Glossa ry on myöntänyt Valoisa keskiaika -kunnianmaininnan professori Markus Hiekkaselle. Kunniamaininta annettiin perinteisesti Dies Medievalis -konferenssin yhteydessä, joka järjestettiin Turussa 10.-12.3.2022. Valoisa keskiaika -kunnianmaininnalla on tarkoitus kiittää henkilöitä, jotka ovat edistäneet keskiaikatutkimusta ja luoneet myönteisempää ja ”valoisampaa” kuvaa keskiajasta. Glossa ry:n hallitus päättää palkinnon saajasta ja se jaetaan joka toinen vuosi.
Vuoden 2022 kunniamaininnan saaja Markus Hiekkanen tunnetaan parhaiten keskiaikaisten kirkkorakennusten pitkäaikaisesta tutkimuksesta. Kärsivällisen ja systemaattisen dokumentoinnin ja kartoituksen avulla Hiekkanen on muuttanut käsitystä esimerkiksi kivikirkkojen rakennusajoista. Hiekkanen on osoittanut tutkimustuloksillaan, että osa keskiaikaisista kivikirkoista on luultuja nuorempia. Kivikirkkojen uudelleenajoitus on vaikuttanut käsitykseen kristinuskon vakiintumiseen ja leviämiseen Suomessa, ja on herättänyt lisäksi laaja-alaista keskustelua sekä tutkijoiden että maallikoiden keskuudessa.
Hiekkaselta on ilmestynyt useampi laajamittainen Suomen kivikirkkoja käsitellyt teos, jossa hän käy systemaattisesti läpi suomalaisia keskiaikaisia kivikirkkoja yhdistellen arkeologiaa ja taidehistoriaa. Teoksissaan Suomen kivikirkot keskiajalla (2003) ja Suomen keskiajan kivikirkot (2007) Hiekkanen popularisoi keskiaikatutkimuksen tuloksia ja päivittää keskiaikaisten kivikirkkojen historiaa ajan tasalle. Viimeisin julkaisu on Ruotsissa ilmestynyt Finlands medeltidastenkyrkor vuodelta 2020.
Glossa ry päätti myöntää kunnianmaininnan Hiekkaselle kiitoksena pitkäaikaisesta tutkimustyöstä, joka on päässyt myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Hiekkasen teoksia kivikirkoista pidetään nykyään alansa perusteoksina. Tutkimustulokset ovat myös herättäneet keskustelua myös tutkimusyhteisön ulkopuolella ja luoneet valoisampaa kuvaa Suomen keskiajasta jylhine kivikirkkoineen.
Finlands medeltidshistoria, särskilt från och med den senare hälften av 1300-talet, är i huvudsak skriven på svenska. Den främsta anledningen härtill är den lag för städer som togs i bruk i det svenska riket efter år 1350, dvs. Magnus Erikssons stadslag (MESL). Stadslagen fastställde att alla juridiska dokument i fortsättningen ska utarbetas på svenska. Det finns därmed rikligt med gamla dokument gällande Finland på svenska som kan utnyttjas i såväl historisk som språkhistorisk forskning och undervisning. Många av dessa dokument har på senare tid blivit lätt tillgängliga tack vare digitalisering. Däremot råder det dessvärre brist på personer som kan läsa och tolka ursprungligen handskrivna texter på medeltidssvenska och som dessutom är insatta i texternas samhälleliga, kulturella och rättsliga kontext. Detta faktum utgör bakgrunden till ett pågående projekt mellan läroämnet nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. I det följande presenterar vi detta projekt där Stockholms stads tänkeböcker spelar en central roll.
Vad är tänkeböcker
Benämningen tänkebok är en lätt försvenskning av det medellågtyska ordet denke[l]bôk som avser ursprungligen en viss typ av stadsböcker i de nordtyska städerna. Dessa har varit mönstergivande för de svenska tänkeböckerna. Trots de nordtyska förebilderna är de svenska tänkeböckerna svenska originaltexter, inte översättningar från tyska. I svensk tappning avser tänkeböckerna protokoll och minnesanteckningar skrivna vid rådstugurätten på olika håll i det senmedeltida och tidigmoderna Sverige. I vårt projekt fokuserar vi på Stockholms stads tänkeböcker men förutom Stockholm finns det svenska tänkeböcker bevarade exempelvis från Kalmar, Arboga och Jönköping. Även i Finland har man använt ett motsvarande system där städernas rådstugurätter har protokollfört sina beslut. Några finländska tänkeböcker har inte bevarats i sin helhet. Utifrån ett annat medeltida dokument (DF-nummer 2816) är det ändå uppenbart att man i Åbo har använt motsvarande rättsprotokoll i mitten av 1400-talet. Ett kort fragment av ett lokalt rättsprotokoll från Raumo har även bevarats från början av 1500-talet (Lähteenoja 1947; Salonen 2009, 29–30).
För Stockholms del skrevs protokollen i tänkeböckerna vid stadens rådstugurätt. Närvarande i rådstugan var stadens råd som bestod av borgmästaren och ett antal rådmän. Fogden på Stockholms slott agerade ordförande. Centrala aktörer i rådstugan var stadsskrivare som konkret skrev ner de texter som möter oss i tänkeböckerna.
Den äldsta bevarade tänkeboken från Stockholm är daterad till 1474. Det är troligt att några ännu äldre band har funnits men gått förlorade (Moberg 2010:109). De stockholmska tänkeböckerna sträcker sig tidsmässigt ända till 1660-talet. I språkhistorisk beskrivning handlar det därmed om en period från yngre fornsvenska till äldre nysvensk tid, under vilken det svenska språket genomgick en rad genomgripande förändringar, inte minst vad gäller exempelvis förenkling av kasussystemet och stabilisering av ledföljden (Pettersson 2005).
Det är inte enbart i beskrivningen av språkets förändring som tänkeböckerna är relevanta. Det långa tidsspannet från 1400-talet till 1600-talet gör att Stockholms stads tänkeböcker är en central källa till vår kännedom om verksamheten i rådstugan och det omgivande stadssamhället under flera århundraden. Stockholms stads tänkeböcker hör inte till de allra äldsta svenska tänkeböckerna, men genom sitt omfång och sin detaljrikedom räknas de till de mest betydelsefulla (Moberg ibid.).
Det är en hel del personer och platser som nämns vid namn i tänkeböckerna. Medeltidens stockholmare bestod av en relativt heterogen grupp och detta syns även i tänkeböckerna. Det vistades många mer eller mindre tillfälliga besökare i Stockholm, t.ex. tyska köpmän och soldater, och finska drängar och pigor. Därför är det naturligt att många av de namngivna personerna i tänkeböckerna är just finländare som på olika vis var inblandade i rådstuguprocesser. De kunde vara delaktiga i t.ex. våldsbrott, parter i arvstvister eller husköp, men de kunde även nämnas i samband med bl.a. administrativa ärenden och vittnesmål. Därför är tänkeböckerna också en central källa till vår kännedom om finländarnas förehavanden i den dåtida huvudstaden. Det är de ställen i tänkeböckerna där Finland, någon del av Finland eller någon finländare nämns som vårt projekt går ut på.
I det följande presenterar vi först närmare Stockholms stads tänkeböcker som material i vårt projekt, varefter vi övergår till den kurs som utgör kärnan i det aktuella projektet.
Stockholms stads tänkeböcker some material
De bevarade tänkeböckerna från Stockholm sträcker sig över en period på närmare två hundra år, vilket innebär att de utgör en ansenlig textmängd. Handskrifterna bevaras på stadsarkivet i Stockholm. Storleksmässigt motsvarar de ett på höjden vikt A4-ark (s.k. kvartoformat), vilket är ett vanligt format på handskrifter vid städernas råd. Från medeltiden, dvs. från tiden före reformationen och Gustav Vasas regeringstid har det till våra dagar bevarats 11 tänkeböcker, som omfattar åren 1474–1500, 1504–1508 och 1511–1520. Vårt projekt handlar i första hand om medeltida tänkeböcker.
Innehållet i en tänkebok är kronologiskt disponerat så att de rättsfall som behandlats i rådstugan under en och samma dag har protokollförts efter varandra i boken. Många rättsfall återupptogs till behandling flera gånger under en längre tid vilket gör att en forskare som vill följa med ett visst fall ska söka fram det vid flera datum i en tänkebok. De originala tänkeböckerna innehåller dessvärre inte något person- eller ortnamnsregister som kunde underlätta sökningen. Vi saknar exakta uppgifter om hur många rättsfall som har behandlats i rådstugurätten i Stockholm och hur många separata behandlingsgånger som finns i tänkeböckerna. Antalet uppgår i vilket fall som helst till tiotusentals.
De i rådstugurätten behandlade rättsfallen har huvudsakligen nedskrivits alla som separata avsnitt som inleds med datering. I samband med dagens första rättsfall anges datumet vanligtvis på latin, t.ex. sabbato ante Marie Magdalene (lördagen före heliga Maria Magdalenas helgdag). I anslutning till de övriga rättsfallen under samma dag hänvisas enbart till denna latinska datumangivelse genom uttrycket eadem die (samma dag). Om varje rättsfall finns kortfattat antecknat centrala uppgifter, exempelvis i brottmål vem som anklagade vem och för vad. I slutet fastställs vilken dom rätten har fällt, exempelvis böter eller dödsstraff, i fall den anklagade konstaterades vara skyldig till det aktuella brottet. Bild 1 visar ett tänkeboksdokument i original.
Bild 1. Rådet i Stockholm dömde N att han hade gjort sig skyldig till stöld. Dokumentet har signumet DF 4352 i databasen Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/document/4352). På bilden är dokumentet i original i Stockholms stads tänkeböcker, SE/SSA/0091 A 4, 1489–1491 (s. 372) i samlingarna vid Stockholms stadsarkiv. I marginalen till vänster står uttrycket pie memorie som är en vanlig anteckning om dödsstraff på latin.
Det är inte en enkel uppgift att läsa handskrivna tänkeböcker. Skrivarna har använt sig av många förkortningar och handstilen i den snabbt nedskrivna texten kan inte alltid tydas utan svårighet. Kunskaper i paleografi kommer till nytta vid läsning av tänkeböcker. Ibland är syntaxen osammanhängande och elliptisk och ortografin kännetecknas av mycket variation. Av dessa anledningar lämpar sig tänkeböckerna inte som material på grundstudienivå.
Som stöd i läsningen av handskrivna tänkeböcker kan man använda editionsserien Stockholms stads tänkeböcker som består av ett tjugotal band, varav de fem första banden innehåller medeltida tänkeböcker. Det första bandet som innehåller dokument från år 1474–1483 publicerades år 1917 av Hans Hildebrand. De editerade tänkeböckerna gör att dessa texter lättare kan introduceras på olika kurser i svenskämnet och historieämnena. Editionsarbetet pågår fortfarande och nu har forskarna kommit till det tidigmoderna materialet från 1600-talet (se Stockholms stadsarkiv). På bild 2 ser vi samma dokument editerat som bild 1 visade i original.
Bild 2. Här är samma dokument (DF 4352) editerat och i en lättare läsbar form. GottfridCarlsson (red.), Stockholms stadsböcker från äldre tid. Andra serien, Tänkeböcker 2, 1483–1492. Stockholm 1944, s. 521.
