Tapio Salminen

Kirjoitus perustuu kirjoittajan pitämään Glossan kuukausiesitelmään 14.4.2016 ja väitöskirjan lehdistötiedotteeseen.

Informaationhallinta on 1900-luvulla syntynyt käsite, joka tarkoittaa tiedon keräämistä, prosessointia ja esittämistä päätöksenteon apuvälineenä. Väitöskirjani käsittelee Tallinnan (keskiajan saksankielinen nimi Reval) raadin informaationhallintaa sekä tekstin käyttöä apuvälineenä ensimmäisestä tunnetusta asiakirjasta (1257) kaupunginkirjuri Joachim Muterin eläköitymiseen 1456/60. Milloin, kenen aloitteesta ja miten tekstualisoituminen eli kirjoitustaito teknologisena sovelluksena tuli osaksi hallintoa ja viestien välitystä ja mikä oli kaupunginkirjureiden viran asema tässä prosessissa? Työ perustuu Tallinnan kaupunginarkistossa säilyneeseen laajaan, tuhansia käsikirjoitussivuja käsittävään alkuperäismateriaalin.

Työni osoittaa, että modernit organisaatio-, instituutio- ja kommunikaatiotutkimuksen käsitteet auttavat paitsi jäsentämään menneisyyden toimijoita, myös avaamaan uusia mahdollisuuksia niiden ymmärtämiseen. Kaupunginkirjureiden, raatimiesten sekä raadin toimijuus voidaan tulkita toimijaverkkoteorioiden kaltaisena asetelmana, jossa kukin toimija osallistui tehtävänsä jatkuvaan uusintamiseen ja otti käyttöön innovaatioita ja muokkasi toimintatapojaan koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella. Seurauksena kirjureiden toiminta ammatillistui, jolloin koulutustaso ja kokemus, mutta myös samanaikaiset laillisuuden ja valaehtoisuuden vaatimukset vaikuttivat toimenkuvan sisältöön ja yksilöiltä vaadittuihin kriteereihin. Erityisen hyvin tämä näkyy Joachim Muterin (1429–56/60) virkaan tulossa 1429, jota edeltänyt hiippakuntakirkon, dominikaanien ja raadin kiista oikeudesta koulunpitoon osoitti, että kyetäkseen puolustamaan etujaan korkeimmissa oikeusasteissa raadilla tuli olla palveluksessaan henkilö, joka kykeni vaativien oikeudellisten asiakirjojen tekoon. Muterista alkaen lähes kaikki kaupunginkirjurit olivatkin valantehneitä julkisia notaareja, kun taas häntä edeltäneillä kirjureilla ei tätä statusta tiedetä olleen.

Olen jakanut Itämeren alueen informaationhallinnan tekstualisoitumisen tutkimuksessani kolmeen, toistensa kanssa lomittain 1100-luvun lopulta 1400-luvulle ulottuvaan vaiheeseen, jotka kaikki nousevat esiin raadin materiaalissa. Ensimmäinen käsittää kirkollisen ja maallisen vallan 1100-luvun jälkipuolelta lähtien antamat sinetöidyt asiakirjat ja kirjeet, jossa kirjoitetut artefaktit voidaan tulkita sovittuja konventioita noudattaneiksi, tekstiä teknologiana hyödyntäneiksi vallan manifestaatioiksi. Toinen vaihe sisältää alueellisen vallan, raadin kaltaisten valayhteisöiden ja yksittäisten kauppiaiden taloudenpidon ja hallinnon tekstualisoitumisen, jossa erilaiset rekisterit ja tili- ja muistikirjat vakiintuivat 1200- ja 1300-luvun taitteesta lähtien informaationhallinnan tärkeimmäksi teknologiseksi apuvälineeksi. Kolmas vaihe on molemmilla alueilla 1300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla lähes samanaikaisesti tapahtunut siirtymä kalliista pergamentista halpaan lumppupaperiin ja erityisopiskelua vaativasta latinasta nk. vulgaari- eli kansankielten käyttöön.

Työni teoreettinen jäsentely perustuu raadin hallinnossa tuotettujen tekstien jaotteluun, jossa kaupungin muistikirjat sekä erilaiset asiakirjat ja kirjeet nousevat esille selkeinä kokonaisuuksina. Työ osoittaa, että raadin informaatiohallinnassa sovelletut tekstikäytänteet ja tekstityypit vastasivat keskiaikaiselle hallinnolle ominaista syklistä, tili- ja hallintovuoden kiertoon perustunutta kokemuksellista aikakäsitystä, eikä niiden tavoitteena ollut kaupungin taloudellisen tilan tai mahdollisuuksien selvittäminen. Modernista kirjanpidosta poiketen keskiaikaiset tili- ja muistikirjat olivat pikemminkin tehtyjen toimenpiteiden ja kerättyjen tietojen kronikoita, jotka auttoivat vuosittaisina sykleinä toisiaan seuranneiden tapahtumaketjujen tai tietyn hallinnonalan toimien dokumentoinnissa ja mieleen palauttamisessa.

Keskiajantutkimuksen metodologian kannalta työni osoittaa, että kaiken ajan hallinnosta ja kommunikaatiosta säilynyttä materiaalia koskevien päätelmien tulee perustua sekä siinä esiintyvien käsien, ts. kirjoituksesta vastanneiden henkilöiden käsialojen paleografiseen, että muistikirjojen ja dokumenttien kodikologiseen ja diplomatiikan keinoin tehtyyn analyysiin. Tekstin tuottaneiden henkilöiden statukseen liittyviä päätelmiä ei koskaan saa perustaa siihen, mitä raadin hallinnon sisäisestä rakenteesta ja sen toimijoista tiedetään, vaan analyysin on aina perustuttava muista samanaikaisista teksteistä kerättyyn vertailumateriaaliin ja henkilöiden käsialalle ominaisten piirteiden tarkasteluun. Tärkeimmät erottelukriteerit liittyvät lyhennys- ja merkintätapoihin, eivät niinkään kirjainten kirjoitustapaan, joka hallintoteksteissä saattaa vaihdella ajan kuluessa erilaisten kirjoitustapahtumaan (muste, sulkakynän ikä), tekstin tarkoitukseen (muistiinpano, konsepti, puhtaaksikirjoitus) tai kirjoittajan ikään ja terveyteen (likinäköisyys, silmien ongelmat) liittyvien tekijöiden vuoksi.

Kaupunginkirjuri oli 1300-luvun ensimmäiseltä neljännekseltä lähtien Tallinnan raadin hallinnossa pysyvää palkkaa nauttinut henkilö, jonka toimijuus muodostui informaationhallinnan käytännön organisoimisesta ja sen jatkuvuuden ylläpitämisestä, missä eri kirjurit kokeilivat ennakkoluulottomasti ammatillisen verkostonsa piirissä ilmenneitä innovaatioita ja uudistuksia. Näistä tärkeimpiä olivat kaupunginkirjojen käyttöönotto heti kaupungin tonttialueen laajentamisen jälkeen 1310, paperin käyttöönotto kirjoitusalustana 1350-luvun alussa, samaan aikaan tapahtunut keskialasaksan nousu hallinnon ja viestinnän tekstien kieleksi sekä indoarabialaisten numeroiden kokeilut 1400-luvun alussa. Paperin ja keskialasaksan tunkeutuminen aiemmin pergamentin ja latinan hallitsemille dokumenttien ja rekistereiden alueelle sisälsi useita eri vaiheita ja vaikutti kirjoitetun materiaalin tuotantoon osallistuneiden henkilöiden määrään. Erityisen mielenkiintoisella tavalla tämä näkyy raadin hallinnossa 1360- ja 1370-luvuilla tuotetussa materiaalissa, jossa pergamentin ja paperin kaltaiseen sileään kirjoitusalustaan ja sulkakynään tottuneiden kaupunginkirjureiden ja heidän tärkeimpien sijaistensa käsialat erottuvat selkeästi vahatauluille aiemmin kirjottaneiden satunnaisten sijaisten tai raatimiesten käsistä.

