teoksineen. Tämä kirjoitus on tiivistelmä kyseisen esitelmän ydinkohdista muutamin lisäyksin.
Aluksi on syytä selventää, mistä historiallisessa miekkailu- ja painikirjallisuudessa (saksaksi Fecht- und Ringbücher) on oikeastaan kyse. Miekkailu on tässä yhteydessä ymmärrettävä varsin laajasti kattamaan kaikenlainen ritarillinen aseenkäyttö. Eri aselajeja ovat esimerkiksi paljasmiekkailu yhden käden miekalla, pitkällä veitsellä tai kahden käden miekalla, ja taistelu haarniskassa miekalla tai sotavasaralla. Painin osalta voidaan erottaa puhdas painiminen liikuntaharrastuksena tai voimankoitoksena ja painitekniikan käyttö miekkailun jatkeena tai korvikkeena taistelutilanteessa. Kamppailla voidaan sekä jalan että ratsain. Suomeksi miekkailu- ja painitekniikkaa eli kamppailutekniikkaa välittävää ja kuvaavaa kirjallisuutta voidaan nimittää kamppailukirjallisuudeksi.
Kamppailukirjallisuus on keskiaikana ilmaantunut kirjallisuudenlaji. Lähinnä antiikkista esikuvaa on Publius Vegetius Renatuksen 300-luvun lopulla kokoama sodankäynnin tiivistelmä, Epitoma rei militaris. Teos keskittyy ensisijaisesti taktiikkaan ja sotilasorganisaatioon, mutta koulutuksen osalta Vegetius tuo esille myös kaksi yksityiskohtaa taistelutekniikasta: miekalla on pistettävä lyömisen sijaan (mil. 1.12), ja heitettäessä on asetettava vasen jalka eteen, miekkaa käytettäessä oikea jalka (mil. 1.20). Aegidius Roomalainen (n. 1242–1316) käsittelee analyyttisesti molempia seikkoja 1200-luvun lopulla laatimassaan ruhtinaspeilissä De regimine principum (3.3.13, 3.3.15). Jalkatyön osalta Aegidius muotoilee asian niin, että miekkailtaessa vasen jalka pysyy paikallaan, ja oikea jalka liikkuu hyökättäessä eteen ja puolustettaessa taakse.
Varhaisin tunnettu kamppailukirja kumpuaa vastaavasta oppineesta ympäristöstä kuin Aegidiuksen teos. 1300-luvun alkupuolelle ajoitettu anonyymi latinankielinen käsikirjoitus Leeds, Royal Armouries MS I.33 on kuvakirja, joka käsittelee miekkailua miekalla ja kupurakilvellä. Pappia (sacerdos) ja hänen oppilastaan esittäviin kuviin liittyy latinankielisiä selityksiä, joiden yhteydessä siteerataan yhtä nimeltä mainittua auktoria (Alkersleiben) ja latinankielistä miekkailuopetusrunoa. Välillä tehdään ero kuvasarjoissa esiteltävän opin ja tyypillisten miekkailijoiden välillä. Ainoa kohta, jossa viitataan jalkatyön yksityiskohtiin, antaa vaihtoehdoiksi paitsi askeleen taaksepäin oikealla jalalla, kuten Aegidiuksen pohjalta voitaisiin odottaa, myös askeleen eteenpäin vasemmalla. On tuskin sattumaa, että tämä poikkeama Aegidiuksen suositun teoksen opista on katsottu tarpeelliseksi mainita erikseen, vaikka jalkatyötä ei muuten varsinaisesti käsitellä.
Myös varhaisin italiankielinen kamppailukirjailija, Fiore dei Liberi, laati kirjansa 1400-luvun alussa pitkälti kuvatekstien muotoon. Hänen Ferraran markiisille Niccolò III d’Estelle omistettu teoksensa Flos duellatorum tai Il Fior di Battaglia on säilynyt neljänä käsikirjoituksena, jotka edustavat kahta eri laitosta: lähinnä kirjallisen koristeen virkaa toimittavat runomuotoiset kuvatekstit tunnetaan italiankielisinä ja latinankielisinä versioina, yksityiskohtaisemmat selitykset taas löytyvät kahdesta italiankielisestä käsikirjoituksesta. Fioren käyttämää kuvastoa tunnetaan myös muista lähteistä, ja on luultavaa, että Fiore on laatinut kirjansa olemassa olleiden kuvalähteiden perusteella järjestellen ja tekstittäen ne parhaaksi katsomallaan tavalla.
