Birkan naissoturi

Kirsi Kanerva

Vuoden 2017 loppupuolella pohjoismainen keskiaikatutkimus kohahdutti ja nostatti mediassa keskisuuria otsikoita: aiemmin suurena viikinkiaikaisena sotapäällikkönä pidetty Birkan soturi osoittautuikin dna-analyyseissa naiseksi. Hieman myöhemmin allekirjoittanut pääsi kuulemaan tapauksesta lisää, kun tutkimusryhmässä mukana ollut arkeologi Charlotte Hedenstierna-Jonson (Uppsalan yliopisto, Historiska museet) sekä saagakirjallisuuteen perehtynyt skandinavistiikan professori Daniel Sävborg (Tarton yliopisto) esitelmöivät aiheesta Tartossa järjestetyssä vuosittaisessa Austmarr-verkoston konferenssissa.

Birka ja sen suuri sotapäällikkö

Birka on Björkön saarella Mälaren-järvellä sijainnut viikinkiaikainen kaupunki, joka asutettiin vuoden 800 tienoilla ja hylättiin 970-luvulla. Kaupunki mainitaan myös arkkipiispa Rimbertin teoksessa Vita Ansgarii (n. 870) sekä Adam Bremeniläisen (k. 1081/1085) kirjoittamassa Hampurin hiippakunnan piispojen historiassa (Gesta Hammaburgensis ecclesiae pontificum, n. 1075). Birkassa on asunut arvioiden mukaan keskimäärin 700–1000 asukasta, joista osa on tullut Skandinavian ulkopuolelta. Pienellä saarella mahdollisuudet raaka-aineiden tuotantoon olivat heikot, joten niitä jouduttiin tuomaan ulkopuolelta. Birkalla on kuitenkin ollut merkittävä rooli idän ja lännen välisessä kaupankäynnissä. Monet haudoista löytyneet arvoesineet osoittavat, että birkalaisten toteuttama kaupankäynti tuotti myös ylijäämää.

Ensimmäiset arkeologiset kaivaukset alueella tehtiin 1800-luvun lopulla. Tähän mennessä tunnetuista yli kolmesta tuhannesta haudasta noin 1100 hautaa on tutkittu. Yksi merkittävimmistä alueen haudoista on soturin hautana pidetty Bj 581. Se on sijainnut kaupungin ja linnoituksen välisellä alueella varuskunnan vieressä. Kyseinen kammiohauta on sisältänyt kaikki ammattisoturin varusteet eli kaksi kilpeä, kirveen, taisteluveitsen, miekan ja kaksi hevosta, joista toinen on ollut tamma ja toinen ori. Lisäksi ruumiin lähelle oli asetettu pelivälineet (nappulat ja arpakuutiot), joiden on katsottu viittaavan taktiikan ja strategian tuntemukseen. Arvioita vainajan soturi-identiteetistä vahvisti se, että hauta ei sisältänyt mitään kotitaloustöihin liittyviä esineitä.

Haudatun yksilön sukupuolta ei alkujaan edes kyseenalaistettu, vaan tätä pidettiin automaattisesti miehenä hautaan asetettujen esineiden perusteella. Vasta 1970-luvulla tehtiin ensimmäinen osteologinen tutkimus, joka viittasi siihen, että haudassa olleet luut olisivat kuuluneet naiselle. Tulosta pidettiin kuitenkin kiistanalaisena. Hedenstierna-Jonsonin konferenssissa esittelemää, syksyllä 2017 julkaistua tutkimusta varten tehtiin uusi luututkimus sekä dna-analyysi, jotka osoittivat, että haudan Bj 581 vainaja olikin nainen.

Aseet naisten haudoissa viikinkiajalla

Aseiden kanssa haudattuna naisena Birkan haudan Bj 581 vainaja ei ole Pohjoismaissa sinänsä ainutlaatuinen, vaikka se onkin muihin verrattuna aseiden suhteen parhaiten varustettu. Esimerkiksi nykyisen Tanskan alueelta tällaisia naisten hautoja, joissa on ollut myös aseita, on löytynyt kolme, Norjan alueelta taas kaksi yksilöhautaa sekä muutamia useamman henkilön hautoja (Kaupang, Oseberg) ja nykyisen Ruotsin alueelta (pois lukien Gotlanti) kolme, minkä lisäksi Etelä-Ruotsin alueelta on löydetty useita naisten hautoja, joissa on ollut nuolenkärkiä (Gardela 2013 mukaan).

Yleisesti ottaen aseiden kanssa haudattujen naisten toimijuus on tutkijoiden parissa tunnustettu hieman vastahakoisesti. Sukupuoli on yleensä heti herättänyt keskustelua siitä, ovatko haudatut esineet todellisuudessa kuuluneet haudatulle naiselle ja tulisiko ne tulkita vain symbolisesti, siinä missä vastaavat miesten haudat on aina automaattisesti tulkittu soturien haudoiksi.