Tutkimukseni tuotti useita Tallinnan hallintoon liittyviä uusia tuloksia, kuten luettelo kaupunginkirjurin toimen haltijoista ja heidän tärkeimmistä sijaisistaan vuoteen 1460, sekä käsitys raadin hallinnon ja taloudenpidon tili-, muisti- ja kopiokirjojen linjoista ja niiden tehtävästä raadin ylisukupolvisessa informaationhallinnassa. Tärkeä kaupunginkirjojen ryhmä olivat punaisella nahalla päällystetyt muisti- ja tilikirjat sekä lakikoodeksit, joiden väri symboloi raadin itsenäisyyttä toimijana. Kirjureiden tutkimuksen kannalta tärkein muistikirjojen linja ovat kaupungin tonttialueen kiinteistöjen omistusta ja kiinnevelkojen korkoja koskevat, vuodesta 1310 pidetyt rekisterit. Tutkimus osoittaa kaupunginkirjurin henkilöön sidotun ”liikkuvan” tekstituotannon vakiintumisen 1370-luvulla rakennettuun kirjurintaloon, niin että kirjurintalon rakentaminen ja samanaikaiset raatihuoneen ja kaupunginmuurin parannukset vastaavat kaupungin taloudellisessa asemassa ja raadin vaikutusvallassa tapahtunutta muutosta. Samoihin aikoihin kaupunginkirjureiden toimi alkoi laajeta myös hallinnon muille alueille, niin että 1400-luvulla heidän vastuullaan oli koko raadin informaationhallinta, jossa kirjureiden osallisuus vaihteli hallinnonalasta riippuen. Nämäkin muutokset olivat yhteydessä 1400-luvun alussa rakennetun uuden raatihuoneen sekä 1430-luvulla kirjurintalon laajennustöiden luomiin uusiin tilaratkaisuihin.

Raadin asiakirjojen tuotannosta vastasivat 1200-luvun kolmannelta neljännekseltä 1300-luvun alkuun kaupungissa oleskelleet kirkonmiehet. Koska kaikki informaationhallinnassa tuotetut tekstit olivat 1350-luvulle saakka latinaa, kirkollisen koulujärjestelmän läpäisseiden henkilöiden palkkaaminen oli luonnollista. Vaikka palkkauksessa vaikuttaa jo 1300-luvun alkupuolella vakiintuneen käytäntö, jossa kirjurit toimivat sijaisina raadin alaisilla alttareilla tai kappeleissa, kenelläkään vuotta 1460 edeltäneellä kirjurilla ei tiedetä olleen pappisvihkimystä. Sen sijaan kyseessä ovat olleet alemman asteen kirkolliset vihkimykset omanneet miehet, jotka eivät osallistuneet liturgian toimittamiseen mutta nauttivat osan palkastaan alttarin tai kappelin kauppiaille myöntämien lainojen korkoina. Kirkon kanonisessa oikeudessa tällainen oli mahdollista vuodesta 1298, jolloin paavin säädös antoi hiippakunnan piispalle mahdollisuuden vapauttaa kenet tahansa alemmat vihkimykset saaneen henkilön seitsemäksi vuodeksi kirkollisista velvollisuuksista, jos hän suunnitteli yliopisto-opintoja. Tallinnassa merkkejä vastaavista järjestelyistä on jo 1300-luvun alusta. Kaikki tunnetut Tallinnan kaupunginkirjurit ja heidän tärkeimmät sijaisensa olivat raadin palvelukseensa palkkaamia ammattilaisia, joiden koulutustaso on epäselvä. Koska yhdenkään yliopisto-opinnoista ei ole varmoja tietoja, olen arvioinut koulutusta myös kunkin käden jälkeensä jättämän tekstimateriaalin avulla. Erityisen tärkeitä ovat olleet kirjureiden sulkakyniä kokeillessa kirjoittamat aikakauden oppineeseen kulttuuriin kuuluneet lauseet, sananlaskut, Raamatun jakeet ja symbolit, joiden perusteella eräiden heistä on täytynyt opiskella ainakin lyhyitä aikoja yliopistossa.

Työni perusteella Tallinnan kaupunginkirjurin toimi ja asema oli verrannollinen ajan huippukäsityöläismestareihin kuten tykinvalajaan tai varsijousiseppään, joiden tavoin he olivat jo 1300-luvun lopulla vastuussa alaisuudessaan työskennelleestä hytistä, kirjurintalosta, jossa raadin informaationhallinnan kannalta tarpeelliset kirjalliset artefaktit tuotettiin. Käsityöläismestareiden tavoin kirjureilla oli omia, osittain viranhoitoon liittyviä sivuliiketoimiaan. Heidän palkkansa koostui useista erilaisista vuotuisista raha- ja tarvikesuorituksista, jopa raadille kuuluvien varsinaisten tulojen vuokrauksesta. Palkan muodoista olivat jo 1300-luvulla yleisimpiä raadin alaisten alttareiden ja kappeleiden lainojen tuotot, neljännesvuosittain tai useammassa osassa maksettu vuosipalkka, erilaiset palkanlisät, polttopuut, kengät ja vaatteet. Vaatteita varten annettu hienolaatuinen flanderilainen villakangas oli tarkoitettu myös symbolisoimaan raadin mahtia kun kirjuri otti osaa raadin lähetystöihin. Lähetystöjen ja vuodesta 1429 vakiintuneen julkisen notaarin arvon vaatimuksen seurauksena kirjureiden tehtävät ulottuivat kauas Tallinnan kirjurintalon, raatihuoneen ja muurien taakse, mikä todistaa heidän merkityksestään tekstintuottamisen ja informaationhallinnan ammattilaisina ja luotettuina henkilöinä.

Väitöskirjani on ladattavissa kokonaisuudessaan verkosta open access -julkaisuna osoitteesta: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0084-5

Eva Ahl-Waris

Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.

Olin Glossan puheenjohtaja vain puoli vuotta 2007, koska sain lapsen loppukesästä ja jätin ohjat tuolloiselle varapuheenjohtajalle Jesse Keskiaholle. Olin ollut hallituksessa mukana maaliskuusta 2000 vuoteen 2006 – hoidin aluksi kolme vuotta taloudenhoitajan salkkua Maija-Stina Kahloksen jäädessä pois hommasta. Minut ylipuhuivat hommaan opettajani Tuomas Heikkilä (silloinen puheenjohtaja) ja Samu Niskanen, koska olin heille tuttu keskiaikapiiristä ja olin juuri vuonna 1999 lopettanut pestini Historicuksen (ruots. HY:n historianopiskelijoiden ainejärjestö) taloudenhoitajana. Ossi Kokkonen oli hoitanut Glossaeta 2000-2001 mutta lähti Katjansa kanssa Irlantiin, jonka seurauksena sain sitten myös hoitaa vuoden kahden verran taloutta ja lehteä päällekkäin. Olin 90-luvun lopulla tehnyt sekä Historicuksen että Nylands Nationin lehtiä, joten koin, ettei taakka ollut liian suuri. Eikä lehti silloin ollut niin upea kuin myöhemmin – lähinnä laajennettu info-lehtinen. Tunsin, että oli helppo saada tekstejä lehteen jäseniltä ja hallitukselta sekä kivaa taittaa ja toimittaa sitä. Lehdellä oli tuolloin policyna matala kynnys kirjoittajille, joten yritimme hallituksen voimin saada monet opiskelijat (ja teimme niin itsekin) kirjoittamaan ensimmäisiä tekstejään juuri tähän foorumiin: kirja-arvosteluja, seminaariraportteja ja lyhyitä artikkeleita opinnäytteisiin perustuen.

Anu Lahtinen astui piakkoin puheenjohtajan paikalle ja Glossa laajeni HYY:n piiristä kansalliseksi järjestöksi. Aloimme osallistua Dies medievales -konferenssien järjestämiseen, minkä takia autoin myös vuoden 2002 DM:n taloudenhoidossa yhdessä Anun kanssa. Työ oli 00-luvulla sujuvaa ja hallituksella erinomainen yhteistoiminta tuohon aikaan. Meillä oli mielestäni suorastaan kivaa – olimme voineet toteuttaa kiinnostavia esitelmiä, seminaareja ja retkiä. Moni meistä tunsi toisensa opiskeluvuosilta 90-luvulta. Esimerkiksi Anu ja minä olimme tavanneet eri kansallisissa ja kansainvälisissä konferensseissa yms., vaikka olimme eri yliopistojen vesoja. Samaa olivat kokeneet monet vanhemmat kollegat ja muut esimerkiksi DM:n yhteydessä.

Vielä pari vuotta 2004–2005 jatkoin pelkästään Glossaeta hoitamassa, kunnes Tuija Ainonen tuli tilalleni. Vuonna 2006 en ollut varsinaisesti enää hallituksessa, vaan minut nimettiin ”Agricola-seminaarin vastaavaksi” (tms.). Olimme vuonna 2005 Anun, Jessen, Derek Fewsterin ja Vesa-Matti Ovaskan voimin järjestäneet P. Henrik -symposiumin (työryhmänä; varsinainen koordinattoori ja vastuuhenkilö oli Jesse), joten Agricola-seminaarin lankeaminen minulle oli kunnia. Vuonna 2005 olin myös Villa Lanten Ystävien sihteerinä, joka oli hyvin vaativa ja työntäytteinen pesti valtavassa järjestössä. Siksi oli myös luontevaa, että halusin pikkuhiljaa luopua Glossan hallitustehtävistä.

