Glossan kevätkokouksen jälkeen 14.3.2023 pidettiin Zoomin välityksellä kevään toinen esitelmäilta, jossa Ida Meerto, Sara Norja, Kristel Nyberg & Mari-Liisa Varila (Turun yliopisto) esittelivät juuri alkanutta tutkimushankettaan Tieteen ja taikuuden rajamailla: Noidat, alkemistit ja astrologit keskiajan ja uuden ajan alun englannin kielessä. Koneen Säätiön rahoittaman hankkeen (2023–25) vastuullisena johtajana toimii Varila (FT). Hankkeen osana toteutetaan roolipeli, jonka avulla tutkimustuloksia esitellään myös tiedeyhteisöä laajemmalle yleisölle.
1200-luvulla elänyt fransiskaani Roger Bacon oli matemaatikko ja luonnontieteilijä, joka tunnetaan myös alkemistina. Lähde: Wellcome Collection.
Pelättyjä noitia vai varhaisia tieteenharjoittajia?
Kolmivuotisessa TiTaRa-tutkimushankkeessa on tavoitteena selvittää, miten keskiajan ja uuden ajan alun teksteissä kirjoitettiin henkilöistä, jotka toimivat nykykäsityksen mukaan tieteen ja taikuuden rajamaastossa. Mitä tekstit kertovat aikalaisten suhtautumisesta esimerkiksi noitiin, alkemisteihin ja astrologeihin? Meerto, Norja ja Varila ovat englannin kielen tutkijoita, joiden tutkimuksessa filologian ja kielentutkimuksen menetelmät yhdistyvät käsikirjoitustutkimuksen ja kirjahistorian sekä bibliografian menetelmiin. Kieltä ja tekstiä lähestytään niiden kulttuurisessa kontekstissa, ja suhtautumista edellä mainittuihin tieteen- ja taikuudenharjoittajiin selvitetään esimerkisi pureutumalla sanastoon ja tekstilajeihin. Tutkimusaineisto on pääasiassa englanninkielistä, mutta mukana on myös monikielistä aineistoa ja tutkimuksessa selvitetään myös esimerkiksi latinan vaikutusta kansankielisissä teksteissä käytettyihin ilmaisuihin.
Keskiajan noitakäsitys
Hankkeessa väitöskirjatutkijana toimiva FM Ida Meerto perehtyy tutkimuksessaan muinais- ja keskienglanninkieliseen noitasanastoon. Sanastoon perehtymällä hän pyrkii muodostamaan kokonaiskuvan siitä, millainen noitakäsitys englannin kielessä vallitsi keskiajalla. Esimerkiksi laki- ja saarnateksteissä kuvattu noituus ja noituudenharjoittajat nähtiin Meerron mukaan uhkana. Noituuden ja taikuuden harjoittajiin voitiin kuitenkin viitata erilaisilla sanoilla, ja Meerron tavoitteena on selvittää, millaisia merkityseroja eri sanoilla oli: millaisia noitia keskiajan teksteissä esiintyy? Miten konteksti, esimerkiksi tekstilaji, saattoi vaikuttaa kirjoittajan sanavalintoihin? Meerto huomioi tutkimuksessaan myös kieltenvälisen vaikutuksen, sillä huomattavan suuri osa etenkin muinaisenglanninkielisistä sanoista esiintyy ainoastaan latinankielisen sanan glossana.
Ælfric, Old English homilies and saints’ lives (Cambridge University Library MS Ii.1.33, f. 61r)
Pyhää Pietaria ja Paavalia käsittelevä homilia, rivillä 14 esiintyy sana ’dry’
FT Sara Norja tarkastelee hankkeessa erityisesti alkemiaan ja alkemisteihin kohdistuvaa kielenkäyttöä. Alkemiaa lähestytään tutkimuksessa varhaisena tieteenalana. Norjan mukaan kuitenkin jo varhain alkemiaan liitettiin myös mystiikkaa ja henkisyyttä, jotka erottavat sen muista luonnontieteistä. Hankkeen osatutkimuksissa perehdytään mm. siihen, miten alkemian arvostus näkyy teksteissä, millaisia eroja käsikirjoitus- ja painetusta aineistosta löytyy, ja miten latinan vaikutus näkyy englanninkielisessä alkemistisessa terminologiassa. Väitöskirjassaan (2021) Norja tutki mm. tieteellisen sanaston muodostumista ja latinan vaikutusta englanninkielisen The Mirror of Alchemy -teoksen eri versioissa. Norja on hiljattain kirjoittanut myös suomenkielisen tietokirjan alkemian historiasta länsimaissa (ilmestyy 8.8.2023, SKS Kirjat).
Astrologinen kuvaaja sekä teksti käsittelevät suoneniskentää. Käsikirjoitus 1400-luvun lopulta. Lähde: Wellcome Collection.
Astrologian arvostus
Hankkeen johtaja Mari-Liisa Varila on aiemmassa tutkimuksessaan perehtynyt varhaisiin englanninkielisiin tieteellisiin teksteihin ja erityisesti astrologiaan, jota ei keskiajalla ja uuden ajan alussa vielä selkeästi erotettu astronomiasta. Hankkeessa hän selvittää mm. diskurssintutkimuksen keinoin, miten astrologia ja astrologit nähtiin erilaisissa teksteissä ja tekstilajeissa. Löytyykö eroja esimerkiksi tieteellisten ja uskonnollisten tekstien välillä siinä, miten astrologiaan viitataan? Entä millaisia määreitä astrologeihin teksteissä liitetään: kuvaillaanko heitä vaikkapa taitaviksi (skilful) tai asiantunteviksi (expert)?
Tähtiin kirjoitettu
Kirjailja, TM Kristel Nyberg vastaa hankkeessa työnimellä ”Tähtiin kirjoitettu” kulkevan roolipelin suunnittelusta ja toteutuksesta. Pelin tavoitteena on tarjota yleisölle mahdollisuus tutustua hankkeen teemoihin ilman aiempaa taustatietoa. Peli pohjautuu hankkeen tutkimustuloksiin. Roolipelin avulla herätellään esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Miten yhteiskunta suhtautui noitiin, astrologeihin ja alkemisteihin? Miten he suhtautuivat itseensä ja omaan viiteryhmäänsä? Miltä tuntuu asettua heidän asemaansa? Roolipeli on määrä julkaista hankkeen viimeisenä vuonna 2025 sekä suomeksi että englanniksi. TiTaRa-hankkeen jäsenet kertovat, että yhteistyötä niin pelin kehittelyn kuin tutkimustulosten esittelynkin osalta on kuitenkin määrä tehdä jo hankkeen aikana esimerkiksi Keskiajan Turun sekä keskiaikaseura Unikankareen kanssa.
Akatistos on hymni, joka on omistettu jollekin Pyhän Kolminaisuuden persoonalle tai jollekin pyhälle henkilölle, asialle tai tapahtumalle. Merkityksensä mukaisesti (kreik. akathistos = ei istuen, seisaaltaan veisattava hymni) ylistysveisu veisataan seisaaltaan.
Akatistoksessa on 24 kontakkia ja iikossia, jotka ovat jakaantuneet 13 erilliseen osaan. Lukumäärä 24 on kreikkalaisten aakkosten kirjainten määrä. Pyhän Kolminaisuuden veisua sanotaan usein akatistoksen preludiksi eli ’alkusoitoksi’. Kontakit päättyvät useimmiten ’Halleluja’-lausahduksiin. 13. kontakin jälkeen akatistoksessa luetaan tai lauletaan vielä uudestaan ensimmäinen iikossi ja kontakki. Useimpien akatistoksien lopussa luetaan vielä erillinen rukous tai rukouksia. Akatistoksia on kirjoitettu lukuisia, muun muassa Suloisimmalle Herrallemme Jeesukselle Kristukselle ja lukuisille pyhille. Akatistos Neitsyt Marialle on oppirunoelma Kristuksen persoonasta. Siinä muistutetaan, kuinka on oikein kutsua Neitsyt Mariaa Jumalansynnyttäjäksi. Teksti on muotoutunut Efesoksen kirkolliskokouksen tienoilla vuonna 431.
Suomalaisia akatistoksia ovat muun muassa pyhittäjäisillemme Sergeille ja Hermanille sekä pyhittäjä Arseni Konevitsalaiselle kirjoitetut rukoukset. Kaksi uusinta akatistosta ovat suomenkielellä laaditut akatistokset tunnustajamarttyyri Johannes Sonkajanrantalaiselle ja pyhittäjä Johannes Valamolaiselle. Tullakseen virallisesti hyväksytyksi jumalanpalveluskäyttöön akatistos tulee aina hyväksyä paikalliskirkon piispainkokouksessa. Akatistos luetaan ja lauletaan kirkossa ehtoopalvelukseen, ehtoonjälkeiseen palvelukseen tai rukouspalvelukseen liittyen. Akatistos voidaan lukea myös erillisessä akatistospalveluksessa, ja se voidaan toimittaa kirkon lisäksi myös esimerkiksi kotona.
Juliana Lazarevolainen, Juliana Muromalainen, Juliana Lazarevskaya tai laupias Juliana (1530-1604), oli hurskas venäläinen nainen, joka meni naimisiin ja sai lapsia, mutta eli siitä huolimatta askeettista elämää. Vuonna 1997 Heinolaan perustettu ortodoksitaustainen Juliana-yhteisö on saanut nykyisen nimensä hänen mukaansa. Juliana-yhteisön suhde pyhään Julianaan osoittaa, kuinka historian pyhät henkilöt voivat edelleen olla merkityksellisiä nykyihmisille ja -yhteisöille monin tavoin.
Pyhä Juliana oli Justin ja Stefanida Nedyurevin tytär. Hänen isänsä oli taloudenhoitaja tsaari Iivana Julman hovissa. Julianan äiti kuoli, kun hän oli kuuden vuoden ikäinen, minkä jälkeen hän meni asumaan tätinsä luokse. Juliana meni naimisiin George Ossorginin kanssa, joka oli rikas kauppias Muromasta. Juliana auttoi orpoja, leskiä ja sairaita. Kaikki tunsivat hänet hänen lempeydestään ja ystävällisyydestään. Vaikka hän oli mennyt naimisiin rikkaaseen perheeseen, hän palveli itse itseään ja oli ystävällinen palvelijoille ohjaten myös heitä hyveiden polulla. Kun pyhä Juliana kertomuksen mukaan joutui demonien hyökkäyksen kohteeksi rukoillessaan, hänet pelasti näyssä pyhä Nikolaos. Tämän jälkeen Juliana piti häntä suojelijanaan. Kun vuonna 1570 tuli nälänhätä, pyhä Juliana otti itselleen tarkoitetun ruoan ja jakoi sen salaa köyhille. Sen lisäksi, että Juliana ompeli vaatteita köyhille, hän ompeli alttarivaatteita kirkolle, käärinliinoja niille, joilla ei ollut niihin varaa, ja muita vaatteita myyntiin, joista saadut tulot hän antoi almuina.
Pyhä Juliana synnytti kymmenen poikaa ja kolme tytärtä, mutta menetti surukseen kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Hän tyynnytti suruaan rukoilemalla ja antamalla almuja sekä lohdutti aviomiestään, mutta menetykset saivat hänet pyytämään lupaa vetäytyä luostariin. George kieltäytyi osoittamalla, että jäljelle jääneet lapset tarvitsivat vielä hänen huolenpitoaan. He kuitenkin harjoittivat aviollista pidättäytymistä Georgen elämän viimeiset kymmenen vuotta. Juliana lisäsi asketismiaan, palvelemistaan ja rukoilemistaan. Lopulta pyhä Juliana sairastui, mutta jopa kuolinvuoteellaan hän hämmästytti hoitajiaan nousemalla rukoilemaan öisin, vaikka hän makasi vuoteessa sairaana päivisin. Kun hän kuoli, toiset hämmästelivät sädekehää hänen päänsä ympärillä sekä kynttilänvalon kaltaista valoa ja suloista tuoksua hänen ruumiinsa ympärillä. Hän kuoli 10. tammikuuta 1604.
Kun hänen poikansa George kuoli 1614, perhehauta avattiin hänen ruumiinsa laskemiseksi sinne. Pyhän Julianan ruumiin kerrotaan löytyneen haudasta hajoamattomana ja siitä virranneen mirhaa. Monet uskovat keräsivät mirhaa, ja kun se oli loppu, he keräsivät hiekkaa hänen arkkunsa alta. Hiekan ilmoitettiin aiheuttaneen useita paranemisihmeitä.
Juliana Lazarevolaisen ja akatistoksen merkitys Juliana-yhteisössä
Ortodoksinen kirkko muistelee pyhää Julianaa tammikuun 2. päivänä, jolloin Juliana-yhteisössä vietetään Juliana-juhlaa. Tänä vuonna juhla alkaa rukouspalveluksella vanhurskaalle Juliana Lazarevolaiselle. Palvelus sisältää muun muassa Julianan troparin ja otteita Julianan akatistos-rukouksesta, jonka allekirjoittanut on suomentanut. Julianan tropari lauletaan 4. sävelmän mukaan:
”Vanhurskailla teoillasi sinä osoittauduit koko maailmalle/ Herran oikean palvelijan esikuvaksi./Paastoten ja läpi öiden rukouksissa valvoen/ sinä tulit Jumalan innoittamana evankeliumille kuuliaiseksi:/ ruokkien nälkäisiä, huolehtien köyhistä, hoitaen sairaita ja vahvistaen heikkoja./ Nyt seisoessasi Herran, Kristuksen oikealla puolella,/ oi pyhä Juliana, rukoile sielujemme puolesta.”
Palveluksen jälkeen luetaan Julianan elämäkerta Synaksarionista, joka on ortodoksisten pyhien elämäkertojen kokoelma, ja keskustellaan pyhien elämästä kahvitarjoiluiden äärellä. Yhteisön perustaja Merja Merras korostaa Julianan tärkeyttä yhteisön esikuvana: yhteisön jäsenten tulee suhtautua kaikkiin ihmisiin samalla ystävyydellä ja suvaitsevaisuudella kuin Juliana. Kaikista ihmisistä ei voi pitää, mutta kaikille tulee olla ystävällinen.
Juliana Lazarevolaista pidetään keittiön ja kodin suojeluspyhänä. Julianan ikoni sijaitsee keskeisellä paikalla yhteisön juhlasalin ikoniseinällä. Juliana kuvataan siinä leivän kanssa, jota hän jakoi köyhille. Samalla tavalla kuin Juliana Lazarevolainen, Juliana-yhteisön maallikot pyrkivät elämään rukouselämää, auttamaan lähimmäisiä ja elämään yhteisöllisesti.