Aseiden olemassaolo hautaobjektina ei toki automaattisesti tarkoitakaan, että kyseinen haudattu yksilö olisi ollut soturi. Edellä mainituista naisten haudoista löydetyt aseet eivät ole yksinomaan sodankäyntiin liittyneitä, kuten miekkoja ja keihäitä. Aseilla on voinut olla myös symbolista merkitystä. Tällainen on voinut olla esimerkiksi keihäs, joka skandinaavisessa mytologiassa tunnettiin Óðinn-jumalan aseena ja liitettiin myös valkyyrioihin, jotka valitsivat taistelussa kaatuvat soturit. Yleisin naisten haudoista löytynyt ase eli kirves taas on voinut liittyä arjessa suoritettuihin käytännön töihin. Toisaalta hauta-antimet eivät aina suoraan kuvasta todellisuutta. On esimerkiksi mahdollista, etteivät naiset olleet koskaan varsinaisesti omistaneet ja käyttäneet niitä aseita, jotka heidän hautaansa oli asetettu. Aiemmassa tutkimuksessa esimerkiksi arkeologi Leszek Gardela (2013) on tuonut esille, että osassa edellä mainituista naisten haudoista aseita on käytetty niin, että niiden tarkoituksena on todennäköisesti ollut suojata eläviä vainajien kuolemanjälkeiseltä vaikutukselta. Useimmat näistä haudoista ovat mahdollisesti olleet rituaalispesialistien hautoja, jolloin vainajalla on voitu ajatella olevan erityisiä voimia tai kykyjä jotka olisivat saattaneet olla eläville vahingollisia.

Aseita käyttävät naiset kuvissa ja kirjallisuudessa

Kuva taistelevasta tai asetta käyttävästä naisesta tunnetaan kuitenkin myös keskiajan kirjallisista lähteistä, siitä huolimatta, että keskiajan islantilaisessa saagakirjallisuudessa naisen roolina oli yleensä pikemminkin yllyttää miehiä kostoon ja aikaansaada näin pitkiä ja monia ihmishenkiä vaativia verikoston kierteitä. Kuten Daniel Sävborg toi puheenvuorossaan esille, Edda-runoudessa ja myyttis-herooista kerrontaa sisältävissä muinaissaagoissa esiintyy esimerkiksi edellä mainittuja valkyyrioita, jotka kuvattiin yliluonnollisiksi naishahmoiksi. Nämä kantoivat asetta ja haarniskaa ja valitsivat taisteluissa ne soturit, jotka tulisivat kaatumaan. Näistä hahmoista puhutaan joissain yhteyksissä ”kilpineitoina”, ja osassa lähteistä valkyyriat liitetään nimenomaan keihään käyttöön. Myyttisissä yhteyksissä esiintyy myös naisjättiläisiä, jotka joskus esitetään kantamassa ja käyttämässä asetta.

Muinaissaagassa Hervarar saga ok Heiðreks konungs (”Hervörin ja kuningas Heiðrekrin saaga”, ei suom.) taas kerrotaan Hervör-nimisestä naisesta – maineikkaan soturin, Angantýrin, tyttärestä – joka toimii soturina ja käyttää tänä aika itsestään miehen nimeä (Hervarðr). Toisessa muinaissaagassa Ragnars saga loðbrókar (Ragnarr Karvahousun saaga) taas kerrotaan Áslaugista, joka lähtee omien poikiensa kanssa kostamaan poikapuoliensa kuoleman ja esiintyy tuona aika nimellä Randalín. Saagan mukaan Randalín johti ”sitä joukkoa, joka matkaa maitse.”

Edellä mainittujen Edda- ja saagalähteiden luonne ja niiden yhteys myyttiseen todellisuuteen on myötävaikuttanut siihen, että naissoturia on pidetty vain myyttisenä, ei todellisena ilmiönä. Aseita käyttäviä naisia löytyy kuitenkin myös niistä saagoista, jotka sijoittuvat historialliseen aikaan ja joita siksi on pidetty luotettavampina keskiajan länsiskandinaavisen todellisuuden kuvastajina. Muutamassa Islannin ja Grönlannin asuttamista ja asukkaiden alkuvaiheita kuvaavissa islantilaissaagoissa mainitaan miesmäisesti pukeutuvista ja käyttäytyvistä naisista, jotka käyttävät aseita, sekä naisista, jotka osallistuvat aseelliseen taisteluun itsekin asetta käyttäen (esim. Gísla saga Súrssonar, suom. Gísli Súrinpojan saaga, Laxdæla saga, suom. Lohilaaksolaisten saaga, Grænlendinga saga, Eiríks saga rauða, suom. Eiríkr Punaisen saaga). Näistä esimerkiksi Grænlendinga sagassa (”Grönlantilaisten saaga”, ei suom.) ja Eiríkr Punaisen saagassa esiintyvä Freydís tappaa yhdessä vaiheessa kirveellä raa’asti viisi muuta naista. Tapaus ei tee Freydísistä soturia, mutta voi kertoa siitä, mitä aikalaiset pitivät joissain tapauksissa mahdollisena naisen tarttuessa aseeseen.