Olin sitten, kuten mainittua, puheenjohtaja Anun jälkeen keväällä 2007, ja hoidin myös Agricola-seminaarin sen varsinaisena koordinaattorina – pestin, joka oli siis alkanut hallituksen rivien ulkopuolelta v. 2006. Moni uusi jäsen astui alkuvuodesta 2007 mukaan hallitukseen, joten koin toukokussa 2007, että halusin seminaarin jälkeen keskittyä elokuiseen esikoisen tuloon. Glossa alkoi tuolloin osallistua vieläkin jatkuvan Jarl Gallén -seminaarin järjestämiseen, minkä takia Renvall-instituutin (nyk. CENS) prof. Henrik Stenius halusi minut koordinoimaan myös sitä keväästä syksyyn 2007 – se oli tavallaan viimeinen tehtäväni Glossan leirissä (tähän mennessä). Stenius tunsi minut toki jo Historicuksesta. Voinkin sanoa, että monessa järjestössä toimiminen nivoutuu yhteen: kun on yhdessä aktiivina, päätyy luotettavana henkilönä toiseen ja sitten siirtyy seuraavaan.

Sain vielä kunnian saada osallistua muutaman laajemman Glossan julkaisun tekemiseen, kun toteutimme Henrik-seminaarin sadosta kirjan Suomen muinaismuistoyhdistyksen kanssa heidän sarjaansa Suomen Museo – Finskt Museum. Agricola-seminaarin satoa sain toimittaa glossalaisena yhdessä Helena Edgrenin kanssa kirjaksi Glossan ja SMY:n yhteistyönä vielä 2008 (Finskt Museum). Kirjat ilmestyivät 2007 ja 2009 ja ne postitettiin jäsenille. Oli kunnia voida tehdä niin hienoja asioita monen loistavan tyypin kanssa Glossassa.Semper vivat, crescat et floreat!

Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana 1.1.–31.5.2007.

Mikko Kauko

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Glossan kuukausiesitelmään Helsingissä 26.1.2016.

Naantalin luostarissa vaikutti 1400-luvun jälkipuoliskolla veli Jöns Budde eli Räck, joka käänsi huomattavan määrän tekstiä latinasta ruotsiksi. Säilynyttä tekstiä on painetuissa editioissa pitkälti toista tuhatta sivua, minkä lisäksi tiedetään tekstejä kadonneenkin. Näistä myöhäiskeskiajan uskonnollisista teksteistä paistaa voimakkaasti läpi klassisen antiikin perintö varsin kirjavin tavoin.

Latinan vaikutus on silmiinpistävintä. Tekstit on käännetty latinasta, joka arvostettiin tyyli-ihanteena korkealle. Ketään ei yllättäne, että ruotsinkielisten käännösten lauseopissa ja tyylissä näkyvät latinasta saadut mallit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita alkutekstin orjallista seuraamista sana sanalta, vaan latinan antamia malleja voidaan käyttää luovasti. Tyylikeinoa tai kieliopillista rakennetta voidaan käyttää kohdissa, joissa se ei alkutekstissä esiinny. Latina antaa siten esikuvan rakenteen käytölle yleisellä tasolla, mutta ei sanele sen yksittäisiä käyttökertoja. Toisen kielen vaikutus ei mitenkään tee Budden ruotsista huonompaa kuin vaikutteista vapaa ruotsi. Omassa kontekstissaan latinan mallien seuraaminen saattoi tehdä ruotsista jopa parempaakin. Olihan latina ihailtu malli.

Latina näkyy Budden teksteissä toisellakin tasolla, joka on vielä konkreettisempi. Ruotsinkielisen tekstin sisällä on näet lukemattomia latinankielisiä sitaatteja, jotka ovat joskus yksittäisiä sanoja, joskus taas pitkiä virkkeitä, jotka voivat olla jopa runomittaa. Tällainen oli luontevaa luostarimiljöössä, jossa latina oli oleellinen osa arkea. Kansankielisiä käännöksiä lienee tarvittu siksi, että kohderyhmä ei osannut latinaa tarpeeksi lukeakseen alkutekstejä ainakaan ilman apuneuvoja. Silti hekin osasivat latinaa ainakin vähän, ja Budden tekstit olivat omiaan tekemään latinasta luontevan osan heidän arkeaan ja identiteettiään.

Latinankielisiä sitaatteja seuraa säännöllisesti ruotsinkielinen käännös. Vastaavat kaksikieliset sitaatit (latinaa ja samma på svenska) ovat muissa saman ajan teksteissä Ruotsissa harvinaisia. Ainoastaan postilloissa niitä tavataan. Sen sijaan keskiyläsaksan ja keskienglannin teksteistä tällainen on tuttua. Budde tuntuu siis kiinnittyvän enemmän kansainväliseen kuin ruotsalaiseen traditioon.

Kreikan rooli on Budden teksteissä oleellisesti erilainen kuin latinan. Latina oli tuttu kieli ja arkipäivää, kun taas kreikka oli vieras ja eksoottinen kieli, joka tulee vastaan suhteellisen harvoin. Joskus harvoin kreikkalaisia sanoja kuitenkin käytetään tai kreikan kieli mainitaan. Kreikka on pyhää ja ehkä avain syvempiin salaisuuksiin. Kreikkalaisilla sanoilla on voimaa, vaikka niitä ei edes ymmärtäisi. Kreikkalaiset sanat kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin ja ne välittyvät filtterin läpi.

Budden kääntämien tekstien pohjana ovat erityisesti Raamattu ja sen jatkeena kirkkoisät. Pohjalla muhivat kuitenkin myös antiikin kulttuuri ja kirjallisuus. Vaikkapa Senecaan viittaaminen on luontevaa, sillä hänen ajattelunsa oli suhteellisen hyvin sovitettavissa kristilliseen ajatusmaailmaan. Teksteissä esiintyy kuitenkin kaikenlaista muutakin Tuonelan läpi virtaavasta Achiron-joesta ja lääkintätaidon Asklepios-jumalasta aina kyynikkofilosofi Diogenes Sinopelaiseen ja Aleksanteri Suureen asti. Paljon on löydettävissä sellaistakin, jota ei suoraan nimeltä mainita. Esimerkiksi sitaatteja Ovidiukselta ja Horatiukselta esiintyy, vaikka näitä runoilijoita ei nimetäkään. Saattaapa rivien välistä löytyä Aristoteleen käsityksiäkin. Myös kulttuurin suhteen kreikkalainen maailma välittyy roomalaisen vaiheen läpi.

Antiikki ei koskaan ole Budden teksteissä pointti sinänsä, mutta antiikin perinnöstä riittää ammennettavaa. Kirjoittajien yleisiä lähteitä olivat ns. florilegiumit, joiden nimi kertoo paljon mekanismista. Antiikki tarjoaa kokoelman kukkia, joista voi poimia mieleisensä kulloistakin kohtaa koristamaan. Kaikkea tällaista voi käyttää hyväksi haluamallaan tavalla, eikä alkuperäisellä kontekstilla ole merkitystä. En kuitenkaan tarkoita, että antiikin rooli silti jäisi pinnalliseksi. Päinvastoin antiikki on mukana kulttuurimme peruspilarina. Esimerkiksi lentäviin lauseisiin perustuvia viittauksia antiikkiin saattaa nykyäänkin viljellä kuka tahansa jopa tietämättään. Osaksi on samanlaisesta ollut kyse jo keskiajalla.

Budden oma kontribuutio on vaikea erottaa alkutekstin kirjoittajan osuudesta, mutta sopii kuitenkin kysyä, mistä Budde latinansa ja tietämyksensä ammensi. Mahdollisesti ulkomaisesta yliopistosta, mutta varmoja tietoja lähteemme eivät tästä suo. Budden oppineisuutta ja roolia voi sekä liioitella että vähätellä. Tiedot Buddesta henkilönä ovat vähäisiä, mutta hänen tekstinsä ovat eräs avain henkilöönkin.

Kirjoittaja väitteli viime lokakuussa Turun yliopistosta Jöns Buddesta ja tämän teksteistä. Lue Glossaen raportti väitöstilaisuudesta.

Marika Räsänen

Vuosi 2016 on dominikaanien jubileum. He juhlivat 800-vuotiasta historiaansa ympäri maailmaa. Tärkein juhlapaikka on Toulouse, jossa Dominicus Guzmanin katsotaan perustaneen Saarnaveljien järjestön (Ordo praedicatorum) ja saaneen sille vahvistuksen paavi Honorius III:n antamalla bullalla vuonna 1216.