Osia Juliana Lazarevolaisen akatistoksesta
1. Kontakki
Oi vanhurskas ja laupias Juliana, jonka Jumala valitsi ja jonka sydän eli Kristuksessa keskellä maailmallisia huolia niinkuin taivaassa ja joka viivyit suuressa hiljaisuudessa, rakastaen hiljaisuutta sydämessäsi! Ylistäen Herraa, joka oli ylistänyt sinua, omantunnon pistoksella laulamme sinulle ylistysvirren. Rukoile meidän monien myrskyjen heittelemien puolesta sinä, joka kestit tuskallisia huolia elämässäsi, ja pyydä hartaasti laupiaalta Pelastajalta antamaan meille sielun pelastus ja vapahdus onnettomuuksista, jotta kiittäen Herraa voimme ylistää sinua ja sanoa: Iloitse oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten koristus!
1. Iikossi
Puhdas enkeli, varhaisesta lapsuudesta asti sinä rakastit enkelimäistä luostarielämää, mutta kaiken Luoja, joka järjestää kaikki asiat Hänen viisautensa syvyydessä, määräsi toisenlaisen pelastuksen polun sinulle, nimittäin että miellytät häntä pyhällä elämällä kunniallisessa avioliitossa. Lapsuudesta lähtien Hän johdatti sinua Jumalan valtakuntaan monien koettelemusten kautta: kun sinä olit kuuden vuoden vanha tyttönen, sinusta oli jo tullut sureva orpo, ja nuorena morsiamena otit pian kantaaksesi äitiyden ristin. Ja me, vaikka olemme kunnioituksen lamauttamia tämän ihmeellisen johdatuksen edessä, silti omantunnon pistoksella ylistämme sinua uskossa: Iloitse sinä, joka synnyit yltäkylläisyyden keskelle, vanhemmille jotka rakastivat köyhiä -Justin ja Stephanida; iloitse sinä, jolta riistettiin äiti ja joka kasvatettiin orpona isäsi talon ulkopuolella! Iloitse tuoksuva lilja, joka kukit Muromin metsien rauhallisuudessa; iloitse loistava tähti, jonka sytytti Jumala Lazarevon kylässä! Iloitse sinä, joka sydämessäsi saavutit rakkauden Kristukseen ja Hänen kaikkipuhtaaseen Äitiinsä; iloitse puhdas uuhikaritsa, joka lapsuudestasi lähtien etsit luostaria! Iloitse nöyrä ja tottelevainen, joka Jumalan tahdosta uskottiin aviomiehelle; iloitse vanhurskas äiti, joka elettyään maailmassa on luettu pyhimysten joukkoon! Iloitse, oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
3. Kontakki
Kaikkein Korkeimman voima antoi sinulle kestävyyttä kantaa painavan ristisi valittamatta, kun neljän poikasi ja kahden tyttäresi puhtaat sielut lensivät korkealle autuuteen kuin nopeasiipiset linnut jättäen tämän elämän vielä lapsuudessa. Ja sinä, jumalallisen viisas äiti, kuin turturikyyhky kohoten paratiisin kartanoihin, kiitit Jumalaa kaikesta ja sait lohtua jäljelle jääneistä lapsista. Ja mitä tulee menehtyneisiin, vanhurskaan Jobin kanssa sinä sanoit omantunnon pistoksella: Herra antoi ja Herra otti pois. Ja nyt minun pienet lapseni ylistävät Jumalaa suloisesti enkelien kanssa, ja palavasti rukoilevat Häntä vanhempiensa puolesta, tarjoten puhtailla suillaan serafisen hymnin: Halleluja!
3. Iikossi
Riivattuna sydämellä, joka sääli kaikkia ja joka ylitsevuotaa armontäyteistä rakkautta, Oi Juliana, sinä todella osoittauduit olevasi laupias äiti, kun Jumala vieraili maassasi kauhean nälänhädän kanssa. Sillä vaikka sinä itse koit puutetta, sinä olit ravinto niille, jotka näkivät nälkää ja janoa, opas sokeille ja ontuville, suojelus ja vaatetus suojattomille ja lohtu kaikille. Ja sinun vähäisimpisi, nälkäiset veljesi, laulaen ylistystä Jumalalle, innokkaasti siunasivat sinua näin: Iloitse sinä, joka valaisit nälänhädän pimeän ajan rakkautesi valolla; iloitse sinä, joka annoit armoa Kristukselle vähäisimpien veljiesi valepuvussa! Iloitse sinä, joka kuin lämmin aurinko loistat maailmallisia hyviä asioita; Iloitse sinä, jonka vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea käsi oli tekemässä! Iloitse sinä, joka ruokkimalla nälkää näkeviä leivällä päästit heidät kuolemasta ja kidutuksesta; Iloitse sinä, joka lämmitit epätoivoisia tervetulon sanalla, lohdutit heitä suuresti! Iloitse sinä, joka etsien Jumalan valtakuntaa jaoit asioita, jotka ovat hyviä ruumiille; Iloitse sinä, joka hankittuasi ystäviä rikkauksilla, löysit taivasten asuinsijat! Iloitse, oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
6. Kontakki
Sinun poikasi Callistratus osoittautui olevan kärsimysten elämäsi julistaja, sillä hän kertoi maailmalle salaisesta ja ihmeellisestä kamppailustasi: rukouksesi jatkuivat läpi yön; asetit teräväreunaiset laudat ruumiisi pediksi; kätesi tulivat kovettuneiksi monien maahankumarruksiesi takia; lihasi tuli kuivuneeksi ankaralla paastolla; silmäsi kylpivät kyynelten joissa; ja puhdas kielesi jatkuvasti lauloi hymniä: Halleluja!
6. Iikossi
Armo säteili sydämessäsi, oi pyhä äiti, ja antoi rukouksellesi siivet liidellä kaiken yllä. Ilmitulessa jumalallisesta tulesta, ja vedettynä Jumalan luo kuin paratiisin lintu, sinä halusit vierailla Jumalan temppelissä; sillä sinun henkesi syntyi sinne, heittäen yltään kaiken elämän tuskan; ja sinä tulit suloisesti lohdutetuksi keskellä surujasi, ottaen vastaan armon lahjan Isältä. Ja me, saamattomat, ihmetellen Jumalan janoa, joka oli sielussasi, kykenemme vain ylistämään sinua kielillämme, huutaen näin: Iloitse sinä, joka ottaen vastaan armon tulen, liidit maasta taivaaseen; iloitse sinä, joka saatuasi maistaa paratiisin suloisuutta, asetuit asumaan Jeesuksessa Kristuksessa! Iloitse sinä, joka palaen rakkaudesta Jumalaan, otit häneltä vastaan kyynelten lahjan; iloitse sinä, vaikka rukoilit salassa, rakastit kirkkoa enemmän kuin kotiasi. Iloitse sinä, joka mietiskellen Jumalan viimeistelemää pelastusta, vietit perjantait yksin ja ilman ruokaa; iloitse sinä, joka jäljitellen ruumiittomia enkeleitä, kieltäydyit nukkumasta; Iloitse sinä, joka saatuasi armon sydämeesi, loit Jumalan temppelin itseesi; iloitse sinä, joka otettuasi vastaan Pyhät Mysteerit, tarjosit asuinsijan Pyhälle Kolminaisuudelle sielussasi! Iloitse, oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
9. Kontakki
Jokainen elävä olento, ottaen vastaan ravintoa itselleen asiaan kuuluvana vuodenaikana, ylistää sinua, hyvä Jumala, joka avaat kaikki-anteliaan kätesi kaikille, jopa ennen kuin sinulta pyydetään. Mutta sinun voimakas suosikkisi, etsien taivasten valtakuntaa jopa osattomaksi jääneenä maasi hyvistä asioista, ei koskaan lakannut huutamasta sinulle ylistystä: Halleluja!
9. Iikossi
Maalliset retorit eivät kykene kuvailemaan kielellään äitien sielujen synnytystuskia, kun he ovat murskautuneet rakkaiden lastensa kärsimyksestä; ja sinä, oi järkkymätön kärsijä, vuodattaen armoasi kaikille, vaikka kykenemätön löytämään leipää omille lapsillesi, ruokit heitä savikalla, lohduttaen heitä toistamalla: Kunnia Jumalalle kaikesta! Ja me, oppien kärsivällisyyden voiman sinulta, kunnioitamme sinua palavasti ylistysäänin: Iloitse, vierailija vieras maailmalliselle maailmalle, joka katkerasti vaelsit maailman läpi; iloitse sinä, joka etsien taivaallista kaupunkia, jäit tähän maailmaan kodittomana orpona! Iloitse sinä, joka olit suuren omaisuuden riivaama, osoittauduit olevan köyhä, nälkäinen ja köyhästi puettu; iloitse sinä, joka ensin annoit almuja, mutta myöhemmin kuuluit lapsiin ilman leipää! Iloitse sinä, joka katsoen tulevaan iloon otit nykyisen ristisi toivolla; iloitse sinä, joka alistettuasi tahtosi Herran tahtoon, hyväksyit köyhyyden ja vaeltamisen polun! Iloitse sinä, joka katsoen Kristuksen kärsimyksiin, kestit valittamatta ristisi tässä elämässä; iloitse sinä, joka Hengen vahvistamana heikkoudessa lauloit keskellä suruja: Kunnia Jumalalle kaikesta! Iloitse, laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
***
Henna Paasonen on ortodoksinen uskontotieteilijä, kuvataiteilija, kirjailija ja opettaja. Hän asuu Heinolan Juliana-yhteisössä.
SKAS ry:n eli Suomen keskiajan arkeologian seuran perinteinen kaikille avoin syysseminaari järjestettiin 25.11. tuttuun tapaan Hämeen linnassa. Seminaarin teemana oli tänä vuonna Tuoreita katsauksia Raaseporin linnan historiaan ja arkeologiaan. Seminaarissa kuultiin kuusi kiinnostavaa esitelmää koskien linnan tuoreita tutkimuksia. Aiheesta on ilmestymässä ensi vuonna myös kirja, ja seminaari antoi esimakua siitä, mitä uudelta kirjalta on odotettavissa. Laajoja arkeologisia tutkimuksia Raaseporin linnalla ja sen lähialueilla on tehty vuodesta 2008 aina viime kesään 2022 saakka (ks. esim. Haggrén 2014; Haggrén et al. 2009; Knuutinen 2015; Knuutinen 2014; Terävä 2014).
Kuvassa Raaseporin linna. Kuva: Tiia Niemelä.
Seminaarin avasi SKAS ry:n puheenjohtaja Janne Harjula toivottaen kaikki tervetulleiksi paikalle. Ensimmäisen esitelmän piti Tapio Salminen (Tampereen yliopisto) aiheella Raaseporin linnasta lähetetyt kirjeet 1390–1521. Mitä vesileimat ja kirjeiden taitto kertovat linnan kirjureiden toiminnasta? Esitelmän aluksi Salminen kertoi siitä, kuinka paperi alkoi keskiajan loppupuolella syrjäyttämään aiemmin kirjoittamiseen käytetyn pergamentin sekä vahataulut. Toinen hänen esille nostamansa muutos, joka tapahtui samaan aikaan, oli kirjoitusten muuttuminen kansankielisiksi latinan sijaan. Nämä vaikuttivat kirjeenvaihdon volyymin kasvamiseen.
Ruotsin varhaisimmat paperimissiivit eli paperiset kirjeet/kirjelmät ajoittuvat noin vuoteen 1345. Suomen alueen ensimmäinen paperille kirjoitettu dokumentti puolestaan on Turun linnanpäällikön Gerhard Skytten 20. syyskuuta noin vuonna 1350 Tallinnaan lähettämä kirje. Ensimmäinen paperimylly Suomeen tuli vuonna 1667. Varhainen paperi oli lumppupaperia eli se valmistettiin pääosin pellavasta ja hampusta. Se kesti hyvin kulutusta. Tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia ovat papereissa olevat vesileimat. Ne olivat tavaramerkkejä paperille ja niiden perusteella voidaan selvittää paperin alkuperää.
Raaseporin linnaan liittyvien kirjeiden osalta Salminen esitteli linnassa vaikuttaneiden Tord Rörikssön Bonden vuosein 1378–1399/1400 sekä ritari Otto Pogwischin vuosien 1427–1435 lähettämiä kirjeitä. Tordin lähettämät kirjeet olivat kaikki joko keskialasaksiksi tai latinaksi ja keskialasaksiksi kirjoitettuja. Paperin osalta näistä kirjeistä löytyi kahta eri vesileimaa ja ainakin neljää eri paperierää. Eri paperierät voidaan erottaa kuvioiden, viirojen sekä lankojen perusteella. Otto saapui Raaseporin linnaan luultavasti vuoden vaihteessa 1426/27. Kirjeitä hänen päällikkyyskaudeltaan ja vuodelta 1435, jolloin Otto itse lähti keväällä Tallinnaan, jossa hän myös kuoli, on yhteensä 36. Näistä 30 oli Oton antamia ja 27 niistä oli tuotettu varmasti Raaseporin linnassa. 27 näistä kirjeistä oli myös yhden ja saman käden kirjoittamia. Tämä kirjuri on ollut Oton mukana hänen poistuessaan linnasta. Oton ajalta vesileimoja on yhteensä seitsemää erilaista. Näistä yksi kuva, basiliski, toistuu. Näyttäisikin siltä, että samaa paperierää on voinut olla linnassa 10 vuoden ajan. Tämä puolestaan voisi viitata siihen, että paperia varastoitiin linnassa.
Esitelmän lopuksi Salminen kävi vielä läpi paperin taittamista sekä sen ”lukitsemista”. Kirjeen sinetöiminen oli tärkeää kirjeen salassapidon kannalta. Edeltäjäänsä pergamenttiin verrattuna paperi oli helposti taiteltava materiaali. Mielenkiintoista oli, että taitetun ja suljetun paperin korkeus pysyy lähes samana, noin 5 cm korkeana, riippumatta kirjurista. Myöskään itse paperiarkin koko ei ole vaikuttanut tähän taitellun paperin korkeuteen. Salminen esitti mahdollisena ajatuksen siitä, että koko liittyisi kirjeiden kuljettamiseen, kenties nahkalaukun taskun kokoon.