Finlädskt perspektiv: FMU och DF
I vårt projekt ligger fokus på de ställen i tänkeböckerna som har anknytning till Finland eller finländare. En stor del av de rådstuguprotokoll från Stockholm som finländare eller Finland förekommer i finns sammanfattade och publicerade i storverket Finlands medeltidsurkunder (FMU) av Reinhold Hausen (utarbetat 1910–1935). I denna publikationsserie har Hausen, dåvarande direktör för statsarkivet i Helsingfors, editerat alla dittills kända medeltida dokument som handlar om Finlands område eller finländare, dvs. mycket annat än enbart tänkeboksdokument. I sin helhet består FMU av åtta band med närmare 7000 dokument som handlar om det medeltida Finland.
Reinhold Hausens arbete med FMU gick ut på att han skrev sammanfattningar på alla dokument med anknytning till Finland och finländare och i många fall finns hela dokumentet och tillhörande uppgifter att läsa i FMU. Dessa sammanfattningar kallas regester (ty. Regesten, medeltidslat. regestum, senlat. regesta) (SAOB). I en regest anges kort det huvudsakliga innehållet samt person- och ortnamnen i ett originaldokument.
Vad gäller Stockholms stads tänkeböcker förhåller det sig ändå annorlunda i fråga om regester och dokument i FMU. Eftersom alla medeltida tänkeböcker från Stockholm inte var editerade då FMU publicerades, har Hausen inte kunnat kopiera dokument rörande Finland genom att utnyttja färdiga editioner. Därför har han tyvärr inte publicerat alla tänkeboksdokument i sin helhet utan endast sammanfattat dem på några få rader i FMU med hänvisning till originalet. De kortfattade tänkeboksregesterna är också mycket annorlunda än de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Hausen har nämligen ofta blandat tidig 1900-talssvenska med medeltidssvenska, ibland med direkta citat från originalet. Detta gör att tänkeboksregesterna rent språkligt inte utan vidare är av hög kvalitet. Denna brist till trots har Hausens edition varit av central betydelse för finländsk medeltidsforskning, eftersom Hausen i alla fall på detta sätt har lyckats göra innehållet tillgängligt för exempelvis dagens historiker och släktforskare. På bild 3 har vi dokument DF 4352 i Hausens FMU (jämför med bilderna 1 och 2).
Bild 3. Här är samma dokument (DF 4352) editerat i Reinhold Hausen (red.), Finlands medeltidsurkunder V, s. 304. Längst ner finns Hausens hänvisning till originalkällan.
Hausens FMU är tillgänglig endast i bokform, och de utsålda volymerna har länge varit svåra att få tag på. Då olika källdatabaser började bli vanligare på 1990-talet, tog Riksarkivet i Finland initiativet till att göra en egen databas av FMU genom att skanna och publicera dess innehåll. Databasen fick namnet Diplomatarium Fennicum (DF). Detta projekt som pågick i början av 2000-talet finansierades av Finska Kulturfonden. Tekniskt sett blev databasen dock fort omodern och i slutet av 2010-talet genomgick den en omfattande teknisk uppdatering och modernisering inom ramen för ett annat projekt som finansierades av Konestiftelsen. Under projektet blev det klart att Hausens edition saknar en del numera kända medeltida dokument och DF utökades med ett antal sådana dokument. För båda projekten se diplomatariets webbsidor. I bild 4 ser vi nu dokument 4352 i databasen DF.
Bild 4. Här är samma dokument (DF 4352) som det ser ut i databasen Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/document/4352).
Den moderniserade DF-databasen kunde dock inte kompletteras till alla delar i det senare projektet. För tänkeböckernas del innebär det främst två problem. För det första saknas det fortfarande i både FMU och DF en del medeltida tänkeboksdokument inklusive regester som handlar om finländare och Finland. För det andra innehåller FMU och följaktligen DF sådana regester som inte kvalitativt uppfyller dagens krav, särskilt ur språklig synpunkt. Ofta finns själva tänkeboksdokumentet inte att läsa i samband med regesten i dessa fall.
Stockholms stads tänkeböcker har använts i ytterst liten utsträckning i språkhistorisk forskning i Finland, men finska historiker har hänvisat till materialet (Lamberg 2001; Salonen 2009). I Sverige har tänkeböcker forskats mera även ur språkets synpunkt (t.ex. Svanlund 1988; Moberg 1989 och 2010; Carlquist 2000; Pettersson 2017).
Tänkeböckerna utgör en mångsidig resurs. Textprov ur dem används ofta som exempel på medeltidssvenska på kurserna i språkhistoria vid finländska universitet. Texterna innehåller yrkesbenämningar, person- och ortsnamn, ord på vardagliga föremål, dialog och inslag på tyska, finska och latin. Även deras morfologi och syntax inspirerar till diakrona studier av språkets förändring. I historieämnena är tänkeböckerna välkända resurser inom såväl samhälls-, kultur- som rättshistoria. Vi – nordister och historiker – är intresserade av samma texter och kan hjälpa varandra att få mer utav dem genom samarbete. Denna tanke var startskottet till planeringen av vårt projekt Hur editerar man gamla dokument? – Stockholms stads tänkeböcker och vår kurs med samma namn.
Projektet
Trots Hausens gedigna arbete med FMU finns det ett relativt stort antal rådstuguprotokoll från Stockholm som är intressanta ur finländskt perspektiv men som saknas i FMU. I vårt projekt vill vi för det första kartlägga vilka dessa protokoll är och för det andra utöka Diplomatarium Fennicum med dem. På detta sätt kan vi fylla luckor i finländsk historieskrivning och bidra med nytt material till det finländska diplomatariet. En tredje del av projektet är den kurs som beskrivs i det följande.
I projektet utgör kursen den konkreta kärnan, inom vilken studenterna arbetar med tänkeboksmaterialet. Kursen är avsedd för studenter i nordiska språk och historieämnen. De deltagare som studerar nordiska språk som huvudämne har avlagt en kurs i svensk språkhistoria tidigare, men historiestuderandena har nödvändigtvis inga förkunskaper i äldre svenska. Kursen inleds därför med en introduktion till svensk språkhistoria med huvudvikt på tänkeböckernas tidevarv. Den språkhistoriska delen följs av en inblick i medeltidshistoria med fokus på rättsliga system och traditioner i det dåtida Sverige.
Att öka deltagarnas kännedom om FMU och DF är ett givet inslag i kursens initialskede. På samma gång lär sig studenterna, vilka olika faser som ingår i utarbetning av en källedition. Ett centralt syfte med kursen är för det första att förbättra studenternas färdighet att läsa och förstå äldre icke editerad svenska där t.ex. syntax och ortografi innehåller rikligt med variation.
För det andra hör det till kursens syfte att kunna utöka antalet dokument i DF-databasen och göra dem tillgängliga för forskare och allmänheten. Att leta fram dokument som handlar om finländare och Finland är därför ledstjärnan under kursen. Kursdeltagarna får i uppgift att gå igenom ett antal sidor i en editerad tänkebok och anteckna varje rättsfall med finländsk anknytning och kontrollera om det redan nämns i FMU. De dokument som Hausen inte upptar i FMU arbetar studenterna sedan vidare med, dvs. man skriver regester för att kunna inkludera dem och respektive dokument i diplomatariet.
För det tredje bidrar kursen till att förbättra kvaliteten hos de tänkeboksdokument som finns i DF-databasen. Som konstaterat är tänkeboksregester inte lika utförliga och språkligt enhetliga som de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Det vore givetvis viktigt att alla regester är av samma kvalitet. Genom att utarbeta nya regester för tänkeboksdokument kan vi skilja mellan edition och regest på samma sätt som i andra editerade dokument, vilket är ett välkommet tillägg i DF-databasens innehåll. Att veta vad en regest har för funktion och hur man skriver sådana är relevant på kursen. Varje kursdeltagare får skriva regest till fem rättsfall. Regesterna skrivs i detta skede på finska. Tanken med finskspråkiga regester är att kunna nå en större publik och tillgängliggöra innehållet bättre för dem som använder DF, t.ex. finska släktforskare. Det finns ingen skrivtradition på finska vad gäller denna texttyp och därför har vi som en del av kursen skisserat riktlinjer för själva skrivandet. En genomgång av de redan existerande svenska regesterna ingår i de framtida planerna.
Kursen har hittills ordnats två gånger. På kursen är vi två lärare varav den ena är nordist och den andra historiker. Vid sidan om kontaktundervisning har individuell handledning haft en framträdande roll. Tänkeböckerna är utan vidare ett krävande material, såväl språkligt som innehållsmässigt. Det är under handledningen vi lärare och studenterna kan fördjupa oss i enstaka rättsfall, deras språk och händelseförlopp. Tillsammans kan vi också lösa problem vad gäller exempelvis ordförråd eller individer i tänkeböckerna. Man kunde likna handledningen vid någon sorts detektivarbete. Å andra sidan är vi ibland tvungna att konstatera att ett visst textställe inte låter sig tolkas entydigt, vilket kan bero på antingen språket eller innehållet. Av både handledarna och studenterna kräver handledningen – och kursen i sin helhet – vilja att ta itu med sådana frågor där utgången inte alltid är säker. Därför är kursen både utmanande och givande på samma gång.
Vi höll den första kursen under hösten 2018. Redan då var det uppenbart att en studieresa till Stockholm och stadsarkivet skulle behövas för att kunna se tänkeböcker i original och jämföra editionen med de handskrivna texterna. För detta ändamål beviljades vi ett resestipendium från Kulturfonden för Sverige och Finland. I den andra kursen (hösten 2019) ingick tack vare detta stöd ett studiebesök i Stockholm och stadsarkivet. På detta sätt konkretiserades mycket av det som vi hade analyserat på lektionerna och handledningen. För tillfället (våren 2022) pågår kursen för tredje gången och en studieresa till Stockholm ingår i planerna.
Avslutning
Det projekt som vi här har beskrivit är ett exempel på lyckat samarbete mellan studenter och lärare i olika humanistiska ämnen, dvs. nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. Våra studenter samarbetar kring tänkeböckerna och blir tillsammans bättre på att förstå deras språk och innehåll. De har hittills lyckats finna flera dokument som inte ingår i FMU och DF och därmed är studenternas insats central för utvecklingen och utvidgningen av DF. De har analyserat ett utmanande textmaterial och utarbetat regester av god kvalitet. Småningom ska deras regester publiceras i diplomatariet. Studenternas arbetsinsats har varit avgörande på det sättet att vi nu vet att det i Stockholms stads tänkeböcker finns sådant material som handlar om Finland och finländare och som inte varit känt tidigare genom FMU. Arbetet med detta material fortsätter på kommande kurser inom projektet.
Det är dock klart att utvecklingen och kompletteringen av DF i ett längre perspektiv bör bygga på en stabil finansiering, inte enbart på studentprestationer. En standardisering av regester som texttyp och en revidering av de redan existerande regesterna är två områden som skulle kräva åtgärder. Likaså ska de regester som nu är skrivna på finska översättas till såväl svenska som engelska som båda ingår i språkmenyn i DF-databasen.
Litteratur
Originalkällor
Stockholms stads tänkeböcker (SE/SSA/0091 A 4, 1489–1491). Stockholms stadsarkiv. Stockholm.
Tryckta källor
Stockholms stads tänkeböcker 1474–1483. Ser. 2:1. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Emil Hildebrand. Stockholm. 1917.
Stockholms stads tänkeböcker 1483–1492. Ser. 2:2. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Gottfrid Carlsson. Stockholm. 1944.