Varsinaisesti muistamatta jubileumia matkustin Toulouseen 27. tammikuuta ottaakseni osaa Tuomas Akvinolaisen translaation vuosipäivän (28.1.) juhlintaan. Matka liittyi ennen kaikkea Koneen säätiön rahoittamaan projektiimme, jossa monitieteisyyden ja taiteen näkökulmasta tarkastelemme Tuomaan keskiaikaisiin juhlapäiviin liittyvää aistimellista kokemusta. (Voit seurata projektimme vaiheita täältä.) Paikallisten dominikaanien kohtaaminen, näkymät ja tunnelmat sääntökunnan vanhassa kirkossa kaupungin keskustassa veivät minut suoraan asian ytimeen, 800-vuotiseen historiaan. Sitten viime vierailuni (muistaakseni 2007) dominikaanit ja kaupungin isät yhdessä olivat muokanneet vanhasta ja suljetusta konventista avoimen, kolmella eri kielellä opastetun (ranska, espanja ja englanti) ja vierailijaystävällisen historiallisen monumentin. Vierailijoille on tarjolla kuvitteellista keskiajan äänimaailmaa, lepotuoleja ja suuria kosketusnäyttöjä, joista halukkaat saattoivat syventää tietojaan paikan historiasta, arkkitehtuurista ja maalaustaiteesta. Konventin kaupasta oli ostettavissa laadukasta kirjallisuutta ja hauskoja matkamuistoja (reliikkejä?) tavanomaisista kynistä ja pillerirasioista käsipeileihin ja muistipeleihin.

Matka menneen ja nykyisen välillä ei päättynyt suinkaan tähän. Onnekkaasti pääsin syvemmälle, itse asiassa aina dominikaani-identiteetin alkujuurille saakka Augustin Laffayn O.P. ystävällisestä kutsusta. Veli Augustin vei minut Ylä-Garonnen maakunta-arkistoon, jonka osa on keskiaikainen Toulousen dominikaanikonventin arkisto. Tämän arkiston muodostavat asiakirjat, jotka eivät tuhoutuneet protestanttien ja vallankumouksellisten aiheuttamissa tulipaloissa. Kyseessä on siis konventin kaikkein arvokkain muisto, se jota säilytettiin kirkon sakastin paksujen kiviseinien suojissa eikä puisissa arkuissa sellaisissa konventin osissa, mihin tuli pääsi vaivatta. Näiden asiakirjojen joukossa on myös Honorius III:n antama bulla, jota pidetään dominikaanisääntökunnan perustamisasiakirjana. Bulla on esineenä vaikuttava, lähemmäs metrin leveä ja lähes yhtä korkea pergamenttiarkki, jonka aitoudesta todistaa mm. yksi paavin sinetti.

Olisin tietysti halunnut kuvan tilanteesta arkistonjohtajan omassa työhuoneessa, hänen kirja- ja asiakirjaläjiensä keskellä, kun hän yhdessä kahden dominikaaniveljen kanssa syventyi jo tuntemansa tekstin tarkasteluun, mutta en rohjennut. Pelkäsin vaikuttavani liikaa turistilta enkä lainkaan professionaaliselta tutkijalta, joka on jo nähnyt kaiken. Seurasin siis vain sivusta Suurta Keskustelunaihetta. Bulla, jolle koko dominikaanien 800-vuotinen historia perustuu, ei itse asiassa kerrokaan dominikaaneista. Ei kirjaimellisesti. Dominikaaneja tai Saarnaveljiä bullassa ei mainita. Honorius antaa kuuluisat privilegiot Dominicukselle ja hänen seuraajilleen kaniikeille sekä heidän Toulousen kirkolleen. Vierailu arkistossa oli jälleen yksi hyvä muistutus lukea lähteitä yhä uudelleen, sanatarkasti, ilman olettamuksia tai ennakko-odotuksia: kuinka moni dominikaanitutkija onkaan viitannut kyseiseen bullaan Saarnaveljien järjestön perustamisasiakirjana? Huomio asiakirjan sisällöstä ei millään tavalla näytä järkyttäneen dominikaaneja tai sen enempää toulouselaisia tai paikallista piispaa, jotka Tuomaan juhlan yhteydessä iltamessussa juhlivat myös dominikaanien pitkää historiaa kaupungissa.

Reportaasi itse reliikkien juhlistamisesta on luettavissa Ossa gloriosan blogista!

Aila Viholainen

Tämä on väitöskirjani kansilehti, joka simuloi keskiaikaisen käsikirjoituksen sivua. Se vie meidät keskiaikaiseen kuvamaailmaan. Tuomalla kannen silmienne eteen liitän teidän katseenne osaksi otsikossa mainittua katseiden kirjoa, joka muodostuu moninaisista ja eriaikaisista katseista, kuten keskiaikaisista aikalaiskatseista, esimerkiksi kirkkoihin kokoontuneiden seurakuntalaisten katseista; seurakuntalaisten, joiden tietotaso ja kiinnittyminen uskontoon vaihtelivat suuresti. Yhtä lailla olen kohdannut aikalaisteologien katseita heidän kirjoittamiensa tekstien kautta, kuten myös eri aikoina keskiaikaiseen kuvalliseen materiaaliin kohdistuneiden tutkijoiden menneisyyteen suuntautuneita katseita. Tämä tutkimushistoria alkaa 1800-luvun lopulta. Katseiden joukkoon liittyvät eri aikoina myös turistien monilukuiset katseet, jotka on suunnattu keskiaikaisista kohteista löytyvään kuvalliseen materiaaliin tai alkuperäisistä kohteista museoihin siirrettyyn esineistöön. Näiden lisäksi on oma vaeltava katseeni, joka on valetanut keskiaikaisissa kohteissa ja museoissa eri puolilla manner-Eurooppaa ja työpöytieni äärellä seikkaillen lukemieni tekstien parissa.

Tutkimuksieni kohteena ovat keskiajalla läntisessä, latinankielisessä kristikunnassa tuotettu ja uskonnollisissa yhteyksissä esitetty kuvallinen materiaali. Väitökseni koostuu vuosien 2004 ja 2013 välisenä aikana julkaistusta neljästä artikkelista. Näiden lisäksi väitöskirjani sisältää koontiluvun: yhteenvedon tekemästäni sekä sen arvioinnin ja sijoittumisen tieteen laajempaan kenttään. Erityisinä arviointipintoina ovat emätieteeni uskontotiede ja kotimainen keskiajan taiteen tutkimus.

Artikkelit ovat valitsemiani näkökulmia, eräänlaisia tapaustutkimuksia, joiden avulla pohdin ja analysoin tutkimuskohdettani. Niistä kaksi kiertyy konkreettiseen kohteeseen – Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuoriseinän maalaukseen.

Toiset kaksi käsittelevät tutkimuskohteistani nousevia yleisen tason kysymyksiä ja metodis-teoreettisia ratkaisuja sekä nykypäivästä keskiaikaan suuntauvan tutkimuksen rajaehtoja. Tutkimustaipaleeni asettuu ajankohtaan, jota voi hyvällä syyllä kutsua murrokseksi. Kaikki tämä on likeisessä yhteydessä humanistisissa tieteissä tapahtuneisiin kehityskulkuihin.

Tutkimusorientaationi ponnin on ruotsalaisen, nyttemmin Oslossa taidehistorian professorina toimivan Lena Liepen arvio pohjoismaisesta keskiajan taiteen tutkimuksen tilasta, jota hänen mielestään luonnehtii teoreettisten lähtökohtien ja etabloituneiden traditioiden kriittisten arvioiden vähyys.

Uskomaansaattaminen

Työni alaotsikon ensimmäinen tarkennus on uskomaansaattaminen, joka on tutkimusperspektiiviini. Ajattelen uskontoa yhtenä kulttuurisena käytäntönä. Keskiajalla uskonto läpäisi koko kulttuurin, olipa sitten kyse yhteiskunnan valtahierarkiasta tai yksittäisen ihmisen arkielämästä. Kristinusko ei tullut uskomuksista ja niihin liitetyistä toiminnoista vapaille alueille. Tämä merkitsi molemminpuolista sovittautumista. Kun tutkimusta on kohdennettu enenevässä määrin yksittäisiin aihe- ja paikkakunta-kohtaisiin kokonaisuuksiin, moninaisuus ja monitasoisuus on paljastunut konkreettisesti ja murtanut näkemystä monoliittisesta kirkon vaikutuksesta. Keskiaikaa onkin kuvattu, että sen leitmotif on juuri monimaisuus.

Myöskään usko itsessään ei ollut staattinen, kerralla saavutettava tila, vaan se oli jatkuvaa vahvistamista, uusintamista ja aktiivista toimintaa vaativa prosessi. Niinpä uskomaan saattaminen ei riittänyt, vaan uskoa oli myös vahvistettava. Tässä seurailen Michel de Certeaun ajattelua. Työssäni kysynkin, kuinka kuvien avulla on pyritty vaikuttamaan niiden kohtaajiin ja millä visuaalisilla keinoilla vakuuttamista ja suostuttelua niissä on rakennettu. Kyse on laajasti ottaen visuaalisuuden retoriikan ja sen käytön tutkimuksesta.

