Kirsi Kanerva, Karolina Kouvola & Jaakko Tahkokallio
Glossa ry:n vuosi 2018 lähti käyntiin Tieteiden yön merkeissä. Torstaina 18.1. Tieteiden talolla kuultiin kolmen miniluennon sarja, jossa tarkasteltiin eri näkökulmista, mitä sekä toisaalta miten tiedämme Suomen keski- ja viikinkiajasta.
Saagat ja ”Suomen kuninkaat”
Sirpa Aallon (FT, dosentti, Oulun yliopisto) esitelmän keskiössä olivat niin sanotut ”Suomen kuninkaat”, jotka ovat aika ajoin nousseet esiin pseudohistorioissa ja populaarissa historiakäsityksessä. Kuten Aalto toi esille, väitteet nykyisen Suomen aluetta ennen ruotsalaisten ja kristinuskon saapumista hallinneista ”suomalaisten kuninkaista” perustuvat väärinkäsitykselle. Monen pseudohistorian lähteenä ovat olleet esimerkiksi 1600-luvulta peräisin olevat Johannes Messeniuksen teokset tai Suomen kronikka, joissa mainitaan ”Suomen kuninkaista”. Kyseiset teokset eivät kuitenkaan täytä historiantutkimuksen kriteerejä. Omana aikanaan ne olivat osa tuolloin vallalla ollutta gööttiläistä historiankirjoitusta, jonka tavoitteena oli kirjoittaa Ruotsin valtakunnalle suuri ja mahtava menneisyys. Lähdetilanne oli kuitenkin kehno: kirjallisia lähteitä muinaisesta menneisyydestä ei ollut. Sen vuoksi Ruotsin suurvallassa turvauduttiin paitsi kansanrunouteen myös keskiaikaisiin, Islannissa kirjoitettuihin saagoihin, joissa kerrottiin tarinoita esimerkiksi Göötanmaalle ja Sveanmaalle sijoittuneista menneisyyden tapahtumista ja Finnar-nimisestä ihmisryhmästä.
Monissa yhteyksissä, esimerkiksi saagoja käännettäessä, on toistettu sitä virheellistä tulkintaa, että islantilaisten saagojen Finnar viittaisi suomalaisiin. Näin ei kuitenkaan ollut; länsiskandinaavit viittasivat yleensä Finnar-sanalla saamelaisiin, eli nykyisen Norjan pohjoisosissa eläneisiin ihmisiin, jotka puhuivat skandinaavisesta kielestä poikkeavaa kieltä, eivätkä viljelleet norjalaisten tavoin maata vaan metsästivät ja kalastivat. Finnakonungar eli kirjaimellisesti ”Finnien kuninkaat” viittasi saamelaisten päälliköihin.
Saaga-aineistoon viittaaminen ”Suomen kuninkaista” kertovana lähteenä on myös seurausta lähdekritiikin puuttumisesta: muinaisesta menneisyydestä kertovat saagat kirjoitettiin Islannissa usea vuosisata – jopa 200–400 vuotta – niissä kuvattujen tapahtumien jälkeen. Saagat eivät siis ole aikalaiskuvauksia autenttisista tapahtumista, vaan – etenkin muinaista menneisyyttä kuvatessaan – hyviä ja lennokkaita tarinoita. Lisäksi osa ”suomalaisista kuninkaista” mainitsevista teksteistä on luonteeltaan mytologisia, eikä niitä voida lukea kuvauksina todellisista tapahtumista.
Suomen keskiajan lähteet
Syynä siihen, ettei ”Suomen kuninkaista” puhuta virallisessa historiankirjoituksessa, on hurjimmissa arvauksissa pidetty ruotsalaisten harjoittamaa historian vääristelyä. Jaakko Tahkokallion (FT, Helsingin yliopisto/Kansalliskirjasto) esitelmän pohjalta näyttää kuitenkin siltä, että keskiajan kirjalliset lähteet olivat Ruotsin valtakunnan läntisessä osassa suhteessa määrältään yhtä vähäiset kuin lahden tälläkin puolella. Koska kirjallistuminen oli seurausta kristinuskoon kääntymisestä, varhaisimmat suomalaiset kirjalliset lähteet ovat luonnollisesti kirkollisia tekstejä; ne liittyivät uskonnon harjoittamiseen sekä kirkon ja myöhemmin myös yksityisten omistusten osoittamiseen. Keskiajan Suomesta – siis käytännössä Turun hiippakunnasta – säilyneiden asiakirjalähteiden määrä ei kokonaisuudessaan ole suhteessa pienempi kuin se lähdemäärä, joka on säilynyt Ruotsin valtakunnan länsiosista, missä sijaitsivat valtakunnan kuusi muuta silloista hiippakuntaa.