Carlquist, Jonas, 2000. Och war thetta huss lagbudit, lagstondit och hembudith. Om husköp och formelartat språkbruk i Stockholms stads tänkeböcker. I: Edlund, Lars-Erik (red.): Studier i svensk språkhistoria 5. Förhandlingar vid femte sammankomsten för svenska språkets historia Umeå 20–22 november 1997. S. 101–116.
Lamberg, Marko, 2001. Dannemännen i stadens råd. Rådmanskretsen i nordiska köpstäder under senmedeltiden. Stockholm: Stockholmia förlag.
Lähteenoja, Aina, 1947. Rauman tuomiokirjojen katkelmia vuosilta 1504, 1569, 1598 ja 1599. Historiallinen Arkisto 52. S. 47–108.
Moberg, Lena, 1989. Lågtyskt och svenskt i Stockholms stads medeltida tänkeböcker. Niederdeutsch und Swedisch in Stockholms mttelalterlichen Gedenkbüchern. Acta Academiae Regiae Gustavi Adolphi 58. Stockholm. Stockholms universitet.
Moberg, Lena, 2010. Stockholms stads medeltida tänkeböcker. I: Larsson, Inger m.fl. (red.): Den medeltida skriftkulturen i Sverige. Genrer och texter. Sällskapet Runica et Mediævalia och Stockholms universitet. Stockholm. Scripta maiora 5. S. 108–122.
Pettersson, Gertrud, 2005. Svenska språket under sjuhundra år. En historia om svenskan och dess utforskande. Lund: Studentlitteratur.
Pettersson, Theresia, 2017. Stockholms stads tänkeböcker. Funktionell texthistoria 1476–1626. Stockholm Studies in Scandinavian Philology. New Series 66.
Salonen, Kirsi, 2009. Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus. Suomalaisten rikkomuksista keskiajalla. Historiallisia Tutkimuksia 249. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Svanlund, Jan, 1988. När biff-regeln blev regel. Den moderna bisatsordföljdens utveckling som den speglas i Stockholms tänkeböcker. I: Eriksson G. – Svanlund, Jan: Två studier i äldre nysvensk syntax. Meddelanden från institutionen för nordiska språk vid Stockholms universitet 27. Stockholm. S. 31-55.
Vuosi vaihtuu ja tämä tarkoittaa uutta hallitusta. Glossa ry:n syyskokouksessa 9.12.2021 valittiin uusi hallitus ja järjestäytymiskokous pidettiin 10.1.2022. Edellisvuoden puheenjohtaja Sanna Supponen valittiin jatkamaan puheenjohtajana.
Uusia hallituksen jäseniä ovat Jyrki Nissi, Aino Liira, Taneli Puputti, Petra Uusimaa sekä Ella Sahivirta. Yhdistyksen toiminnantarkastajina vuonna 2022 toimivat Kirsi Kanerva ja Olli Lampinen-Enqvist.
Tältä uusi hallitus näyttää tammikuun järjestäytymiskokouksen jälkeen:
Sanna Supponen, FM (HY), puheenjohtaja
Anita Geritz, FM (HY), varapuheenjohtaja
Taneli Puputti, FM (JY), tiedottaja
Aino Liira, FT (TY)
Jyrki Nissi, FT (TaY)
Lauri Ockenström, FT (JY)
Henna Paasonen, FM (HY)
Saku Pihko, FM (TaY)
Kirsi Salonen, FT, OTT (TY)
Varajäsenet:
Tia Niemelä, FM (HY), taloudenhoitaja
Ella Sahivirta, TM (HY), sihteeri
Antti Ijäs, FM (HY)
Petra Uusimaa, FM (OY), Glossae-blogin päätoimittaja
Glossa kiittää vuoden 2021 hallitusta ja erityisesti väistyviä hallituslaisia työpanoksestaan, sekä toivottaa uudet hallituslaiset lämpimästi tervetulleeksi uudet jäsenet.
Glossan syksyn 2021 viimeisessä esitelmäillassa 25.11. perehdyttiin FT Miikka Tammisen johdolla keskiaikaisten hirviöiden kiehtovaan maailmaan. Hirviöt herättivät keskiajalla laajaa kiinnostusta ja hirviöiden luonnetta, alkuperää ja suhdetta ihmiskuntaan käsiteltiin monenlaisissa kirjoituksissa. Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) -kirjaansa perustuvassa esitelmässä Tamminen kävi läpi kirjavan joukon hirviöistä kertovia keskiaikaisia lähteitä.
Hirviöt ja Raamattu: mitä hirviöt olivat ja mistä ne tulivat?
Keskiaikaisessa maailmankuvassa elolliset olennot voitiin jakaa kolmeen ryhmään: ruumiillisiin, kuolevaisiin eläimiin; ihmisiin, joilla oli toisaalta kuolevainen ruumis, toisaalta kuolematon sielu; sekä yliluonnollisiin henkiolentoihin. Keskiajan hirviöitä löytyi jokaisesta näistä kolmesta ryhmästä, minkä lisäksi jopa kasvi- ja kivikunnasta saatettiin erottaa hirviömäisiä lajeja.
Aadam ohjeistaa tyttäriään eri hirviöiden syntymää aiheuttavista kasveista. Beinecke MS 404, f. 113r (Yale University). Kuva: Yale University Library.
Keskiajan usko hirviöihin perustui Raamattuun, jonka kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä mainittiin mm. jättiläiset, seireenit, onokentaurit ja lohikäärmeet. Raamatun lisäksi monet esikristilliset klassiset auktorit viittasivat erilaisiin hirviöihin – nämä antiikinaikaiset hirviökuvaukset muovasivat myös keskiaikaista maailmankuvaa.
Keskiajan teologit jäivät kuitenkin pohtimaan hirviöiden alkuperää – mistä hirviöt, erityisesti ihmismäiset hirviörodut, olivat peräisin? Tähän Raamattu ei tarjonnut yksiselitteistä vastausta, vaan selityksiä keksittiin useita. Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksiin pohjautuen yleiseksi konsensukseksi muodostui, että mikäli hirviörotuja oli olemassa (Augustinus oli valmis tätä epäilemään), olivat ne erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta osa ihmiskuntaa ja polveutuivat Aadamista, kuten kaikki muutkin ihmiset.
Tarkempaa selitystä sille, miten hirviöt olivat syntyneet, etsittiin eri raamatunkohdista. Yhden näkemyksen mukaan Kainista, ihmiskunnan ensimmäisestä murhaajasta, tuli kaikkien hirviöiden esi-isä Jumalan merkittyä tämän (1. Moos. 4:10-15). Toisen selityksen mukaan hirviöt polveutuivat suuren vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojanpoika Kanaanista, jonka pojalleen Haamille vihastunut Nooa kirosi (1. Moos. 9:20-27). Keskiajan lähteistä löytyy lisäksi varsinaisen Raamatun kaanonin ulkopuolisia selityksiä: eräs käsikirjoitus kuvaa esimerkiksi, miten Aadam varottaa tyttäriään syömästä tiettyjä yrttejä. Tyttäret eivät kuitenkaan kuuntele tai muista varoitusta, syötyään yrttejä synnyttävät niiden vaikutuksesta erilaisia hirviöitä.
Hirviöt pyhimystarinoissa ja lähetystyön kohteena
Pyhä Kristoforos, ikoni 1600-luvulta. Byzantine & Christian Museum (Ateena), ΒΧΜ 01571 Kuva: Wikimedia commons.
Pyhimystarinoissa hirviöt saattoivat esiintyä yhtä lailla pahan edustajina kuin tarinoiden sankareina. Monissa pyhimystarinoissa esiintyy lohikäärme – tämä oli yleensä allegorinen kuva paholaisesta, jota vastaan pyhimys elämässään kamppaili. Pyhä Kristoforos puolestaan on esimerkki hyvästä hirviöstä: yleisen uskomuksen mukaan tämä pyhimys oli niin kutsutun koirapäisten tai koirankuonolaisten rodun edustaja.
Koirankuonolaisilla oli keskiaikaisissa lähteissä erityinen rooli lähetystyön kohteena olevana hirviönä. Tunnettu esimerkki tästä on munkki Ratramnuksen 800-luvulla laatima vastaus pohjoisessa lähetystyötä tekevän Rimbertin kysymykseen, mitä tehdä mikäli hän kohtaisi koirankuonolaisia. Tuliko tällaiset hirviötkin käännyttää ja kastaa kristinuskoon? Vastauksessaan Ratramnus perustelee, että koska koirankuonolaiset vaikuttavat olevan rationaalisia olentoja (esimerkiksi sen perusteella, että käyttävät vaatteita), on näillä kuolematon sielu ja heidätkin on otettava lähetystyön piiriin. Lähetystyön ulottaminen periaatteessa myös hirviörotuihin toimi osoituksena kristinuskon universaalista lähetysasenteesta: evankeliumi koski kaikkia ihmisiä ulkomuodosta riippumatta.
Kartat, maailmanihmeet ja matkakertomukset
Monissa käsikirjoituskokonaisuuksissa kertomukset hirviöistä asettuivat laajempaan keskiaikaista maailmanhahmotusta kuvaavaan kontekstiin: raamatuntekstien ja -kommentaarien perään saatettiin usein liittää maailmankarttoja ja niiden oheen mainintoja tai listoja hirviöistä. Monesti hirviöt paikannettiin nimenomaan tunnettujen maailmanosien rajoille ja niiden tuolle puolen – hirviöt merkitsivät uhkaavaa tuntematonta, jota käsiteltiin hirviöitä kuvailemalla, kategorisoimalla ja selittämällä. Hirviöillä saatettiin myös merkitä kartoissa vaarallisia alueita, kuten riskialttiita merireittejä.
Yksijalkaisten hirviöiden ajateltiin suojaavaan jalallaan itseään auringonpaahteelta. BNF. Département des Manuscrits. Français 2810, f. 29v (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia commons.
Hirviökuvauksia löytyy myös maailman tai idän ihmeitä kuvailevassa kirjallisuudessa. Kaukaisten ja eksoottisten maiden hirviöitä saattoivat poikkeavan ulkomuodon sijaan leimata poikkeavat, ”hirviömäiset” tavat. Tällaisia olivat esimerkiksi ”vaimonantajien” rotu, jonka tapana oli lahjoittaa kaikille maassaan vieraileville vaimon. Myös ruokailutottumukset saattoivat tehdä kansasta keskiajan lähteissä hirviöitä – tällaisia olivat esimerkiksi käärmeen- ja kilpikonnansyöjät. Näissä teksteissä hirviöiden ja heidän hirviömäisten tapojen oli tarkoitus huvittaa ja ihmetyttää eurooppalaista lukijaa. Samalla tekstit kuitenkin rajasivat, mikä oli normeista poikkeavaa, paheellista eli ”hirviömäistä” käytöstä, vastakohtana lukijan oman yhteisön ihanteille. Samaten keskiaikaisissa bestiaareissa eli eläinkirjoissa hirviöiden ja eläinten kuvaukset sisälsivät usein moralisoivia piirteitä – esimerkiksi seireenit edustivat paheellisia naisia.