Visuaalinen materiaali – kirkkorakennuksista yksittäisiin visuaalisiin esityksiin – oli keskiajalla merkittävä osa kirkon sanomaa ja arvovaltaa ja niiden luomista ja ylläpitämistä. Keskiajalla kuvien avulla tapahtunutta uskomaansaattamista leimaa monimuotoisuus. Kuva houkutti pohtimaan ja suuntasi luostarin asukkia syventämään omaa hengellistä kasvuaan. Se näytti paikallisseurakuntalaiselle tien pelastukseen. Se myös opasti varoittamalla kirkossa kävijää synnin vaaroista. Kuva teki poissaolevan ja näkymättömän läsnäolovaksi tuoden vaikkapa näkymättömän Jumalan kuvana näkyväksi. Se neuvoi linnan rouvaa hänen omassa yksityisessä hurskaudessaan hartauskirjan sivulle maalatulla kuvalla. Mutta kuva myös kannusti lähtemään pyhälle ristiretkelle. Se ohjasi tekemään eron toisuskoisiin – olipa kyse juutalaisista tai muslimeista.

Uskomaansaattamista en liitä vain keskiaikaiseen uskonnolliseen regiimiin. vaan myös suomalaisen kansakunnan ja sen kansalaisuuden luomiseen ja kansakunnaksi kuvittelemiseen.

Kuvitteleminen

Kuvitteleminen tuli työhöni tehdessäni väitöksen toista artikkelia, jossa analysoin folkloristista diskurssia nationalismi-tutkimuksen näkökulmasta. Artikkelissa on kyse myös siitä, miten keskiaikaista materiaalia on myöhemmin käytetty pyrittäessä haluttuun päämäärään. Folkloristisesta diskurssista löytyy kansakunnan kuvittelemisessa käytetty juonne. Siinä liitetään Hattulan keskiaikaisen Pyhän Ristin kirkon kuoriseinälle maalattu merenneito kansanrunouden Vellamon neitoon ja Kalevalan Ainoon/Vellamoon sekä kansallisen taiteen ”Aino-triptyykkiin”. Tässä olen käyttänyt apuna myös pitkäaikaista kiinnostustani merenneidon kulttuurihistoriaan. Tässä analyysin kohteena on kirjallinen materiaali.

Palaan viimeisessä artikkelissa Hattulan kuoriseinälle maalattuun kuvakokonaisuuteen ja nyt analyysini kohteena on visuaalinen materiaali. Tässä artikkelissa kuvittelu laajentaa perinteisesti ymmärrettyä teologista analyysi-apparaattia keskiajan tutkija Barbara Newmanin sateenvarjokäsitteellä ”kuvittelun teologia”. Se laajentaa uskonnon määrittelemiseen ja uskomaansaattamiseen aiemmin käytettyjen lähteiden valikkoa lisäten siihen taiteen sfäärissä ja ei-normatiivisssa yhteydessä esitettyjä tekstejä. Samalla Newman tuo tarkastelun piiriin uudenlaisia tapoja pohdiskella ja määrittää uskoa ja uskonelämää. Artikkelissa yhdistän kuvittelun ja perinteisen formaalin taidehistoriallisen kuvan jäsennyksen ja tutkin sitä, millä visuaalisilla keinoilla uskomaansaattamista on tuotettu tässä kuvallisessa kokonaisuudessa. Siirrän Newmanin ”kuvittelun teologian” kirjallisesta materiaalista visuaaliseen materiaaliin ja testaan sen käyttökelpoisuutta siinä. Myös tässä artikkelissa käytän merenneito-hahmoa ja analysoin sen asettumista ja osallistumista kuvakokonaisuuden merkitystuotantoon.

Kuvittelemisesta tuli tutkimusprosessin kulussa erittäin merkityksellinen ulottuvuus. Sen lisäksi, että se toimi analyysivälineenä, se on myös keskiaikainen käsite, joka liittyy tiedon ja ymmärryksen tuottamiseen. Se eroaa ratkaisevalla tavalla meidän kuvittelu-käsitteestämme, jonka koetaan olevan villi ja vapaa. Keskiajalla kuvittelu oli totuuden etsimisen väylä, kognitiivinen taito.

Näiden lisäksi kuvittelu on tukijan oma resurssi, jota aatehistorioitsija Markku Hyrkkänen kuvaa seuraavaan tapaan: ”Mielikuvituksen käyttö ei ehkä tunnu niin vaaralliselta, jos sen määrittelee asioiden mahdollisten yhteyksien kuvitteluksi tai lyhyesti kekseliäisyydeksi. Historioitsijan on pystyttävä kuvittelemaan, mikä saattoi olla mahdollista voidakseen päätellä, mikä oli todellista tai todennäköistä. Mielikuvitus on rekonstruktion väline, jonka käytöstä jokainen historioitsija joutuu itse vastaamaan”. Tutkijan kuvittelun validiuden ja rajat määrittää ja arvioi tutkijayhteisö. Tämä väitöstilaisuus on yksi arvioinnin paikka.

Kuvittelu liittyy myös tämänhetkiseen näkemykseeni kuvan ja sen katsojan kohtaamisesta ja siinä syntyvästä merkityksenannosta ja kuvan poissaolevan läsnäolevaksi tuovasta ulottuvuudesta. Tässä jaan saksalaisen taidehistorioitsijan Klaus Krügerin näkemyksen fiktiivis-visuaalisesta representaatioista ja katselijan siihen liittämästä kuvitteellisesta läsnäolosta.

Tutkimus

Oma tutkimustaipaleeni asettuu ajanjaksoon, jolloin keskiajan tutkimuksessa on ollut käynnissä murros viimeiset 30 vuotta. Muutokset ovat likeisessä yhteydessä humanistisissa tieteissä tapahtuneen kanssa. Yksi työni kannalta keskeinen muutos liittyy kysymykseen uskonnon roolista kuvatutkimuksessa. Ajatus modernista toi mukanaan perspektiivin, jossa yhteisöt kehittyvät niin, että ne sekularisoituvat. Näin tutkimuksessa paljolti ohittui uskonnon ja sen roolin arviointi. Näin kävi myös keskiajan taiteen tutkimuksessa. Jeffrey Hamburger painottaa sitä, että teologia ja eksegetiikka ja laajemmin ymmärretty uskonnollinen ajattelu olisi tuotava osaksi tutkimusta: ei tutkintaa määrittävänä dogmina vaan tutkimuksessa käytettävänä resurssina. Olen pyrkinyt vastaamaan tähän haasteeseen, josta yksi esimerkki on aiemmin mainitsemani ”kuvittelun teologia” ja sen yhdistäminen kuva-analyysiin.

Tutkimusmatkani asettuu osaksi menneisyyden tutkimusta. Keskiaika on minulle tutkijana vieras ja outo Toinen, johon tutustun uteliaan ihmettelevänä. Liityn niiden tutkijoiden joukkoon, jotka näkevät, että menneisyyden vierauteen tutustumalla voi oppia toisinajattelemista. Toisinajattelemista voi käyttää myös resurssina omassa ajattelussaan ja kuvitella tälle päivälle moninaisia mahdollisia maailmoja ja kehityskulkuja. Tänä päivänähän – ikävä kyllä – joudun toteamaan, että historiasta sinänsä emme ole juurikaan oppineet: niin monien askelten kaiku on pelottavan sama kuin vajaat sata vuotta sitten.

Kirjoittaja väitteli Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa uskontotieteen oppinaineessa 12.12.2015 aiheesta Katseita keskiaikaisiin kuviin – Uskomaansaattamista, kuvittelua ja tutkimusta.

Jouluaattona 1414 Bodenseen rannalla Etelä-Saksassa kaksi mahtimiestä tapasi aikeinaan päättää Eurooppaa ravistellut kriisi. Saksalainen kuningas Sigismund kiirehti kruunajaisistaan Aachenista kohtaamaan Pisan paavin Johannes XXIII:n. Kummankin suunnitelmissa oli, että Konstanziin kokoontunut yleinen kirkolliskokous, konsiili, yhdistäisi suuren skisman jakaman Euroopan ja päättäisi poliittisen ja uskonnollisen epävarmuuden.

Kuten tiedämme, kummankaan kannalta asiat eivät sujuneet suunnitelmien mukaan, ja seuraavaan jouluun mennessä asiat olivat kaikkea muuta kuin ratkenneet. Paavi Johannes elätteli toiveita siitä, että konsiili auttaisi häntä pääsemään eroon kahdesta muusta kilpailevasta paavista, Rooman Gregorius XII:sta ja Avignonin Benedictus XIII:sta. Sen paremmin kuningas kuin konsiiliin kokoontuneet piispat ja muut prelaatit eivät antaneet Johannekselle etusijaa, vaan huhtikuussa 1415 konsiili julistautui paaveista riippumattomaksi kristikunnan edustajaksi, joka lopulta erotti kaikki kolme paavia.