Lisää Salmisen tutkimuksesta liittyen Raaseporista lähettyihin kirjeisiin voi lukea artikkelista Types and Sources of Paper in Late Medieval Finland. A Case Study on Paper in Raseborg Castle Scriptorium in ca. 1390–1435 (Salminen 2021).
Toinen ennen lounastaukoa pidetty esitelmä käsitteli Raaseporin linnaan liittyvää arkeologista aineistoa. Esitelmän aiheella Sirpaleista asiaa – mitä löydöt kertovat linnan pöytäkulttuurista? Pitivät Elina Terävä ja Riikka Tevali Helsingin yliopistosta. Molemmat sekä Terävä että Tevali ovat arkeologian väitöskirjatutkijoita. Esitelmä perustui tulevassa Raasepori-kirjassa mukana olevaan artikkeliin. Esitelmän aluksi tuotiin esiin, mitä löytöjä oli tarkasteltu koskien pöytäkulttuuria linnassa. Näitä löytöryhmiä olivat kivi-, puna- sekä harmaasaviset keramiikan palat, lasin sirpaleet, metalliset astiat sekä pöytäveitset. Tutkimuksen arkeologinen aineisto koostui pääosin vuosien 2008–2019 löydöistä ja suuri osa siitä oli peräisin 1300–1400-lukujen jätekerroksista. Arkeologisten lähteiden lisäksi lähteenä oli käytetty myös linnaa koskevia kirjallisia lähteitä. Tällaisia olivat linnan loppuvaihetta koskevat voudintilit, kirjeenvaihto sekä esimerkiksi aiheeseen liittyvät kuvat.
Tutkittu arkeologinen aineisto sisälsi 209 palaa kivisavikeramiikkaa, 109 palaa punasavikeramiikkaa sekä 52 palaa harmaasavikeramiikkaa. Tutkimalla ja vertailemalla keramiikan paloja toisiinsa, on ollut myös mahdollista selvittää suurin piirtein se, kuinka monesta eri astiasta aineistossa on ollut palasia. Osan keramiikan osalta Terävä ja Tevali pystyivät sanomaan niiden tarkkoja valmistuspaikkoja. Esimerkiksi suuri osa aineiston kivisavikeramiikasta oli Siegburgissa läntisessä osassa Saksaa valmistettua. Tämä puolestaan kertoo Hansan vaikutuksesta linnan pöytäkulttuuriin liittyvissä esineissä. Keramiikka-astiat ovat liittyneet juomien, ruokien sekä esimerkiksi voiteiden säilyttämiseen (esim. purkit ja kannut), valmistamiseen (padat ja pannut), tarjoiluun sekä itse juomiseen ja syömiseen.
Lasipikareiden sirpaleita tutkittuun aineistoon kuului yhteensä 158 kappaletta. Määrää kuvailtiin merkittäväksi ja esille tuotiin kaivausmenetelmien tarkkuus aineiston keruussa. Ennen vuotta 2008 linnalta oli talletettu vain 2 lasipikarin palaa. Lasipikarit kuvastavat hienostunutta juomakulttuuria ja niitä tunnetaan erityisesti linnoista ja pappiloista.
Metallisista astioiden osalta todettiin, että ne eivät ole arkeologisessa aineistossa niin yleisiä niiden uusiokäytön vuoksi. Aineistossa on silti esimerkiksi pronssisten patojen fragmentteja. Yksi mainitsemisen arvoinen metalliastia on myös 1400-luvulta peräisin olevan tinasta Danzigissa (nyk. Gdansk Puolassa) valmistettu kannu, joka on löytynyt kaivosta jo 60-luvulla. Metallisia esineitä tutkittaessa kirjalliset lähteet ovat tärkeässä roolissa, sillä niistä löytyy mainintoja voudintileissä. Tämä onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka eri tieteenalojen lähteet voivat täydentää toisiaan.
Yhteenvetona Terävä ja Tevali totesivat, että linnassa oli hillitty pöytäkulttuuri, jossa korostuvat juoma-astiat. Tutkimus myös osoittaa, että vain yhteen lähdetyyppiin (vain arkeologia tai vain kirjalliset lähteet) keskittyvä tutkimus olisi antanut vääristyneen kokonaiskuvan linnan pöytäkulttuurista.
Havainnekuva siitä, millainen Raaseporin linna on saattanut olla 1500-luvulla. Piirustus vuodelta 1880. Lähde: Finna.fi
Lounastauon jälkeen vuorossa oli Hanna Kivikero (Helsingin yliopisto) aiheella Työeläimet Raaseporin linnanosteologisessa ja kirjallisessa aineistossa. Kivikero on eläinosteologiaan eli eläinten luiden tutkimukseen erikoistunut arkeologi. Kivikero on aiemmin tutkinut väitöskirjassaan (Kivikero 2020) Raaseporin sekä Kastelholman linnojen ruokatalouseläimiä. Nyt aiheena oli aineisto, joka ei liity ruokatalouteen, vaan työtehtävissä käytettyihin eläimiin. Tällaisiksi eläimiksi Kivikero mainitsee hanhet, härät, koirat, hevoset sekä kissat. Tutkimuksessa on yhdistetty sekä kaivauksilta löydettyä luuaineistoa että kirjallisia lähteitä, tilikirjoja.
Kissat tai koirat eivät näkyneet tilikirja-aineistossa lainkaan, mutta luita tutkimalla on mahdollista sanoa, että niitä kuitenkin oli linnalla. Kivikeron mukaan koiria voitiin hyödyntää metsästykseen sekä vartiointiin. Hän pystyi myös sanomaan tutkimiensa luiden perusteella, että Raaseporin linnan koirat olivat kooltaan isoja. Myös kissojen luita kuului Kivikeron tutkimaan aineistoon ja niitä lienee käytetty varsin perinteiseen tarkoitukseen eli tuholaistentorjuntaan linnalla.
Toisin kuin koiria ja kissoja vetohärkiä sekä työhevosia on mainittu tilikirjoissa, minkä lisäksi niiden luita on mukana kaivausaineistossa. Näiden eläinten työntekoa voidaan tutkia luissa ilmenevistä sairauksista sekä patologioista. Kivikero mainitsee, että osassa Raaseporin härän luista on havaittavissa nivelrikkoa sekä kulumista. Vetohärille ja vetämiseen käytetyille hevosille tyypillisiä kulumia näkyy takajalkojen sekä selkärangan luissa. Kivikero kuitenkin muistuttaa, että kaikilla eläimillä rasitus ei etene vammaan/kulumaan asti, eli ei voida sanoa, etteikö terveet luut olisi voineet kuulua työtätekevälle eläimelle. Hevosten luita aineistoon kuului vain vähän, vaikka niitä tiedetään linnalla olleen. Tämä voi selittyä sillä, että hevoset on haudattu muualle, eikä niitä näy aineistossa sen kontekstin vuoksi. Aineistossa on kuitenkin muita hevosiin liittyviä esineitä, kuten hevosenkenkiä sekä hevosenkenkänauloja.
Muita eläimiä linnan aineistossa olivat hanhet sekä villeistä lajeista kotka ja huuhkaja, joiden luita aineistoon kuului muutamia. Hanhien osalta Kivikero toi esiin, että niitä olisi voitu käyttää koirien tapaan vartiointiin niiden luontaista siipien räpyttelyä hyödyntäen. Hanhien luista oli havaittavissa myös leikkuujälkiä eli niitä on myös syöty. Kotkien osalta hyödyntäminen on voinut liittyä niiden sulkiin tai metsästykseen.
Tutkimus osoitti, että linnasta tunnetaan myös muita kuin ruokatalouteen liittyviä eläimiä. Osaa näistä on kuitenkin voitu myös syödä ja hyödyntää niiden kuoleman jälkeen. Yleisön kysymysten kautta nousi vielä esiin, ettei kissojen tai koirien luissa ollut havaittavissa leikkuujälkiä eli niiden nahkoja ei olisi sen perusteella hyödynnetty eläimen kuoleman jälkeen.
Tarja Knuutisen (Helsingin yliopisto & Länsi-Uudenmaan museo) esityksen aiheen oli Asutus ja kulkuyhteydet Raaseporin linnan lähialueilla. Knuutinen aloitti esittelemällä yleiskuvalla siitä, mitä kohteita läntiseltä Uudeltamaalta tunnetaan rautakaudella perustuen Museoviraston muinaisjäännösrekisteriin. Hän myös määritteli käyttämänsä käsitteen lähialue, jolla hän tarkoittaa Karjaan sekä Snappertunan aluetta. Knuutinen taustoitti aihettaan tuomalla esiin sen, miten tärkeä on pohtia sitä, miksi linna on rakennettu juuri tälle paikalle. Vaikuttavina tekijöinä hän mainitsi politiikan, hallinnon, verotuksen, sotilaallisen näkökulman sekä strategian. Linna on ollut suuri ponnistus, joten sen rakentamiseen on tarvittu tarpeeksi resursseja ja toisaalta myös sen ylläpitäminen on maksanut. Se on vaatinut niin raaka-aineita kuin ihmisvoimaakin sekä työllistänyt koko sen lähiympäristön.
Knuutinen kävi läpi alueen historiaa, joka osoittaa, että rautakausi Karjaan alueella painottuu Lepinjärven ympäristöön. Hän toi esiin, että alueen maa-aines on helposti muokattavaa, joka on voinut olla yhtenä kriteerinä sille, että asutus on sijoittunut näille alueille. Historiallisen ajan kylillä näyttääkin olevan yhteys rautakaudella käytössä olleisiin alueisiin, mutta tätä voi myös selittää se, että juuri nämä alueet on molempina aikakausina nähty hyvinä. Tutkimuksissaan Knuutinen on tarkastellut mainintoja kylistä alueella. Hän kuitenkin tuo esiin, että vaikka maininta kylästä tarkoittaa kylän olleen olemassa, ei se, ettei kylää ole mainittu tarkoita sitä, ettei sitä olisi ollut olemassa. Näin ollen jonkin kylän puuttuminen historiallisista lähteistä ei tarkoita, etteikö sitä olisi vielä tarkasteltava aikana ollut olemassa ollenkaan. Samoin samalla paikalla sijainnut asutus ei kerro meille siitä, että sama ihmisryhmä olisi asunut paikalla ajanjaksosta toiseen.
Knuutisen esitys osoitti hyvin sen, miten mielenkiintoista on pohtia laajempaa kuvaa linnan ympärillä ja sen rakentamisen sekä sijainnin taustoja. Hän totesikin, ettei linnaa rakenneta tyhjiöön, vaan paikan valintaan ovat vaikuttaneet monenlaiset syyt.
Seuraavan esityksin piti Mia Lempiäinen-Avci (Turun yliopisto) aiheella Kasviarkeologisia tutkimuksia Raaseporin linnalta. Lempiäinen-Avici on erikoistunut makrofossiilianalyyseihin eli arkeologisten maanäytteiden tutkimukseen. Maanäytteistä voidaan tutkia kasvienjäämiä, jotka puolestaan kertovat tutkittavan alueen ympäristöstä sekä ihmisten hyödyntämistä kasvilajeista.
Lempiäinen-Avici on tutkinut Raaseporin linnalta 86 kpl maanäytettä, joka on yhteensä noin 90 litraa. Suurin osa näistä näytteistä on peräisin Slottsmalmenilta, mutta näytteitä oli myös linnan sisäpihalta, Stallholmenilta sekä Bastuåkenilta. Näytteissä hiiltymättömät ja hiiltyneet on erotettu toisistaan. Linnan sisältä näitä molempia on yhtä paljon, mutta muuten hiiltyneitä kasvijäänteitä on aineistossa enemmän.
Linnan sisältä sen huoneista aineistossa oli muun muassa ohran, aurankukan, ruiskaunokin, humalan, viikunan, vadelman, puiden sekä kosteikkokasvien jäämiä. Näistä aurankukka sekä ruiskaunokki ovat vanhojen peltojen rikkakasveja. Pihan näytteistä puolestaan oli ohran, kauran, vehnän, vadelman, hullukaalin, keltamon sekä rikkaruohojen siemeniä. Näistä keltamo on sellainen, jota kasvaa linnan alueella edelleen. Sitä on voitu käyttää linnankäyttöaikana esimerkiksi lääkintätarkoituksiin. Slottsmalmenin sekä Bastuåkenillä, jotka ovat linnan ulkopuolella, aineistossa oli lisäksi kosteikkokasveja. Kasvijäänneaineistossa näkyvät sekä ihmisten viljelemät ja ruuaksi kasvattamat kasvit sekä luonnontilainen keskiaikainen ympäristö.
Myös arkeobotaninen aineisto ja kirjalliset lähteet eroavat toisistaan, esimerkiksi rukiin määrässä. Tässäkin esitelmässä nämä kaksi eri menneisyyttä tutkivaa alaa täydentävät toisiaan. Esityksessä tuotiin esiin makrofossiilianaylyysien mahdollisuudet silloinkin, kun löytöjä tai rakenteita, joita voidaan tutkia arkeologisesti ei ole. Esitelmänsä lopuksi Lempiäinen-Avici kävi myös läpi sitä, kuinka makrofossiilinäytteitä tulisi kentällä ottaa. Hän korosti, että näytteen tulisi aina liittyä vain yhteen arkeologiseen yksikköön, eikä niin, että yhdessä näytteessä on useammasta eri kontekstista maata.
Päivän viimeinen aihe oli Raasepori – Kruununlinna valtakunnan kruununlinnojen joukossa ja aiheesta ääneen pääsi Georg Haggrén (Turun yliopisto). Haggrén aloitti esitelmän kertomalla perustietoja 1370-luvulla perustetusta ja 1550-luvulla hylätystä Raaseporin linnasta. Linna toimi Länsi-Uudenmaan hallinnollisena keskuksena ja se mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1378. Raaseporin linna oli myös välietappina Turun ja Viipurin linnojen välillä. 1300-luvun lopulla Ruotsin valtakunnassa, johon Suomikin tuolloin kuului, oli jo kolmisenkymmentä kruununlinnaa.