1200-1300-luvuilla Euroopasta tehtiin yhä enemmän kaukomatkoja itäisiin maailmankolkkiin, jotka olivat tulleet lukijoille aiemmin tutuksi juuri maailman- ja idän ihmeitä kuvaavasta kirjallisuudesta. Moni matkalainen odotti löytävänsä matkoillaan hirviöitä mutta joutui pettymään. Euroopassa heidän julkaistuja matkakertomuksiaan saatettiin arvostella siitä, ettei niissä esiintynyt hirviöitä – esimerkiksi Marco Polon kertomusta pidettiin epäuskottavana, koska siinä mainittiin ainoastaan yksi kannibaalikansa. Sen sijaan Mandevillen fiktiiviset matkakertomukset tuntuivat lukijoista uskottavammalta, koska niistä piirtyi tuttu kuva kaukomaista hirviöiden asuttamana.
Hirviöt ja keskiajan tieteellinen maailmankuva
Keskiaikaisissa ensyklopedisissa, luonnonfilosofisissa ja lääketieteellisissä kirjoituksissa hirviöt tulivat osaksi myös keskiaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Keskiaikaisesta ilmastoteoriasta ja humoraaliopista muodostui luonteva selitys sille, miksi tietyissä maailmankolkissa oli hirviöitä. Ilmaston ajateltiin vaikuttavan ihmisen sisällä olevaan nestetasapainoon, mikä muovasi sekä ihmisen sisäisiä että ulkoisia piirteitä. Keskiajan lähteissä maapallo jaettiin ilmastovyöhykkeisiin, joista eurooppalaiset asustivat lauhkealla ja nestetasapainon kannalta ihanteellisella alueella. Ääri-ilmasto – kuten liiallinen kuumuus – puolestaan synnytti hirviöitä. Esimerkiksi Albertus Magnus selitti tällä etiopialaisten ominaisuuksia: koska etiopialaisten ruumiinlämpö oli liian korkea, siemenneste ”kiehui” hedelmöityksessä, ja tämä selitti Albertuksen mukaan sekä etiopialaisten ulkonäön että ”nokkelan mutta pelokkaan” luonteen.
Keskiajan ilmastoteoriaa heijastui rasistisiin ja epäinhimillistäviin tulkintoihin hirviöistä. Esimerkiksi Benoit de Sainte-Maure (n. 1150) kuvasi lauhkealla ilmastovyöhykkeellä asuvia ihmisiä kauniiksi ja viisaiksi, mutta kirjoitti etelässä elävän ”mustia, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä hirviöitä” joilla ei ollut järkeä eikä moraalia ja jotka voitiin tappaa kuin eläimet. Tämä poikkesi merkittävästi monien teologien näkemyksestä, jonka mukaan ihmismäisillä hirviöillä oli järki ja kuolematon sielu.
Hirviöt esiintyivät keskiajalla hyvin monenlaisissa lähteissä, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi runoissa, saarnoissa, kuvataiteessa ja heraldiikassa. Lähteistä ei muodostu yhtenäistä keskiaikaista käsitystä hirviöistä, vaan niiden alkuperästä ja rationaalisuudesta oli erilaisia, ristiriitaisia näkemyksiä. Myös hirviöitä oli monenlaisia: luonnollisia ja yliluonnollisia, inhimillisiä ja eläimellisiä, omia rotujaan ja satunnaisia epämuodostuneina syntyneitä yksilöitä. Joissain lähteissä hirviöt esitettiin lähtökohtaisesti pahoina, toisissa neutraalimpana. Kaikkia hirviöitä yhdisti epämääräisyys – hirviö ei ollut helposti määriteltävissä eikä sopinut mihinkään muuhun kategoriaan. Latinan sana hirviöille, monstrum, on laajempi ja vähemmän negatiivisesti latautunut kuin suomen ”hirviö”. Se myös sisältää ajatuksen hirviöistä Jumalan asettamana merkkinä – esimerkiksi epämuodostuneena syntynyt lapsi voitiin tulkita Jumalan lähettämänä enteenä tai varoituksena.
Kiinnostus hirviöihin jatkui uudelle ajalle, ja yksittäisten hirviöiden suosio saattoi silloin yllättäen jopa kasvaa. Esimerkiksi keskiajalla vain harvakseltaan mainittu ”kurkimies” löytyy monesta 1600-luvulla julkaistusta uutislentolehtisestä tai -pamfletista. Pikkuhiljaa kurkimiehen kuvaukset muuttuivat: kurkipäisestä miehestä tuli pitkäkaulainen mies, joka myöhemmissä julkaisuissa muuttuikin kamelinpäiseksi hirviöksi. Myös uuden ajan lähteissä hirviöiden merkitys säilyi moninaisena, kunnes 1700-luvulle siirryttäessä kiinnostus hirviöihin alkoi hiipua.
Glossalaiset voivat ostaa Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) vuoden 2021 loppuun asti alennushintaan – lisätietoja: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=119.
Glossan syksyn toinen esitelmäilta pidettiin keskiviikkona 27.10.2021 Zoomin välityksellä. Esitelmän piti FT Sara Norja otsikolla “Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana”. Norja käsitteli tuoreessa väitöstutkimuksessaan kaikkia seitsemää teoksesta The Mirror of Alchemy (MoA) säilynyttä käsikirjoituskopiota. MoA perustuu latinankieliseen teokseen Speculum alchemiae, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Esitelmässä käsiteltiin erityisesti yhtä versiota MoA:sta. Käännöksenä MoA on myös esimerkki tieteen kansankielistymisestä. Esitelmässä keskityttiin nimenomaan keskiajan alkemiaan, vaikka alkemia on tunnettu myös eri aikoina.
Alkemialla on pitkä historia. Se oli tunnettua jo muinaisessa Egyptissä. Sitä voidaankin pitää yhtenä varhaisimpana kokeellisista tieteenaloista, vaikka nykyään sen katsotaan kuuluvan pseudotieteisiin. Norjan esitelmässä näyttämässä tekstinkatkelmassa MoA:sta todetaankin “alchemy is science”. Alkemia oli osittain kemian esiäiti; se oli käytännönläheistä ja sitä voidaan pitää muutosten ja materian luonteen tieteenalana.
Alkemiassa haluttiin tehdä kultaa muista vähemmän jaloista metalleista viisasten kiven avulla. Alkemia ei ollut ainoastaan lyijyn muuttamista kullaksi, vaikka tämäkin oli osa sitä. Alkemiaa pidettiin myös parannuskeinona sekä elämän pidentäjänä. Tosin kuolemattomuutta ei tavoiteltu, sillä se nähtiin epäkristillisenä pyrkimyksenä.
Vaikka Norja kutsui alkemiaa tieteeksi hän korostaa, ettei alkemiaa opetettu keskiajalla yliopistoissa, kuten teologiaa ja lääketiedettä. Tieto levisi teksteinä sekä mestarilta oppipojalle. Tästä huolimatta alkemian harjoittajat olivat usein yliopistokoulutettuja. Tämä näkyi esimerkiksi alkemian skolastisissa piirteissä. Tällaisin piirteinä MoA:n osalta Norja nostaa esiin muun muassa perinteiden, erityisesti arvostettujen auktorien, sekä määritelmien tärkeyden.
Keskiajan alkemian keskeisenä teoriana toimi rikki-elohopea teoria, jonka mukaan kaikki metallit koostuivat rikistä ja elohopeasta. Näin ollen näiden kahden metallin suhteita muuttamalla voitiin valmistaa mitä tahansa metallia. Metalleja ei siis nähty samalla tavalla alkuaineina kuten nykyään. Keskiajalla tieteen kielenä toimi latina. MoA oli keskiajalla yksi merkki tieteen kansankielistymisestä. MoA on latinasta käännetty englanniksi, joten sen kautta voidaan tutkia myös tätä muutosta. Englannissa tiede alkoi kansankielistyä 1400-luvulla.
The Mirror of Alchemy
The Mirror of Alchemy (latinaksi Speculum alchemiae) -teosta Norja kuvaili alkemian käytännönläheiseksi alkeisoppaaksi. Sen eri käsikirjoituksia löytyy 1400-luvulta 1600-luvulle. Painettu versio teoksesta ilmestyi 1597. Vain kaksi käsikirjoista sijoittuu 1400-lukuun eli Englannin keskiaikaan. Speculum alchemiaesta tunnetaan puolestaan 35 käsikirjoituskopiota ja painettuja editioita vuosilta 1541, 1602, 1613 sekä 1702. Teos on laitettu Roger Baconin (noin 1214–1292) nimiin, mutta teoksen kirjoittaja on todellisuudessa anonyymi. Baconin laittaminen tekijäksi viittaa kuitenkin jo aiemmin esille tulleeseen auktorien merkitykseen: tekijäksi haluttiin joku tunnettu tieteentekijä. Teoksessa myös viitataan muihin auktoriteetteihin ja yleisesti filosofeihin.
Eri versiot MoA:sta ovat keskenään eri pituisia sekä käsialat vaihtelevat toisistaan. Norja on tutkimuksissaan selvittänyt käsikirjoitusten sanamäärät, jotka vaihtelivat noin 2400 sanasta aina 4100 sanaan. Osa kirjoituksista oli myös koristeellisempia kuin toiset.
Jean de Beguin, Les élémens de chymie, 1626 (3. painos), s. 84. Kuva: Internet Archive.
MoA sisältää esipuheen sekä 7 lukua. Ensimmäisessä luvussa määritellään alkemia, toisessa luvussa puolestaan metallit määritellään ominaisuuksiensa mukaan ja kolmannessa luvussa esitetään “kuusi johtopäätöstä”. Skolastinen vaikutus näkyy näissä luvuissa, koska määritelmät ovat niissä tärkeässä roolissa. Muissa luvuissa perehdytään viisasten kiven ainesten valitsemiseen, alkemistisen prosessin kulkuun, tarvittavaan astiaan ja uuniin, viisasten kiven vaiheisiin värien kautta sekä transmutaatioon eli metallien muuntamiseen jalompaan muotoon. Viimeisen eli transmutaatiota käsittelevän luvun lopussa on myös reseptimäinen osio sekä kuvauksia siitä, mikä on täydellisin aine.
Väitöskirjassaan Norja tutki eri versioita MoA:sta ja pystyi jakamaan ne neljään eri käännösversioon. Nämä käännökset olivat käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, joka sisältää esipuheen, käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, jossa ei ollut mukana esipuhetta, vuoden 1597 painettu editio sekä Theatrum Chemicum –kokoelmasta eli uudesta latinankielisestä painoksesta käännetty versio. Käännösten määrän Norja uskoo johtuvan siitä, että eri kääntäjät eivät olleet tietoisia muista käännösversioista.
Norja sai selville, että alkemistiset erikoistermit ovat useimmiten lainasanoja suoraan latinasta tai ranskan kautta käännettyinä. Tämän lisäksi löytyi kuitenkin germaanisiakin termejä. Moni keskeinen alkemian termi tuli osaksi englannin kieltä jo 1400-luvulla. Tällaisia olivat esimerkiksi elyxer eli eliksiiri, sulphour eli rikki sekä fixioun, joka tarkoittaa epävakaan aineen muuttamista kiinteään muotoon.
Keskeiset löydökset
Norjan tutkimuksen tuloksena The Mirror of Alchemy on nyt muidenkin tutkijoiden saatavilla. Norjan väitöskirja sisältää kaikkien neljän käännöksen editiot. Edition teksti on hyödyllistä myös sanastotutkimukselle, sillä se tuo esiin aiemmin tuntemattomia keskienglannin sanoja. Näitä sanoja ovat occultatyffed, joka tarkoittaa salattua sekä enterecyens, joka tarkoittaa mahdollisesti välimatkaa. Norjan tutkimus myös selvensi eri MoA:n tekstien välisiä suhteita osoittaen, että teoksesta oli luotu neljä eri käännöstä, ja asetti MoA:n myöhäiskeskiajan tieteen kansankielistymisen kontekstiin.