Kuningas Sigismundin kannalta suurin konsiilin tekemä virhe oli böömiläisen teologin Jan Husin tuomitseminen kerettiläiseksi ja polttaminen roviolla heinäkuussa 1415. Husin teloitus nähtiin Böömissä marttyyrikuolemana ja se muutti kirkollisen reformiliikkeen uskonnollisesta hurmoksesta voimaa saaneeksi sotilaalliseksi kapinaksi. Muutaman vuoden kuluttua ultraradikaalit tappoivat radikaaleja ja radikaalit maltillisia, ja koko loppu hallituskautensa (1437 asti) Sigismund sai kamppailla hussilaisten kanssa.

Myöhäiskeskiajan tutkijan ei ole vaikea löytää samaistumisen kohteita tutkimusajankohdastaan. On helppo eläytyä erityisesti aikakauden oppineiden tuskaan siitä, kuinka ratkaisuja ei ole näköpiirissä, ja kuinka kuninkaat, piispat ja paavit, joiden pitäisi johtaa ja näyttää esimerkkiä, ovat korruptoituneita vallan ja henkilökohtaisen vaurauden tavoittelijoita.

Mennyt syksy on ollut henkisesti raskas. Yliopistojen yt-kierrokset tuovat epävarmuutta jopa vakituisessa työsuhteessa olevien elämään. Kun perusrahoitus on niukassa, jokainen apurahakierros ja Akatemian tulokset tarkoittavat paitsi muutamien iloa myös monien surua ja pettymystä. Kaiken tämän lisäksi henkinen ilmapiiri yhteiskunnassa on kiristynyt, viha, pelko ja epäluottamus valtaavat alaa. Pahimmillaan tutkijoita pelottaa ottaa kantaa vihapostin ja uhkausten pelossa.

Sinänsä keskiajantutkijoilla on paljon ilon aihetta. Alan tutkijat menestyivät niin henkilökohtaisissa hauissa kuin merkittävissä hankehakemuksissa. Tampereen Trivium sai yliopiston tutkimuskeskuksen aseman, Suomalaiset pyhiinvaellukset keskiajalla -teos Tieto-Finlandia -ehdokkuuden, ja joulukuussa Triuvium palkittiin yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Tätä kirjoittaessani (18.12.) tuli tieto, että Turun yliopiston rehtori on jatkanut TUCEMEMSin strategiarahoitusta. Myös Glossan toiminta on tavoittanut ennätysmäärän uusia kiinnostuneita, ennen kaikkea Kirsi Kanervan suunnattoman suositun syyskokousesitelmän ansiosta.

Ensi vuosi on jälleen haasteita ja kamppailuja täynnä, ja voimme todeta, että olemme ansainneet hetken hengähdystauon. Ehkä voimme löytää lohdutusta samoista teksteistä kuin keskiajan kriisin kokeneet oppineet. Boethiuksen Filosofian lohdutus (De consolatione Philosophiae) oli läpi keskiajan suosittua luettavaa, erityisesti huonoina aikoina. Kenties kuolemansellissä Rouva Filosofialta lohdutuksen löytäneellä senaattorilla on jotain sanottavaa vielä nykypäivänä:

Muovaa sieluasi parhaimman mukaan. Silloin et tarvitse ketään tuomaria jakamaan palkintoja. Olet liittynyt omin avuin ylevän olopiiriin. Mutta jos alennat mielesi arkisiin joutavuuksiin, älä sitten hae ulkopuolista kostajaa. Olet itse syöksynyt suinpäin alas kuiluun.

Filosofian lohdutus, IV kirja, pr. iv. Käännös Juhani Sarsila (2001)

On syytä kamppailla paremman maailman puolesta, mutta meistä ei itse saa tulla niiden petojen kaltaisia, joita vastaan käymme. Ja ansaitsemme välillä myös lepoa.

Rauhaisaa joulunaikaa!

Reima Välimäki, hallituksen puheenjohtaja

Jorma Hannikainen

Suomalaisille joululauluista tunnetuimpia ja suosituimpia lienevät 1800- ja 1900-luvuilla laaditut joululaulut, kuten Jean Sibeliuksen En etsi valtaa, loistoa ja Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna. Joskus ikään kuin huomaamatta joululaulujen joukossa soi myös keskiaika ilman, että kiinnitämme siihen huomiota. Keskiajasta kiinnostunut voi bongailla keskiaikaista joulumusiikkia kuorojen konserteissa, seurakuntien järjestämissä Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuuksissa, äänitteillä, virsiä laulettaessa, useilta radiokanavilta ja tavaratalojen myyntiä edistävänä taustamusiikkina. Runsaasta keskiaikaisesta lauluvalikoimasta esittelen seuraavassa pari esimerkkiä.

Suomalaisen virsikirjan (1986) jouluvirsiosastossa on 20 jouluvirttä (virret 16–35), joista seitsemän virren sävelmä on keskiaikainen. Niistä useimmat ovat ns. cantioita ja ne sisältyvät myös Piae cantiones -kokoelmaan. Vaikka kyseiset virret eivät ehkä olekaan lauletuimpia jouluvirsiämme, niitä voidaan usein kuulla lukuisina erilaisina sovituksina kuorojen esityksissä. Virsi 18, Nyt ilovirttä veisaten, alkoi alun perin sanoilla In dulci jubilo. Se on Piae cantiones -kokoelman ainoa sekakielinen ns. makaronilaulu. Latinankielinen ja kansankielinen teksti vuorottelevat säe säkeeltä. Laulu on levinnyt aikanaan laajalle alueelle, ja sen varhaisin tunnettu lähde on 1400-luvun alkupuolelle ajoittuva Leipzigin käsikirjoitus. Sävelmästä tunnetaan keskiajan loppupuolelta sekä yksi- että moniäänisiä versioita. Viimeistään Piae cantiones -kokoelman myötä laulu rantautui Suomeen ja suomenkieliseen virsikirjaankin jo 1600-luvun alussa. Laulu sisältyy myös Suomen virsihistoriaan liittyvään uusimpaan löytöön. Teologian tohtori Suvi-Päivi Koski löysi internetin kautta sattumalta Dresdenin valtionkirjaston kokoelmiin sisältyvän Rostockissa vuonna 1607 painetun virsikirjan Yxi Vähä Suomenkielinen Wirsikiria.

Useat säveltäjät ovat käyttäneet keskiaikaista jumalanpalvelusmusiikkia jouluaiheisten sävellystensä aineksina. Näin messujen ja rukoushetkien laulut jatkavat edelleen elämäänsä erilaisina sovituksina. Koska keskiajan lännen kirkon jumalanpalvelusmusiikki oli tarkasti säänneltyä, koko kirkon alueella esitettiin käytännöllisesti katsoen samaa musiikkia; näin myös Turun hiippakunnassa. Keskieurooppalainen joulumusiikki on myös osa suomalaista musiikin historiaa. Keskiaikaiset rukoushetkilaulut kaikuivat suomalaisissa kirkoissa vielä pitkälle 1600-luvulle. Esimerkiksi joulupäivän iltana toimitetussa vesperissä Marian kiitoslaulua (Luuk. 1: 46–55) kehysti aina gregoriaaninen Hodie Christus natus est -antifoni. Kuvan antifoni on kopioitu 1600-luvun alussa Urjalan kirkossa säilyneeseen liturgisen musiikin käsikirjoitukseen (HYK CÖIV 12, 8r).

Hodie Christus natus est -antifonin teksti on innoittanut lukuisia säveltäjiä, kuten myös sävelmä. Sävelmää ovat hyödyntäneet niin tanskalainen Niels la Cour moteteissaan ja Benjamin Britten (1913–76) kehysti samalla antifonilla usein esitettävän A Ceremony of Carols -joululaulusarjansa muut osat.

YouTube-sivustolta on mahdollista kuunnella nämä kaikki ja paljon muuta, joten vapaasti kaikki bongailemaan! Suosittelen kuitenkin hyvää live-konserttia, sillä silloin nautinto on sähköistä aidompi.

Kirjoittaja on musiikin tohtori ja Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Kirkkomusiikki ja urut -aineryhmän johtaja.

Kirsi Kanerva

Teksti perustuu kirjoittajan pitämään Glossan kuukausiesitelmään Helsingissä 24.11.2015.

Islannissa 1200–1300-lukujen aikana kirjoitettu, suulliselle kertomusperinteelle pohjautuva saagakirjallisuus sisältää useita kuvauksia elävistä kuolleista. Nämä keskiajan saagojen elävät kuolleet eivät olleet läpikuultavia haamuja, vaan fyysisessä elämänaikaisessa ruumiissaan palaavia kuolleita, jotka liikkuivat, taistelivat ja toimivat elävien tavoin. Eläviä kuolleita kohdattiin hetkinä ja paikoissa, joissa kyky nähdä oli jollain tavalla rajoittunut: yön pimeydessä, haudoissa tai vuoden pimeimpään aikaan, erityisesti joulun tienoilla.