Raaseporin linnan tutkimushistoria ulottuu pitkälle. Se raunioitui hylkäämisen jälkeen ja sai olla oman onnensa nojassa kauan. Arkkitehti Magnus Schjerfbeck johti linnan kunnostustöitä 1800-luvun lopulla. Linnaa on restauroitu rankasti ja tämä tuottaakin haasteita tutkimukselle. On hankalaa sanoa, mikä on aitoa ja miltä linna on näyttänyt keskiajalla. Toisaalta linnalta löytynyttä aineistoa on talletettu jo varhain ja hylkäämisen ansiosta sen ympäristö on säilynyt poikkeuksellisen hyvin. Lisäksi linnan sisällä tehdyt arkeologiset kaivaukset osoittivat, että vaikka sisälle romahtaneet maamassat on tyhjennetty 1890–1930-luvuilla, on siellä vielä säilynyt alkuperäisiä kerroksia. Esimerkiksi alkuperäinen pihakiveys on saatu tutkimuksissa kaivettua esiin.
SKAS ry:n syysseminaari tarjosi jälleen tänä vuonna kattavan katsauksen ajankohtaiseen historiallisen arkeologian teemaan. Seminaarissa korostui arkeologian ja historian yhdistäminen sekä näin saatujen tutkimustulosten monipuolisuus. Jään odottelemaan innolla, että saan uuden Raaseporin tutkimuksia käsittelevän kirjan käsiini ja pääsen tutustumaan aiheeseen vielä lisää!
***
Lähteet:
Haggrén, G. 2014. Raaseporin linnan tutkimukset kesällä 2014. SKAS 2014/1. 47–64.
Haggrén, G., Holappa, M., Jansson, H. & Knuutinen, T. 2009. Alla tiders Raseborg – Kaikkien aikojen Raseborg 2008–2009. SKAS 2009/4. 36–45.
Knuutinen, T. 2015. Jätteiden lumoa, stratigrafisia hankaluuksia ja mahtava juhannustulva – Katsaus Raaseporin Slottsmalmenin kesän 2015 kaivauksiin. SKAS 2015/3. 23–29.
Knuutinen, T. 2014. Raaseporin Slottsmalmenin tutkimukset kesällä 2014. SKAS 2014/1. 42–46.
Kivikero, H. 2020. The Economy of Food : Tracing food production and consumption in the Castles of Kastelholm and Raseborg from the 14th to 16th centuries. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, arkeologia, 2020. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-6017-1
Salminen, T. 2021. Types and Sources of Paper in Late Medieval Finland. A Case Study on Paper in Raseborg Castle Scriptorium in ca. 1390–1435. Daniel Bellingradt & Anna Reynolds (eds.), The Paper Trade in Early Modern Europe. Practices, Materials, Networks. Brill: Leiden and Boston, 169–196.
Terävä, E. 2014. 124 vuotta tutkimuksia ja kasa sotilaallisia löytöjä – pilkahduksia Raaseporin linnan aseistettuun arkeen. SKAS 2014/2. 3–16.
Joskus on matkustettava kauas nähdäkseen lähelle. Osallistuin syyskuussa Prahassa pidettyyn latinalaisen paleografian tutkimuksen kattojärjestön Comité intenationale de paléographie latinen konferenssiin. Esittelin käsikirjoitusfragmentteja tutkivan tutkimushankkeeni Books of the Medieval Parish Churchalustavia tuloksia, ja päädyin keskustelemaan fragmenteista useiden ulkomaisten kollegojen kanssa.
Tässä yhteydessä eräs saksalainen tutkija totesi minulle, että teillä Suomessahan on laadittu maailman ensimmäinen fragmenttiluettelo. Minulla löi hetken tyhjää. Sitten tajusin, että kollegani täytyi viitata Kansalliskirjaston fragmenttiluettelon vanhimpaan osaan. Tämä on Toivo Haapasen (1889–1950) kolmiosainen luettelosarja Verzeichnis der mittelalterlichen Handschriftenfragmente in der Universitätsbibliothek zu Helsingfors (Helsingin yliopiston kirjasto, 1922–1932).
Yksittäisiä fragmentteja on toki luetteloitu aiemminkin osana tietyn käsikirjoituskokoelman tai tietyn tekstin käsikirjoituskopioiden luetteloa. Mutta Haapasen katalogi vaikuttaa tosiaan olevan ensimmäinen yhtenäinen katalogi tietyn fragmenttikokoelman sisällöstä. Suomalaisten keskiajantutkijoiden parissa Toivo Haapasta ei muisteta kovinkaan laajalti. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että hän oli ensisijaisesti muusikko ja musiikintutkija, ei historioitsija. Haapanen toimi Radio-orkesterin (myöhempi RSO) ylikapellimestarina vuodesta 1929 suhteellisen varhaiseen kuolemaansa vuonna 1950 ja Yleisradion musiikkipäällikkönä 1929–1946.
Samalla Haapanen teki tutkimustyötä. Luetteloiden lisäksi hän julkaisi fragmenttikokoelman varhaisinta osaa koskevan merkittävän tutkimuksen Die Neumenfragmente der Universitätsbibliothek Helsingfors (Helsingin yliopiston kirjasto, 1924). Vuonna 1946 hänet valittiin musiikkitieteen ylimääräiseksi henkilökohtaiseksi professoriksi Helsingin yliopistoon. Samalla hän jätti toimensa Yleisradion musiikkipäällikkönä, jatkaen kuitenkin edelleen ylikapellimestarina.
Haapasen luettelot ovat edelleen Kansalliskirjaston fragmenttien tutkimuksen kivijalka. Luettelossa on toki satunnaisia virheitä, mutta kokonaisuudessaan Haapanen on onnistunut omaksumaan itselleen alkujaan vieraan tutkimusalan käsittämättömän hyvin. Keskiajan kirkkolaulun tutkimuksella ei ollut Suomessa erityisiä perinteitä, vaan Haapasen on täytynyt olla enimmäkseen itseoppinut. Kenties vielä suuremman yllätyksen tarjoaa Haapasen varma paleografinen silmä. Hänen enimmäkseen käsialalle perustuvat käsikirjoitusajoituksensa näyttävät edelleen luotettavilta.
Sen lisäksi, että Haapanen opetteli ymmärtämään keskiajan liturgisten käsikirjoitusten sisältöä ja tyylillisiä piirteitä, hänen työnsä valoi pohjan myös käsikirjoitusten kierrätyksen tutkimiselle. Keskiaikaiset pergamenttikirjat saivat uuden ajan alun Ruotsissa palvella verohallinnon toimistotarvikkeina. 1540-luvulta 1600-luvun alkuun valtakunnan tilit sidottiin järjestelmällisesti pergamenttilehtien väliin. Voudit hyödynsivät keskiaikaisten kirjojen pergamenttilehtiä myös portfolioina, joiden sisällä he kuljettivat tilejään ja muistiinpanojaan. Tätä kautta tietyllä paikkakunnalla käytössä olleiden kirjojen lehdet päätyivät usein saman alueen tilien kansiksi. Pergamenttilehtien niin sanottu voudintiliprovenienssi tarjoaakin tutkimuksella kullanarvoisia vihjeitä kirjojen keskiaikaisista kotipaikoista. Havainto lehtien portfoliokäytöstä on ollut yksi fragmenttien tutkimushistorian tärkeimpiä, ja senkin julkaisi ensimmäisenä Toivo Haapanen.
Toivo Haapanen on yksi esimerkki niistä lukuisista 1900-luvun alkupuolen suomalaisista humanistitutkijoista, jotka tekivät uraauurtavaa ja kansainväliselle yleisölle suunnattua perustutkimusta. Se, että hän on jäänyt suhteellisen tuntemattomaksi johtuu osittain lähteiden puutteesta. Haapasen henkilöarkistoa ei löydy Kansalliskirjaston, Kansallisarkiston eikä Yleisradion kokoelmista, eikä sellaista ilmeisesti ole hänen jälkeläistenkään hallussa. Jos törmäät Toivo Haapaseen liittyviin lähdekokonaisuuksiin, ota siis viipymättä yhteyttä vaikkapa Kansalliskirjastoon ja toimita lähteet tutkijoiden käyttöön!
Marraskuun Glossa-esitelmässä kuultiin keväällä 2022 Helsingin yliopistossa teologian tohtoriksi väitelleen Johanna Tyynelä-Haapamäen esitelmä Pyhimyspiispoja rakentamassa. Tyynelä-Haapamäen esitelmän kirkkaimmassa valossa esiintyivät luonnollisesti hänen väitöskirjansa Constructing Episcopal Sainthood in Late Medieval Sweden — The cases of Brynolphus Algoti and Nicolaus Hermanni päähenkilöt Brynolf Algotsson ja Nils Hermansson, kaksi ruotsalaista myöhäiskeskiajan piispaa. Esitelmän ytimessä olivat Brynolfin ja Nilsin henkilöhahmojen lisäksi ne lukuisat eri käytänteet ja tavat, joilla kyseisiä piispoja ruvettiin Pyhän Birgitan kanonisoinnin vanavedessä paikallisella tasolla konstruoimaan pyhimyksiksi.
Paikalliset tavat, perinteiset pyhyyden merkit
Ajallisesti Tyynelä-Haapamäen tutkimus sijoittuu 1400-luvun alun Ruotsiin, jossa vuonna 1391 kanonisoitu ensimmäinen ruotsalainen ”julkkis” Pyhä Birgitta herätti pyhimysinnostusta. Sekä Skarassa että Linköpingissä herättiin huomaamaan, että maakunnan omista, jo edesmenneistä piispoista löytyi heistäkin aineksia pyhimysinstituution rakentamiseen. Tätä ajatusta tukivat niin 1400-luvun alkuun ajoittuvat pyhimyskandidaattien ensimmäiset kirjatut ihmeteot, kuin Skaran hiippakunnassa vakiintunut paikallinen Brynolfin kulttikin.
Kuva: Johanna Tyynelä-Haapamäki
Vuonna 1391 kuolleen Linköpingin piispa Nils Hermanssonin kuolemasta oli 1400-luvun alussa aikaa vain joitakin vuosia, joten hänen kohdallaan pyhimyskulttia ruvettiin rakentamaan lähes aikalaispyhimyksen lähtökohdasta. Hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat tavanneet pyhimyskokelaan omakohtaisesti. Brynolf oli kuollut jo aiemmin, vuonna 1317, ja tämän takia muistot hänestä kuuluvat vahvasti paikallisissa perinteissä. Tärkeä osa pyhimyspiispuuden rakentumisen tutkimisessa Tyynelä-Haapamäellä onkin ollut juuri paikallinen näkökulma, kenties tietynlainen henkilöitynyt paikallisuustunne liitettynä yleisiin piispapyhimyksen tunnusmerkkeihin. Tyynelä-Haapamäen mukaan pyhimysinstituution rakentumisessa Nilsin ja Brynolfin kohdalla voi huomata jopa tietynlaista paikallisinnostusta ja halukkuutta saada oman maakunnan edustajan sananparret ja kertomukset osaksi pyhimyspiispaa ja tämän elämää.
Tyynelä-Haapamäen esittelemät piispat Brynolf ja Nils olivat Pariisissa opiskelleita naapurihiippakuntien edustajia, joiden henkilöhahmoja yhdistivät pyhimysprojekteissa usein näkyvät elementit. Näitä olivat piispan asema, poikkeuksellinen lapsuusaika, taipumus askeettisuuteen ja laupeudentekoihin, ihmekokoelma sekä pyhimykseen kuoleman jälkeen liittynyt pyhyyden tuoksu. Esitelmässä kerrotaan, miten taiten esimerkiksi pyhyyden tuoksuun liittyvät elementit on pyhimysprosessiin tuotu mukaan. Koska Nilsin kohdalla kanonisaatioprosessissa saatavilla oli vielä aikalaistodistuksia, joiden mukaan ilman täytti hyvä tuoksu tämän kuollessa, asia oli helpompi todistaa. Brynolfin kohdalla pyhän piispan hyvää tuoksua piti etsiä Pyhän Birgitan kautta. Birgitasta tiedettiin, että hänen vieraillessaan Brynolfin haudalla ilmassa leijui hyvä tuoksu. Todistelu Brynolfin pyhyyden puolesta olikin ehkä enemmän tarpeen, sillä Nilsin kohdalla pyhyyden puolesta puhui tuoksujen lisäksi piispan asema kirkollisena esitaistelijana Ruotsin hallitsijaa vastaan. Vaikka Nilsin ”hulluus” jääkin kanonisaatioteksteissä vaietuksi asiaksi, Nilsiä ilmeisesti pidettiin Tyynelä-Haapamäen mukaan paikoin jopa ”elävänä pyhänä”. Liekö nerous ja hulluus ennenkin kulkeneet käsi kädessä, jää tämän päivän tutkijan tulkittavaksi. Lähdeaineiston ristiriitaisuus kuitenkin näkyy tutkimuksessa, ja tämän Tyynelä-Haapamäki tuo ansioituneesti esiin.
Pyhän Birgitan valon ja varjon liepeillä
Hermann Roden maalaus Pyhästä Birgitasta 1400-luvulta. Lähde: Wikipedia commons.
Itse jäin Tyynelä-Haapamäen esitelmän kohdalla miettimään, miten suunniteltua Birgitan hylkääminen mielenkiinnon herättämisen jälkeen onkaan ollut. Käytettiinkö Birgitan mainetta hyväksi, vai oliko hylkäämisen syy puhtaasti se, että Nilsin ja Brynolfin katsottiin toimineen nimiinsä laitetuissa ihmeteoissa niin itsenäisesti, ettei Birgitan maineapu koskaan oikeastaan ollutkaan ihmeiden tapahtumiseen juuri vaikuttanut? Hieman puolueellisena Birgitta-tutkijana myönnän Birgitan hylkäämisen olleen itselleni esitelmän kiinnostavin osuus, sekä sen ”valon ja varjon tavoittaminen”, joka Birgitasta Tyynelä-Haapamäen sanoin toisillekin ruotsalaisille pyhimyskokelaille huokui. Birgitan mainitseminen Nilsin ja Brynolfin kanonisaatioasiakirjojen yhteydessä joka tapauksessa melko vahvasti puhuu sen puolesta, että vaikka Birgitan varjoon ei kumpikaan halunnut jäädä, ensimmäisen ruotsalaisen pyhimyksen tarjoama taivaallinen valo kyllä kelpasi.