* * *
FT Sara Norjan (Turun yliopisto) väitöskirja ”Alchemy in the Vernacular: An Edition and Study of Early English Witnesses of The Mirror of Alchemy” on luettavissa verkossa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8448-0.
Glossan syksyn 2021 ensimmäinen esitelmäilta pidettiin tiistaina 28.9. klo 17 alkaen. Keväältä tuttuun tapaan tilaisuus järjestettiin verkossa Zoomin välityksellä. Englanninkielisen illan aiheena oli Bernard Clairvauxlainen, josta kertoi kaksi puhujaa: Professori Brian Patrick McGuire puhui kirjastaan Bernard of Clairvaux. An Inner Life ja TT Anna-Riina Hakala puhui väitöskirjansa pohjalta otsikolla “Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity”.
Kuka Bernard?
Molempien puhujien esityksistä ja kommenteista välittyi, että 1100-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut sisterssiläisapotti Bernard Clairvauxlainen oli sekä aikanaan että nykytutkijoiden silmissä haastava, polarisoivakin hahmo. Varakkaan aatelisperheen vesa päätyi jo kaksikymppisenä johtamaan omaa luostariaan – apottina Bernardista tuli vasta perustetun sisterssiläisliikkeen johtavia hahmoja, suuria väkijoukkoja kerännyt ristiretkisaarnaaja sekä hengellinen vaikuttaja, jolta meille on säilynyt suuri määrä tekstejä, kuten kirjeitä ja saarnoja. Bernard oli lopulta niin vaikutusvaltainen henkilö Euroopan oppineiden keskuudessa ja ylimystöpiireissä, että McGuiren mukaan voidaan puhua ”Pyhän Bernardin aikakaudesta”. Joissain aikalaisissaan Bernardin menestys herätti närää, minkä vuoksi hänen pyhimykseksi julistamisensa viivästyi, mutta Bernard jäi kuitenkin lopulta keskiajan läntisen kristikunnan kaanoniin juhlittuna pyhimyksenä ja opettajana.
Bernardin sisäisen elämän jäljillä: kolme elämäkertaa
Francisco Ribaltan maalaus ”Bernard syleilee Kristusta” (n. 1625-1627). (Kuva)
Kun Brian Patrick McGuirelle ensimmäisen kerran ehdotettiin, että hän kirjoittaisi Bernard Clairvauxlaisesta elämäkerran, suhtautui hän ajatukseen torjuvasti. Bernard näyttäytyi McGuirelle epämiellyttävänä hahmona, jota leimasivat jyrkkyys, kampanjointi verisen ristiretken puolesta ja naisvihamielisyys (tai vähintään naisista vieraantuneisuus). Kohtaamiset nykypäivän sisterssiläisveljien ja -sisarten kanssa osoittivat, ettei McGuire ollut tuntemuksissaan yksin, vaan Bernard on monille nykyihmisille ja jopa nykysisterssiläisille vaikeasti lähestyttävä hahmo. Tutkiessaan keskiaikaisten sisterssiläisten historiaa Bernardin kuoleman jälkeen McGuire kuitenkin kohtasi toisenlaisen kuvan Bernardista, joka levisi käsi kädessä varhaisen sisterssiläisliikkeen arvojen kanssa. Siinä olivatkin keskiössä inhimillinen heikkous, humaanius ja kaipuu Kristuksen läheisyyteen. Kun Bernardia lähestyi sen kautta, mitä hän merkitsi aikansa ihmisille, avautui hänen tarinansa uudella tavalla. Tästä uudesta ymmärryksestä syntyi ensimmäinen McGuiren kirjoittama Bernardin elämäkerta, The Difficult Saint: Bernard of Clairvaux and His Tradition (1991).
Vanhempia Bernard Clairvauxlaisen elämäkertoja leimaavat McGuiren mukaan usein vaikealukuisuus ja raskaus. Ne myös heijastavat tutkijoiden erilaisia tapoja tulkita Bernardin ajattelua. Monesti McGuire koki, että elämäkerrat sivuuttivat tai yksinkertaistivat Bernardin sisäistä elämää ja henkilökohtaista uskoa, tulkiten esimerkiksi tämän hengelliset kirjeet ainoastaan erilaisten maallisten etujen tavoitteluksi tai kliseiden ja vakiintuneiden fraasien muodossa käydyksi valtakamppailuksi. Toisissa elämäkerroissa Bernardia toisaalta idealisoitiin kuvaamalla hänet täydellisenä pyhimyksenä eikä rajallisena, virheitäkin tekevänä ihmisenä. McGuire halusi elämäkerroissaan välttää sekä Bernardin ”valkopesua” että tämän mustanmaalausta.
McGuirelle oli tärkeää, että Bernardista olisi saatavilla helposti lähestyttäviä elämäkertoja. Seuraava, tanskaksi julkaistu elämäkerta, jossa McGuire kuvasi Bernardia ”ensimmäisenä eurooppalaisena”, oli McGuiren yritys tehdä Bernardia ymmärrettäväksi nimenomaan tanskalaiselle yleisölle, mutta toimi samalla yleistajuisen Bernardin elämäkerran prototyyppinä. Kun sitten Cornellin yliopistokustantamo lähestyi McGuirea ja pyysi tältä uutta englanninkielistä Bernard-elämäkertaa, tarttui McGuire työhön mielellään.
Bernard of Clairvaux: An Inner Life (Cornell University Press, 2020) oli McGuiren sanojen mukaan hänen yrityksensä ymmärtää Bernardin sisäistä, henkilökohtaista elämää – alun perin ”An Intimate Biography” -nimellä kulkeneen kirjoitusprojektin tavoitteena oli päästä mahdollisimman lähelle Bernardin omaa uskoa ja ajattelua ja päästä siten yksityiskohtaista tapahtumahistoriaa syvemmälle Bernardin elämän ymmärtämisessä. Kuinka miehestä, joka nuoruudessaan tavoitteli askeettista erämaaelämää, muovautui kokonaisen aikakauden keskushahmo? Tarina ei ollut helppo kerrottava, mutta McGuire on tulokseen tyytyväinen.
Bernard ja naiseus: vastakkainasettelusta komplementaarisuuteen
Bernard eli miehisessä maailmassa, munkkiyhteisössä, jossa kontaktit naisiin rajoittuivat aatelishyväntekijöiden kanssa kirjelmöintiin. Miten Bernard näki naiset ja ymmärsi naiseuden? Hän kirjoitti rakkaudella omasta äidistään, minkä lisäksi Neitsyt Maria oli Bernardin hartauselämän keskeinen hahmo, mutta muilta osin Bernard on usein kuvattu naisvihamielisenä. Aiempi tutkimus on tulkinnut Bernardin ajattelun sukupuolista hierarkkiseksi. Erityisesti Aristoteleen ajattelusta polveutuvassa hierarkkisessa sukupuolikäsityksessä naiseus nähtiin sekä fyysisesti että henkisesti maskuliinisuutta huonompana. Bernardin saarnojen pohjalta on katsottu, että Bernard mielsi naiseuden vajavaisuutena, josta ihmisen piti sen hengellisten merkitysten tasolla puhdistautua pelastuakseen. Anna-Riina Hakalan analysoimista Bernardin kirjeistä erottuu kuitenkin toisenlainen, positiivisempi kuva sukupuolten suhteesta toisiinsa.
Bernardin näky Neitsyt Mariasta. BAV, MS Urb.lat. 93, f. 7v (detalji; 1400-l). (Kuva)
Anna-Riina Hakalan esitelmä ”Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity” perustui Hakalan väitöskirjan keskeisiin löytöihin sukupuolittuneesta kuvastosta Bernard Clairvauxlaisen munkeille osoitetuissa kirjeissä. Kuvatessaan luostarielämän ihanteita kirjeissään Bernard hyödynsi monenlaisia, nykylukijan silmissä yllättäviäkin sukupuolirajoja ylittäviä mielikuvia. Bernard kuvasi esimerkiksi itseään luostarin apottina munkkeja kohdussaan kantavana ja rinnallaan imettävänä äitinä. Samalla Bernard liitti munkkiuteen paljon sotilaallista kuvastoa: ihanteellinen munkki oli kuin urheasti taisteleva sotilas. Vahvan sotilaan vastakohdaksi Bernard ei kuitenkaan asettanut naista, vaan lihassaan heikon, lankeavan miehen. Sotilaallisuus ja naiseus sen sijaan yhdistyivät Bernardin käyttämässä rikkaassa raamatullisessa kuvastossa: munkeille esikuvana toimivan Kristuksen morsiamen mystinen hahmo oli yhtä aikaa militaristinen ja feminiini, ja tätä edustivat Raamatussa mm. Jerusalem sekä Neitsyt Maria. Vaikka munkin tuli tavoitella ulkoisesti sotilaan ominaisuuksia, ihanteellisen munkin tuli samalla olla sisäisesti morsian, omaksuen naisellisen roolin.
Osa Bernardin feminiinisestä kuvastosta, kuten munkkeja imettävä apotti, ovat huomattavan konkreettisia ja kehollisia. Kehollisuus ja lihallisuus olivat tärkeitä käsitteitä 1100-luvun hengellisyydessä, jossa korostettiin Kristuksen ihmisyyttä. Tämä korotti naiseuden arvoa: inhimillisen Kristuksen keho nimittäin syntyi ainoastaan naisesta, neitseenä synnyttäneestä Mariasta. Kristuksen lihaksituleminen, kuolema ja ylösnousemus pyhittivät nimenomaan naisellisen lihan, josta oli tullut ihmiskunnan pelastuksen väline. Miehisellä lihalla ei ollut tällaista hermeneuttista roolia pelastuksessa.
Hakala vertasi esitelmässään Bernardin ajattelua tämän aikalaiseen, abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläiseen. Tutkija Prudence Allen on tutkimuksissaan osoittanut, että Aristoteleen hierarkkisesta sukupuoliajattelusta poiketen Hildegardin käsitys maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä olivat toisiaan täydentäviä ja yhtä arvokkaita. Hildegardin näkemyksessä ihanteellisessa ihmisessä oli sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Saavuttaakseen näiden välillä tasapainon miehen tuli kehittää naisellisia piirteitään, naisen miehisiä piirteitään.
Bernard ja Hildegard kirjoittivat molemmat luostariyhteisöistä käsin ja ammensivat samasta hengellisestä perinnöstä samoihin aikoihin. Molemmat toimivat 1100-luvulla ennen varsinaista ”aristoteliaanista vallankumousta”, joka toisi Aristoteleen kirjoitukset laajemmin saataville läntisessä kristikunnassa. Vaikka Aristoteleen kirjoituksille pohjautuva sukupuoliajattelu oli silti tänä aikana laajalle levinnyttä muun muassa lääketieteellisten tekstien välityksellä, oli siitä vielä tänä aikana helpompi poiketa. On siis mahdollista, että Hildegardin tavoin Bernard kehitti komplementaarisen käsityksen sukupuolista, joka välittyy hänen kirjeissään.
Anna-Riina Hakalan väitöskirja Bernard of Clairvaux’s Letters and the Anatomy of a Cloistered Man: Gendered Imagery in Letters from the First Decade as an Abbot on luettavissa Heldassa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/328691.