Monet saagojen elävistä kuolleista olivat puhumattomia, mutta toiset saattoivat ilmaista itseään esimerkiksi runomuodossa. Elävän kannalta ei aina ollut hyvä asia, jos elävä kuollut sai äänensä kuuluville, sillä edesmenneet saattoivat myös kirota kuulijansa. Saagoissa esiintyy kuitenkin myös hyväntahtoisia eläviä kuolleita, jotka saattoivat esimerkiksi rohkaista eläviä tarvittavaan toimintaan tai tarjosivat muuta apua erilaisten päämäärien saavuttamiseksi. Monesti tämä kuolleiden avuliaisuus hyödytti myös jollain tavalla kuollutta itseään, esimerkiksi silloin, kun kuollut oli jäänyt kostamatta, mutta sai ilmestymisellään jäljelle jääneet sukulaismiehet tarttuman toimeen. Kuolleen hyväntahtoisuuteen vaikutti myös se, suhtautuiko elävä edesmenneeseen kunnioittavasti ja myönteisesti.

Suuri osa saagojen elävistä kuolleista oli kuitenkin melko pahantahtoisia, tai ainakin niiden aikaansaamat vaikutukset elävissä olivat pahoja. Elävät kuolleet kävivät elävien kimppuun ja saattoivat painia näiden kanssa ja katkoa kaikki luut, minkä seurauksena oli kuolema. Vain vahvimmat elävistä saattoivat selviytyä tällaisesta painista voittajana. Kuolleen kosketus saattoi aikaansaada taudin, joka sekin oli usein kuolemaksi. Useimmiten elävät kuolleet aiheuttivat suurta pelkoa ihmisten keskuudessa. Ne vaikuttivat voimakkaasti myös eläimiin: esimerkiksi linnut saattoivat saagojen mukaan kuolla jo pelkästään siitä, että sattuivat laskeutumaan elävän kuolleen hautakummulle. Jotkut ihmiset saattoivat lisäksi pelästyä eläviä kuolleita niin paljon, että menettivät tajuntansa tai järkensä.

Kuolemanjälkeinen rauhattomuus ei yleensä ollut saagojen eläville kuolleille mikään rangaistus. Suuri osa edesmenneistä palasi omasta tahdostaan. Kuolleilla saattoi esimerkiksi olla selvittämättömiä asioita elävien kanssa, minkä vuoksi ne palasivat hankkimaan oikeutta kuolemansa jälkeen. Alkujaan elävät kuolleet olivat vahvatahtoisia ja -luontoisia yksilöitä, joilla oli jo eläessään ollut valtaa ja auktoriteettia, ja jotka edes vanhuuden myötä eivät olleet sitä menettäneet. Tällaiset vahvatahtoiset kuolleet palasivat myös usein sellaisissa yhteisöissä, joissa oli tapahtunut jotain normirikkomuksia, ikään kuin osoittamaan elävien tekemiin rikkeisiin.

Monet näistä palaavista pahantahtoisista kuolleista olivat jo eläessään olleet hyvin hankalia, pahaluontoisia tyyppejä, muista piittaamattomia ja omapäisiä riitapukareita, fyysisesti kookkaita ja vahvoja. He saattoivat esimerkiksi olla hyvin ahneita, minkä seurauksena he halusivat vartioida omaisuuttaan vielä kuolemansakin jälkeen ja pitää sen poissa muiden ulottuvilta.

Mahdollisina kummituskandidaatteina pidettiin myös muista poikkeaviksi, ehkä oudoiksi ja pelottaviksikin katsottuja ihmisiä, esimerkiksi hyvin suurikokoisia naisia, joiden oletettiin monesti omaavan noitataitoja. Noitavoimien lisäksi palaamaan kykenevillä kuolleilla saattoi olla muitakin erityisiä kykyjä. Esimerkiksi metallia työstävien seppien katsottiin omaavan maagisia kykyjä, ja siksi myös seppien oletettiin pystyvän palaamaan kuoleman jälkeen. Myös niin kutsutut berserkit tai berserkkimäiseen raivoon taipuvaiset ihmiset, joihin ei kirjallisuuden mukaan purrut rauta eikä tuli, saattoivat palata. Oletettiin, että näiden palaamaan kykenevien vahvatahtoisten ja maagisia kykyjä omaavien ihmisten ruumiissa säilyi kuolemankin jälkeen jonkinlaista elinvoimaa.

Toisin kuin ehkä voitaisiin myöhempien aikojen uskomusten perusteella olettaa, itsemurhan tehneet eivät kuitenkaan välttämättä automaattisesti palanneet elävinä kuolleina. Saagoissa ei löydykään yhtään elävää kuollutta, joka olisi tehnyt itsemurhan. Muutamassa lähteessä kuitenkin viitataan siihen, että jos itsemurhan tehnyt oli kuten muutkin elävät kuolleet eli vahvatahtoinen, berserkkimäinen, ahne ja pahaluontoinen jo eläessään, hän saattoi palata kuoleman jälkeen. Syy paluuseen ei kuitenkaan ollut itsemurha, vaan kyky palata riippui siitä, millainen edesmennyt oli ollut ihmisenä. Jotkut itsemurhan tehneet saattoivat siis palata, mikäli heillä oli siihen vaadittavaa ”luonnetta”.

Myöhemmin vahvatahtoisten elävien kuolleiden rinnalle alkoi saagoissa ilmestyä myös heikompia ja jonkin ulkopuolisen voiman haltuun ottamia kuolleita ruumiita, jotka palasivat muiden elävien kuolleiden tavoin. Saatettiin esimerkiksi vihjata, että kuolleeseen ruumiiseen oli mennyt saastainen henki. Tämän uskomuksen alkuperä on todennäköisesti ollut kristillisessä kirjallisuudessa, ja on vaikea sanoa, missä määrin tällainen käsitys saastaisesta hengestä kuolleen ruumiin elävöittäjänä omaksuttiin Islannissa tavallisen kansan parissa. Muutamassa 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun lähteessä kerrotaan myös kuolleista sotajoukoista, jotka nostatetaan uudelleen taistelemaan noituuden avulla. Vaikka kuolleilta sotureilta isketään irti päitä ja raajoja, nämä nousevat aina uudelleen taistelemaan ja muodostavat voittamattoman armeijan. Näissä lähteissä mainitut elävät kuolleet näyttävätkin muuttuneen jossain määrin tahdottomiksi, noituuden ja loitsujen avulla nostatetuiksi ”zombeiksi”, jotka kuolevat ja nousevat sen jälkeen jälleen ylös jatkamaan taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Ne eivät voi vaikuttaa omaan kohtaloonsa, koska joutuvat palvelemaan nostattajaansa. Varsinkin keskiajan islantilaisesta Edda-runoudesta löytyy myös kuvauksia kuolleista, jotka palaavat vastoin tahtoaan, koska ovat joutuneet pakanajumalan herättämäksi. Jumalat kuvataan näissä runoissa etsimässä tuonpuoleisen asukeilta tietoa, mutta kuolleiden tieto esitetään kohtalokkaana: jättiläiset ja taikataitoiset näkijättäret, jotka herätetään, ovat vahvoja ja voivat myös kirota herättäjänsä.

Saagoissa kuvataan myös erilaisia keinoja, joilla voitiin estää kuolemanjälkeistä rauhattomuutta tai häätää eläviä kuolleita. Hyväntahtoiset elävät kuolleet katosivat toki yleensä itsestään, mutta pahantahtoiset kuolleet piti häätää ja tuhota, että niiden järkyttämä yhteisön järjestys ja tasapaino voitiin palauttaa. Niiden osalta, joiden luonne jo varoitti kuolemanjälkeisestä rauhattomuudesta, voitiin palaamisen estämiseksi suorittaa esimerkiksi ruumiinvalmistelun ja hautaamisen yhteydessä tiettyjä rituaaleja. Ruumista hautaan valmisteltaessa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei kukaan altistunut edesmenneen katseelle ja ruumiinaukot suljettiin, ettei paha voima päässyt niistä ulos. Ruumista saatettiin harhauttaa tekemällä sitä varten väliaikainen aukko seinään ja kuljettamalla ruumis sitä kautta pois. Ruumis voitiin myös haudata mahdollisimman kauas asutuista alueista, jolloin pitkä välimatka suojeli eläviä hautansa läheisyydessä vaeltavalta kummitukselta. Myös hautapaikan sijainti veden läheisyydessä suojasi eläviä, sillä vettä pidettiin kuolleiden pahalta puhdistavana elementtinä. Hauta voitiin myös peittää kivillä tai muilla liikkumista ja ylösnousemista haittaavilla esteillä.