Saksankielisellä alueella keskeisiä hahmoja ovat 1300-luvun lopulla vaikuttanut Johannes Liechtenauer ja hänen perintönsä ympärille rakentunut seura (Gesellschaft Liechtenauers). Luettelo tämän seuran jäsenistä löytyy eräästä 1470-luvun käsikirjoituksesta, jossa muuan Paulus Kal (k. 1480 jälkeen) tuo esille omaa opillista linjaansa (München, BSB, cgm 1507, f. 2r):
Hye hebt sich an die kunst die liechtenawer mit seiner geselschafft
gemacht und gepraucht hat in aller ritterlicher wer das im got genädig sey,
Maister Hanns liechtenawer, Maister peter wildigans von glacz,
Maister peter von tanczk, Maister hanns spindler von cznaym,
Maister lamprecht von prag, Maister hanns seydenfaden von erfurt,
Maister andre liegniczer, Maister iacob liegniczer, geprieder,
Maister sigmund amring, Maister hartman von nurenberg,
Maister martein hunczfeld, Maister hanns pägniczer,
Maister phylips perger, Maister virgily von kracau,
Maister dietherich degen vechter von brawnschweig,
Maister ott iud der der heren von österreicher ringer gewessen ist,
Der edel und fest stettner der am maisten der maister aller schüller gewessen
ist und ich maister pauls kal pin sein schuler gewessen dat im
got genädig sey vor in allen.
’Tässä alkaa oppi, jonka Liechtenauer on luonut ja jota hän on käyttänyt seuransa kanssa kaikissa ritarillisissa aselajeissa, Jumala olkoon hänelle armollinen. […] Mestari Ott, juutalainen, joka oli itävaltalaisten ruhtinaiden painija; jalo ja vakaa Stettner, joka oli kaikista eniten kaikkien oppilaiden opettaja, ja minä, mestari Paulus Kal, olin hänen oppilaansa, Jumala olkoon ennen kaikkea hänelle armollinen.’
Liechtenauerilta itseltään on säilynyt ainoastaan hämärään runomuotoon puettu teksti, jota on ilmeisesti levitetty yksittäisille lehdille (Zettel) tehtyinä kopioina. Runo käsittelee paljasmiekkailua eli miekkailua ilman haarniskaa kahden käden miekalla, ratsumiekkailua ja haarniskamiekkailua jalan. Oheinen ote vanhimmasta käsikirjoituslähteestä (Nürnberg, GNM, Hs. 3227a, f. 23r, n. 1389) käsittelee ensimmäistä paljasmiekkailun pääkappaletta eli raivolyöntiä (czornhaw):
Wer dir oberhawet /
czornhaw ort deme drewet /
Wirt her is gewar /
nym is oben ab / ane vaer
’Joka lyö sinua ylälyönnillä, raivolyöntikärki uhkaa häntä; jos hän huomaa sen, ota pois päältä ilman vaaraa.’
Tällaiset ohjeet eivät juuri hyödytä lukijaa, joka ei jo valmiiksi tiedä mistä sisällössä on kyse. Onneksi Liechtenauerin oppien harrastajat ovat myös kirjoittaneet näiden runosäkeiden selityksiä. Huomattavimman kommentaarin on laatinut Baijerin herttua Albertin (III?) palveluksessa toiminut Sigmund Ringeck eli edellisen listan Sigmund Amring (”am Rheineck”?), jonka tekstistä käy suhteellisen yksiselitteisesti ilmi, että vastustajan oikealta olkapäältä lähtevään lyöntiin vastataan omalla vastalyönnillä, joka jatkuu pistona. Mikäli vastustaja onnistuu torjumaan tämän piston, heitetään oma kärki hänen miekkansa yli.
Edellä sanottu olisi luonnollisesti helpompi selittää näyttämällä. Kuvien käyttö onkin tekstiä luontevampi tapa kuvata miekkailutekniikkaa, vaikka teksti pystyy välittämään paremmin monia yksityiskohtia. Keskiaikaisen miekkailun kuvituksista tunnetuin lienee Hans Talhofferin (n. 1420 – n. 1490) Württembergin kreiville (myöhemmin herttualle) Eberhard Parrakkaalle 1467 laatima kirja (München, Bayerische Staatsbibliothek, cod. icon. 394a). Kirjassaan hän havainnollistaa muun muassa edellä siteerattujen Liechtenauerin säkeiden kohtaa, jossa kärki uhkaa vastustajaa.
