“Missä on jotakin, siellä on kaikki.” Tätä piispa Victricius Rouenilaisen (k. 407) reliikkejä koskevaa toteamusta lainasi Oslon yliopiston taidehistorian professori Lena Liepe juhlaluennollaan sen jälkeen, kun hänet oli palkittu järjestyksessä viidennellä Jarl Gallén -palkinnolla Helsingissä 2.12.2016.
Edesmenneen professori Jarl Gallénin nimeä kantava palkinto myönnetään tunnustuksena ansioituneelle tutkijalle, jonka tutkimus ja opetus käsittelee Pohjois-Euroopan keskiaikaa. Professori Lena Liepe on poikkeuksellisen laaja-alainen tutkija, joka on uudistanut keskiajan taidehistorian tutkimusta. Hän on käsitellyt laajoja sukupuolen ja ruumiin teemoja ja liikkunut sujuvasti eri lähdetyyppien välillä pyhimyspatsaista kirjakuvituksiin koko Pohjolan alueella Islannista Suomeen.
Palkinnonjakotilaisuuden yhteyteen oli järjestetty Thure Gallén Stiftelsen, Glossan, Historiska Föreningenin ja SKS:n yhteistyönä Changing Senses of Sacrality -konferenssi, joka käsitteli kahden päivän ajan pyhyyden, materian ja aistien muuttuvaa merkitystä eurooppalaisessa kulttuurissa keskiajalta uuden ajan alkuun.
Professori Liepen juhlaluento oli erinomainen päätös konferenssille, sillä se veti yhteen monia keskusteluja, joita konferenssin sessioissa oli käyty. Luento käsitteli reliikeille annettuja merkityksiä ja merkitysten muutosta keskiajalta nykyhetkeen. Juuri reliikeissä kietoutuvat kaikki materian ja pyhyyden yhteensovittamisen ongelmat. Ne muistuttivat ruumiin ylösnousemuksesta, säilyttivät itsessään osan jumalallisesta armosta, vaikka niissä eläneen pyhimyksen sielu katolisen teologian mukaan oli Taivaan iloissa. Samalla ne olivat todella paloja kuolleesta ruumiista.
Pyhimysten maalliset jäänteet olivat ajanlaskun ensimmäisistä vuosisadoista lähtien olennainen mutta kaikkea muuta kuin ristiriidaton osa kristillistä hartaudenharjoitusta, yhteisöjen identiteettiä ja kanssakäymistä. Varhaiset seurakunnat kokoontuivat marttyyrien haudoille, kirkot ja sääntökunnat taistelivat kuuluisien pyhimysten ruumiiden omistuksesta, ja kielloista huolimatta maallikot kantoivat pieniä reliikkejä mukanaan tuomassa suojelusta ja hyvää onnea.
Pyhien henkilöiden ruumiinosia kuvailtiin kultaa ja jalokiviä kalliimmiksi, ihaniksi ja hyvältä tuoksuviksi. Samalla niiden kauhistuttava, kuollut olemus järkytti ja kauhistutti. Ongelma ratkaistiin käärimällä ruumiinpalat todellisiin jalometalleihin ja -kiviin, reliikkiastioihin, jotka usein muistuttivat ihmisen ruumiinosia, ennen kaikkea käsiä ja päätä.
Neljään tällaiseen reliikkiastiaan, tarkemmin sanottuna kädenmuotoiseen astiaan, Liepe luennollaan keskittyi. Reliikkiastian ja sen sisältämän pyhäinjäännöksen suhde oli jo keskiajalla monimutkaisempi kuin olettaa saattaa. Päänmuotoisessa astiassa ei välttämättä ollut kalloa tai kallonosaa, vaan kenties useista eri ruumiinosista koottu kokoelma. Tällainen on muun muassa Turun tuomiokirkossa säilytetty piispa Henrikin tai kuningas Eerikin kallona pidetty reliikki.
Vastaavasti eräässä Kööpenhaminassa, Tanskan kansallismuseossa säilytettävässä ja 1100–1200-luvun taitteessa Kölnissä valmistetussa kädenmuotoisessa reliikkiastiassa ei suinkaan lepää käsi, vaan pala ihmisen jalan luusta. Skånelainen, tammesta valmistettu käsireliikkiastia lupaa siinä olevassa tekstissä, että se sisältää yhden 10 000 marttyyrin käsivarsista – mutta astiassa oleva luu on itse asiassa tämäkin reisiluusta. (Kyseistä reliikkiastiaa on käsitellyt myös Åbo Akademin tohtorikoulutettava Sofia Lahti viime vuonna ilmestyneessä artikkelissaan.)
Näissä ei välttämättä ole kyse huijauksista sanan nykyisessä merkityksessä tai reliikkien vaihtumisessa. Näyttää siltä, ettei reliikkien ja reliikkiastian suhde ollut täysin yksioikoinen: käden- tai päänmuotoinen astia oli miellyttävä ja käyttökelpoisempi osana liturgiaa kuin jokin muu ruumiinosa. Mutta kuten piispa Victricius totesi, osassa on läsnä kokonaisuus, ja astiassa saattoi siten olla kokonaan toinen ruumiinosa kuin mitä astian muoto antoi ymmärtää.
Reliikkien merkitys ei hävinnyt kun Skandinavian maat muuttivat luterilaisiksi. Uskonnollinen merkitys hävisi, mutta esimerkiksi yllä mainittu Kölnissä valmistettu reliikkiastia tulkittiin 1700–1800 -luvuilla norjalaiseksi reliikkiastiaksi, jossa on Pyhän Olavin reliikki. Vaikka tulkinta on tieteellisesti kumottu, perinne elää edelleen: 1800-luvulla reliikkiastian jäljennös ja itse reliikki siirrettiin Osloon Pyhän Olavin katoliseen kirkkoon, jossa se yhä on.
Nationalismin lisäksi reliikit joutuivat osaksi rationalismin ja valistuksen projektia, ja näytille näiden aatteiden monumenttiin eli museoon. Reliikkien kaltaisten esineiden näytteille asettelussa on tehty jopa pohjoismaisten museoiden välillä erilaisia ratkaisuja: reliikit voidaan säilyttää näkymättömissä, suljettuina astioihin kuten ne keskiajalla olivat. Yhtä hyvin ne voidaan ottaa esille, asettaa näkyville ristiriita astian ja sen sisältämän reliikin välillä. Kumpikin on ratkaisu on perusteltu eri näkökulmista.
Reliikkien esittelyssä museoissa on monia eettisiä kysymyksiä, liittyen niin ihmisjäänteiden kunnioittamiseen kuin reliikkien yhä jatkuvaan pyhäinjäännöksen statukseen katolisille uskoville. Näihin ongelmiin ollaan vasta heräämässä, ja ensi keväänä suomalaisilla maisteri- ja jatko-opiskelijoilla on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua teemaan professori Lena Liepen ohjaamalla tutkijakurssilla.
Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.
Esitän onnittelut vuoden 2008−2009 veteraanipuheenjohtajan kirkkaalla rintaäänellä: Hyvin tehty!
Glossan puheenjohtajaksi en oikeastaan ollut suunnitellut ryhtyväni. Päinvastoin, olin eläköitynyt Glossan hallituksesta nelivuotisen pestin jälkeen 2006 viimeistelläkseni väitöskirjan ja tehdäkseni tilaa tuoreille kyvyille. Minusta Glossan hallituksen yksi tärkeimmistä tehtävistä oli ja on edelleenkin toimia hautomona ja verkostoitumisalustana uudelle tutkijapotentiaalille, ja olin haissut nurkissa jo ihan tarpeeksi kauan. Menin lankaan, kun Jesse Keskiaho viekkaasti tarjosi kupin kahvia Porthanian kuppilassa, minkä yhteydessä hän esitti sydämeenkäyvän puheenvuoron Glossan puheenjohtajan kokoisesta aukosta. Asetuin ehdolle, enkä katunut vetoa.
Vuodet 2008 ja 2009 olivat hienoa aikaa päästä mukaan järjestämään yhdistyksen toimintaa. Glossan asiantuntijavieraiksi kutsuimme kansallisen kärkikaartin lisäksi keskiajan lapsuuden historian Grand Old Man Nicholas Ormen sekä keskiaikaisen kirjallisuuden historian uranuurtaja Albrecht Classenin. Järjestimme yhteistyössä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin, Thure Gallénin säätiön, Niilo Helanderin säätiön ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan kanssa syyskuussa 2010 Authorities in the Middle Ages -konferenssin. Alun perin suunnitelmissa oli pienimuotoisempi kollokvio, mutta hyvässä myötätuulessa idea kasvoi kohtuullisen suureksi kansainväliseksi konferenssiksi, johon saimme vieläpä mainioiksi keynote-puhujiksi David Abulafian, Sverre Baggen ja Albrecht Classenin. Eikä siinä vielä kaikki, vaan konferenssin jälkeen De Gruyterin kustannustoimittaja otti yhteyttä ja tiedusteli haluamme laatia keskiajan auktoriteetteja syväluotaava kokoelmateos sarjaan Fundamentals of Medieval and Early Modern Culture.