Vastakanonisoitu Birgitta oli Tyynelä-Haapamäen mukaan vahva vaikutin molempien pyhimyspiispojen taustalla muillakin tavoilla. Sekä Nilsin että Brynolfin kohdalla yhteyttä Birgittaan korostettiin, Nils oletetun kotiopettajuuden ja ystävyyssuhteen, Brynolf kunnioituksen ja näyssä mainitsemisen suhteen. Tosin Nilsin kohdalla, Tyynelä-Haapamäki mainitsee, kun pyhimyskuvan rakentumista oli mahdollista vertailla kahden toisistaan eroavan kirjallisen lähteistön avulla, Birgitan rooli jää jälkimmäisen ja ajallisesti myöhemmän lähdeaineiston mukaan vähäisemmäksi. Ilmeisesti sen paremmin Nilsin kuin Brynolfinkaan ei haluttu Tyynelä. Haapamäen tulkinnan mukaan olevan Birgitan liepeillä pyöriviä ”apulaispyhimyksiä”, vaan heidän oman, itsenäisen pyhimystoimijuutensa korostaminen tuntui Birgitta-yhteyksistä huolimatta olleen tarpeen. Asia lienee ollut ilmeisen hankala, ehkä herkkäkin: itsenäisestä pyhimysluonteestaan huolimatta Pyhä Birgitta oli silti se yleinen mielenkiinnon herättäjä, kenties esikuvakin, joka motivoi skaralaisia ja linköpingiläisiä pyhimyspiispuuden rakentajia.
Tie pyhimykseksi
Pyhimysaseman rakentuminen oli itselleni ennestään asia, joka ei jostain syystä ollut tullut niin tutuksi. Tästä syystä Tyynelä-Haapamäen esitelmä oli hyvin tervetullut keskiajan uskonnollisuuteen liittyvän tietovajeeni paikkaaja. Hyvä muistutus keskiaikaisista käytänteistä oli esimerkiksi se, että huolimatta paikallisista kulteista moni kunnioitettu henkilö ei siltikään tullut kanonisoiduksi ja pyhimysprosessi loppuun asti viedyksi. Tästä kotimaisena esimerkkinä autuas piispa Hemming, jonka Tyynelä-Haapamäki paljastaa houkuttelevan seuraavana mahdollisena tutkimuksenkohteena. Pyhimysaseman tietoisesta rakentamisesta kertoo myös se, miten Tyynelä-Haapamäen mukaan kaikki koetut ihmeet eivät suinkaan valikoituneet lopulliseen kanonisaatioprosessin ihmekokoelmaan, vaan ihmeitä valikoitiin mukaan tietyin tarkoitusperin. Brynolfin ja Nilsin kohdalla näin on toimittu kenties juuri halutunlaisen pyhimyskuvan kehittämistä ajatellen.
Tyynelä-Haapamäki valitsi esitelmänsä rakenteelliseksi lähtökohdaksi hauskan, mutta osuvan ”häätermistön”, ja esitteli väitöskirjansa teemat otsikoilla ”Jotain vanhaa”, ”Jotain uutta”, ”Jotain lainattua” sekä ”Jotain sinistä”. Vaikka 1400-luvun Ruotsin katolisilla piispoille ei nykyajan morsiamille tärkeä hyvänonnenkartasto kenties ollutkaan tuttu, neliosainen rakenne toimi esitelmässä hyvin, ja pyhimyspiispuuden rakentuminen solahti yllättävän osuvasti näiden teemojen alle. Esitelmän lopussa nostettiin vielä esille ne seikat, joihin kanonisaatioprosessien asiakirjat eivät tartu; etenkin Brynolfin veljen vaiettu morsiamenryöstö herätti esitelmän kuulijoissa paljon ajatuksia ja tästä heräsi esitelmän yhteydessä keskustelua.
Johanna Tyynelä-Haapamäen esitelmä pyhimyspiispuuden rakentumisesta ja tarkoituksellisesta rakentamisesta myöhäiskeskiajan Ruotsissa oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, valoisa ja kiinnostava esitys marraskuun lopun pimeinä päivinä.
***
KM Elise Pihlajaniemi on KEVEKO-tohtoriohjelman väitöskirjatutkija, arkeologian opiskelija ja kasvatustieteen laitoksen tuntiopettaja Turun yliopistossa. Kirjoittajan väitöskirja liittyy aiheiltaan Pyhän Birgitan näkyihin historiallisessa kontekstissa sekä tulkinnalliseen hyödyntämiseen ilmastokriisiajan kasvatuksessa.
Esittelin Glossa ry:n esitelmäillassa 10.10.2022 eurooppalaisen miekkailu- ja painikirjallisuuden keskiaikaista historiaa sekä eräitä tärkeimpiä keskiaikaisia alan kirjailijoita teoksineen. Tämä kirjoitus on tiivistelmä kyseisen esitelmän ydinkohdista muutamin lisäyksin.
Aluksi on syytä selventää, mistä historiallisessa miekkailu- ja painikirjallisuudessa (saksaksi Fecht- und Ringbücher) on oikeastaan kyse. Miekkailu on tässä yhteydessä ymmärrettävä varsin laajasti kattamaan kaikenlainen ritarillinen aseenkäyttö. Eri aselajeja ovat esimerkiksi paljasmiekkailu yhden käden miekalla, pitkällä veitsellä tai kahden käden miekalla, ja taistelu haarniskassa miekalla tai sotavasaralla. Painin osalta voidaan erottaa puhdas painiminen liikuntaharrastuksena tai voimankoitoksena ja painitekniikan käyttö miekkailun jatkeena tai korvikkeena taistelutilanteessa. Kamppailla voidaan sekä jalan että ratsain. Suomeksi miekkailu- ja painitekniikkaa eli kamppailutekniikkaa välittävää ja kuvaavaa kirjallisuutta voidaan nimittää kamppailukirjallisuudeksi.
Kamppailukirjallisuus on keskiaikana ilmaantunut kirjallisuudenlaji. Lähinnä antiikkista esikuvaa on Publius Vegetius Renatuksen 300-luvun lopulla kokoama sodankäynnin tiivistelmä, Epitoma rei militaris. Teos keskittyy ensisijaisesti taktiikkaan ja sotilasorganisaatioon, mutta koulutuksen osalta Vegetius tuo esille myös kaksi yksityiskohtaa taistelutekniikasta: miekalla on pistettävä lyömisen sijaan (mil. 1.12), ja heitettäessä on asetettava vasen jalka eteen, miekkaa käytettäessä oikea jalka (mil. 1.20). Aegidius Roomalainen (n. 1242–1316) käsittelee analyyttisesti molempia seikkoja 1200-luvun lopulla laatimassaan ruhtinaspeilissä De regimine principum (3.3.13, 3.3.15). Jalkatyön osalta Aegidius muotoilee asian niin, että miekkailtaessa vasen jalka pysyy paikallaan, ja oikea jalka liikkuu hyökättäessä eteen ja puolustettaessa taakse.
Kuva 1. Non cesim sed punctim ferire docendos tirones. Vegetius-käsikirjoitus 1300-luvulta, jossa alokkaille opetettava pisto näkyy kuvattuna initiaalissa. Paris, Bibliothèque nationale de France, Ms. Smith-Lesouëf 13, f. 6v. Lähde: gallica.bnf.fr / BnF.
Varhaisin tunnettu kamppailukirja kumpuaa vastaavasta oppineesta ympäristöstä kuin Aegidiuksen teos. 1300-luvun alkupuolelle ajoitettu anonyymi latinankielinen käsikirjoitus Leeds, Royal Armouries MS I.33 on kuvakirja, joka käsittelee miekkailua miekalla ja kupurakilvellä. Pappia (sacerdos) ja hänen oppilastaan esittäviin kuviin liittyy latinankielisiä selityksiä, joiden yhteydessä siteerataan yhtä nimeltä mainittua auktoria (Alkersleiben) ja latinankielistä miekkailuopetusrunoa. Välillä tehdään ero kuvasarjoissa esiteltävän opin ja tyypillisten miekkailijoiden välillä. Ainoa kohta, jossa viitataan jalkatyön yksityiskohtiin, antaa vaihtoehdoiksi paitsi askeleen taaksepäin oikealla jalalla, kuten Aegidiuksen pohjalta voitaisiin odottaa, myös askeleen eteenpäin vasemmalla. On tuskin sattumaa, että tämä poikkeama Aegidiuksen suositun teoksen opista on katsottu tarpeelliseksi mainita erikseen, vaikka jalkatyötä ei muuten varsinaisesti käsitellä.
Myös varhaisin italiankielinen kamppailukirjailija, Fiore dei Liberi, laati kirjansa 1400-luvun alussa pitkälti kuvatekstien muotoon. Hänen Ferraran markiisille Niccolò III d’Estelle omistettu teoksensa Flos duellatorum tai Il Fior di Battaglia on säilynyt neljänä käsikirjoituksena, jotka edustavat kahta eri laitosta: lähinnä kirjallisen koristeen virkaa toimittavat runomuotoiset kuvatekstit tunnetaan italiankielisinä ja latinankielisinä versioina, yksityiskohtaisemmat selitykset taas löytyvät kahdesta italiankielisestä käsikirjoituksesta. Fioren käyttämää kuvastoa tunnetaan myös muista lähteistä, ja on luultavaa, että Fiore on laatinut kirjansa olemassa olleiden kuvalähteiden perusteella järjestellen ja tekstittäen ne parhaaksi katsomallaan tavalla.
Saksankielisellä alueella keskeisiä hahmoja ovat 1300-luvun lopulla vaikuttanut Johannes Liechtenauer ja hänen perintönsä ympärille rakentunut seura (Gesellschaft Liechtenauers). Luettelo tämän seuran jäsenistä löytyy eräästä 1470-luvun käsikirjoituksesta, jossa muuan Paulus Kal (k. 1480 jälkeen) tuo esille omaa opillista linjaansa (München, BSB, cgm 1507, f. 2r):
Hye hebt sich an die kunst die liechtenawer mit seiner geselschafft gemacht und gepraucht hat in aller ritterlicher wer das im got genädig sey, Maister Hanns liechtenawer, Maister peter wildigans von glacz, Maister peter von tanczk, Maister hanns spindler von cznaym, Maister lamprecht von prag, Maister hanns seydenfaden von erfurt, Maister andre liegniczer, Maister iacob liegniczer, geprieder, Maister sigmund amring, Maister hartman von nurenberg, Maister martein hunczfeld, Maister hanns pägniczer, Maister phylips perger, Maister virgily von kracau, Maister dietherich degen vechter von brawnschweig, Maister ott iud der der heren von österreicher ringer gewessen ist, Der edel und fest stettner der am maisten der maister aller schüller gewessen ist und ich maister pauls kal pin sein schuler gewessen dat im got genädig sey vor in allen.
’Tässä alkaa oppi, jonka Liechtenauer on luonut ja jota hän on käyttänyt seuransa kanssa kaikissa ritarillisissa aselajeissa, Jumala olkoon hänelle armollinen. […] Mestari Ott, juutalainen, joka oli itävaltalaisten ruhtinaiden painija; jalo ja vakaa Stettner, joka oli kaikista eniten kaikkien oppilaiden opettaja, ja minä, mestari Paulus Kal, olin hänen oppilaansa, Jumala olkoon ennen kaikkea hänelle armollinen.’
Liechtenauerilta itseltään on säilynyt ainoastaan hämärään runomuotoon puettu teksti, jota on ilmeisesti levitetty yksittäisille lehdille (Zettel) tehtyinä kopioina. Runo käsittelee paljasmiekkailua eli miekkailua ilman haarniskaa kahden käden miekalla, ratsumiekkailua ja haarniskamiekkailua jalan. Oheinen ote vanhimmasta käsikirjoituslähteestä (Nürnberg, GNM, Hs. 3227a, f. 23r, n. 1389) käsittelee ensimmäistä paljasmiekkailun pääkappaletta eli raivolyöntiä (czornhaw):
Wer dir oberhawet / czornhaw ort deme drewet / Wirt her is gewar / nym is oben ab / ane vaer
’Joka lyö sinua ylälyönnillä, raivolyöntikärki uhkaa häntä; joshän huomaa sen, ota pois päältä ilman vaaraa.’
Tällaiset ohjeet eivät juuri hyödytä lukijaa, joka ei jo valmiiksi tiedä mistä sisällössä on kyse. Onneksi Liechtenauerin oppien harrastajat ovat myös kirjoittaneet näiden runosäkeiden selityksiä. Huomattavimman kommentaarin on laatinut Baijerin herttua Albertin (III?) palveluksessa toiminut Sigmund Ringeck eli edellisen listan Sigmund Amring (”am Rheineck”?), jonka tekstistä käy suhteellisen yksiselitteisesti ilmi, että vastustajan oikealta olkapäältä lähtevään lyöntiin vastataan omalla vastalyönnillä, joka jatkuu pistona. Mikäli vastustaja onnistuu torjumaan tämän piston, heitetään oma kärki hänen miekkansa yli.
Edellä sanottu olisi luonnollisesti helpompi selittää näyttämällä. Kuvien käyttö onkin tekstiä luontevampi tapa kuvata miekkailutekniikkaa, vaikka teksti pystyy välittämään paremmin monia yksityiskohtia. Keskiaikaisen miekkailun kuvituksista tunnetuin lienee Hans Talhofferin (n. 1420 – n. 1490) Württembergin kreiville (myöhemmin herttualle) Eberhard Parrakkaalle 1467 laatima kirja (München, Bayerische Staatsbibliothek, cod. icon. 394a). Kirjassaan hän havainnollistaa muun muassa edellä siteerattujen Liechtenauerin säkeiden kohtaa, jossa kärki uhkaa vastustajaa.
Kuva 2. Wer oberhout Zorn ortt Im dröw. München, Bayerische Staatsbibliothek, cod. icon. 394a, f. 3r. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Runosäkeet on sijoitettu vastaamaan hahmojen toimintaa, ja ne on siis luettava oikealta vasemmalle. Kuvasta käy ilmi tekninen yksityiskohta, joka ei ole luettavissa Ringeckin kommentaarista saati Liechtenauerin säkeistä: vasemmanpuoleinen suorittaja on nostanut kahvansa ylös suojatakseen itseään piston aikana terän tyviosalla. Koska Talhofferin tekstissä lukee Zorn ortt ’raivokärki’ eikä ’raivolyöntikärki’, on mahdollista, että tässä opissa ajatuksena on jättää vastalyönti pois ja puolustautua suoraan kärjellä eli pistolla (kuva 2).