Kuva 2. Wer oberhout Zorn ortt Im dröw. München, Bayerische Staatsbibliothek, cod. icon. 394a, f. 3r. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Runosäkeet on sijoitettu vastaamaan hahmojen toimintaa, ja ne on siis luettava oikealta vasemmalle. Kuvasta käy ilmi tekninen yksityiskohta, joka ei ole luettavissa Ringeckin kommentaarista saati Liechtenauerin säkeistä: vasemmanpuoleinen suorittaja on nostanut kahvansa ylös suojatakseen itseään piston aikana terän tyviosalla. Koska Talhofferin tekstissä lukee Zorn ortt ’raivokärki’ eikä ’raivolyöntikärki’, on mahdollista, että tässä opissa ajatuksena on jättää vastalyönti pois ja puolustautua suoraan kärjellä eli pistolla (kuva 2).
Talhoffer oli ammattimainen miekkailuopettaja, kun taas jo mainittu Paulus Kal palveli Baijerin herttuaa Ludvig IX:tä tallimestarin virassa. Paulus Kalin luettelo Liechtenauerin seuran jäsenistä saattoikin kummuta tarpeesta tehdä pesäeroa ulkopuoliseksi koettuun mutta kuitenkin tunnettuun alan toimijaan. Paulus Kalin kirjan (München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 1507) sisältö on hyvin samantapainen kuin Talhofferin, mutta tässä yhteydessä on kiinnostavaa huomata, että hän kuvittaa ylälyönnin vastaliikkeen hieman eri tavalla (kuva 3):
Kuva 3. Zorn hauwe ort yme dratt. München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 1507, f. 59r. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Kuvan suorittaja, jota esittää Paulus Kal itse, ei ole nostanut kahvaansa ylös vaan seisoo vastustajan lyöntiä vastaan tehdyn lyönnin loppuasennossa. Toisin kuin Talhofferilla, teksti viittaa ”raivolyöntikärkeen”, Zorn hauwe ort. On luultavaa, että Paulus Kal on halunnut tässä osoittaa, että juuri tämä on kyseisen Liechtenauerin opinkappaleen oikeaoppinen luku- ja suoritustapa erotuksena Talhofferin opista.
Edellä käsiteltyjen Fiore dei Liberin, Hans Talhofferin ja Paulus Kalin teosten yhteinen piirre runsaan kuvien käytön lisäksi on, että ne on omistettu ylhäisön jäsenille. Etenkin Talhofferin tapauksessa kyse lienee opetussuhteen muistoesineestä, joka toimii paitsi muistin tukena, myös tekijänsä auktoriteettiaseman lujittajana. Sigmund Ringeckin kommentaari vaikuttaa sisällöltään käytännönläheisemmältä ja on ainakin näennäisesti kirjoitettu sellaisen henkilön tarpeisiin, joka ”osaa jo muuten miekkailla” (der da anderst fechten kann) mutta joka ei välttämättä ymmärrä, millaiseen tekniikkaan Liechtenauerin säkeet oikeastaan viittaavat. Selitysten avulla henkilö voi kokea miekkailevansa Liechtenauerin säkeiden eli lapun (Zettel) mukaisesti ja olevansa osa arvostettua koulukuntaa, siis Zedelfechter.
Liechtenauerin haarniskamiekkailusta on kirjoittanut kommentaarin myös toinen Paulus Kalin nimeämä Liechtenauerin seuran jäsen, Peter Danziglainen. Muut tähän seuraan kuuluneiksi nimetyt henkilöt, joiden kirjoituksia on säilynyt, eivät kuitenkaan toimineet ainoastaan Liechtenauerin glossaattoreina. Andreas Liegnitzerin opit käsittelevät haarniskamiekkailua, painia, tikaria sekä miekkaa ja kupurakilpeä, ja Martin Hundsfeldin säilyneiden tekstien aiheet ovat ratsumiekkailu, tikari ja haarniskamiekkailu aina maassa painimiseen asti. Poikkeuksena asetaidoista Juutalais-Ott on jättänyt jälkeensä aseetonta painia käsittelevän itsenäisen tekstin.