Authorities in the Middle Ages: Influence, Legitimacy, and Power in Medieval Society (Sini Kangas, Mia Korpiola, Tuija Ainonen eds.) ilmestyi 2013. Prosessi oli järkyttävä rääkki, jonka puitteissa mm. vietin kahden viikon kesälomani korjaten käsin tieteellisen vastaavan toimittajan vaatimuksesta kaikki m-dashit n-dasheiksi (toinen ajatusviiva on toista millin nano-osan pidempi: painetussa tekstissä ero ei näy). Istuin korvatulpat korvissa mökkirannassa läppärin kanssa, vilkutin lapsille aina kun volyymi kävi sietämättömäksi, mumisin puoliääneen toivomuksia, ettei kukaan hukkuisi ja että kirjan laatu pitäisi. Molemmat rukoukseni kuultiin.
Entä Glossan tulevaisuus? Ajat ovat kovat, mutta humanistisissa tieteissä on totuttu niukkuuteen: omaa oppiainettani historiaa on aina kirjoitettu jonkun toisen rahoilla ja aika usein aika tavalla kokonaan ilman rahoitusta. Glossan toiminta perustuu yhdessä tekemiseen, innostukseen, tiedon ja tieteen syvään arvostukseen ja jakamiseen. Tämän pohjan varassa Glossassa tehdään jatkuvasti hyvää työtä keskiajantutkimuksen edistämiseksi, ja tällaisella työllä on aina arvo, joka ylittää suhdanteiden sanelemat ylä- ja alamäet.
Kiitos (aakkosjärjestyksessä) Alpo, Anna, Elina, Ilkka, Jesse, Mervi, Mia, Olli-Pekka, Päivi, Satu, Tuija, Tuula, Glossan hallituksen jäsenet 2008−2009. Yhdessä me muodostimme mielestäni aika upean tiimin, ja kirjoittaessani tätä tekstiä olen muistellut yhteistyötämme ilolla ja ylpeydellä.
Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana vuosina 2008–2009.
Puhuttaessa saagoista viitataan yleensä keskiajan Islannissa kansankielellä kirjoitettuun kertovaan kirjallisuuteen. Sana saga tulee teonsanasta segja, joka tarkoittaa sanomista ja kertomista. Monet saagoista pohjautuvat suulliselle perimätiedolle, mutta osalla on yhteyksiä myös eurooppalaiseen kirjalliseen kulttuuriin. Niiden kirjoittajat ovat suurimmalta osin jääneet anonyymeiksi.
Tutkijat ovat jaotelleet saagoja erilaisiin alalajeihin tyylillisin ja teemallisin perustein. Näistä tunnetuimpia ja tutkituimpia ovat islantilaissaagat (Íslendingasögur), kuningassaagat (konungasögur) ja Edda-runous. Näiden lisäksi tutkimuksessa on eroteltu myös muinaissaagat (fornaldarsögur), käännetyt ja kotoperäiset ritarisaagat (riddarasögur), aikalaissaagat (samtiðarsögur) ja piispainsaagat (biskupasögur) sekä saksankielisessä tutkimuksessa antiikkisaagoina (Antikensagas) tunnetut käännökset latinankielisistä historianteoksista. Enemmän tai vähemmän suulliselle kertomusperinteelle tai suullisille kertomuksille aikalaistapahtumista pohjautuvat näistä islantilais-, kuningas-, muinais-, aikalais- ja piispainsaagat sekä Edda-runous.
Saagojen kultakautena pidetään yleensä ajanjaksoa, joka alkoi 1100-luvun loppupuolella ja päättyi 1300-luvun alkupuolella. Kuitenkin esimerkiksi muinaissaagoja ja alkuperäisiä ritarisaagoja on kirjoitettu myös tämän ajanjakson jälkeen. Alla tarkastellaan hieman lähemmin eri saagalajien erityispiirteitä.
Islantilaissaagat
Islantia alettiin asuttaa 800-luvun lopulta alkaen. Islantilaissaagat kertovat tästä asuttamisen ajankohdasta sekä asuttajien myöhemmistä Islannissa eläneistä jälkeläisistä. Ajallisesti islantilaissaagojen kerronta jatkuu vuoden 1000 tietämille, jolloin islantilaiset kääntyivät yleiskäräjien päätöksellä kristityiksi, tai muutama vuosikymmen sen jälkeen. Suulliselle perimätiedolle pohjautuvia islantilaissaagoja kirjoitettiin erityisesti 1200-luvulla ja nuorempia islantilaissaagoja myös 1300-luvun alkupuolella. Islantilaissaagoja on myös suomennettu jonkin verran, esimerkiksi lainsuojattomia päähenkilöitä kuvaavat Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri) ja Gísli Súrinpojan saaga (suom. Joonas Ahola), sekä yhteisöllisistä konflikteista kertovat Poltetun Njállin saaga (suom. Antti Tuuri), ja Lohilaaksolaisten saaga (suom. Jyrki Mäntylä).
Kuningassaagat Kuningassaagat kertovat Norjan kuninkaista. Islantilaissaagojen tavoin ne ovat olleet oman aikansa historiankirjoitusta. Kuningassaagoja kirjoitettiin 1200-luvun alkupuolella. Kansankielisillä kuningassaagoilla oli myös latinankielisiä edeltäjiä: 1100-luvulla kirjoitetut Historia Norwegiae, jonka tekijää ei tunneta, sekä Theodoricus Monachuksen Historia de antiquitate Norwagiensium. Yksi merkittävimmistä kuningassaagojen kokoelmista tunnetaan nimellä Heimskringla. Sen kirjoittajana pidetään islantilaista Snorri Sturlusonia (1178/79–1241). Teos on ilmestynyt J. A. Hollon suomennoksena nimellä Norjan kuningassaagat.
Edda-runous ja mytologinen aineisto Keskiajan Islannista on säilynyt runsaasti mytologista aineistoa sisältävää Edda-runoutta, jonka juuret ulottuvat 800–900-lukujen suulliseen kulttuuriin. Niiden päälähteenä on Codex Regius -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka on ajoitettu vuoden 1270 tietämille. Se tunnetaan nimellä Runo-Edda (Poetic Edda) erotuksena Snorri Sturlusonin nimissä olevasta Proosa-Eddasta (Prose Edda), joka sisältää runoutta ja proosamuotoon kirjoitettuja jumaltaruja, myyttejä ja kertomuksia maailman synnystä. Runo-Edda sisältää myyttisiä jumalrunoja sekä germaaniselle kertomusperinteelle pohjautuvaa sankarirunoutta. Aale Tynnin suomennos Runo-Eddasta on ilmestynyt kahtena niteenä nimillä Eddan jumalrunot ja Eddan sankarirunot. Runo-Edda ja Proosa-Edda ovat merkittävimpiä lähteitä muinaisskandinaaviseen mytologiaan.
Muinaissaagat
Tutkimuksessa huomattavasti vähäisemmälle huomiolle ovat jääneet muinaissaagat, jotka nekin pohjautuvat germaaniselle sankaritarinoiden perinteelle. Keskiajan Islannissa muinaissaagoja pidettiin merkittävinä, sillä ne olivat kertomuksia islantilaisten esihistoriasta. Niitä kirjoitettiin erityisesti 1200-luvun lopulta alkaen. Säilyneiden käsikirjoitusten perusteella muinaissaagat ovat olleet yksi suosituimmista saagalajeista keskiajan ja reformaation jälkeisen ajan Islannissa.
Ajallisesti muinaissaagoissa kuvatut tapahtumat sijoittuivat yleensä aikaan ennen Islannin asuttamista. Niiden esittämillä tapahtumilla ja henkilöhahmoilla on saattanut olla yhteyksiä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, mutta yleensä tämä yhteys on heikko ja epämääräinen. Muinaissaagoja ei voidakaan sellaisenaan käyttää historianlähteenä muinaisista ajoista. Ennen modernin historiankirjoituksen syntyä muinaissaagoja kuitenkin pidettiin merkittävinä historianlähteinä. Esimerkiksi suurvalta-ajan Ruotsissa monilla muinaissaagoilla oli tärkeä rooli osana historiankirjoitusta ja suurvaltaideologian rakennusainesta.
Muinaissaagat ovat Edda-runouden ohella todennäköisesti myös vaikuttaneet taiteeseen ja kirjallisuuteen enemmän kuin mikään muu saagakirjallisuuden laji. Muinaissaagoja voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä nykyisen fantasiakirjallisuuden juurista, josta ammensi runsain mitoin esimerkiksi J. R. R. Tolkien.
Muinaissaagoja on tähän mennessä julkaistu suomeksi vasta muutama. Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja pohjolasta on muutamia lyhyehköjä muinaissaagoja sisältävä kokoelma.
Aikalaissaagat
Edellä mainittujen lisäksi islantilaisten historiasta kertoivat myös aikalaissaagat, jotka ovat tärkein lähde saagakirjallisuuden kukoistuskauden historiasta. Näihin luetaan ensinnäkin niin kutsuttu Sturlunga saga, joka on kokoelma 1100- ja 1200-luvuille sijoittuvista tapahtumista kertovia saagoja. Monet niistä kirjoitettiin melko pian tapahtumien jälkeen, suurin osa 1200-luvulla. Käytännössä ne kertovat aikakaudesta, jolloin Islanti vähitellen liukui lähes sisällissotamaiseen tilaan merkittävien päälliköiden valtataistelujen seurauksena. Rauhattomuudet jatkuivat, kunnes islantilaiset siirtyivät Norjan kuninkaan alaisuuteen vuosien 1262–1264 aikana. Sturlunga saga kuvaa aikalaistapahtumia maallisesta näkökulmasta. Aikakausi esittäytyy teksteissä huomattavasti raadollisempana kuin islantilaissaagojen menneisyyteen sijoitettu sankarillinen todellisuus.