Ne kuolleet, jotka palasivat, voitiin tuhota esimerkiksi katkaisemalla elävältä kuolleelta pää ja asettamalla se ruumiin jalkojen väliin. Tämä ei kuitenkaan aina ilmeisesti riittänyt, sillä saagoissa kuvataan myös eläviä kuolleita, jotka palaavat kantaen irti iskettyä päätä kainalossaan. Tämän viimeksi mainitun päättömän elävän kuolleen osalta on hyvinkin mahdollista, että se on saanut vaikutteita eurooppalaisesta kirjallisuudesta.

Elävien kuolleiden ruumis voitiin päänkatkaisun jälkeen myös polttaa. Vielä tämän ruumiinpoltosta jääneen tuhkankin odotettiin olevan eläville haitallista, ja tuhkat oli siksi hyvä haudata paikkaan, missä ihmiset ja eläimet eivät kulkeneet. Elävien kuolleiden häätämisessä auttoivat myös kristilliset rituaalit, kuten vihkivedellä pirskottelu ja ripittäytyminen, sekä rauhattomien edesmenneiden haastaminen maalliseen oikeuteen. Varsinkin jälkimmäisestä löytyy lähteissä kuitenkin vain yksi maininta, eikä näin ollen ole varmaa, onko tällaista keinoa todella käytetty.

Lue lisää:

Luentodiat

Kanerva, Kirsi. 2015. Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400), väitöskirja (kulttuurihistoria), Turun yliopisto.

Kanerva, Kirsi. 2015. Having no Power to Return? Suicide and Posthumous Restlessness in Medieval Iceland. Thanatos  4, 1: 57–79.

Vésteinn Ólason. 2003. The Un/Grateful Dead – from Baldr to Bægifótr. Old Norse Myths, Literature and Society, ed. Margaret Clunies Ross. Odense: University Press of Southern Denmark, 153–171.

Tuomo Fonsén

Vuonna 2017 vietettävä luterilaisen reformaation 500. juhlavuosi näkyy myös kielentutkimuksessa. Olihan ’uskonpuhdistus’ merkittävä liikkeelle paneva voima Euroopan kansakielten historiassa (mainittakoon sivumennen: uskonpuhdistus on alkuperältään suora suomennos Saksassa valistusajalla muodostetusta termistä Glaubensreinigung).

Saksassa huomio on kiintynyt luterilaiseen raamatunkäännökseen, joka on tarkoitus julkaista reformaation merkkivuoden johdosta uudelleen tarkistettuna. Kuitenkin, toisin kuin 1900-luvun revisioissa, nyt käynnissä olevassa revisiossa ei tarkoituksena ole enää Raamatun kielimuodon modernisointi ja arkipäiväistäminen, vaan päinvastoin palaaminen takaisin Lutherin käännösratkaisuihin. Syyt tähän ovat kahdenlaiset. Yhtäältä on tunnustettu Lutherin merkitys Jumalan sanan tulkitsijana, joka käännöksellään onnistui tavoittamaan sekä teologisen täsmällisyyden että retorisen loistokkuuden. Toisaalta on myös herännyt ymmärrys Raamatun perinteisen kielimuodon kulttuurisesta arvosta, sillä sukupolvet yhdistävä ’raamattukieli’ nähdään merkittävänä kieltä rikastuttavana lisärekisterinä. Henkinen kulttuuriperintö on yhtä arvokasta kuin materiaalinen!

Suomessa Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS) järjesti 23.–24.10.2015 kansainvälisen kielitieteellisen tapahtuman Languages in the Lutheran Reformation, joka lähestyi reformaatiota monikielisyyden näkökulmasta ja jonka tavoitteena oli tehdä näkyväksi reformaation vaikutusta eri kielissä. Lähtökohtana oli kielten liittyminen osaksi Euroopan laajuista vaikutteiden leviämisen verkostoa eri teksti(laji)en kuten raamatunkäännösten, virsien, pamflettien, katekismusten ja saarnojen välityksellä. Tarkasteltaviin kieliin kuuluivat englanti, hollanti, islanti, latvia, liettua, puola, ruotsi, saksa, suomi, tanska, tšekki ja viro. Vaikka tutkittua tietoa on runsaasti eri kielten sisäisistä kehityskuluista, vaikutteiden liikkumista kielten välillä on tätä ennen tutkittu vain vähän. Tapaamisen tulokset julkaistaan kokoomateoksessa Languages in the Lutheran Reformation: Textual Networks and the Spread of Ideas, jonka on tarkoitus ilmestyä TUCEMEMS:in Crossing Boundaries -sarjassa.

Turussa on niin ikään vahvasti edustettuna vanhan kirjasuomen tutkimus, joka käytännössä kohdistuu juuri reformaatioajan lähdeaineistoon. Monitieteisen tutkimuksen (kielitiede, kirkkomusiikin tutkimus, liturgiikka) kohteina ovat muun muassa käsikirjoitukset kuten täydellisen suomenkielisen kirkkokäsikirjan sisältävä Westhin koodeksi 1500-luvun alkupuolelta ja Kangasalan Missale Aboensen suomenkielinen messukirja; käsikirjoitukset todistavat konkreettisesti reformaation etenemisestä ja kansankielen käytön lisääntymisestä Suomessa. Vanhan kirjasuomen tutkimuksen tueksi on tuotettu Agricola-tietokanta, ja myös muiden varhaisten suomenkielisten kirjoittajien tekstejä on julkaistu digitaalisessa muodossa. Hengellisen kielen (raamatunsuomennokset, messukäsikirjat, virret) lisäksi myös 1500- ja 1600-luvun laki- ja virkakieli (esim. Codex Aitolahti) on noussut kielitieteen tutkimuskohteeksi.

Kirjoittaja on Turun yliopiston saksan kielen dosentti

Anu Lahtinen

Tämän vuoden elokuussa juhlittiin Oravalan kylässä, nykyisessä Kouvolassa (aiemmin Valkealaa) erään keskiaikaisen kiistan muistoa. Tarkkaan ottaen juhlan aiheena oli se, että vuonna 1365 setvitty kiista jätti jälkeensä ensimmäiset tiedot elämästä Oravalassa. Tuolloin kuningas Albrekt antoi Turussa kirjeen, jossa hän määräsi, että Mattis aff Orewall saisi takaisin kaiken omaisuuden, jota miehet niin Hämeestä kuin Lappeesta olivat koettaneet häneltä viedä.

Oravalan Mattia käsittelevä kirje on säilynyt 1770-luvun kopiona, joten monet siinä mainitut nimet ja sanat ovat epäselviä. Kärhämä on liitetty erämaiden asuttamiseen: on arveltu että Matti on lähtenyt kruunun tavoitteiden mukaisesti asuttamaan seutua, joka ennen oli toisten laillista eräaluetta, ja että eränkävijät ovat vieneet häneltä hänen raivaamiaan maita. Toisaalta, kun kävin läpi asiakirjaa, sain vaikutelman, että kyse on voinut olla myös irtaimesta omaisuudesta, esimerkiksi Matin omasta eräsaaliista tai kauppatavaroista.

Matti on saanut oikeudet takaavan kirjeen helmikuussa 1365 Albrekt Mecklenburgilaiselta, joka piiritti tuolloin Turun linnaa koettaen vakiinnuttaa asemansa ristiriitojen repimässä valtakunnassa. Mieleen tulee kysymys, oliko Oravalan Matin kärhämässä myös yhteyksiä laajempaan valtakunnassa käytyyn valtataisteluun. Viipurin linnaläänin hallinto antoi tukensa Albrektille; oliko Matilla ehkä jotain henkilökohtaisia yhteyksiä tähän hallintoon ja oliko hän sitä kautta saanut apua asiansa viemisessä ”kuninkaisiin”?

Korostan, että yllä esittämäni pohdinnat ovat nimenomaan pohdintoja ja ehkä-sanat hyvin painokkaita. Oravalan Matin tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten paljon kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia yhden asiakirjan tarkastelu avaa. Paljon jää myös vastaamatta, mutta pohdittavaa ja paikallishistoriallista juhlittavaa Matin tapaus tarjoaa vielä pitkiksi ajoiksi.

Asiakirjan teksti on luettavissa Diplomatarium Fennicumissa – olen kiinnostunut kuulemaan, jos löydätte huomautettavaa ylläesitetystä tulkinnasta! Aihetta on käsitelty mm. Valkealan paikallishistorioissa sekä Seija Nurmen kirjoittamassa Oravalan kyläkirjassa ja Ragnar Rosénin artikkelissa, joka ilmestyi Historiallinen arkisto XXXV:ssä

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, joka esitelmöi Oravalan Matista tämän 650-vuotisjuhlatilaisuudessa Oravalan koululla elokuussa 2015.