Viittauksia varsinaisiin naissotureihin löytyy myös muista skandinaavisista lähteistä. Tanskalainen Saxo Grammaticus kertoi latinankielisessä historianteoksessaan Gesta Danorum (n. 1200, ei suom.), miten Tanskanmaalla oli ennen muinoin naisia, jotka pukeutuivat kuin miehet ja harjoittivat soturin taitoja. Muinaisista Tanskanmaan kuninkaista kertoessaan hän myös mainitsee muutamia tällaisia naisia nimeltä (esim. Lathgertha). Naissotureita esiintyy aiheena myös viikinkiaikaisissa esineissä. Esimerkiksi hevosella ratsastavat, poninhäntäiset hahmot ja figuurit, jotka näyttävät olevan puettuja pitkään hameeseen, on tulkittu naissotureiksi. Yleensä on kuitenkin katsottu, että esineet kuvaavat nimenomaan myyttisiä valkyyrioita. Viime aikoina on kuitenkin herätelty keskustelua myös siitä, voisivatko hahmot kuvastaa todellista tilannetta eli kuvaavatko ne kenties sittenkin naissotureita.

Oliko keskiajan Skandinaviassa naissotureita?

Charlotte Hedenstierna-Jonson pohti esitelmässä viikinkiaikaista naissoturiutta myös käytännön näkökulmasta. Mitkä olisivat olleet ne syyt, että naisesta tuli soturi, ja millaiset mahdollisuudet naisella ylipäätään oli nousta sellaiseen päällikköasemaan, joka Birkan soturilla mitä ilmeisimmin oli? Naiset eivät ehkä olisi voittaneet miehiä fyysisessä voimassa, mutta sosiaaliselta statukseltaan korkea-arvoiset naiset saattoivat hankkia etua esimerkiksi strategisella osaamisella. He saattoivat näin saada mainetta ja menestystä taktisesti taitavina sotapäällikköinä.

Toisaalta monet aseeseen tarttuneet tai soturina toimineet naiset eivät välttämättä taistelleet ja varustautuneet, koska se oli heidän tahtonsa, vaan koska se oli välttämättömyys. Yhteisö saattoi tarvita kaikki kynnelle kykenevät puolustaessaan yhteisönsä rauhaa ja tasapainoa mahdollista ulkoista vihollista vastaan. Toisaalta soturius ei välttämättä ollut naisten (kuten ei välttämättä kaikkien miestaistelijoidenkaan) kokopäiväinen ammatti, vaan yksi tehtävä muun yhteisössä toimimisen rinnalla. On myös mahdollista, että joukkojen johtajana toimineet päälliköt eivät aina välttämättä itse osallistuneet varsinaisiin taisteluihin.

*       *       *

Keskustelu siitä, voidaanko tutkijoiden tekemää dna-analyysia pitää luotettavana, sekä toisaalta siitä, voidaanko Birkan hautaa Bj 581 enää pitää tulosten jälkeen soturin hautana, on tulosten julkistamisen jälkeen käynyt välillä kiivaanakin. Joistain kommenteista kuultaa läpi se ajatus, että naisen hauta ei voi olla soturin hauta. Uutta aiheeseen liittyvää tutkimusta ja aiempien tulkintojen uudelleenarviointeja tehdään kuitenkin myös muualla, erityisesti arkeologian parissa. Jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan uusia tutkimuksia aiheesta.

Kirjallisuutta:

Ambrosiani, Björn. 1993. Birka. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 43–44.

Gardela, Leszek. 2013. Warrior-Women’ in Viking Age Scandinavia? A Preliminary Archaeological Study. Analecta Archaeologica Ressoviensia 8 (2013), 273–340.

Hedenstierna-Jonson, Charlotte, Anna Kjellström, Torun Zachrisson, Maja Krzewińska, Veronica Sobrado, Neil Price, Torsten Günther, Mattias Jakobsson, Anders Götherström & Jan Storå. 2017. A Female Viking Warrior Confirmed by Genomics. American Journal of Physical Anthropology 164 (2017) 4: 853–860. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/ajpa.23308/full

Hedenstierna-Jonson, Charlotte & Daniel Sävborg. 2017. Female Viking Warriors. Esitelmä konferenssissa The 7th Austmarr Symposium: Crossing Disciplinary Borders in Viking Age Studies. Problems, Challenges and Solutions, 1.12.2017. Tarton yliopisto.

Jesch, Judith. 2017. Let’s Debate Female Viking Warriors Yet Again. http://norseandviking.blogspot.fi/2017/09/lets-debate-female-viking-warriors-yet.html (viitattu 7.3.2018).

Kjellström, Anna. 2016. People in Transition: Life in the Mälaren Valley from an Osteological Perspective. Teoksessa Shetland and the Viking World. Papers from the Proceedings of the 17th Viking Congress 2013, toim. V. Turner. Lerwick: Shetland Amenity Trust, 197–202.

Kouvola, Karolina. 2017. Birkan naissoturi – liian hyvää ollakseen totta? https://skskirjat.com/2017/09/11/puheenvuoro-karolina-kouvola/ (viitattu 7.3.2018).