Kokoelman lisäksi aikalaissaagoihin on tyypillisesti luettu myös piispainsaagat, jotka ajallisesti sijoittuvat samaan aikakauteen. Myös ne kirjattiin ylös melko pian tapahtumien jälkeen. Piispainsaagat sisältävät runsaasti kuvauksia aikalaistapahtumista, mutta ne ovat myös eurooppalaiselle pyhimyselämänkertaperinteelle pohjautuvia tekstejä. Ne kertovat islantilaisista piispoista ja näihin liitetyistä ihmeistä.
Sturlunga sagaa ja piispainsaagoja ei ole suomennettu, mutta muutamia englanninkielisiä käännöksiä on niistä saatavilla.
Ritarisaagat
Ritarisaagoista puhuttaessa tarkoitetaan sekä eurooppalaisista ritariromansseista, eeppisistä sankarirunoelmista ja arturiaanisesta eli kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovasta kirjallisuudesta tehtyjä käännöksiä että näiden innoittamina myöhemmin Islannissa kirjoitettuja fiktiivisiä, eurooppalaisiin ja eksoottisiin hoviympäristöihin sijoittuvia saagoja. Molemmista puhutaan yleisesti ritarisaagoina.
Kääntäjäkuningas Hákon IV.
Ritariromansseja ja arturiaanisia tekstejä alettiin kääntää erityisesti 1200-luvun alkupuolella Norjassa, kuningas Hákon IV Hákoninpojan (1204–1263, hallitsijana 1217 alkaen) toimeksiannosta. Käännetyt ritarisaagat kuitenkin yleensä esitellään islantilaisen saagakirjallisuuden yhteydessä, sillä niiden käsikirjoituksia on säilynyt lähestulkoon vain Islannissa.
Ensimmäinen kuningas Hákon IV käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga okÍsöndar. Myöhemmin kuninkaan hovissa käännettiin myös esimerkiksi Chrétien de Troyes’n teokset Yvain (Ívens saga),Erec et Enide (Erex saga) ja Perceval/Le Conte du Graal(Parcevals saga) sekä eeppisiä sankarirunoelmia (chanson de geste) erityisesti frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta ja hänen miehistään. Tälle ranskalaiselle materiaalille pohjautuva käännös oli esimerkiksi Karlamagnús saga, joka on pikemminkin usean eri tekstin pohjalta pitkän ajan kuluessa työstetty kokoomateos kuin yksittäisen teoksen käännös.
Yleisesti ottaen ritarisaagojen kääntäjät usein myös muokkasivat tekstiä omalle kulttuurilleen sopivammaksi. Ritariromanssien käännöksistä on esimerkiksi karsittu tunne-elämän kuvausta, mutta ne ovat silti huomattavasti tunteikkaampia kuin islantilainen saagakirjallisuus yleensä. Yhteistä näille käännetyille ritarisaagoille on myös se, että suurin osa on proosamuodossa, vaikka alkuperäinen lähde olisikin ollut runomuodossa.
Omia fiktiivisiä, eurooppalaisista ritariromansseista vaikutteita ammentaneita ritarisaagojaan islantilaiset alkoivat kirjoittaa todennäköisesti jo 1200-luvun lopulta alkaen. Tyylillisesti ne kuitenkin eroavat eurooppalaisista ritariromansseista esimerkiksi siinä, että ne ovat usein avoimen naisvihamielisiä ja keskittyvät pikemminkin miespuolisten sankareidensa kunnian ja omaisuuden hankkimiseen kuin ritarilliseen käytökseen. Säilyneiden käsikirjoitusten valossa nämä ritarisaagat nauttivat muinaissaagojen ohella keskiajalla suurta suosiota ja niitä kirjoitettiin vielä reformaation jälkeenkin.
Ritarisaagoja ei ole suomennettu ja englanninkielisiä käännöksiä on saatavilla vain muutamasta; Miratorissa on ilmestynyt Sigurðar saga fóts -käännös.
Antiikkisaagat Antiikkisaagoilla viitataan muutamaan säilyneeseen saagaan, jotka pohjautuvat latinankielisille historianteoksille mutta ovat nekin useampien teosten käännösten pohjalta muokattuja kokoomateoksia. Esimerkiksi Troijan sotaan ja sankareihin keskittyvän Trójumanna sagan lähteenä ovat todennäköisesti olleet ainakin Dares Fryygialaisen nimiin luettu De excidio Troiae historia, Vergiliuksen Aeneis sekä Ovidiuksen Heroides ja Muodonmuutoksia.
Antiikkisaagojen, kuten monien muidenkin latinasta tehtyjen käännösten (esim. pyhimyselämänkertojen) käännösajankohta on ollut varhainen. Joidenkin tutkijoiden mukaan niitä on käännetty jo ennen vuotta 1200, eli ne olisivat vanhempia kuin suuri osa suulliselle kertomusperinteelle pohjautuvista saagoista.
Antiikkisaagojen säilyneitä käsikirjoituksia on melko vähän. Antiikkisaagat ovatkin kenties olleet vain oppineemman väen käytössä, tai niitä on saatettu käyttää esimerkiksi opetuksen yhteydessä. Keskiajan merkittäville islantilaissuvuille maailmanhistoriasta kertovat antiikkisaagat ovat kuitenkin todennäköisesti olleet tärkeitä teoksia, sillä niiden avulla nämä suvut saattoivat jäljittää juurensa jopa aina antiikin Troijan sankareihin saakka.
Saagojen editiot
Tutkimuksen tarpeisiin islantilaissaagojen, kuningassaagojen ja piispainsaagojen pääeditiot löytyvät Hið íslenzka fornritafélagin vuodesta 1933 alkaen julkaisemasta Íslensk fornrít -sarjasta. Runo-Eddan pääeditio taas on Gustav Neckelin toimittama Edda: Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern (Heidelberg: Carl Winter, useita painoksia). Mytologista materiaalia sisältävän Proosa-Eddan eri käsikirjoitusten editioita on toimittanut mm. Anthony Faulkes. Näistä esimerkiksi niin kutsutun Uppsala Eddan ja Proosa-Eddan erillisten osien, Háttatalin sekä prologin ja Gylfaginning-osion editiot ovat avoimesti saatavilla myös verkossa julkaisijana toimineen The Viking Society for Northern Reseach sivustolla.
Myös useimmista antiikkisaagoista on nykyään jo saatavilla kriittisiä editioita. Esimerkiksi edellä mainitun Trójumanna sagan versioista on saatavilla kaksi erillistä Jonna Louis-Jensenin toimittamaa editiota (1963, 1981). Hieman uudempia antiikkisaagojen editioita on saatavilla myös esimerkiksi Rooman tasavallasta ja keisarikunnan varhaisesta historiasta kertovasta Rómverja sagasta (toim. Þorbjörg Helgadóttir 2010) ja Gyðinga sagasta (toim. Kirsten Wolf 1995), joka kertoo ajanjaksosta Aleksanteri Suuren aikakauden ja Juudean prokuraattorin Pontius Pilatuksen kuoleman välillä (333 eKr.– 50 jKr.).
Muiden saagalajien osalta editioita on saatavilla huomattavasti vähemmän tai ne ovat jo hyvin vanhoja. Muinaissaagojen käsikirjoituksista ja niistä saatavilla olevista editioista löytyy kattava lista Stories for all time: The Icelandic fornaldarsögur -tutkimusprojektin ylläpitämältä sivustolta. Harrastusmielessä muinaissaagoihin voi alkuperäiskielellä tutustua myös sivustolla heimskringla.no. Käännettyjen ritarisaagojen osalta tutkimuksessa käyttökelpoisia editioita löytyy esimerkiksi sarjasta Norse Romance, 1–3 (Arthurian Archives). Kotoperäisistä ritarisaagoista taas vain osa on editoitu (esim. Agnete Lothin 1962–1965 toimittamassa sarjassa Late Medieval Icelandic Romances, 1–5).
Syksyiseksi lukemiseksi voi suositella esimerkiksi kolmiodraamasta alkunsa saavasta traagisesta ihmiskohtalosta kertovaa Gísli Súrinpojan saagaa. Humoristisia sävyjä saavista keskiaikaisista seikkailuista kiinnostuneille sopii esimerkiksi muinaissaagojen kokoelma Egill Yksikätinen. Muinaisskandinaavisesta mytologiasta kiinnostuneille taas Eddan jumalrunot ovat mieluisaa luettavaa.
Edellä lyhyesti esitellyt saagalajit eivät kata kaikkia keskiajan Islannista säilyneitä kirjallisia lähteitä. Niiden lisäksi on luonnollisesti säilynyt lakitekstejä ja asiakirjoja sekä esimerkiksi saarnoja, reseptikokoelmia ja pyhimyselämänkertojen käännöksiä.
Suomennettua saagakirjallisuutta
Islantilaissaagat
Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 1994.
Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky . [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911].