Suomen alueelta on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä, jotka voisivat valaista keskiajan kylien arkipäivää. Koska yli 90 prosenttia alueen asukkaista eli keskiajalla kylissä, kylien elämän tutkiminen on kuitenkin tärkeää, jos halutaan saada kokonaiskuva elämästä keskiajan Suomessa. Tutkimuksen mahdollisuudet ovat viime vuosikymmeninä onneksi parantuneet, kun keskiajan ja uuden ajan alun kylät ovat nousseet keskeiseksi tutkimuskohteeksi arkeologiassa erityisesti Etelä-Suomessa.
Viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin Uudellamaalla on kaivettu arkeologisesti useita kyliä, ja kaivauksilta on talletettu rikas aineisto, jonka avulla voidaan tarkastella keskiajan kylien aineellista kulttuuria, arkielämää ja sosiaalista maailmaa uusista näkökulmista. Väitöskirjassani tarkastelin viiden arkeologisesti tutkitun, Uudenmaan keskiosassa sijaitsevan kylän sosiaalista ja aineellista elämää arkeologisen aineiston ja kirjallisten lähteiden valossa. Aineiston yksityiskohtainen analyysi osoitti, että erilaisten lähteiden yhdistäminen voi tuoda runsaasti uutta tietoa niin yksittäisten kylien elämästä kuin keskiajan maaseudun arjesta laajemminkin.
Ei pelkkiä talonpoikia
Keskiajan kyliä on usein totuttu ajattelemaan talonpoikaisina ympäristöinä. Suuri osa asukkaista saikin pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta, mutta osa kylien tilanomistajista kuului muihin yhteiskuntaryhmiin tai heillä oli useita rooleja. Välillä nämä roolit voivat näkyä kirjallisissa lähteissä esimerkiksi käsityön harjoittamiseen viittaavina liikaniminä, tai mainintoina tilan harjoittamasta kaupankäynnistä, mutta osa voidaan tavoittaa vain arkeologisen aineiston kautta.
Yksi esimerkki poikkeuksellisista tiloista löytyy Espoon Mankbyn kylästä, jossa Espoon kaupungin ja Helsingin yliopiston kaivausprojektin aikana 2007–2013 tutkittiin myös 1300–1400-luvuille ajoittuva paritupa. Parituvat olivat vielä tällöin harvinaisia maaseudun kylissä Ruotsissa ja Suomessa, mutta kaupungeista ja rälssitiloilta niitä on löydetty. Paritupaan liittyi runsas löytöaineisto, joka sisälsi lasipikarien ja kivisavikeraamisten astioiden sirpaleita sekä henkilökohtaisia esineitä, joista näyttävimmässä vyön helassa oli vaakunaa muistuttava kuviointi. Kohdetta tutkineet Anna-Maria Salonen ja Georg Haggrén ovat esittäneet, että kyseessä voisi olla kylässä 1300–1400-luvuilla asuneen rälssimiehen tila. Vaikka pelkän arkeologisen aineiston perusteella on mahdotonta sanoa, oliko kyseessä rälssimies vai paikallinen mahtitalonpoika, asukas oli selkeästi vauras ja hyvin verkostoitunut.
Kuva 1. Keskiaikaista paritupaa tutkitaan Mankbyn kaivauksilla. Kuva A.-M. Salonen
Uudellamaalla monet kyläläisistä harjoittivat myös talonpoikaiskauppaa Tallinnaan. Osa talonpojista teki satunnaisia matkoja tarpeen vaatiessa, mutta muutamille heistä kaupankäynnistä muodostui tärkeä elinkeino, joka tarjosi varallisuutta ja verkostoja. Tietoa talonpoikaskaupasta on säilynyt Tallinnan arkistoissa etenkin 1500-luvun alkupuolelta. Tällöin yksi laajamittaisinta kaupankäyntiä harjoittaneista uusmaalaisista talonpojista oli Göran Bonde, joka asui Helsingin pitäjässä Mårtensbyssä. Vantaan kaupunginmuseo tutki Göranin tilaa Lillasta arkeologisin kaivauksin 2011–2013, ja samalla tilaa koskeva kirjallinen lähdeaineisto käytiin läpi. Tutkimukset osoittivat, että vaikka Göran perheineen oli kirjallisten lähteiden mukaan erittäin varakas, hänen kotitilansa ei erottunut muiden pitäjän tilojen joukosta huomattavasti. Tilalta löydettiin suuri kellari, jota oli mahdollisesti käytetty kauppatavaroiden säilytykseen, mutta tilalle hankitut esineet eivät kertoneet poikkeuksellisesta varakkuudesta vielä keskiajan lopulla. Vaikuttaakin siltä, että Göran investoi varallisuutensa mieluummin kaupankäyntiin ja maahan kuin näyttäviin tavaroihin. Mårtensbyn aineisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjalliset lähteet ja arkeologinen aineisto voivat rinnakkain tarkasteltuna tarjota kiinnostavia uusia näkökulmia ja herättää uusia kysymyksiä.
Kuva 2. Lillaksen tila erottuu metsäisenä kumpareena edelleen viljeltyjen peltojen keskellä. Kuva T. Heinonen.
Aineellisen kulttuurin monimuotoisuutta
Vaikka kylien asukkailla saattoi olla monia elinkeinoja ja rooleja, suurin osa tiloista kuului silti talonpojille, joiden ensisijainen toimeentulo rakentui maatalouden varaan. Edes talonpoikaistilat eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan niiden välillä saattoi olla huomattavia eroja varallisuudessa, rakennustavoissa ja aineellisessa kulttuurissa. Tiloilla käytettiin vaihtelevissa määrin tuontikeramiikkaa ja lasipikareita, taloihin hankittiin ensimmäiset ikkunat eri aikoihin ja osa tiloista erikoistui käsitöiden tekemiseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että kaikissa tutkituissa kylissä vähintään yksi tiloista hankki jo keskiajalla saksalaisia kivisavikeraamisia astioita, ja 1400-luvun kuluessa eri puolilla Itämeren aluetta ja Länsi-Eurooppaa valmistettuja punasavisia patoja hankittiin jo joka tilalle. Tuontiesineiden rooli etenkin pöytäkulttuurissa oli huomattava myös Uudenmaan maaseudulla, ja talonpojat vaikuttavat tunteneen pöytäkulttuurin uusia tapoja ja käytänteitä pitkin keskiaikaa. Kaikkiin tutkimuksessa tarkasteltuihin kyliin hankittiin myös lasi-ikkunoita viimeistään 1500-luvulla, eli uuden ajan alussa savutuvat eivät olleet enää ainoa asumustyyppi kylissä.
Uudellamaalla tutkitut kylät ovat osoittaneet hyvin, kuinka valtava potentiaali maan alla piilee keskiajan tutkijoille. Tulevaisuudessa aineiston lisääntyessä on mahdollista vertailla entistä laajemmin, kuinka talonpojat ja muut kyläläiset elivät Suomen eri puolilla. Kasvavan aineiston avulla voidaan toivottavasti myös tavoittaa entistä paremmin ne kylien asukkaat, jotka esiintyvät keskiajan kirjallisissa lähteissä kaikista harvimmin: naiset, lapset, vanhukset, palvelusväki ja eripituisia aikoja kylissä oleskelleet vieraat olivat kaikki osa kylien sosiaalista maailmaa, ja jotta kylien elämää voidaan tarkastella kokonaisuutena, täytyisi myös heidät saada entistä paremmin osaksi tutkimusta.
Kuva 3. Kylistä löydetyt kivisavikeramiikan sirpaleet kertovat pöytäkulttuurista ja kauppayhteyksistä. Kuva T. Heinonen
Kirjallisuutta
Harjula, Janne; Helamaa, Maija; Haarala, Janne & Visa Immonen (toim.) 2016. Mankby. A Deserted Medieval Village on the Coast of Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII. Turku. http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2021/04/Manbky_net.pdf
Heinonen, Tuuli 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500–1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. Vantaa.
Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c.1200-1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Turku. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/330041
Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.
Väisänen, Riikka 2016. Kolme kylää. Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 33. Vantaa.
Kesä ja kesäloma ovat monille aikaa tutustua erilaisiin matkakohteisiin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Koronan aiheuttamien poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi on kotimaan sisäiseen matkailuun ehkä entistäkin enemmän aikaa. Vinkkejä linnoihin ja kirkkoihin tutustumisesta voit lukea viime elokuussa julkaistusta blogijutusta täältä: Suomen keskiaikaiset linnat ja kivikirkot matkakohteina. Tässä tekstissä keskitytään tänä kesänä järjestettäviin keskiaikateemaisiin tapahtumiin sekä keskiaikaisiin kaupunkeihin.
Keskiaikateemaisia tapahtumia
Hämeen linna. Kuva: T. Niemelä.
Hämeenlinnassa sijaitsee tietysti keskiaikainen Hämeen linna, mutta sen lisäksi paikkakunnalla järjestetään 20.-22.8.2021 Hämeen keskiaikafestivaali. Festivaaleilla ohjelmassa on muun muassa musiikkiesityksiä, taisteluita sekä mahdollisuus tutustua kotieläimiin. Todennäköisesti 1200-luvun lopulla perustetussa Hämeen linnassa pääsee tutustumaan keskiaikaisen linnan historiaan. Linnassa on esillä metallinilmaisinlöytöjä, aseita sekä linnasta löytyneitä esineitä. Vaihtuvana näyttelynä (28.5.2021-28.11.2021) linnassa on tällä hetkellä belgialaisen nykytaiteilijan Nick Ervinckin teoksia.
Vantaalla keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon sekä pappilan puiston ympäristössä järjestetään 14.8.2021 Helsingan keskiaikapäivä. Pyhän Laurin kirkko on rakennettu 1400-luvun puolessa välissä. Kirkko on edelleen ulkoa katsoen paljolti keskiaikaisessa asussaan, mutta siihen on tehty muutoksia erityisesti tulipalon jälkeen 1800-luvulla (Hiekkanen 2014: 485). Nykyinen pappila on rakennettu 1856. Pappilan alueella tehdyt kaivaukset ovat osoittaneet, että siellä elettiin ylellisesti jo 1300- ja 1400-luvuilla (Väisänen 2016: 32–33). Alueen historiaa sekä arkeologisten tutkimusten tuloksia on esitelty kattavasti Riikka Väisäsen teoksessa Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014 (2016). Lisää Vantaan alueen historiasta voi lukea esimerkiksi Vantaan kaupunginmuseon blogista: Muistaakseni.
Vierailulla keskiaikaisessa kaupungissa
Nykyisen Suomen alueella sijaitsee viisi keskiaikaista kaupunkia, jotka ovat Porvoo, Turku, Ulvila, Naantali ja Rauma. Suomen keskiaikaisista kaupungeista kuudes on nykyisin Venäjällä sijaitseva Viipuri.
Turun tuomiokirkko. Kuva: T. Niemelä.
Keskiaikaisista kaupungeista Turku oli kaikkein merkittävin. Kaupunkikuvassa näkyvät yhä edelleen keskiajalta tutut maamerkit: Turun linna sekä tuomiokirkko. Turun linnassa on tällä hetkellä pysyvien näyttelyiden lisäksi esillä Vanitas-näyttely. Näiden lisäksi keskiaikaan pääsee käsiksi vierailemalla Aboa Vetus & Ars Nova –museossa, jossa on tilaisuus mennä katsomaan esiin kaivettujen keskiaikaisten kivitalojen raunioita. Kaupunki on muuttanut muotoaan keskiajasta, mutta keskiaikaiseen tunnelmaan pääsee kävelemällä Luostarin välikatua pitkin. Sen linjaus on keskiaikainen. Jos kaupungilla kulkee tarkkaavaisena, saattaa myös törmätä arkeologisiin kaivauksiin, joita suoritetaan rakennushankkeiden yhteydessä Turussa useita vuodessa.