Talhoffer oli ammattimainen miekkailuopettaja, kun taas jo mainittu Paulus Kal palveli Baijerin herttuaa Ludvig IX:tä tallimestarin virassa. Paulus Kalin luettelo Liechtenauerin seuran jäsenistä saattoikin kummuta tarpeesta tehdä pesäeroa ulkopuoliseksi koettuun mutta kuitenkin tunnettuun alan toimijaan. Paulus Kalin kirjan (München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 1507) sisältö on hyvin samantapainen kuin Talhofferin, mutta tässä yhteydessä on kiinnostavaa huomata, että hän kuvittaa ylälyönnin vastaliikkeen hieman eri tavalla (kuva 3):
Kuva 3. Zorn hauwe ort yme dratt. München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 1507, f. 59r. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Kuvan suorittaja, jota esittää Paulus Kal itse, ei ole nostanut kahvaansa ylös vaan seisoo vastustajan lyöntiä vastaan tehdyn lyönnin loppuasennossa. Toisin kuin Talhofferilla, teksti viittaa ”raivolyöntikärkeen”, Zorn hauwe ort. On luultavaa, että Paulus Kal on halunnut tässä osoittaa, että juuri tämä on kyseisen Liechtenauerin opinkappaleen oikeaoppinen luku- ja suoritustapa erotuksena Talhofferin opista.
Edellä käsiteltyjen Fiore dei Liberin, Hans Talhofferin ja Paulus Kalin teosten yhteinen piirre runsaan kuvien käytön lisäksi on, että ne on omistettu ylhäisön jäsenille. Etenkin Talhofferin tapauksessa kyse lienee opetussuhteen muistoesineestä, joka toimii paitsi muistin tukena, myös tekijänsä auktoriteettiaseman lujittajana. Sigmund Ringeckin kommentaari vaikuttaa sisällöltään käytännönläheisemmältä ja on ainakin näennäisesti kirjoitettu sellaisen henkilön tarpeisiin, joka ”osaa jo muuten miekkailla” (der da anderst fechten kann) mutta joka ei välttämättä ymmärrä, millaiseen tekniikkaan Liechtenauerin säkeet oikeastaan viittaavat. Selitysten avulla henkilö voi kokea miekkailevansa Liechtenauerin säkeiden eli lapun (Zettel) mukaisesti ja olevansa osa arvostettua koulukuntaa, siis Zedelfechter.
Liechtenauerin haarniskamiekkailusta on kirjoittanut kommentaarin myös toinen Paulus Kalin nimeämä Liechtenauerin seuran jäsen, Peter Danziglainen. Muut tähän seuraan kuuluneiksi nimetyt henkilöt, joiden kirjoituksia on säilynyt, eivät kuitenkaan toimineet ainoastaan Liechtenauerin glossaattoreina. Andreas Liegnitzerin opit käsittelevät haarniskamiekkailua, painia, tikaria sekä miekkaa ja kupurakilpeä, ja Martin Hundsfeldin säilyneiden tekstien aiheet ovat ratsumiekkailu, tikari ja haarniskamiekkailu aina maassa painimiseen asti. Poikkeuksena asetaidoista Juutalais-Ott on jättänyt jälkeensä aseetonta painia käsittelevän itsenäisen tekstin.
Juutalais-Ott on kiinnostava tapaus myös siksi, että Martti Lutherin ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksistä löytyy viittaus häneen. Selittäessään, miten Jaakobin kanssa paininut mies nyrjäytti tämän lonkan (tetigit volam femoris eius, 1. Moos. 32:25), Luther nimittäin kertoo tarinan ilmeisesti turkkilaisesta jättiläisestä, joka oli taittanut keisari Fredrik III:n hovissa olleen kuuluisan juutalaispainijan niskan.
Liechtenauerin perintöön liittyi myös pappi Hans Lecküchner (k. 1482). Hänen palatsikreivi Filipille omistamansa massiivinen teos on säilynyt sekä kuvittamattomana (Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430) että kuvitettuna laitoksena (München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm. 582). Teos käsittelee pitkää veistä eli yksiteräistä yhden käden miekkaa, jonka kahva on tyypillisesti tehty kuten veitsessä. Lecküchner esittää oppinsa kommentaarina runosäkeisiin, jotka selvästi perustuvat Liechtenauerin vastaaviin, vaikka Lecküchner onkin huomattavasti laajentanut niiden sisältöä. Tekniseltä sisällöltään Lecküchnerin teos vaikuttaa syntyneen kokoomateoksena, joka kattaa miekkailun, haarniskamiekkailun, huomattavan määrän painia ja jopa sovellettua tikaritekniikkaa. Kuvittamattomassa versiossa hän viittaa erään tempun kohdalla ”mestari Andreakseen”.
Kuva 4. …Impret spilen Essen vnd Trincken. München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 582, f. 91v. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Lecküchner ei mainitse Liechtenaueria nimeltä, mutta asemoi itsensä muilla tavoin erityisasemaan. Muutamassa kohdassa hän viittaa ”vapaamiekkailijohin”, jotka eivät noudata oikeaa oppia. ”Vapaa” lienee tässä ymmärrettävä siis pejoratiivisessa merkityksessä. Huumoria unohtamatta Lecküchner neuvoo myös heittämään epäpätevän vastustajan säkkiin tai kaatamaan hänet käsilukkoon, jolloin voi rauhassa syödä, juoda tai pelata lautapelejä (kuva 4).
Loppukaneettina mainittakoon, että hieman Lecküchnerin jälkeen, 10.8.1487, keisari Fredrik III myönsi Frankfurtissa toimineelle Neitsyt Marian ja Pyhän Markuksen veljeskunnalle etuoikeuden käyttää ja myöntää miekkailumestarin (Meyster deß Schwerts) arvonimiä ja opettaa miekkailua maksua vastaan. Tätä keskiajan lopulla annettua keisarillista privilegiota pidetään saksalaisen ammattimiekkailun alkuna.
Paris, Bibliothèque nationale de France, Ms. Smith-Lesouëf 13.
Editioita ja käännöksiä
Forgeng, Jeffrey L. (toim. & käänt.). The Medieval Art of Swordsmanship. Royal Armouries MS I.33. Royal Armouries 2018.
Forgeng, Jeffrey L. (käänt.). The Art of Swordsmanship by Hans Lecküchner. Boydell Press 2015.
Hagedorn, Dierk (toim. & käänt.). Peter von Danzig. Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8. VS-Books 2008.
Hagedorn, Dierk. (toim. & käänt.). Talhoffers Fechtbuch aus dem Jahre 1467: Gerichtliche und andere Zweikämpfe darstellend. 6. uudistettu painos. VS-Books 2016.
Malipiero, Massimo (toim.). Il Fior di battaglia di Fiore dei Liberi da Cividale. Ribis 2006.
Novati, Francesco (toim.). Flos duellatorum. Instituto italiano d’arti grafice 1902.
Reeve, M. D. (toim.). Vegetius. Epitoma rei militaris. Scriptorum Classicorum Bibliotheca Oxoniensis. Oxford 2004.
Wierschin, Martin (toim.). Meister Johann Liechtenauers Kunst des Fechtens. Münchener Texte und Untersuchungen zur deutschen Literatur des Mittelalters 13. C. H. Beck 1965.
***
FT AnttiIjäs väitteli elokuussa 2022 latinan kielen oppiaineesta. Ijäksen väitöskirja Study of the Language and Genre of Royal Armouries MS I.33on luettavissa Heldasta:http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-8440-5.
Glossan syksyn ensimmäisessä esitelmäillassa 15.9. kuultiin professori Samu Niskasen (Helsingin yliopisto) kahdesta keskiajan julkaisutoimintaa tutkivasta projektista, ERC-rahoitteisesta Medieval publishing from c.1000-1500 ja sen Suomen Akatemian rahoittamasta sisarprojektista Authorial Publishing in Early Medieval Europe (c.400-1000). Projekteissa kysytään, millä tavoin keskiaikaiset kirjoittajat toivat teoksiaan julkaisuun, miten heitä ympäröivät piirit osallistuivat tähän julkaisuprosessiin, mitä julkaisu ylipäätään tarkoitti keskiajan käsikirjoituskulttuurissa ja mikä merkitys sillä oli esimerkiksi teoksen leviämisen ja kirjoittajan identiteetin kannalta. Esitelmässään Niskanen avasi projektien tutkimustyötä konkreettisten esimerkkien avulla.
Julkaiseminen ennen painettua kirjaa
Esitelmässä otettiin lähtökohdaksi se, että julkaisua käsitteenä voidaan käyttää myös kirjapainotaitoa edeltävässä kontekstissa. Tästä kaikki tutkijat eivät ole olleet samaa mieltä, ja nykypäivän arkikielessä julkaisemiseen liittyykin paljon oletuksia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet vasta painotaidon myötä. Se on heijastunut myös muuhun kielenkäyttöön. Esimerkkinä Niskanen kiinnitti huomiota siihen, kuinka ”käsikirjoitus” voi nykyään tarkoittaa myös koneella kirjoitettua tekstiä, jota ei ole vielä julkaistu – niin ristiriitainen kuin ”koneella kirjoitettu käsikirjoitus” sanavalinnoiltaan onkin.
Niskanen painotti, että keskiajan käsikirjoitusten yhteydessä voidaan perustellusti käyttää julkaisun käsitettä. Keskiaikaiset kirjoittajat nimittäin mielsivät tekstin tuomisen julkisuuteen merkittäväksi ja nimettävissä olevaksi tapahtumaksi. Esimerkiksi Bernard Clunylainen (k. n. 1140) viittasi teoksensa De contemptu mundi omistuskirjeessä julkaisemiseen kirjoittaessaan apotti Petrukselle, että hän oli kirjoittanut ja jakanut kirjan kappaleisiin, mutta ei ollut vielä julkaissut sitä. Bernard käytti tässä tapauksessa latinan sanaa edidi (päästää ilmoille) viitatessaan julkaisuun 1100-luvulla. Sana on romaanisissa kielissä edelleen käytössä julkaisumerkityksessä. Keskiajalla julkaisemiseen ei ollut vielä vakiintunut yhtä termiä, joten siihen viitattiin eri sanoilla tekstistä ja kirjoittajasta riippuen.
Varhainen esimerkki kirjan julkaisemisesta ja suojelijan merkityksestä
Teosta edeltävällä omistuskirjeellä on pitkä historia, johon liittyi jo keskiajalla vakiintuneita käytänteitä ja retorisia keinoja. Pyyntö korjata omistettu teos sisältyi usein omistuskirjeeseen – ei ole aina helppo arvioida, esitettiinkö tämä pyyntö tosissaan, mutta ainakin joskus kirjoittaja saattoi todella saada vastauksen ja palautetta teoksestaan (eikä aina mieluista sellaista). Silloinkin kun pyyntö oli enempi retorinen eikä vastausta odotettu, kertovat omistuskirjeet jotain kirjoittajan ja omistuksen kohteen välisestä yhteydestä, kuten myös komeat lahjoituskäsikirjoitukset, joita kirjoittajat saattoivat heille antaa. Teosten omistuskirjoitukset ja esipuheet saattoivat toimia myös viestinä aikalaislukijoille kirjoittajan ja tämän korkea-arvoisen suojelijan suhteesta. Varhainen esimerkki tästä löytyy 400-luvulta, Hieronymuksen raamatunkäännöksestä.
Hieronymus Jacques Blanchardin kuvaamana (1632). Lähde: Wikipedia Commons.
Hieronymus on tunnetuimpia myöhäiskeskiajan oppineita ja niittänyt mainetta erityisesti kääntäjänä, mutta omana aikanaan Hieronymuksen ajatukset Raamatun kääntämisestä olivat kiisteltyjä. Raamatusta kiersi monenlaisia, tasoltaan vaihtelevia latinankielisiä käännöksiä, mutta monet eivät nähneet tätä ongelmana; se, että Raamattua levitettiin tällä tavalla laajasti, nähtiin päin vastoin osoituksena sen korkeasta laadusta. Hieronymuksen oma näkemys oli kuitenkin, että oli tärkeää palata Raamatun alkulähteille ja laatia käännös, joka olisi niille uskollinen.
Hieronymus painotti käännöksensä esipuheessa, että oli tehnyt työn paavi Damasuksen pyynnöstä. Paavi Damasuksen omiin projekteihin kuului liturgian uudistaminen ja siihen oli hyvä saada uusi, luotettava raamatunkäännös. Hieronymus myös julkaisi paavin ja itsensä välistä kirjeenvaihtoa, jossa hän vetosi alkukieliseen Raamattuun ja painotti alkulähteille paluun merkitystä. Tyylillinen analyysi viittaa kuitenkin siihen, että Hieronymus – joka toimi tänä aikana paavin sihteerinä ja vastasi tämän kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten julkaisemisesta – laati itse kaikki kirjeet, myös paavin nimissä olevat. Tällä tavoin Hieronymus sai luotua kuvaa, että paavi oli paljon lähemmin mukana tukemassa hänen työskentelyään kuin miten tämä todellisuudessa oli. Hieronymuksen ja paavin välistä yhteistyötä romantisoitiin keskiajalla myöhemmin suuresti ja Hieronymus on jopa esitetty ikään kuin varhaisena kardinaalina. Ajan myötä Hieronymuksen raamatunkäännös sai läntisessä kristikunnassa vallitsevan aseman, vaikka tähän menikin joitain vuosisatoja ja Hieronymus sai vielä omana aikanaan tiukkaa kritiikkiä.
Menestyksekäs julkaisu 1000-luvulla
Hieronymuksen yhteys paaviin oli merkittävä tekijä hänen teoksensa julkaisemisessa. Tämä antoi Niskaselle tulkinnallisen avaimen lähestyä muita keskiaikaisia julkaisutapahtumia uudesta näkökulmasta. Esitelmän loppuosassa tutustuttiin Anselm Canterburylaisen (k. 1109) julkaisustrategioihin.
Anselm on tunnettu tiukan rationaalisen päättelyn tuomisesta teologiseen keskusteluun tavalla, joka salli ohittaa Raamattuun vetoamisen kokonaan. Esimerkiksi tunnettu Jumalan olemassaoloa puoltava ontologinen argumentti on peräisin Anselmilta. Tämä lähestymistapa teologiaan oli radikaali ja herätti vihaakin: kerrotaan, että Anselmin sihteerilleen sanelemat, vahataululle kirjatut tekstit löytyivät seuraavana päivänä rikottuina lattialta, ja seuraavalla kerralla ne varastettiin. Tämä tapahtui Anselmin johtamassa luostarissa – kyseessä oli vakava rikos luostarin johtajaa kohtaan ja kertoo tilanteen tulehtuneisuudesta. Anselm päätyikin julkaisemaan teoksensa ensin anonyyminä.