Muinaissaagat
Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta (Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saaga, Bósin saaga, Norjan löytäminen, Upplannin kuninkaat, Grímr Karvaposken saaga, Saaga Illugista Gríðrin kasvattipojasta, Thorsteinn Talonvoiman tarina, Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga, Yngvarr Kaukomatkaajan saaga). Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
Muuta kirjallisuutta
Barnes, Geraldine. 2014. The Bookish riddarasögur: Writing Romance in Late Mediaeval Iceland. The Viking collection 21. Odense: University Press of Southern Denmark.
Clover, Carol J. & John Lindow (toim.). 1985. Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide. Islandica 45. Ithaca: Cornell University Press.
Clunies Ross, Margaret. 2010. The Cambridge Introduction to the Old Norse-Icelandic Saga. Cambridge Introductions to Literature. Cambridge, New York: Cambridge University Press.
Kalinke, Marianne E. (toim.). 2011. The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press.
McTurk, Rory (toim.). 2005. A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture. Malden: Blackwell.
Mitchell, Stephen A. 1991. Heroic Sagas and Ballads. Ithaca & London: Cornell University Press.
Ney, Agneta, Ármann Jakobsson & Annette Lassen (toim.): Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda. Køpenhavn: Museum Tusculanum, Københavns Universitet.
Pulsiano, Phillip & Kirsten Wolf (toim.). 2007. Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland.
Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
Tulinius, Torfi H. 2002. The Matter of the North: The Rise of Literary Fiction in Thirteenth-Century Iceland (transl. Randi C. Eldevik).The Viking Collection 13. Odense: University Press of Southern Denmark.
Würth, Stefanie. 1998. Der ”Antikenroman” in der isländischen Literatur des Mittelalters: eine Untersuchungen zur Übersetzung und Rezeption lateinischer Literatur im Norden. Beiträge zur nordischen Philologie 26. Basel: Helbing & Lichtenhahn.
Suomen keskiaikaisten asiakirjojen tietokanta Diplomatarium Fennicum (DF) uudistuu. Tietokantaa on kehitetty Kansallisarkistossa vuodesta 2015 alkaen Koneen Säätiön rahoituksen turvin, ja sen betaversio julkaistaan virallisesti Turun kirjamessuilla 1.10.2016. Uusi tietokanta löytyy vastedes osoitteesta www.arkisto.fi/df/. Mutta mikä kaikki tietokannassa onkaan muuttunut, ja mitä tutkija voi odottaa jatkossa löytävänsä avatessaan DF:n?
Uuden tietokannan käyttäjä huomaa varmasti paitsi palvelun ulkoasun myös rakenteen muuttuneen merkittävästi, sillä kukin DF-numero sisältää pelkän yksittäisen editiotekstin sijaan useita erillisiä, linkitettyjä tietoja. Kunkin asiakirjan tietueessa annetaan otsaketasolla asiakirjan regesta, ajoitus-, antaja- ja paikannustiedot. Asiakirjan teksti annetaan sähköisessä muodossa Finlands Medeltidsurkunderin ja Registrum Ecclesiae Aboensiksen editioista, mutta myös muut painetut editiot on linkitetty joko skannattuina sivuina tai verkkoversiona. Tämän lisäksi kukin DF-numero yhdistetään lähteisiinsä, joista annetaan mahdollisuuksien mukaan ajantasaiset arkistosijaintitiedot sekä digitaaliset jäljenteet. Lisäksi tietue kytketään muihin asiakirjan tiedot sisältäviin keskeisiin tietokantoihin (betavaiheessa erityisesti SDHK) ja asiakirjan sisältöä koskevaan tarkentavaan tutkimuskirjallisuuteen (esim. Finlands Medeltidssigill). DF yhdistää siis asiakirjan eri lähteet, editioversiot ja keskeisen asiakirjaan liittyvän kirjallisuuden yhteen näkymään.
Diplomatarium Fennicumin uusi asiakirjanäkymä.
Uusi Diplomatarium Fennicum eroaa täten aiemmasta tietokannasta ja painetuista editioista käsitteellisesti merkittävällä tavalla. Vanha DF toi verkkoon Reinhold Hausenin FMU:n sekä osan REA:a sähköisessä muodossa, yksittäisen DF-numeron sisällön vastatessa Hausenin editioiden sisältöä. Uudessa DF-tietokannassa tämä yhtäsuuruusmerkki poistuu. Vastedes yksittäinen DF-numero viittaa asiakirjan yksilölliseen tiedolliseen sisältöön, ei mihinkään sen yksittäiseen editioon. Ratkaisu tuo näkyviin asiakirjan tutkimushistorian, mahdollistaa uusien editioiden tuottamisen vanhojen rinnalle ja on huomioitava tietokantaa käytettäessä.
Diplomatarium Fennicum pohjaa edelleen vahvasti Reinhold Hausenin editioihin mm. aineistovalinnan ja tekstieditioiden osalta. Tietokantaan tuodaan kuitenkin jatkossa myös kokonaan uutta sisältöä, editioita ja transkriptioita sekä FMU:n jälkeen muualla julkaistuista että kokonaan aikaisemmin julkaisemattomista asiakirjoista. Betavaiheen aikana julkaistaan uusia aineistoja mm. Tallinnan Linnaarhiivista sekä Vatikaanin kirjastosta. Näin Suomen keskiaikaisten asiakirjojen korpus täydentyy ensi kertaa lähes sataan vuoteen.
Tietokanta on myös teknisesti täysin uudistettu. Uusi tietokantarakenne mahdollistaa sekä tietokannan monipuolisen jatkokehityksen että liittämisen muihin palveluihin vaivattomasti. Tietokantaan voidaan jatkossa rakentaa työkaluja, jotka hyödyntävät monipuolisesti tietokannan metadataa, esimerkiksi henkilön- ja paikannimiä. Betaversiossa hakuja voi suorittaa tekstihakuna tai päiväyksen, ajan, paikan tai antajan mukaan, tai esimerkiksi arkistosijainnin mukaan. Hakutulos on esitettävissä joko tauluna, aikajanana tai diagrammina. Hakutulosta voi myös edelleen rajata ja muokata, ja lisäksi sen voi tallentaa ja tulevaisuudessa myös ladata järjestelmästä koneelleen jatkojalostusta varten.
Hakutulos taulukkomuodossa.
DF-tietokannan uudistaminen on vastaus tutkijayhteisön konkreettisiin tarpeisiin. Tietokanta onkin suunniteltu erityisesti tutkijoita varten ja tutkimustyön vaatimukset mielessä pitäen. Verrattain varhainen betaversion julkistaminen palvelee useampaa tarkoitusperää: tietokanta avataan tutkijayhteisölle sekä palautteen keräämistä että avointa sisällönkehittämistä varten. Betaversion julkaisun jälkeen hanke painottuu sisällön kehittämiseen, kuten editioiden tuottamiseen, asiakirjojen luokitteluun sisältönsä mukaan ja nimiaineiston poimintaan. Työtä tällä saralla riittää. Tietokannan n. 6700 asiakirjaa esimerkiksi sisältävät tällä hetkellä n. 23 000 viitettä mm. alkuperäislähteisiin ja painettuun kirjallisuuteen. Hankkeen sisällä alkuperäislähdeviitteitä on käyty läpi ja suurilta osin paikallistettukin, mutta silkka lähteiden määrä ja maantieteellinen hajaantuneisuus vaatisivat koko aineiston läpikäyntiin paljon nykyistä suurempia resursseja.
Tässä astuukin kuvaan tietokantaan suunniteltu joukkoistamisen ajatus: tietokantaa rakennetaan ja sisältöä täydennetään tulevaisuudessa erityisesti tutkijoiden omaehtoisen työn mukaan. Paras aineistotuntemus esimerkiksi mainituista lähteiden arkistosijainneista ja ymmärrys lähteiden laadusta on aineistojen tutkijoilla. DF kannustaakin tutkijoita jakamaan tämän tietämyksensä tietokannan kautta. Tietokantaan voi tuottaa sekä aineistoa koskevaa metadataa (esim. lähdesijainteja ja kirjallisuutta, aineiston luokitteluja, kodikologisia tietoja jne.) että kokonaan uusia julkaistavia editioita. Samoin on mahdollista osallistua uusien työkalujen ja tietokannan kehitysversioiden suunnitteluun ja testaamiseen. Hanke järjestää tutkijatapaamisia ja hackathon-tilaisuuksia, joissa tutkijat pääsevät hankkeen henkilökunnan kanssa osallistumaan tietokannan sisällön ja työkalujen kehittämiseen.
Kuvankatselutyökalulla alkuperäislähdettä voi verrata editiotekstiin.
Betajulkaisuvaiheessa tietokanta sisältää lähinnä välttämättömät perustoiminnot, mutta kokonaisuutta kehitetään jatkuvasti. Projekti on betavaiheessaan alustavasti runsaan vuoden ajan. Koko tietokanta avataan lopulta tutkijoiden käyttöön myös ladattavassa muodossa. Aikaa myöten Diplomatarium Fennicum pyrkii kokoamaan kaiken Suomea koskevien keskiaikaisia asiakirjoja koskevan hajaantuneen tiedon yhteen ja kehittymään tutkijayhteisön jaetuksi ja keskeiseksi tutkimustyökaluksi.