Rauman kaupunki perustettiin vuonna 1442. Tällöin porvarit saivat privilegiot eli erityisoikeuden harjoittaa kauppaa ja etuja. Vanha Rauma kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Rauman nykyinen Pyhän Ristin kirkko on alun perin toiminut fransiskaanikonventin kirkkona. Kirkko on 1500-luvun alkupuoliskolta ja on Markus Hiekkasen mukaan (2014: 247) säilynyt 1800-luvun restauroinneista huolimatta melko hyvin keskiaikaisessa ulkoasussaan. Kalkkimaalausten osalta kirkossa on nykyään esillä vain kuorissa olevat maalaukset, jotka nekin ovat vuonna 1891 uusittu ja osittain rekonstruoitu uudella maalipinnalle (Hiekkanen 2014: 249). Edellä mainitun kirkon lisäksi rakennettiin Raumalle toinenkin kivikirkko keskiajalla. Rauman entinen kaupunginkirkko on rakennettu vuosina 1495–1505 (Hiekkanen 2014: 252). Tämä nykyään rauniona oleva kirkko hylättiin 1600-luvulla. Raumalla on viime vuosina suoritettu arkeologisia kaivauksia muun muassa Kalatorilla (Koivisto et al. 2011), Luostarinkadulla keskiaikaisen fransiskaanikonventin kirkon lähistöllä (Helamaa & Uotila 2018) ja Vanhan Rauman alueella Itäkadulla (Uotila & Lehto 2017).
Naantali tunnetaan kenties parhaiten kesälomalaisten suosikkikohteesta Muumimaailmasta, mutta kaupungista löytyy myös mielenkiintoista nähtävää keskiajasta kiinnostuneille vierailijoille. Kaupunki on perustettu birgittalaisluostarin ympärille vuonna 1443. Naantalin kivisen birgittalaiskirkon vanhimmat osat ovat Hiekkasen (2014: 111–112) mukaan todennäköisesti 1480-luvulta. Naantalin arkeologisia löytöjä on esillä Naantalin museon pysyvässä näyttelyssä. Kesäkaudella 15.5.-31.8.2021 koko museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 11–18. Naantaliakin on tutkittu arkeologisesti. Lisää Naantalin luostarin tutkimuksiin pääsee tutustumaan teoksen Naantalin luostarin rannassa (Uotila 2011) avulla.
Naanatalin kirkkoa sisältä ja ulkoa. Kuvat: T. Niemelä.
Lisää keskiaikaisista kaupungeista voi lukea esimerkiksi teoksen Muinaisuutemme jäljet ( Haggrén et al. 2015) keskiaikaosiosta, jonka on kirjoittanut Georg Haggrén. Arkeologisia kohteita voi puolestaan etsiä Kulttuuriympäristön palveluikkunasta (https://www.kyppi.fi/).
Lähteet:
Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) 2015. Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, Helsinki.
Helamaa, M. & Uotila, K. 2018. RAUMA, Luostarinkatu Konekaivun valvonta ja pelastuskaivaus historiallisen ajan kaupunki- ja luostarikohteessa 13.9.–21.11.2017. Museovirasto.
Hiekkanen, M. 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki.
Koivisto, A., Mannermaa, K. & Väisänen, R. 2011. Rauman vanhimman torin kertomaa – Kalatorin kaivaukset vuosina 2009 ja 2010. SKAS 2011 (2): 3–17.
Uotila, K. & Lehto, H. 2017. Vanha Rauma Itäkatu arkeologiset tutkimukset 2017. Museovirasto.
Uotila, K. 2011. Naantalin luostarin rannassa : arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä = Stranden vid Nådendals kloster : vardagen i klostret och dess omgivning. Muuritutkimus, Kaarina.
Väisänen, R. 2016. Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 33. Vantaan kaupunginmuseo, Vantaa.
* * *
FM Tia Niemelä on historialliseen aikaan erikoistunut arkeologi.
Keväällä ilmestyi Anneli Kannon fiktiivinen romaani Rottien pyhimys (Gummerrus), joka kertoo 1400-luvun lopulla rakennetun Hattulan keskiaikaisen kirkon seinämaalausten tekijöistä. Romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin kuvitteellinen maalariryhmä saapuu Hattulaan kesäksi toteuttamaan tämän suuren maalaushankkeen. Heidän mukaansa liittyy pian paikallinen savenvalaja, nuori nainen nimeltä Pelliina. Romaanissa heräävät mielikuvituksekkaasti elämään niin maalariryhmän jäsenten ja toteutusta valvovien henkilöiden väliset jännitteet kuin maalarien kokemat taiteellisen työskentelyn tuskatkin. Pelliinan hahmo on tietämätön kansannainen, joka ihmettelyllään johdattelee lukijaa pohtimaan kuvia ja niiden syntyä ja jonka kasvutarina muodostuu romaanin pääjuoneksi. Juonen ohella romaani kuvailee ja selittää lukijalleen 1500-luvun keskiaikaista elämää Hattulassa eri hahmojen kautta. Tutuksi tulevat niin kirkonmenoihin liittyvät latinankieliset termit, maataloustyön vuodenkierto kuin elintarvikkeiden markkinahinnatkin.
Teos herätti melko laajaa huomiota mediassa (HS, YLE,Kulttuuritoimitus.fi). Keskiajan taiteen tutkijat puolestaan ihmettelivät tätä mediahuomiota. Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa. Monissa artikkeleissa myös sekoittuu romaanin inspiraation ja menneisyyden kuvittelun pohdinta ja ”faktatieto” Hattulan seinämaalauksista – oli tämä tieto sitten tutkimukseen nojaavaa tai ei.
Keskiajan taiteen tutkimuksen kannalta ongelmallinen lähestymistapa oli esimerkiksi Ylen artikkelissa, jossa toistuivat monet keskiaikaisiin kirkkomaalauksiin liitetyt harhakäsitykset, kuten käsitys ”huonosti maalaamisesta” esikuvien puutteessa. Esimerkiksi artikkelissa nostetaan evankelista Markusta symboloiva siivekäs leijona, jonka ulkoasun Kanto selittää sillä, etteivät keskiaikaiset maalarit olleet nähneet leijonaa. Tällainen käsitys keskiajan kuvista liittyy vahvasti taiteen arvottamiseen kuvaustavan ”realistisuuden” mittarilla, eikä huomioi keskiajankin taiteeseen kuuluvaa tyylittelyä, luovuutta ja idean kuvaamista näköisyyden sijaan.
Keskiaikaisia kirkkoja ja niiden maalauksia tuntuu tutkijan näkökulmasta vaivaavan eläväinen tarinaperinne. Se esiintyy useammin maalauksista käydyssä keskustelussa kuin varsinainen tutkittu tieto. Tämä on harmillista, koska näin yleinen historiakäsitys ja mielikuvat keskiajan kuvista jäävät elämään legendojen varassa. Yksi tällainen on HS:n ja YLE:n artikkeleissakin esiin nostettu väite siitä, että Hattulan kirkon Syntiinlankeemus -aiheessa Aatami ja Eeva peittäisivät genitaalejaan ”lapsekkaasti saunavihdoilla” viikunanlehtien sijaan. Tästä aiheesta on kirjoittanut uskontotieteilijä Aila Viholainen vuoden 2015 väitöskirjassaan, kumoten käsityksen saunavihdoista ja siten myös Eeva ja Aatami -kuvauksen erityisestä ”suomalaisuudesta”.
Syntiinlankeemus -aihe Hattulan kirkon kuorin eteläseinällä, 1500-luvun alku. Kuva: Janika Aho.
Tarinat ja perimätieto ovat eri asia kuin se, mitä maalauksista tiedetään tutkimuksen ansioista. Keskiajan taiteesta tehty tutkimus paljastaa kuitenkin maalauksista vähintään yhtä jännittäviä ja kiinnostavia seikkoja kuin tarinat. Yksi tällainen seikka vaikkapa Hattulan maalausten aiheissa esiintyvät monet Neitsyt Marian ihmeteoista kertovat kuva-aiheet, jotka osaltaan liittävät maalauskokonaisuuden yleiseurooppalaiseen mariologiseen ikonografiaan ja rikkaaseen Neitsyt Marian ihmetekoja käsittelevään, aidosti keskiaikaiseen tarinaperinteeseen. Helena Edgren on laatinut väitöskirjansa englannin kielellä aiheesta vuonna 1993. Julkaisujen englanninkielisyys onkin varmasti yksi syy siihen, miksi uusi tutkimus saavuttaa yleisön huonommin kuin vanhentunut tieto, kuten Katri Vuola kirjoitti blogitekstissään ”Onko fakta fiktiolle pahasta? ”. On kuitenkin journalistin vastuulla tehdä ero asiantuntijan ja taustatyötä tehneen kirjailijan välillä. Hyvässä journalismissa erotellaan faktatieto ja mielikuva – uutisartikkeli voi tarinallistaa fiktiivisen romaanin syntyprosessia, muttei kertoa tarinoita menneisyydestä faktana.
On toki jollakin asteella ymmärrettävää, että asiantuntijan tunnistaminen keskiajan historiaan perehtyneistä ihmisistä voi olla haastavaa. Keskiaikaa tai keskiajan taidetta koskeva yleissivistys on yleisesti ottaen heikkoa, eikä se ole ihmekään, jos tarkastelee keskiajan kulttuurihistorian roolia peruskoulu- ja lukio-opinnoissa. On valitettavan yleinen käsitys, että keskiajasta Suomessa ”ei tiedetä juuri mitään.” Se, että jostakin aiheesta tiedetään vain hyvin vähän, on suhteellinen käsite ja yleensä kertoo lausujansa perehtyneisyyden puutteesta. Tämä akateemisessa maailmassa tuttu ajatuskiemura ilmenee yleensä opiskeluvaiheen pohdinnoissa – esimerkiksi kandidaatintutkielmaa, gradua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa laatiessa ajatus aiheen tutkimattomuudesta tuntuu relevantilta lähtökohdalta, kunnes vääjäämättömästi törmää aiheen monitahoisuuteen, laajaan tutkimuskenttään ja kytköksiin eri ilmiöiden ja teoreettisten viitekehysten välillä.
Keskiajan kuviin liitetyistä käsityksistä yksi sitkeimmistä toistuu niin romaanissa kuin siitä kirjoitetuissa artikkeleissakin – nimittäin se, että keskiajalla ihmiset eivät juuri nähneet kuvia ja täten kirkkomaalaukset ja niiden toteuttaminen olivat jotain mystistä, jota ”tavallinen ihminen” ei voinut käsittääkään. Tämän käsityksen sekoittuminen luterilaiseen kuvakäsitykseen, jossa kirkkomaalausten funktio on opettaa tietämätöntä rahvasta uskonkappaleista elää valitettavan voimakkaasti liitettynä keskiajan kirkkomaalauksiin.