Juutalais-Ott on kiinnostava tapaus myös siksi, että Martti Lutherin ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksistä löytyy viittaus häneen. Selittäessään, miten Jaakobin kanssa paininut mies nyrjäytti tämän lonkan (tetigit volam femoris eius, 1. Moos. 32:25), Luther nimittäin kertoo tarinan ilmeisesti turkkilaisesta jättiläisestä, joka oli taittanut keisari Fredrik III:n hovissa olleen kuuluisan juutalaispainijan niskan.
Liechtenauerin perintöön liittyi myös pappi Hans Lecküchner (k. 1482). Hänen palatsikreivi Filipille omistamansa massiivinen teos on säilynyt sekä kuvittamattomana (Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430) että kuvitettuna laitoksena (München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm. 582). Teos käsittelee pitkää veistä eli yksiteräistä yhden käden miekkaa, jonka kahva on tyypillisesti tehty kuten veitsessä. Lecküchner esittää oppinsa kommentaarina runosäkeisiin, jotka selvästi perustuvat Liechtenauerin vastaaviin, vaikka Lecküchner onkin huomattavasti laajentanut niiden sisältöä. Tekniseltä sisällöltään Lecküchnerin teos vaikuttaa syntyneen kokoomateoksena, joka kattaa miekkailun, haarniskamiekkailun, huomattavan määrän painia ja jopa sovellettua tikaritekniikkaa. Kuvittamattomassa versiossa hän viittaa erään tempun kohdalla ”mestari Andreakseen”.
Kuva 4. …Im pret spilen Essen vnd Trincken. München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 582, f. 91v. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Lecküchner ei mainitse Liechtenaueria nimeltä, mutta asemoi itsensä muilla tavoin erityisasemaan. Muutamassa kohdassa hän viittaa ”vapaamiekkailijohin”, jotka eivät noudata oikeaa oppia. ”Vapaa” lienee tässä ymmärrettävä siis pejoratiivisessa merkityksessä. Huumoria unohtamatta Lecküchner neuvoo myös heittämään epäpätevän vastustajan säkkiin tai kaatamaan hänet käsilukkoon, jolloin voi rauhassa syödä, juoda tai pelata lautapelejä (kuva 4).
Loppukaneettina mainittakoon, että hieman Lecküchnerin jälkeen, 10.8.1487, keisari Fredrik III myönsi Frankfurtissa toimineelle Neitsyt Marian ja Pyhän Markuksen veljeskunnalle etuoikeuden käyttää ja myöntää miekkailumestarin (Meyster deß Schwerts) arvonimiä ja opettaa miekkailua maksua vastaan. Tätä keskiajan lopulla annettua keisarillista privilegiota pidetään saksalaisen ammattimiekkailun alkuna.
Viitatut käsikirjoitukset
Leeds, Royal Armouries, MS I.33.
München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 582.
München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 1507.
München, Bayerische Staatsbibliothek, cod. icon. 394a.
Nürnberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a.
Paris, Bibliothèque nationale de France, Ms. Smith-Lesouëf 13.
Editioita ja käännöksiä
Forgeng, Jeffrey L. (toim. & käänt.). The Medieval Art of Swordsmanship. Royal Armouries MS I.33. Royal Armouries 2018.
Forgeng, Jeffrey L. (käänt.). The Art of Swordsmanship by Hans Lecküchner. Boydell Press 2015.
Hagedorn, Dierk (toim. & käänt.). Peter von Danzig. Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8. VS-Books 2008.
Hagedorn, Dierk. (toim. & käänt.). Talhoffers Fechtbuch aus dem Jahre 1467: Gerichtliche und andere Zweikämpfe darstellend. 6. uudistettu painos. VS-Books 2016.
Malipiero, Massimo (toim.). Il Fior di battaglia di Fiore dei Liberi da Cividale. Ribis 2006.
Novati, Francesco (toim.). Flos duellatorum. Instituto italiano d’arti grafice 1902.
Reeve, M. D. (toim.). Vegetius. Epitoma rei militaris. Scriptorum Classicorum Bibliotheca Oxoniensis. Oxford 2004.
Wierschin, Martin (toim.). Meister Johann Liechtenauers Kunst des Fechtens. Münchener Texte und Untersuchungen zur deutschen Literatur des Mittelalters 13. C. H. Beck 1965.
***
FT Antti Ijäs väitteli elokuussa 2022 latinan kielen oppiaineesta. Ijäksen väitöskirja Study of the Language and Genre of Royal Armouries MS I.33 on luettavissa Heldasta: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-8440-5.