DF-tietokanta ja keskiaikaiset asiakirjat esillä Turussa ja Kansallisarkistossa
Uudistunut Diplomatarium Fennicum -tietokanta julkistetaan virallisesti Turun kirjamessuilla 1.10.2016, jolloin myös tietokantaan sisältyvä Suomen vanhin säilynyt asiakirja, Karjalan naisrauhana tunnettu kuningas Birgerin suojelukirje Karjalan naisille, täyttää 700 vuotta. Kansallisarkisto järjestää messuilla näyttelyn, jossa on esillä alkuperäisen suojelukirjeen lisäksi muita keskiaikaisia asiakirjoja sekä Turun Tuomiokirkon reliikkejä.
Osana messujen ohjelmaa järjestetään keskiaikaan liittyviä paneelikeskusteluja, jotka kiinnostanevat glossalaisia. Karjalan naisrauha on näissä esillä erityisesti perjantaina klo 14:15–14:15 Agricola-lavalla keskustelussa ”Kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille 1316 – miksi kirje on edelleen ajankohtainen”. Keskustelijoina pääjohtaja Jussi Nuorteva (Kansallisarkisto), presidentti Tarja Halonen ja filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto).
Lauantaina 15:45–16:25 Tieto-lavalla Diplomatarium Fennicum julkistetaan virallisesti. Paneelin aiheena on ”Diplomatarium Fennicum 2016 – kohti moderneja keskiaikatutkimuksen työkaluja – keskiajan asiakirjojen uudistetun tietokannan virallinen julkistaminen”, ja keskustelijoina ovat tutkimusjohtaja Päivi Happonen (Kansallisarkisto), filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto), filosofian tohtori Tuomas Heikkilä (Helsingin yliopisto) ja tiedeasiamies Kalle Korhonen (Koneen Säätiö).
Sunnuntaina klo 16:00–16:30 paneelikeskustelussa ”Turun tuomiokirkon reliikit uusimman tutkimuksen valossa” keskustelevat filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto), professori Jussi-Pekka Taavitsainen (Turun yliopisto) ja arkeologi Aki Arponen (Kansallismuseo).
Diplomatarium Fennicum -tietokanta on Kansallisarkiston osastolla esillä koko messujen ajan. Lisäksi 5.10. järjestetään Kansallisarkistolla keskiaikatapahtuma, jossa näytteillä ovat Turun kirjamessuilla olleet asiakirjat, minkä lisäksi tapahtumassa esitellään DF-hanketta ja tietokantaa.
Messuilla ja Kansallisarkistossa tietokantaa esittelee hankkeen henkilöstö – tervetuloa keskustelemaan ja antamaan palautetta!
Yksi useimmiten toistelluista, lohduttavaksi tai inspiroivaksi tarkoitetuista mietelauseista lienee tokaisu ”se, mikä ei tapa, vahvistaa”. Ajatusta voi kritisoida hyvinkin monin eri perustein, mutta varmaa on, että sillä on erittäin pitkät perinteet. Voisi jopa sanoa, että tällä kliseellä siirrämme edelleen eteenpäin keskiaikaisen pyhimyskuvan jäänteitä.
Uuden testamentin henkilöiden ohella varhaiskristityt marttyyrit, jotka kuolivat uskonsa puolesta mitä mielikuvituksellisinta väkivaltaa kokien, olivat ensimmäisiä pyhimyksiä. Myöhemmät keskiajan pyhimykset pyrkivät seuraamaan heidän esimerkkiään. Marttyyrien ja Kristuksen kärsimyksen imitoimisella oli suuri merkitys pyhimyskulteissa ja etenkin pyhimysten ruumiillisuudessa. Kuolemaa edeltävien kipujen ja lähestyvän kuoleman toivottaminen tervetulleeksi ei kuitenkaan ollut ainoa osa pyhimyksen elämää, jossa fyysinen kipu miellettiin positiiviseksi ja pyhyyttä lisääväksi tekijäksi. Vaikka keskiajan pyhimyksiä on luonnehdittu jopa ”supermiehiksi ja -naisiksi”, olivat he yhtä alttiita erilaisille sairauksille ja vammoille kuin kuka tahansa muukin. Heidän kohdallaan ruumiillinen heikkous (infirmitas) sai kuitenkin aivan omanlaisiaan merkityksiä.
Niin pyhimyselämäkerroissa kuin kanonisaatioprosessien todistajanlausunnoissakin pyhimyksen ruumiillinen heikkous liittyy erityisesti kärsivällisyyden eli patientian käsitteeseen. Pyhimyksen tuli suhtautua kärsivällisesti ja jopa iloiten hänen tielleen sattuneisiin vastoinkäymisiin. Nämä saattoivat liittyä yhtä hyvin vaikkapa epäonneen taisteluissa, kuten Bretagnen perimyssotaan osallistuneen herttua Charles du Blois’n (1319–1364) tapauksessa, tai riitoihin aateliston ja muiden kirkonmiesten kanssa, kuten todistajat Herefordin piispa Thomas Cantilupen (1218–1282) prosessissa kertoivat. Suuressa osassa 1200–1400-lukujen kanonisaatioprosesseja patientia kuitenkin yhdistyy myös fyysiseen kärsimykseen. Charles ja Thomaskaan, jotka olivat monella tapaa malliesimerkkejä maskuliinisesta pyhyydestä, eivät siltä välttyneet. Charles lähti urheasti viimeiseksi jääneeseen taisteluunsa pitkästä sairastamisestaan huolimatta uhraten itsensä kunnon ritarin ja Kristuksen seuraajan tavoin. Thomas puolestaan ei koskaan valittanut vatsanväänteistä ja ”koliikista”, jotka häntä usein vaivasivat.
Joidenkin tunnettujen myöhäiskeskiaikaisten pyhimysten kuten Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän (1214–1270) tai Chiara da Montefalcon (1268–1308) kohdalla heidän fyysiset kärsimyksensä vaikuttivat suuresti heidän pyhimyskulttiensa rakentumiseen. Ludvig IX johti seitsemättä ristiretkeä, joka meni kristittyjen osalta kaikin mahdollisin tavoin pieleen, ja kaiken huipuksi vakavasti sairastunut kuningas joutui muslimien vangiksi. Hänen ristiretken aikaiset kärsimyksensä nousevat keskiöön laajassa kirjallisessa materiaalissa, jota hänen kuolemansa jälkeen tuotettiin; erityisesti fransiskaanien liturgioissa kuva Ludvigista kristikunnan sijaiskärsijänä levisi laajan yleisön tietoisuuteen. Chiara da Montefalco taas edustaa tyypillistä 1300-lukulaista naispuolisen mystikkopyhimyksen tyyppiä, jonka imitatio Christintäyteiset hurmiot ovat täynnä kipua ja tuskaa. Chiara myös sairasti suuren osan elämästään, minkä monet hänen luostarinsa sisaret näkivät olevan yhteydessä hänen erityisasemaansa Kristuksen kärsimysten kokijana.
Kristus painaa ristinsä Chiara da Montefalcon sydämeen, mistä Chiara kärsi kipua lopun elämäänsä. Wikimedia Commons.
Kertomukset pyhimysten fyysisestä kivusta ja sen merkityksistä vaikuttavat alkuun helposti stereotyyppisiltä korostaessaan pyhimyksen ja Jeesuksen kärsimysten yhteyttä. Samalla ne kuitenkin kertovat myös pyhimyskulttien paikallisista ulottuvuuksista. Pyhimyksen pyhyys muotoutui aina yhteydessä hänen sosiaaliseen ympäristöönsä, joka puolestaan antoi ruumiilliselle heikkoudelle omat merkityksensä. Nämä merkitykset olivat vahvasti yhteydessä yhteisön jäsenten arkipäivän kokemuksiin. Sairaus ja kipu olivat jatkuvasti läsnä oleva uhka – jotakin, jonka kanssa yhteisön oli tavalla tai toisella tultava toimeen.
Pyhimysten esimerkki tarjosi tähän yhden mahdollisuuden. 1400-luvun alkupuolella eläneen roomalaisen pyhän Francesca Romanan kanonisaatioprosessin todistajanlausunnot antavat tästä oivan esimerkin. Yksi tekijä, jolla Francescan patientiaa moneen otteeseen kuvattiin, oli hänen suhtautumisensa menetyksiin Napolin ja Rooman välisten taisteluiden aikana. Tällöin hänen perheensä menetti suuren osan karjastaan, johon sen omaisuus perustui, ja hänen miehensä haavoittui vakavasti. Perheenäitinä ja vaimona Francescan roolina oli miehensä hoitaminen, mutta hänen kärsivällinen suhtautumisensa siihen ja perheen menetyksiin eittämättä heijasteli monen roomalaisen tilannetta tuona myrskyisänä aikana.
Francescan kautta päästään kurkistamaan myös siihen, miten pyhimysten kärsimys, joka vei heidät lähemmäksi pyhyyden mainetta, suhtautuu sairauteen ja kipuun yleensä. Joidenkin pyhimysten, kuten provencelaisen kreivitär Dauphine du Puimichelin, mukaan sairaudet olivat aina ihmiselle hyväksi – Dauphinen mukaan jokainen ostaisi niitä torilta, jos moinen vain olisi mahdollista! Francesca puolestaan suhtautui asiaankuuluvan kärsivällisesti kasvaviin kipuihinsa elämänsä loppupuolella eikä suostunut ottamaan vastaan lääkäreiden apua. Muita roomalaisia hän kuitenkin lääkitsi ja suoritti toisinaan kirurgisia toimenpiteitä, eikä todistajien mukaan odottanut heiltä samanlaista käyttäytymistä kuin itseltään. Tämä ei tarkoita, etteikö yksi kivun, sairauden ja muiden vaikeuksien monista merkityksistä keskiajan kulttuurissa laajemminkin olisi ollut Kristuksen kärsimyksiin samaistuminen. Lääkinnästä kieltäytyminen kuului kuitenkin harvan kristityn hyveisiin – sekin kun oli Jumalasta lähtöisin.