Tällainen käsitys jättää täysin huomiotta keskiajan kirkkotilan visuaalisen rikkauden: Kuvia oli itseasiassa kaikkialla muuallakin kuin seinissä. Alttarikaapit, pyhimysveistokset, kirkkotekstiilit, ehtoollisvälineet ja kirkoissa säilytettävät käsikirjoitukset olivat täynnä kuvia. Lisäksi on huomioitava, että valtava määrä keskiajan kuvia on kadonnut keskiaikaisten puukirkkojen ja muiden puisten rakennusten mukana. Meille säilynyt fragmentaarinen aineisto on siis vain murto-osa tästä kaikesta. Jäljelle jääneet esineet ja maalaukset ovat nekin kuluneita, muokattuja, osin tuhoutuneita. Fragmentaarisuudessaan tätä aineistoa voisi kuvailla jonkinlaisen valtavan puun rangaksi, josta puutuvat niin oksat, lehdet kuin lehtien tuhannet väritkin.
Itse romaani, Rottien pyhimys, on kuitenkin ensisijaisesti keskiajan taiteen tutkijalle suuri ilo. Kirja on romaanina vetävää ja viihdyttävää luettavaa. 1500-luvulle sijoittuvia romaaneja ei ole suomeksi kirjoitettu mitenkään liiallisesti ja uskoisin, että teos varmasti herättää monien lukijoiden kiinnostuksen keskiaikaisia kirkkoja ja kirkkomaalauksia kohtaan. Teoksen kansigrafiikasta tuli kylläkin mieleeni lähinnä kiireessä itse laatimani power point -liuska keskiajan taidetta käsittelevälle luennolle.
Tarinallisuudella on paikkansa ja kirjailijan vapaus on täysin kiistämätön edellytys taiteen syntymiselle. Journalismilla, kuten tieteelläkin, on kuitenkin väistämättömiä velvollisuuksia: Lähdekritiikki, asiantuntijoiden kuuleminen, faktojen tarkistaminen sekä itsensä korjaaminen. Olisi minustakin ollut hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa iloitteleva kirja-arvio vuoden historiallisen romaanin tapauksesta, kun tehdä tylsästi velvollisuuteni ja puuttua tieteenalaani koskevaan, perättömiä juttuja levittelevään keskusteluun. Eevan ja Aatamin saunavihdat saattavat vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta suuressa historiakäsityksen kuvassa, mutta väitän, ettei näin ole. Pienet yksityiskohdat, ihmisten mieliin jäävät tarinat, muokkaavat käsityksiämme ja mielikuviamme – myös menneisyydestä. Niin kauan kuin menneisyyden kuvia katsotaan kuin ne olisivat jotakin puolittaista, naiivia fiktiota, jää myös historia- ja ihmiskäsityksemme helposti sen varaan.
* * *
FM Janika Aho on keskiajan taidehistorian tutkija, joka laatii väitöskirjaansa Suomen keskiaikaisista kirkkomaalauksista Koneen Säätiön apurahalla.
Lisää tietoa ajankohtaisesta keskiajan taiteen tutkimuksesta: Carving Out Transfomations – Muutoksen veistäjät -hanke: https://blogit.utu.fi/wooden/
Keskustelua asiantuntijuudesta keskiajan taiteen saralla luvassa myös kesän aikana julkaistavassa Kidutetut Neitsyet -podcastin jaksossa, jossa vieraana on yliopistonlehtori, dos. Elina Räsänen.
Olen heinolalainen uskontotieteilijä, kuvataiteilija, runoilija ja ortodoksisen uskonnon opettaja. Asun Heinolassa ortodoksisessa Juliana-yhteisössä, jonka yhtenä esikuvana ovat olleet läntisen Euroopan myöhäiskeskiajan beginaatit. Miellän olevani moderni begiini, joka työstää taiteellaan ortodoksista hengellisyyttään. Maalaukseni syntyvät keskellä yhteisön elämää, rukoillen ja työtä tehden. Maalaaminen on minulle tapa rukoilla, rukous lävistää maalaukseni.
Beginaatit keskiajalla
Beginaatit syntyivät keskiajalla Euroopassa naisten vapaamuotoisiksi hengellisiksi yhteisöiksi. Noin vuoden 1180 tienoilla Pohjois-Euroopan, erityisesti nykyisen Belgian, Alankomaiden ja Saksan, kaupunkeihin alkoi muodostua uskonnollisia naisyhteisöjä, joita perustivat naimattomat tai leskeksi jääneet naiset. Begiiniliike syntyi erityisesti Liègen hiippakunnassa Brabantissa (nykyisessä Belgiassa). Lambert le Begue, joka oli Liègen pappi, rohkaisi naisia, jotka halusivat elää hengellisesti. Ryhmä naisia, joihin hänet yhdistettiin ja joita myöhemmin kutsuttiin begiineiksi, syntyi vuosina 1170-1175. Ensimmäinen huomattava nainen, jota kutsuttiin begiiniksi, oli kuitenkin Nivellesissä asunut Mary d`Oignies.
1200-luvulla begiinejä oli jo tuhansia saksalaisissa ja alankomaalaisissa kaupungeissa. Begiinit eivät vannoneet luostarivalaa eivätkä kuuluneet uskonnollisiin sääntökuntiin, vaikka toisinaan toimivatkin sistersiinien ja kerjäläisveljestöjen yhteydessä. Begiinit ja miespuoliset ”kollegat”, beghardit, voidaan määritellä maallikkomaisiksi apostolisen elämän seuraajiksi, jotka Kristusta imitoiden pyrkivät elämään köyhyydessä ja pidättyvyydessä. Begiinit elivät joko kotonaan tai yhteisöissä, eivät käyttäneet nunnanpukua ja kulkivat vapaasti maallisessa maailmassa. Begiinit sekä tekivät töitä että rukoilivat. Begiinit hankkivat elantonsa kutomisella, pitsinnypläyksellä, koruompelulla ja sairaanhoidolla. Yhteisöillä ei ollut sitovia sääntöjä. Naiset saattoivat palata perheensä luo tai avioitua.
Begiinit olivat lähtöisin kaikista yhteiskuntaluokista. Liittyminen begiiniyhteisöön ei edellyttänyt nunnaluostareiden usein vaatimaa varallisuutta ja liittymisen yhteydessä tehtyä lahjoitusta. Helpommin kuin luostareihinsa sidotut nunnat begiinit saattoivat osallistua kaupungin elämään ja toimia uudistajina kasvatuksen, sairaanhoidon ja käsityön alalla. Begiiniyhteisö tarjosi naisille turvallisen elämän, seuraa, miellyttävät joskin karun yksinkertaiset olot sekä mahdollisuuden ansaita itsenäisesti elantonsa. Begiinit olivat hurskaita, mutta eivät vannoneet erityisiä valoja. He olivat tunnustuksellisia kristittyjä, mutta useissa tapauksissa he hoitivat itse hengenelämänsä omine rukouksineen ja rituaaleineen. Begiinien parista nousi myös naissaarnaajia, mikä ei ollut miesauktoriteettien mieleen.
Suurimpina begiinimystikoina pidetään Mechthild Magdeburgilaista, Beatrice Nasaretilaista, Hadewijch Brabantilaista ja Marguerite Poretea. He korostivat rakkautta jumalallisen yhdistymisen keinona. Mechthild ja Marguerite käyttivät augustinolaisen autobiografian keinoja, toisin sanoen he kuvasivat sielun ja Jumalan dialogia, tai toisinaan sielun ja Minnen (Rakkauden) välistä dialogia. He myös kirjoittivat orastavilla kansankielillä ja käyttivät hovirakkausrunouden konventioita.
Begiinit olivat ongelma niin kirkolle kuin maallisellekin yhteisölle, koska heillä ei ollut avioliittoa tai luostaria ankkuroimassa heitä yhteiskuntaan. Kirkko suhtautui begiineihin ensin suvaitsevasti, mutta 1260-luvun tienoilla sekä kirkollisissa että maallisissa piireissä alkoi suhtautuminen begiineihin muuttua. Yhdenmukaisuuden paine vaikutti siten, että kirkonmiesten mielissä begiinien toiminta liittyi vapaan hengen veljien kaltaisiin kerettiläisiin suuntauksiin. Asiakirjat kertovat, että begiinejä vastaan nostettiin noituussyytteitäkin.
Paavi kielsikin begiinien toiminnan Wienin kirkolliskokouksessa vuonna 1311-1312, mutta päätöstä lievennettiin niin, ettei se koskenut hurskaasti ja kunniallisesti eläviä begiinejä. Joissakin tapauksissa begiinien ja kirkon auktoriteettien vastakkaisuudet johtivat begiinit roviolle. Muutamia begiinejä julistettiin myöhemmin pyhimyksiksi. Suurin osa begiineistä kuitenkin tunnusti paikalliset kirkolliset auktoriteetit, jotka usein suojelivat heitä. 1400-luvun koittaessa kirkko oli onnistunut toimenpiteillään hävittämään useimmat itsenäiset begiiniyhteisöt.
Modernia begiinitaidetta
Kasvoin hoitajaäitini kanssa maaseutuvanhainkodissa Hyvinkään Ridasjärven kylässä. Asuimme äitini kanssa vanhainkodin alueella. Äitini oli innokas virkkaaja ja opetti taidon minullekin. Koristelimme kotimme pitseillä: niitä oli ovien ikkunoissa, verhoina, tyynyjen päällisinä ja vaatteina. Pitsimaalausten tekeminen merkitsee minulle sisäisen lapseni hoitamista, psyykkistä eheyttä, ja siksi kutsun niitä mandaloiksi tai lohtumaalauksiksi. Pitsin virkkaaminen ja sen maalaaminen öljyväreillä on minulle naisen pyhä toimitus ja pitsimaalaukset rituaalimaalauksia. Jatkan äitini perinnettä, kuulun sukupolvien ketjuun ja vahvistan omaa naiseuttani. Materiaaleilla ja väreillä leikkiminen antaa mielihyvää, jota tunsin lapsena hoitajaäidin tyttärenä. Erityisesti olen saanut innoitusta Juliana-yhteisön puutarhasta, vilpoisasta ja rehevästä keitaasta.
Maalauksen nimi on Omenapuu. Tekniikka: öljyväri ja pitsi. Kuvaaja: Tina Bragge.
Näyttelyn pitsimaalaukset kuvaavat keväisen puutarhamme kukkia, tulppaaneja, narsisseja ja scilloja, sekä valoa ja varjoa puutarhassamme. Kalligrafiatöiden kuivatut kasvit ovat puutarhamme vaatimatomia luonnonkasveja, ja niissä käytetyn käsintehdyn paperin olen valmistanut vanhoista munakennoista. Kalligrafiaa olen opiskellut yksityisopettajan johdolla.
Valmistuin vapaaksi taiteilijaksi Helsingissä sijaitsevasta Avoimesta taidekoulusta toukokuussa 2021. Koulussa vahvistetaan ja haastetaan jokaisen intuitiivista kuvantajua. Itselleni tekstiilin käyttämisestä maalauksessa on tulossa oma tekniikkani. Näyttelyni Galleria Art Fridassa on toinen Julianan puutarha -näyttelyni. Aikaisemmin näyttely on ollut esillä Jyväskylässä Suomen käsityön museossa kesällä 2020.
* * *
Näyttely on esillä Galleria Art Fridassa (Korkeavuorenkatu 25, Helsinki) 12.6.-1.7.2021 ke 12-17, to 12-15, pe 12-17, la-su 12-16.