Anselm Canteburylainen ja kuningatar Matilda. Lähde: Wikipedia Commons.
Vuonna 1098 Anselm sai kuitenkin Leonin arkkipiispan suojelijakseen ja tämän rohkaisemana julkaisi teokset ensi kertaa omissa nimissään. Anselm uskalsi tällöin myös painottaa teoksen rationalistista luonnetta uusissa esi- ja jälkipuheissa. Myöhemmin Anselm itse nousi arkkipiispaksi ja saattoi julkaista teoksia varsin huoletta.
Anselmin arkkipiispa-aikaisiin teoksiin lukeutuu De incarnatione verbi, jonka hän sai valmiiksi 1095. Muutama vuosi myöhemmin, tavatessaan paavin, Anselm laati tähän teokseen uuden esipuheen, jossa hän perusteli rationalistista teologiaansa ja antoi käsikirjoituksen paaville. Tällä Anselm haki paavin hyväksyntää teokselle. Yritys onnistui. Paavi kutsui Anselmin pitämään puheen kirkolliselle konsiilille ja ennen Anselmin puhetta paavi lainasi omassa puheessaan Anselmin kirjoituksia auktoriteetteina. Elävän kirjoittajan nostaminen auktoriteettiasemaan oli paavien puheissa erittäin harvinaista. Anselmin oma puhe oli tämän jälkeen suuri menestys.
Anselmin ura ja teokset olivat Niskaselle entuudestaan tuttuja, mutta vasta Hieronymuksen esimerkki innoitti tarkastelemaan uudestaan suojelijoiden ja erityisesti paavin merkitystä Anselmin teosten julkaisuhistoriassa. Kun tarkastellaan Anselmin teosten käsikirjoitusten leviämistä Euroopassa, paljastuu että vasta paavin ja Anselmin oman konsiilissa pidetyn puheen jälkeen Anselmista tuli todella kansainvälinen kirjoittaja, jonka teoksia kopioitiin ja luettiin laajalti latinalaisessa kristikunnassa. Paavin tuella ja konsiilin kansainvälisellä yleisöllä oli keskeinen vaikutus Anselmin myöhempään tunnettavuuteen.
Niskasen projektien rinnalla on hiljalleen koottu Medieval Publishing -tietokanta, joka ollaan aivan pian julkaisemassa verkkoon yleiseen käyttöön. Tietokannassa on kartoitettu Englantiin ja Pohjoismaihin liittyvien keskiaikaisten kirjoittajien tuotantoa ja mm. teosten julkaisussa mukana olleita suojelijoita, korjaajia ja muita toimijoita. Tietokannan kokoamisesta tarkemmin Glossan blogissa täällä.
* * *
FM Anita Geritz-Zhuang on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.
Onko kalenterisi tyhjennyt heinäkuun saapuessa? Etsitkö kuumiin kesäpäiviin keskiaikaista fiilistä? Heinä- ja elokuu ovat vilkasta aikaa erilaisille keskialaisille tapahtumille, kuten turnajaisille ja markkinoille. Glossan toimitus keräsi listan erilaisista tapahtumista ympäri Suomea.
Pirkkalan muinaismarkkinoissa pääsee sukeltamaan rautakauden tunnelmaan. Ohjelmasta löytyy muinaismusiikkia, kädentaitoja, opastuksia ja asiantuntijaluentoja. Koko markkinoiden ajan ohjelman ohella on käynnissä myös muinaistori, josta löytää tuliaisia joka makuun. Markkinat ovat myös lapsiystävälliset, sillä sieltä löytyy tapahtumia kaikille ikäluokille.
Turun Linna on täynnä keskiaikaista tunnelmaa Turun Linnan perinteisten turnajaisten aikana. Siellä pääset näkemään historiallisia taistelulajeja ja Linnassa on tapahtuman aikana myös muutakin historiallista tapahtumaa, kuten opastettuja kierroksia ja markkinatunnelmaa.
Viikinkipäivät järjestetään jo kahdeksattatoista kertaa Rosalassa. Päivien aikana pääset tutustumaan viikinkien elämään kylässä, joka on perustettu tapahtuman ajaksi. Päivillä on esimerkiksi myynnissä viikinkitekniikoiden mukaan valmistettuja käsitöitä ja muita tuotteita. Pääset myös maistamaan avotulella valmistettua ruokaa ja seuraamaan taistelunäytöksiä.
Kouvolassa vietettävässä keskiaikatapahtumassa löytää ohjelmaa kaiken ikäisille. Ohjelmaan kuuluu esimerkiksi työpajoja, musiikkia ja hevosturnajaisia, joten historiallinen tunnelma on varmasti taattu.
Keskiaikapäivät järjestetään Vantaalla Pyhän Laurin kirkon ympäristössä. Päivillä pääset kokemaan historiallista tunnelmaa ja tapahtuma on järjestetty myös lapsia ajatellen. Tämän vuoden vetonaulana on se, että tapahtumaa järjestetään myös muilla kielillä kuin suomeksi, joten voit tuoda kansainväliset ystäväsi myös mukaan saamaan maistiaisen suomalaisesta keskiaikatutkimuksesta.
Hämeen keskiaikafestivaalia on vietetty aina vuodesta 1997 alkaen ja festivaalit juhlivatkin tänä vuonna 25-vuotisjuhlaansa. Siitä on tullut suurin Suomessa vietettävä historiallinen festivaali, joten juhlatunnelmaa löytyy. Ohjelma on laaja aina fantasialeiristä tavernaan, joten jokainen varmasti löytää festivaaleilta mieleistä tekemistä.
Festivaalien lisäksi matkustelu ympäri Suomea tarjoaa erinomaisen tilaisuuden käydä keskiaikaisissa kirkoissa. Esimerkiksi täältä löytyy listaus keskiaikaisista kirkoista ympäri Suomen. Glossan toimitus toivottaa hyviä kesäisiä päiviä kaikille!
Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä (2022, Gaudeamus) on Sari Katajala-Peltomaan, Jenni Kuulialan ja Marika Räsäsen uutuusteos, joka pohjautuu kirjoittajien löytämiin kummastuttaviin ihmeisiin, joita he löysivät tutkiessaan keskiaikaisia kanonisaatioprosesseja. Kirjoittajat esittelivät kirjaansa myöskin Glossan kevään esitelmäillassa, joka tapahtui Zoomin välityksellä 12.4.2022. Esitelmässään he avasivat eletyn uskon käsitettä ja tutkimuksensa metodologiaa, mutta myös sitä, miksi he kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa keskiaikaisista ihmeistä ja kanonisaatioprosessista. Yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamisen taustalla on heidän mukaansa se, että tällaiselle tutkimukselle on selvästi tarvetta suomalaisella keskiajan tutkimuksessa. Esimerkiksi kanonisaatioprosessia ei ole käsitelty kirjoittajien mukaan riittävästi suomeksi.
Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä rakentuu johdannosta, kolmen pääluvusta ja epilogista. Johdannossa luodaan pohja tutkimukselle ja määritellään keskeistä terminologiaa, kuten elävä usko. Teoksen lähdemateriaali sijoittuu myöhäiskeskiaikaan, aikakehyksenä 1200-1400-luvut. Maantieteellisenä fokuksena on pääasiallisesti Länsi-Eurooppa lähteiden saatavuuden vuoksi. Epilogi pyrkii yhdistämään kolmen pääluvun sisällön ja kuvaamaan kanonisaatioprosessia kokonaisuudessaan. Epilogin ansioita on ehdottomasti keskiaikaisen pyhimyskultin vaikutusten pohtiminen aina nykyaikaan saakka. Kolme päälukuun on sisällytetty tutkijoita kummastuttavia ihmeitä, jotka esitellään monesti tiettyjen pyhimysten kautta, mutta ne yhdistetään myös ajalliseen kontekstiin. Näin kummastuttavat, groteskit ja oudot ihmeet saavat kehyksen, joka selittää ihmeet kontekstissaan ymmärrettäväksi. On mädäntynyttä aasia, joka herää kuolleista ja kanankokoista kivestä… Nykynäkökulmasta jopa ratkiriemukkaat ihmeet tekevät teoksen lukemisesta hauskan kokemuksen, mutta kontekstiin liittäminen myös selventää sitä, miksi tällaisia ihmeitä on löydettävissä keskiaikaisista kanonisaatioasiakirjoista ja miksi ne ovat olleet niin erityisiä keskiaikaiselle väestölle. Koko teoksen läpileikkaavia teemoja ovat esimerkiksi sukupuoli ja terveys, joita erilaiset ihmeet ja niiden ajallinen konteksti selventävät.
Keskiaika on pitkään nähty erityisesti populaarikulttuurissa pimeänä ja outona aikana, jonka väkivaltaisuutta ja ihmeellisyyksiä ei ole osattu selittää. Keskiaikainen outous saattaa kummastuttaa ja jopa kammottaa, jos sen taustoja ei ymmärrä. Sen takia teos on kirjoitettukin keskiajantutkimusta popularisoivaan tyyliin, jotta väärinkäsityksiä pystyttäisiin oikaisemaan. Teos on helppolukuinen, mukaansatempaava ja helposti lähestyttävä myös lukijoille, jotka eivät ole keskiaikaisen historian taitajia. Vaikka teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä ja monesti myös groteskeja ihmeitä, on kirjoittajien ansiona ehdottomasti keskiaikaisen kontekstin taustoittaminen ja selittäminen. Kaikki ihmeet yhdistetään niiden ajalliseen kehykseen, joka auttaa ymmärtämään niitä osana laajempaa kulttuuria, elettyä uskoa. Kuten kirjoittajat mainitsivatkin esitelmässään, näin vältytään väärinkäsityksiltä, jotka värittävät tavallisen tallaajan kuvaa keskiajasta.
Mitä eletty usko sitten oli?
Keskeiseksi termiksi teoksessa nousee eletty usko, joka löytyy myös sen alaotsikosta. Sekä esitelmässä että teoksen johdannossa kirjoittajat pyrkivät määrittelemään sen, mitä eletty usko tarkoittaa ja miten se ilmenee keskiaikaisissa lähteissä. Se on ”uskon elämistä ja kokemista”. Keskiaikainen usko oli hyvin interaktiivista ja sosiaalista relikkeineen ja pyhimyksineen. Johdannossa mainitaankin tärkeä seikka: ihmeitä kokeneet ja niistä haastatellut ihmiset olivat aktiivisesti mukana uskonsa toteuttamisessa, eikä uskonto keskiajalla missään nimessä ollut passiivista tai hiljaista. Eletyn uskon käsite tuo esille myös uskonnon moninaisuuden ja yhteisöllisyyden. Keskiaikainen usko ei ollutkaan homogeeninen kokonaisuus, johon kaikki uskoivat samalla tavalla, vaan uskominen oli aktiivisesti muokkautuvaa ja mukautuvaa. Eletyssä uskossa onkin keskeistä juuri sen muuttuvuus eikä elettyä uskoa voi määritellä pysyvänä tai yksiselitteisenä käsitteenä.
Keskiaikainen uskonto on nähty pitkään kaksijakoisena. Kirjoittavat mainitsevatkin esitelmässään, että teoksen tarkoituksena on kritisoida tätä kaksijakoisuutta, joka on muodostunut erityisesti uskonnossa oppineiden ja maallikoiden välillä. Uskoa elivät ja toteuttivat sekä eliitti että maallikot, eikä uskon harjoittaminen keskittynyt pelkästään luostareihin ja katedraaleihin, vaan se oli aktiivista myös tavallisten ihmisten keskuudessa. Monet ihmeistä haastatellut olivat tavallisia ihmisiä ja kanonisaatioaineistot tarjoavatkin erinomaisen sukelluksen myös maallikon elämään siinä missä lähteitä esimerkiksi teologiasta tuottivat pääasiallisesti oppinut eliitti. Haastattelut ovat ennen kaikkea erinomaista kuvausta elävästä uskosta, joka toimii hyvänä kontrastina yleiskuvaan kirkon teologiseen ”jäykkyyteen”. Ihmisten kategorisoiminen ”oppineisiin” ja ”oppimattomiin” eletyn uskon tutkimuksessa on harhaanjohtavaa ja siksi teoksessa on haluttu korostaa vuorovaikutusta kategorioiden välillä eikä kuilua, joka piirtyy heidän välilleen.
Mikä nyt sitten oli totta?
Nykyaikaiseen silmään monet keskiaikaiset ihmeet saattavat vaikuttaa kummastuttavilta ja miltei epäuskottavilta. Ei ole kuitenkaan meidän tehtävä päätellä mitä todella tapahtui, vaan on mentävä lähde edellä ja suhtauduttava lähdeaineistoon ilman nykyajan tuomia ajattelukehyksiä. Keskiaikaisesta näkökulmasta kanonisaatioprosessin haastattelut antoivat todistuksen siitä, että ihme oli todella tapahtunut. Haastatteluista muodostuneet asiakirjat eivät välttämättä kerro sitä, mitä todella tapahtui. Haastattelutilanteet ovat vuorovaikutustilanteita, joissa aikaa tapahtumasta oli saattanut kulua pitkään. Tällöin ihmisen muisto tapahtumasta oli muokkautunut niin, ettei nykyaikaisesta näkökulmasta enää pystytty tietämään mikä todella oli totta. Monesti muisto muokkaantui haastattelutilanteessa sopivammaksi ihmekertomuksen malliin.
Kaiken kaikkiaan Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä onnistuu siinä, mihin sillä oli pyrkimyksensä: kuvaamaan keskiaikaisen eletyn uskon groteskiutta ja outoutta tavalla, joka tekee siitä ymmärrettävän ja helpommin selitettävämmän. Katajala-Peltomaa, Kuuliala ja Räsänen ovat kirjoittaneet teoksen, joka popularisoi keskiajantutkimusta tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän jokaiselle, mutta tekee teoksesta nautittavan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden myös keskiajantutkijalle.
Esitelmöin Turussa maaliskuussa 2022 järjestetyssä Dies medievales -konferenssissa keskiaikaisten enteiden käytöstä uuden ajan alun protestanttisissa ennusmerkkikokoelmissa. Konferenssin teemana oli muistaminen, joten lähdin esitelmääni varten selvittämään, millaisia keskiaikaisia enteitä reformaation jälkeiset ennusmerkkikokoelmien tekijät saattoivat hyödyntää ja millä tavalla he rakensivat niillä kuvaa menneistä vuosisadoista. Keskityin erityisesti yhteen esimerkkiteokseen, joka toimi myös graduni yhtenä lähteenä.