Vuoden alusta, ja toden teolla tänä syksynä, alkoi yksi Suomen Akatemian Digitaalisten Ihmistieteiden akatemiaohjelman rahoittamista konsortioista. Turun yliopiston kulttuurihistorian ja IT-laitoksen yhteishankkeessa tunnistetaan ja profiloidaan anonyymejä kirjoittajia tai kirjoittajaryhmiä antiikin ja keskiajan teksteistä.
Projektissa on kolme alahanketta, joissa tarkastellaan antiikin kielioppitekstejä, paavillisen kuurian dokumentteja sydänkeskiajalla sekä myöhäiskeskiaikaisia poleemisia tekstejä. Yhteistyötä tehdään ennen kaikkea Zürichin yliopiston Corpus Corporum -tietokannan, Monumenta Germaniae Historican sekä Wuppertalin yliopiston kanssa.
Tietokoneavusteisia menetelmiä hyödyntävä tekijäntunnistus on vakiintunut nykyajan tekstien, esimerkiksi verkkokeskustelujen tutkimukseen, ja sillä on myös rikosteknisiä ja tiedustelusovelluksia. Esimodernien tekstien tunnistuksessa menetelmät tekevät vasta tuloaan, ja ensimmäiset merkittävät tulokset ovat ilmestyneet aivan viime vuosina. Keskustelua käydään pääasiassa digital humanities -julkaisuissa.
Yksi Propreau-hankkeen tavoitteista onkin kuroa umpeen kuilua digitaalisten menetelmien ja alan vakiintuneiden julkaisukanavien välillä. Tarkoituksena on tehdä tietokoneavusteisista menetelmistä yksi väline lisää tutkijan työkalupakkiin, täydentämään kodikologian, paleografian ja sisältöanalyysin tuloksia.
Projektin toiminta-ajatuksena on, ettei kaikkien tarvitse osata kaikkea, eli hyvin toimivassa tutkimusryhmässä kukin voi keskittyä omaan erikoisalaansa. Kielen ja historian asiantuntijoiden ei välttämättä tarvitse alkaa opetella ohjelmointia, vaan projektin jäsenten taidot täydentävät toisiaan. Perinteisestä humanistisesta tutkimuksesta poiketen käytännössä kaikkea tehdään ryhmässä, ei yksin puurtaen.
Toinen ajattelun käänne, joka meidän humanistien pitää tehdä, on että meille rakkaista teksteistä tulee merkkijonoja. Me olemme tottuneet analysoimaan sisältöä, mutta usein koneoppimista hyödyntävässä tekijäntunnistuksessa kaikki sisältö häivytetään: sisältösanoista kuten substantiiveista, adjektiiveista tai verbeistä tulee vain sanaluokkien ja sijojen nimiä kantavia tageja. Kone ei opi mistä puhutaan vaan miten puhutaan. Kuulostaa hurjalta, mutta se mahdollistaa eri aiheita käsittelevien tekstien vertaamisen.
Humanistien tehtäväksi jää tehdä tulkinnat ja palauttaa kaikki mielenkiintoinen sisältö ja konteksti teoksiin ja tekijöihin.
Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.
Oli yhteispohjoismainen Bysanttia tutkivien jatko-opiskelijoiden kurssi Turkissa lokakuussa 1995. Kahden viikon intensiivisen kiertelyn, katselun ja yhteisolon jälkeen joukko suomalaisia tutkijaopiskelijoita oli lopulta sortunut luonteenomaiseen vetäytymiseen omaan nurkkapöytään yhtenä viimeisistä ravintolailloista. Viikkojen ”skandinaviskan” jälkeen keskustelu nurkkapöydässä aaltoili nyt leppoisasti suomen kielellä ja jostain syystä tuli puheeksi, että Suomeen, tai ainakin Helsingin yliopistoon, pitäisi saada oppiaineita ylittävä keskiajan tutkimusta edistävä opintokokonaisuus.
Mika Hakkarainen, joka tunsi ihmisiä ja oli perehtynyt vähän kaikkeen, tiesi kertoa, että tällaista ideaa kyllä oli pohdittu piireissä jo vuosia ilman, että mitään konkreettista oli saatu aikaiseksi. Vähäelkeisesti hän totesi, että olisihan se hyvä saada toteutumaan. Impulsiivisena rannikkoalueella kasvaneena suomenruotsalaisena hokesin, että mitäs tässä, emmekö me sitten voitaisi ryhtyä tuumasta toimeen ja yrittää saada pyörät pyörimään. Järkevänä ja asiaa jo miettineenä Mika totesi, että paras tapa viedä asiaa eteenpäin olisi perustaa yhdistys, joka toimisi kollektiivisena ja virallisempana painostusryhmänä ja lobbarina.
Päästyämme takaisin Suomeen kutsuimme koolle ryhmän asiasta kiinnostuneita keskusteluihin, suunnitteluun ja uuden yhdistyksen alullepanemiseen. Rinnakkain selvitettiin yhdistyksen perustamista ja laadittiin Helsingin yliopistolle ehdotelma keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuudesta. Jotta asiat edistyisivät, lupauduin pitämään pöytäkirjaa kahvila Engelin takahuoneessa pidetyistä keskusteluistamme, kirjoittamaan koulutusohjelman hahmotelmat puhtaaksi sekä selvittämään, mitä tarvittiin yhdistyksen perustamiseksi. No, siinä se sitten oli. Kun on liian aktiivinen ja innokas, niin muut ehdottavat puheenjohtajaksi, ja siten minusta tuli perustettavan yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.
Alku oli varsin vaatimaton; 16. helmikuuta 1996 Glossan perustamisasiakirjan allekirjoitti muistaakseni kahdeksan henkilöä. Pian kuitenkin muita liittyi joukkoomme ja myös toiminta esitelmätilaisuuksineen, retkineen ja jäsentiedotteineen lähti käyntiin. Yhdistyksen perustamisen ja rekisteröinnin jälkeen ensimmäisiä tehtäviä oli myös viedä eteenpäin ehdotus laitoksia ylittävän keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuuden perustamisesta Helsingin yliopistoon.
Alun perin lähestyttiin neljää Helsingin yliopiston silloista laitosta, mutta kun sana hankkeesta levisi, psykologinen efekti otti ohjakset käsiinsä. Kukaan ei halunnut jäädä ulkopuolelle, ja lumivyöryn lailla monet muutkin laitokset ilmoittivat kiinnostuksensa todeten vähän närkästyneesti, että onhan heilläkin keskiaikaan liittyvää opetusta eikä heitä voida jättää suunnitelmien ulkopuolelle. Asiat alkoivat edetä nopeasti ja keväällä pidettyjen kokousten jälkeen jo syksyllä 1997 Helsingin yliopiston opinto-oppaaseen ilmestyi tieto tieteenalat ylittävästä keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuudesta.
Vauhdikkaan alun jälkeen varsinainen toteutus siirtyi yliopistolle. Byrokratia teki tehtävänsä, tehokkuus jonkin verran laantui ja alku oli hiukan sekava. Olimme kuitenkin saavuttaneet yhden tavoitteistamme. Kokemus myös opetti, että pitää vain rohkeasti uskaltaa esittää ideoita ja yrittää viedä asioita aktiivisesti eteenpäin. Onnistuimme Glossan myötä noin puolessatoista vuodessa siinä, mitä muut olivat vuosikaudet pohtineet ilman tulosta. Ja siitä olen hyvin ylpeä.
Suurin ylpeyteni on kuitenkin, että sain olla mukana auttamassa alkuun yhdistyksen, josta sittemmin kasvoi valtakunnallinen tekijä. Tyypilliseen nurinkuriseen tapaani en noussut rivijäsenestä puheenjohtajaksi, vaan aloitin puheenjohtajana, kunnes parin vuoden jälkeen katsoin, että oli muiden aika astua ruoriin. Siirryin varapuheenjohtajaksi ja sitten hallituksen jäseneksi, samalla kun seurasin miten toiminta kehittyi uusien innokkaitten ja osaavien tekijöiden jatkaessa aloitettua työtä. Glossae-lehti perustettiin, oltiin mukana kehittämässä Dies Medievales -kokoontumiset, ja keskiajan tutkijat ja opiskelijat verkostoituivat yli yliopistorajojen. Nyttemmin rivijäsenenä seuraan mielikseni miten yhdistys on kasvattanut ikää ja kokemusta. Glossa on mukana edesauttamassa, että keskiajan tutkimuksen pitkä perinne Suomessa jatkuu virkeänä ja on myös ottanut omat askeleensa digitaaliseen nykypäivään.
Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana vuosina 1996–1999.
Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.