Siinä missä asiakirjoja on säilynyt kohtuullisesti, keskiaikaiset kertovat lähteet ovat moneen muuhun eurooppalaiseen alueeseen verrattuna erittäin niukat. Suomen keskiajan tapahtumahistoriaa jollain tapaa kuvaavia lähteitä on säilynyt vain kaksi: 1200-luvun lopulla laadittu latinankielinen Pyhän Henrikin legenda sekä Paavali Juusteenin Turun piispankronikka. Määrä on hyvin pieni, kun sitä vertaa latinalaisen Euroopan sydänmaiden tilanteeseen. Siinä missä Pyhän Henrikin oletettua retkeä käsittelee yksi noin 150 vuotta väitettyjen tapahtumien jälkeen kirjoitettu pyhimyselämäkerta, vaikkapa vuoden 1066 Hastingsin taistelua kuvaa neljä taisteluun osallistuneiden elinaikana kirjoitettua historiateosta ja suuri joukko seuraavan sadan vuoden aikana kirjoitettuja tekstejä.
Tahkokallio esitti, että yksi todennäköisistä syistä kertovien lähteiden vähäisyydelle on se, että valtakunnan väestö oli taloudellisesti suhteellisen tasapäistä ja köyhää. Varakasta aristokratiaa, joka olisi muodostanut yleisön vaikkapa aikalaishistoriankirjoitukselle ja rahoittanut luostareita ja niiden kirjallista toimintaa oli erittäin vähän suhteessa esimerkiksi Länsi-Eurooppaan.
Kansanrunous ja keskiaika
Miniluentosarjan lopuksi Karolina Kouvola (TM, tietokirjailija, Helsingin yliopisto) pohti esitelmässään ”Kansanrunot keskiajantutkimuksen lähteinä – uhka vai mahdollisuus?”, voiko suomalainen kansanrunous antaa meille jotain tietoa myös keskiajasta. Kansanrunouden keruun alkaminen voidaan sekin liittää gööttiläisen historiankirjoituksen pyrkimyksiin löytää Ruotsin suurvallalle loistava menneisyys. Kansanrunouden kerääminen alettiin kokea tärkeäksi, sillä sen oletettiin sisältävän jälkiä muinaisista ajoista. Jossain vaiheessa jopa Kalevalan hahmoja kuten Väinämöistä pidettiin todellisina henkilöinä, ja tämä vaikutti oman aikansa historiantutkimukseen. Alkujaan pyrkimyksenä olikin löytää mahdollisimman alkuperäinen runon muoto, jota voitiin etsiä saman runon erilaisia versioita tarkastelemalla. Sittemmin tällaisesta alkuperäisten, turmeltumattomien runomuotojen etsimisestä on kuitenkin luovuttu. Myöhemmin myös havaittiin, että kansanrunous on saanut vaikutteita kristillisestä perinteestä. Esimerkiksi loitsuissa on havaittu vaikutteita katolisista manauksista ja osassa loitsuista jumalahahmot ovat korvaantuneet kristinuskon hahmoilla loitsujen toimijoina.
Nykykäsityksen mukaan kansanrunous voikin sisältää lukuisia, eri aikakausilta peräisin olevia kerroksia. On todennäköistä, että kansanrunous sisältää ajoittain myös hyvin vanhoja, jopa keskiajalta tai kristinuskoa edeltävältä aikakaudelta juontuvia kulttuurisia kerrostumia. Sen arvioiminen, miten vanhoja nuo kerrostumat ovat, on kuitenkin meneltemällisesti hankalaa.
* * *
Glossan miniluentosarjaa oli kokoontunut kuulemaan täysi salillinen Tieteiden yö -kävijöitä. Paikalla olleita noin sataaneljääkymmentä kuulijaa käsitellyt aiheet selvästikin kiinnostivat. Ei lienekään mikään yllätys, että Suomen keskiaika kiinnostaa monia. Aihetta koskevaa tutkimusta on viime aikoina ilmestynyt jonkin verran, ja erityisesti arkeologian merkitystä korostettiin: arkeologia käytännössä on ainut keino, jonka avulla lisäaineistoja Suomen keskiaikaisesta menneisyydestä vielä voidaan saada.
Tutkijoiden tiedon välittymistä siitä kiinnostuneille hankaloittaa kuitenkin se, että niitä tutkijoita, joille tarjoutuu mahdollisuus työnsä ohessa myös popularisoida Suomen keskiaikaa koskevia tutkimustuloksia, on vain vähän. Esitelmien jälkeisessä keskustelussa esille nousi myös se huomio, että toisille pseudohistorioissa esiintyvät ”Suomen kuninkaat” saattavat olla uskon asia. Heitä tutkijoiden tieteen kriteerien mukaisesti tuottama tieto ei välttämättä tavoita.
Suomen viikinki- ja keskiaikaa koskevaa tutkimusta
Ahola, Joonas, Frog & Jenni Lucenius. The Viking Age in Åland: Insights into Identity and Remnants of Culture. Academia scientiarum Fennica, Helsinki 2014.
Björkman, Sten, Tryggve Gestrin, Ulrika Rosendahl ja Georg Haggrén. Kylä: keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoon kaupunginmuseo, Espoo 2008. (Myös ruotsiksi nimellä Byn: medeltid vid Östersjöns stränder.)
Frog, Joonas Ahola & Clive Tolley. Fibula, Fabula, Fact: the Viking Age in Finland. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2014.
Haggrén, Georg, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen & Anna Wessman. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki 2015.
Ravattulan Ristimäki -hanke. http://www.ravattula.fi/etu.htm