Enteiden pitkä historia
Enteet tai ennusmerkit – latinaksi vaihtelevasti mm. prodigium, portentum, ostentum ja monstrum – viittaavat tässä kirjavaan joukkoon epätavallisia tai ihmeellisiä tapahtumia, joilla ajateltiin olevan yliluonnollista merkitystä tulevien tapahtumien enteinä ja/tai jumalallisina rangaistuksina. Kiinnostus ennusmerkkeihin juontaa juurensa pitkälle historiaan. Näitä milloin kauhistusta, milloin ihmetystä, ja milloin tieteellistä uteliaisuutta herättäviä ilmiöitä kuvattiin niin antiikin ja keskiajan historiateoksissa kuin myös esimerkiksi matkakertomuksissa, varhaisissa ensyklopedioissa ja luonnonfilosofisissa tutkielmissa.
Kuvitusta Hartmann Schedelin Nürnbergin kronikasta 1400-luvulta. Kuva: Wikipedia Commons.
Keskiajan tutkijoille ennusmerkit lienevät tutuimpia annaaleista ja kronikoista, joissa komeetat, myrskyt ja erinäiset muut luonnontapahtumat mainitaan aika-ajoin muiden tapahtumien lomassa. Enteitä ei näissä teksteissä välttämättä tulkittu sen tarkemmin. Kirjoittajasta riippuen enteellisillä ja ihmeellisillä tapahtumilla saattoi kuitenkin olla hyvinkin keskeinen rooli kronikan narratiivin rakentamisessa (kts. esim. Kaufman 2016 ja Rose 2016).
1400-luvun lopulta lähtien teokset, jotka keskittyivät nimenomaan enteisiin, yleistyivät. Niissä luetteloidut ja tulkitut enteet olivat moninaisia. Ennusmerkkikokoelmista löytyy kuvauksia esimerkiksi luonnonkatastrofeista, komeetoista ja muista taivaalla nähdyistä merkeistä, epätavallisina syntyneistä lapsista ja eläimistä sekä poikkeuksellisista sääilmiöistä. Joskus kokoelmissa tapaa myös eksoottisia eläimiä ja hirviöitä, jotka omasivat symbolisia ja moraalisia merkityksiä ja enteiden lailla herättivät ihmetystä. Miikka Tamminen on hiljattain käsitellyt kirjassaan Keskiajan hirviöt tällaisia hirviöitä keskiaikaisissa lähteissä.
Lisäksi uuden ajan alun ennusmerkkikokoelmissa voitiin kuvata myös esimerkiksi demonien ja noitien toimintaa, erityisen kauhistuttavia väkivallantekoja tai muita syntejä, sekä syntiä tehneiden yliluonnollisia rangaistuksia, kuten dramaattisia kuolemia. Periaatteessa ennusmerkit olivat erotettavissa varsinaisista ihmeistä (miraculum) ja puhtaasti luonnollisista mutta harvinaisista ja siten ihmetystä herättävistä luontokappaleista (mirabilium), mutta käytännössä rajat olivat häilyviä. Protestanttiseenkin ennusmerkkikokoelmaan saattoi päätyä esimerkiksi keskiaikainen kertomus eukaristisesta ihmeestä, jossa leipä ja viini muuttuivat ulkoiselta muodoltaan lihaksi ja vereksi.
Murroksia keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä
Vaikka uuden ajan alun ennusmerkkikirjat rakensivat keskiaikaiselle perinnölle, toivat 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun vuosikymmenet mukanaan muutoksia, jotka vaikuttivat oleellisesti näiden teosten muotoon ja sisältöön. Kirjapainotaidon leviämisen myötä lyhyet, yksittäisistä enteistä kertovat lentolehtiset ja pamfletit yleistyivät. Usein näyttävillä puupiirroksilla kuvitetut kuvaukset erilaisista luonnonpoikkeamista, epämuodostuneina syntyneistä eläimistä tai lapsista ja muista enteellisistä tapahtumista levisivät painettuna Euroopassa kasvavissa määrin 1500-luvun alkupuolella.
Reformaatio toi näille enteille uusia merkityksiä. Kuuluisimpiin 1500-luvun alun hirviöpamfletteihin kuuluu Melanchthonin ja Lutherin laatima tulkinta kahdesta hirviöstä, jotka tunnetaan paavillisena aasina ja munkkivasana. Ennusmerkit tulivat reformaation alkuajoista lähtien liitetyksi reformaatiopolemiikkiin, mikä heijastui myös laajempiin ennusmerkkikokoelmiin ja siihen, miten keskiaikaisia lähteitä niissä hyödynnettiin.
Enteiden ja merkkien kronikka
1500-luvun puoliväliin mennessä enteistä kertovaa materiaalia oli runsaasti saatavilla, mikä mahdollisti suurten kokoomateosten laatimisen. Näistä Konrad Lykostheneen vuonna 1557 julkaistu Prodigiorum ac ostentorum chronicon eli ”enteiden ja merkkien kronikka” on huomattavan kunnianhimoinen esimerkki. 670-sivuista, tiheään kuvitettua teosta voisi kuvailla eräänlaisena universaalikronikkana, jossa Lykosthenes pyrki kokoamaan yksien kansien väliin mahdollisimman kattavasti ihmiskunnan historian enteelliset ja ihmeelliset tapahtumat maailmankaikkeuden luomisesta aina vuoteen 1557 asti.
Lykostheneen kronikka ilmestyi 1581 myös englantilaisen papin, Stephan Batmanin kääntämänä nimellä The doome warning all men to the iudgemente. Gradussani perehdyin tarkemmin Stephan Batmanin työhön kääntäjänä, joka muokkasi Lykostheneen kronikkaa perusteellisesti ei ainoastaan jatkamalla kronikkaa vuoteen 1581 vaan myös muokkaamalla tekstiä kautta kronikan.
Monet Batmanin tekemät lisäykset kronikan keskiaikaiseen osuuteen koskevat ”tavanomaisia” enteitä, kuten maanjäristyksiä ja komeettoja, joiden oheen hän liitti poliittisia tapahtumia erityisesti Englannissa. Batmania kiinnostivat lisäksi erilaiset luonnonihmeet: hän lisäsi useita mainintoja jättiläisten luiden löytymisestä sekä pitkähkön selityksen yksisarvisista. Näissä kohdissa muinainen ja keskiaikainen menneisyys näyttäytyy Batmanille positiivista ihmetystä ja kiinnostusta herättävänä aikana. The doomeen tehdyistä lisäyksistä välittyy myös Batmanin arvostus keskiajan kirjallista perintöä kohtaan: hän valittaa keskiaikaisten kirjojen ja oppineiden instituutioiden tuhoa, tuomiten erityisesti Henrik VIII:n aikana tehdyn luostarien alasajon ja omaisuuden takavarikoinnin. Batmanin myös tiedetään keränneen keskiaikaisia käsikirjoituksia (Parkes 2012).
Batmanin käännöksen huomiota herättävin ominaisuus on kuitenkin sen korostunut antikatolisuus, joka heijastuu vahvasti myös kronikan keskiaikaiseen osaan. Jossain määrin Batman saattoi rakentaa tässä enteiden varaan, jotka löytyivät jo valmiiksi Lykostheneen kronikasta – näitä olivat esimerkiksi paaveja vastaan suunnatut ennusmerkit. Lykosthenes kertoo esimerkiksi paavi Sylvester II:n päätyneen paaviksi diabolisin keinoin ja hänen hautansa rymisevän enteenä paavien kuolemasta. Benediktus IX:n kerrotaan puolestaan ilmestyneen kuolemansa jälkeen hirviömäisessä muodossa, koska oli elänyt paavina ollessaan kuin eläin. Molemmat tarinat ovat peräisin 1000-luvulta. Petrus Damianus kirjoittaa Benediktus IX:n hirviömäisestä hahmosta, kun taas kertomukset Sylvester II:n paholaisen kanssa tekemästä sopimuksesta lähtivät leviämään vuoden 1085 aikoihin investituurariidan yhteydessä. Tuolloin tarinaa hyödynnettiin silloisen paavin, Sylvesterin oppilaan opissa olleen Gregorius VII:n mustanmaalaamiseen (Truitt 2012).
Nämä kertomukset suunnattiin keskiajalla yksittäisiä paaveja vastaan, mutta protestanttisten ennusmerkkikokoelmien kontekstissa ne näyttäytyivät laajemmin paaviuden ja katolisen kirkon vastaisina enteinä. The doomessa Batman korosti näitä kohtia esimerkiksi kuvituksen ja marginaaliin lisättyjen huomioiden avulla. Lisäksi Batman lisäsi kautta kronikan mainintoja paavien ja katolisen kirkon erheistä – erityisesti kronikan myöhäiskeskiaikaa käsittelevissä osuuksissa nämä kohdat lisääntyvät.
Keskiaikaista reformaatiokuvastoa?
Batmanin The doomessa on Lykostheneen kronikkaa harvemmin kuvitusta, jolloin yksittäiset kuvavalinnat korostuvat. Yksi erityisen pysäyttävä Batmanin kronikkaan lisäämä kuva löytyy vuoden 1400 kohdalta, heti pitkän Batmanin laatiman paavien pahuuksia luetteloivan listan jälkeen. Puupiirroksessa kuvataan seitsenpäinen lohikäärme, jolla on paavin pää alapäässään. Batman kirjoittaa kuvan olevan vuodelta 1401 ja löytyneen dominikaaniluostarista (tai ”temppelistä”). Hänen mukaansa kuva osoittaa Jumalan jo aiempina aikoina suoneen joidenkin ihmisten ymmärtää, että paavi ja paavinkirkko on peräisin ”tästä hirviömäisestä pedosta”. Gradussani jäljitin kuvan n. 1540 Genevessä julkaistuun reformoituun lentolehtiseen (Kaenel 2000), jossa alun perin mitä todennäköisemmin syntisten paavien ja kirkonmiesten varoitukseksi tarkoitettu maalaus uudelleentulkittiin reformaatiokontekstissa yleisesti paaviuden instituutiota ja katolista kirkkoa vastustavaksi.
1540-luvulla Genevessä painettu lentolehtinen, jonka Batman kopioi The doomeen 1581. Kuva: Bibliothèque de Genève.
Batman ajoittaa reformaation aikaista kuvastoa keskiajalle myös joitain sivuja myöhemmin, missä hän lisää kronikkaan puupiirroksen käännettävästä paavinvastaisesta rahasta, jonka yhdeltä puolelta löytyy paavi ja paholainen, toiselta kardinaali ja narri. Batmanin mukaan myös tämä ”muinainen” kuva osoittaa jo 1400-luvulla olleen tyytymättömyyttä paavin ”helvetilliseen” valtaan – kuvan mallina on toiminut kuitenkin vasta reformaation jälkeen, 1540-luvulla lyöty satiirinen mitali.
Keskiajalle ajoitetut paaviutta ja katolista kirkkoa kritisoivat kuvat toimivat Batmanille todistuksena siitä, että reformaatio oli pitkään ennen toteutumistaan kytenyt uskovien sydämissä. Keskeinen reformaation lopulta mahdollistanut tekijä on Batmanin mielestä kirjapainotaito. Pian paavinvastaisen lohikäärmekuvan jälkeen Batman viittaa ennustukseen, mikä erään tulkinnan mukaan ennusti paperin tuovan paaviuden tuhon – toisin sanoen kirjapainon, mikä ”paljastaa pikaisesti kaikki iljetykset”. Vuoden 1450 kohdalla Batman lisää vielä kuvalla korostetun merkinnän kirjapainotaidon leviämisestä Eurooppaan. Vasta kirjapainotaidon myötä Batmanin hyödyntämät paavinvastaiset kuvat saattoivat levitä helposti ja laajalle.
Samalla enteiden määrä kronikassa lähtee 1400-luvulle tultaessa selvään kasvuun. Paavinvastaiset, symboliset hirviökuvat esiintyvät lukuisten konkreettisten hirviöiden, uhkaavien komeettojen, luonnonkatastrofien ja esireformaattoreiden marttyyrikertomusten lomassa. Batmanin rakentamassa narratiivissa keskiajan ja erityisesti 1400-luvun enteet sekä ennakoivat että legitimoivat reformaation uskonnollisia mullistuksia, ja toimivat varoituksina ja kutsuina kääntymykseen.
Batman, Stephen. 1581. The Doome Warning All Men to the Iudgemente Wherein Are Contayned for the Most Parte All the Straunge Prodigies Hapned in the Worlde, with Diuers Secrete Figures of Reuelations Tending to Mannes Stayed Conuersion Towardes God. [London]: Imprinted by assigned by Henry Bynneman.
Lycosthenes, Konrad. 1557. Prodigiorum ac ostentorum chronicon quae praeter naturae ordinem, motum, et operationem, et in superioribus & his inferioribus mundi regionibus, ab exordio mundi usque ad haec nostra tempora, acciderunt. Basileae: per Henricum Petri. http://mdz-nbn-resolving.de/urn:nbn:de:bvb:12-bsb00087675-3.
Petrus Damianus. De abdicatione episcopatus. Patrologia Latina 145, 423–442.
Kaenel, Philippe. 2000. “L’apprentissage de la déformation: les procédés de la caricature à la Renaissance.” Sociétés & Représentations 2000/3 (10): 79–102.
Kaufman, Alexander L. 2016. “’And Many Oþer Diuerse Tokens …”: Portents and Wonders in ‘Warkworth’s’ Chronicle.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 30–48.
Parkes, M. B. 2012. “Stephan Batman’s Manuscripts.” Teoksessa Pages from the Past: Medieval Writing Skills and Manuscript Books, toim. P. R. Robinson ja Rivkah Zim, luku 11. Farnham & Burlington, VT: Ashgate.
Rose, Christine M. 2016. “The Seen and the Unseen: Miracles, Marvels and Portents in the Middle English Chronicle of Nicholas Trevet.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 49–63. Woodbridge: York Medieval Press.
Truitt, E. R. 2012. “Celestial Divination and Arabic Science in Twelfth-Century England: The History of Gerbert of Aurillac’s Talking Head.” Journal of the History of Ideas 73 (2): 201–222.
* * *
FM Anita Geritz on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.
.jpg){kind=link}