Omien merkintöjeni mukaan olin Glossan puheenjohtajana noin vuosina 2002–2006 – ensin muistaakseni apuvarapuheenjohtajana. Ensimmäiset muistikuvani Glossasta liittyivät kuitenkin jo Dies medievales 2000 -tilaisuuteen Savonlinnassa – tuolloin DM:n päätöskeskustelussa näet alettiin pohtia, voisiko opiskelijayhdistykseksi luotu yhdistys laajentua kansalliseksi. Haaveena oli jo tuolloin, että Glossa voisi muun muassa tukea Diplomatarium Fennicumin päivitysratkaisuja ja järjestää Dies medievalesia.
Kun keskusteluja ryhdyttiin toteuttamaan, päädyin Turun-edustajaksi laajenevaan hallitukseen ja aloimme myös järjestää paikallisia tapahtumia Turussa. Vuonna 2003 haettiinkin jo Tieteellisten seurojen valtuuskunnan jäsenyyttä, joka on avannut Glossalle Tieteiden talon ovet ja apurahahanat. Toiminta oli tekijöidensä näköistä: oli pienimuotoista toimintaa ja yksittäisiä luentotilaisuuksia, mutta myös teemaseminaareja ja suurena tapahtumana vuoden 2004 Dies medievales, joka toteutettiin laajana yhteistyössä mm. Renvall-instituutin kanssa Tuomas M. S. Lehtosen ideoinnin tuloksena.
Hyvin tärkeää oli tiedotusväylien löytäminen – jossakin vaiheessa alettiin päästä Helsingin Sanomien Minne mennä -palstoille, ja iltaseminaarit löysivät yleisönsä. Jos ei muistini täysin petä, Valoisa keskiaika -kunniamainintaa ideoitiin joskus vuoden 2002 alussa, koska halusimme kerta kaikkiaan päästä ainaisesta pimeyden korostamisesta ja kiistämisestä. Muistelen että asiaa ideoitiin edeltävän puheenjohtaja Heikkilän ja Jeanette Lindblomin kanssa Cafe Engelin sivukabinetissa.
Tavoitteena oli myös järjestää tapahtumia eri puolilla Suomea ja siihen saatiin vähän rahoitustakin – tosin muistan, että ”Valoa keskiaikaan” -tapahtuma Oulussa ei vetänyt ihan täysiä saleja, mutta tulipa järjestettyä. Oli ilo tehdä töitä niin hauskojen ja monipuolisten ihmisten kanssa, ja työ Glossan hallituksessa loi tietysti paljon uusia kontakteja. Tavoitteena oli pitää osallistumiskynnys mahdollisimman matalalla.
Ulkomaanvaihdon innoittamana muistan jossain vaiheessa haaveilleeni, olisiko Glossan mahdollista jollakin tavalla koordinoida keskiajan kansallista maisteriohjelmaa tai myötävaikuttaa sen syntyyn, mutta sopivia puitteita ei syntynyt jostain alustavista aivoriiheilyistä huolimatta.
Vaikka Glossa on jo melko pitkään ollut tieteellinen järjestö, organisaationa siinä näkyy ehkä edelleen opiskelijayhdistystausta. Hallituksessa on paljon jatko-opiskelijoita ja postdoceja, ja toiminta on ketterää ja ennakkoluulotonta. Toisaalta väitöskirjan viimeistely on usein vienyt mukanaan entiset aktiivit kuten gradunteko opiskelijayhdistyksissä.
Itselläkin aika alkoi olla kortilla väitöskirjan esitarkastusvaiheessa, ja muutenkin tuntui siltä, että on aika vähän kierrättää vanhoja naamoja, joten luovutin pj-hommat uusiin osaaviin käsiin.
Varoja ei yleensä ole ollut liikaa, joten pienehkötkin kulut aiheuttivat isoja haasteita, kun vaatimukset esimerkiksi kaksikielisten sääntöjen ammattimaisesta kielentarkastuksesta tiukkenivat. Myös Glossae-tiedotuslehden postitusvarojen kanssa elettiin kädestä suuhun. Vaikka jouduimme luopumaan virallisesta kaksikielisyydestä, yritin mahdollisuuksien mukaan käyttä molempia kotimaisia kieliä tilaisuuksissa ja mm. puheenjohtajan palstalla Glossae-lehdessä.
Toki toivoisin yhdistykselle hiukan muhkeampia resursseja. Onneksi mm. Tieteellisten seurojen valtuuskunnan jäsenyys ja muut yhteistyökuviot kuten Jarl Gallén -seminaari tekevät Glossasta aina kokoaan suuremman ja vaikutusvaltaisemman. Kun Glossa-aktiivit siirtyvät eri tehtäviin yliopistomaailmassa, yhteistyö löytää toivottavasti uusia kuvioita.
Glossa ry. on keskiajan tutkimuksen ja tuntemuksen tärkeä edustaja, ja sitä voisi konsultoida enemmänkin esimerkiksi keskiajan tutkimuksen infrastruktuuria tukevissa kansallisissa hankkeissa. Tällä hetkellä, kun yliopistot ovat taloudellisesti lujilla, tieteellinen toiminta on osin taas kanavoitumassa tiedeseuroihin, joten on tärkeää että Glossa pysyy elinvoimaisena. Ja pysyyhän se!
Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana vuosina 2002–2006.
Keskiajantutkija ymmärtää toposten merkityksen; kesästä ei voi kirjoittaa kertomatta, miten istui laiturin nokkaan lukemaan hyvää kirjaa. Mutta mitä sitä sitten lukisi? Jotta säästyisit täydelliseltä, perusturvallisuutta järkyttävältä irtiotolta arjesta, tarjoaa Glossae sinulle keskiaikaa sivuavia lukuvinkkejä kaunokirjallisuuden maailmasta.
(Caveat lector: teksti sisältää vähäisiä juonipaljastuksia!)
Historia fiktiona: Lissabonin piirityksen kirjuri
José Saramago (1922–2010) oli portugalilainen kirjailija ja nobelisti, jonka teoksia on käännetty laajalti Tammen Keltaisessa kirjastossa. Uusin tulokas sarjaan on Lissabonin piirityksen kirjuri (História do cerco de Lisboa1989; suom. Antero Tiittula, Tammi 2015), joka palkittiin Jarl Hellemann -palkinnolla vuoden 2015 parhaana käännöskirjana. Kirja kertoo oikolukija Raimundo Silvasta, joka päättää repäistä kunnolla ja muuttaa yhden sanan oikolukemassaan kirjassa Lissabonin piirityksestä vuonna 1147: Portugalin rannalle ajautuneet ristiretkeläiset EIVÄT auttaneet maan ensimmäistä kuningasta Afonso I:ä valtaamaan Lissabonin kaupunkia maureilta. Tempauksen seurauksena hän saa tehtäväkseen kirjoittaa oman versionsa piirityksen historiasta, ja tulee samalla muuttaneeksi myös oman elämänsä suunnan.
Kirjassa kietoutuvat yhteen nykyhetki, kaupungin historia, menneisyyden lähdetekstit sekä Silvan sepitelmä. Kirja ei ole pikkutarkkuuteen pyrkivää perinteistä historiallista fiktiota; pikemminkin Saramago pyrkii paljastamaan historian kirjallisen luonteen ja kyseenalaistamaan kertomuksiin nojaavan kansallisen tai uskonnollisen identiteetin. Kronikoitsijoiden sekaannukset nimissä, merkkihenkilöiden ja -tapahtumien idealisointi tai viholliskuvien luominen ovat keskiajantutkijalle tuttuja ilmiöitä. Kovin omintakeinen historiallinen visionääri ei Saramago ole: ketään ei pitäisi yllättää, että muslimitkin olivat ihmisiä jo 1100-luvulla. Kirkolle ja Portugalin valtiolle piikittely heijastavat Saramagon omia poliittisia näkemyksiä, mutta toisaalta nationalistisen fiktion ravistelu on ajankohtaista myös 2010-luvulla.
Vaihtoehtohistorialla ilakointi jää valitettavan vähäiseksi, kun Silva ikään kuin historiallisen determinismin vaikutuksesta päätyy samaan lopputulokseen kuin historiankirjoittajat. Vaimoni toisaalta huomautti, että Saramago pysyy tässä ehkä uskollisena Silvan nahjusmaiselle hahmolle, jonka mielikuvitus ei yllä perinteisen rakkaustarinan raamien ulkopuolelle. Lissabonin piirityksen kirjurin vahvuudet ovatkin ennen kaikkea kirjallisia. Saramagon kapinallinen välimerkitys, polveilevat virkkeet, loputtoman pitkät kappaleet ja (ilmeisesti) tahallaan mukaan livautetut lyöntivirheet pitävät lukijan varpaillaan ja saavat hänet suhtautumaan tekstiin oikolukijan tavoin. Faktan ja fiktion, nykyajan ja menneisyyden vuorottelu kutsuvat kriittiseen lukemiseen. Kirja on verrattain raskaslukuinen, mutta suositeltava kaikille historian ja fiktion kirjoittamisesta ja niiden suhteesta kiinnostuneille.
Historiatonta fiktiota: Narkissos ja Kultasuu
Hermann Hessen (1877–1962) viimeisiin teoksiin lukeutuva Narkissos ja Kultasuu (Narziß und Goldmund, 1930; suom. Kai Kaila, Gummerus 1974) on kertomus kahdesta erilaisesta elämänpolusta. Se sijoittuu jonnekin Saksaan joskus myöhäiskeskiajalla, mutta ulkoiset puitteet ovat selvästi alisteisia kirjan tarinalle tai pikemminkin sen ydinajatukselle. Historiallista tarkkuutta on turha odottaa: Kultasuun maailma on jotain toista, kauan sitten kaukaisessa galaksissa, ja tämä romanttinen vieraus mahdollistaa (Hessen mielestä) universaalien inhimillisten teemojen allegorisen käsittelyn.
Narkissos on älykäs ja ylpeyteen taipuvainen askeetti ja opettaja (kuvitteellisessa, mutta Maulbronnin sisterssiläisluostariin viittaavassa) Mariabronnin luostarissa. Hän on päättänyt sitoutua luostarielämään. Nuori Kultasuu saapuu luostariin oppilaaksi ja tutustuu Narkissokseen, mutta vaikka miehet vetävät toisiaan puoleensa henkisesti, ei Narkissos pidä sopivana ryhtyä liian läheisiin suhteisiin oppilaan kanssa. Kultasuu koettelee rajojaan, saa maistaa elämää luostarin ulkopuolella ja päättää lähteä etsimään tietään maailmassa. Hän kokee lemmen iloja yhden jos toisenkin (ja kolmannen, ja neljännen…) naisen kanssa, tutustuu kuolemaan Mustan surman aikana, löytää kutsumuksen kuvanveistoon ja palaa lopulta luostariin. Kultasuun vuosia kestäneen matkan punaisena lankana on Äidin kaipuu: hän ei koskaan tuntenut äitiään, ja kohtaamiset naisten ja taiteen kanssa rakentavat hänen mielessään kuvaa esiäidistä, jota hän yrittää tavoittaa.
Narkissos ja Kultasuu on kertomus kahdesta erilaisesta tiestä: järjen ja tunteen, tiedon ja taiteen, asketismin ja aistinautintojen vastakkainasettelusta. Se pukee kasvukertomukseksi Hessen vakaumuksen, että jokaisen on löydettävä oma tiensä. Maailmankuva on velkaa enemmän Nietzschelle ja Jungille kuin keskiajan ajattelijoille. Narkissos esimerkiksi ajattelee, että juuri hänen vastakohtaisuutensa Kultasuuhun tekee heidän ystävyydestään niin antoisaa ja molempia täydentävää. Keskiajalla ystävyydestä ajateltiin vielä hyvin cicerolaisittain: se oli yksimielisyyttä, samojen asioiden toivomista ja karttamista. Parhaimmillaan ystävä oli toinen minä. Toisaalta apotti Danielin hengellinen ohjauskeskustelu Narkissoksen kanssa kuvaa hyvin luostariyhteisöjen herkkää tasapainoa ja yksilöllisten erityispiirteiden jännitettä yhteisöllisyyden kanssa. Vaikka Aelred Rievaulxlainen tuskin olisi allekirjoittanut Narkissoksen pohdintoja, nostaa Hessen kirja silti esille hengellisen ystävyyden tärkeyden ja ongelmallisuuden, mitä myös Hengellisestä ystävyydestä (suom. Pirkko Haapanen, STKS 2011) käsittelee.
Narkissos ja Kultasuu oli ensimmäinen kohtaamiseni Hessen kanssa ja teki minuun suuren vaikutuksen. Sen hohtoa on sittemmin himmentänyt oivallus, että ainakin Demianissa ja Siddharthassa Hesse oli jo aiemmin kirjoittanut saman kirjan. Kuitenkin Narkissos ja Kultasuu on näistä kypsin ja rikkain romaani, ja vaikka se on sidoksissa aikaansa ja vaikka Hesse ottaa itsensä hieman liian vakavasti, se on silti erittäin viihdyttävä ja antoisa lukukokemus – jopa keskiajantutkijalle.
Mutta kuka on nuori tutkija? Tämä ja monta muuta kysymystä mielessäni osallistuin 7. huhtikuuta ”Nuorten tutkijoiden päivään” (Journée Jeunes Chercheurs) Poitiersin yliopistossa. En ollut varma olinko itse ”nuori tutkija” ja olisiko minun pitänyt olla etunenässä ehdottamassa omaa paperiani päivään. Nuoruuteni tutkijana on tullut selväksi erityisesti Suomen Akatemian ja vastaavien hauissa, joissa erityisesti kehotetaan kuvaamaan omaa postdoc-koulutuspolkua, miten se tekee minusta itsenäisen tutkijan ja kuka tätä kasvua ohjaa jne. Tämän polun kuvaaminen on joskus tuntunut vähintäänkin huvittavalta; vaikka olen toki saanut tukea ja ohjausta monilta loistavilta tutkijoilta polkuni varrella, on meidän pienessä tiedemaailmassamme jo kandityötä tekevä monta kertaa aiheensa verrattain hyvä asiantuntija kotimaisissa ympyröissä. Näin ollen oma tutkijuus kehittyy varsin varhain. Itsenäistymme keskimäärin erinomaisen hyvin ja luomme omia asiantuntija- ja kontaktiverkostojamme viimeistään väitöskirjavaiheessa.
Kuka sitten on nuori tutkija Ranskassa? Tämä selvisi jo aamukahvilla ennen varsinaista seminaariavausta: nuoreksi tutkijaksi tituleerataan yleensä väitöskirjan tekijää, meidän nykyisessä hallintokielessämme jatko-opiskelijaa tai tohtorikandidaattia. ”Ranskassa nuoreksi tutkijaksi voidaan yhtä hyvin kutsua maisterivaiheen opiskelijaa tai henkilöä, jonka väitöksestä on kulunut muutama vuosi”, teroittaa minulle asiaa Amelie Rigollet, nuori keskiajantutkija Poitiersin yliopistosta. Tämä tasa-arvoisuus ilahduttaa minua: eihän ole kovin montaa viikkoa siitä, kun tieteellisen läpimurron tehnyttä tutkijaa tituleerattiin Turun yliopiston virallisessa tiedotteessa ”opiskelijana” eikä edes jatko-opiskelijana, kuten vähintäänkin olisi kuulunut tehdä.
Päivän, jonka teemana oli Les instruments de pouvoir, järjesti Janua, antiikin ja keskiajan maisteri- ja tohtoriopiskelijoiden yhteinen yhdistys, toisin sanoen nuorten tutkijoiden yhdistys. Vahvan tukensa päivälle antoivat Poitiersin yliopiston antiikin ja keskiajantutkimuskeskukset. 10-vuotisjuhlaa Januan järjestämänä viettänyt päivä on Ranskan vanhimpien joukossa, mutta viime vuosina vastaavia jatkokoulutuksen osana toimivia päiviä on ryhdytty järjestämään monissa paikoissa. Olin utelias kuulemaan, millaisista aiheista ranskalaiset nuoret tutkijat olivat kiinnostuneita. Tästä sain kapean mutta laadukkaan käsityksen kuuden puhujan esitelmistä. Kapean sikälikin, että Januan CFP:iin oli vastannut 40 nuorta tutkijaa ympäri Ranskaa ja ranskankielistä Eurooppaa. Kiinnostuneet voivat tutustua päivän esitelmäaiheisiin täältä ja lukemalla ne ensi vuonna vertaisarvioituina artikkeleina Januan verkkojulkaisusta Annales de Januasta. Kaiken kaikkiaan jututtamani Amelie Rigollet arvioi lopulta päivän yhdeksi merkittävämmäksi anniksi verkostoitumisen varsin vapaamuotoisessa seminaarissa nuorten ja vähän vanhempienkin tutkijoiden kesken.
Aina kiinnostuneena siitä, kuinka keskiaikaa opiskellaan ja tutkitaan maissa, joissa pitkät traditiot ovat rikkaus, ja joskus epäilemättä myös taakka, odotin jo etukäteen päivältä paljon ja se yllätti minut täysin. Eikä niinkään tieteellisellä annillaan vaan tasa-arvoisuuden vaikutelmallaan. Vaikka olimmekin Ranskassa, missä égalitélla on erityiset perinteensä, en ollut ymmärtänyt miten vahvoina ne voivat elää tiedeyhteisössä. Ranskassa nuori tutkija, siis jo maisteriopiskelija, on tutkija. Entä Suomessa? Kielenkäyttö ja käytännöt yliopistoissa ovat viime vuosina korostaneet väitöskirjatutkimuksen opiskeluluonnetta. Kuitenkin monet nuoret tutkijat, joita tohtorikoulutettaviksi kutsutaan, tutkivat, julkaisevat ja opettavat siinä missä vanhemmat kollegansa. Olisiko yliopiston aika alkaa taas arvostaa myöntämiään ylempiä korkeakoulututkintoja ja kutsua tutkijauralla olevia maistereita vaikkapa nuoremmiksi tutkijoiksi, kuten Tieteentekijät on jo vuosia esittänyt?
Vapaudenpatsas CESCM-keskuksen vieressä symboloimassa Ranskan kansallista mottoa ”Liberté, égalité, fraternité” (kuva otettu 10.5.2016)
Kirjoittaja on vierailevana tutkijana Centre d’études supérieures de civilisation médiévale –keskuksessa, Poitiersin yliopistossa.
![Kristus painaa ristinsä Chiara da Montefalcon sydämeen, mistä Chiara kärsi kipua lopun elämäänsä. [url=https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Saint_Clare_of_Montefalco.jpg]Wikimedia Commons.[/url]](http://www.glossa.fi/wp/wp-content/uploads/2016/09/Saint_Clare_of_Montefalco.jpg)
