Arkista magiaa – riimuja pahoja unia vastaan

Published on by glossa

Kirsi Kanerva

Länsi-Själlannissa sijaitsevasta Blæsingestä löydettiin vuonna 1983 lyijyamuletti, joka sisälsi tähän mennessä pisimmän säilyneen tanskalaisen riimukirjoituksen. Amulettiin oli kaiverrettu yli 500 riimua. Vastaavia lyijyamuletteja on löydetty myös muualta nykyisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueelta, sekä muutamia yksittäisiä kappaleita myös Saksasta ja Englannista. Amuleteissa käytetty kieli on usein latinaa, ja teksti on voitu kirjoittaa latinalaisin aakkosin tai riimuilla. Amulettien teksteissä pyydetään usein Isän, Pojan ja Pyhän Hengen suojaa ja siunausta, tai ne voivat sisältää rukouksen (esimerkiksi Isä Meidän tai Ave Maria), tai taikoihin liitettyjä sanoja kuten abracadabra. Joissain amuleteissa on myös kirjaimilta tai riimuilta näyttäviä merkkejä. On esitetty, että niiden voiman on kenties lukutaidottomien parissa katsottu piilevän siinä, että ne muistuttavat kirjoitusta.

Blæsingen lyijyamuletti on ajoitettu noin vuosien 1200–1400 väliselle ajalle. Amuletin latinankielisen tekstin tarkoituksena on ollut terveyden turvaaminen. Käännettynä lukukelpoisena säilynyt osa tekstistä kuuluu seuraavasti:

Minä kutsun esiin teidät, seitsemän sisarusta, … Elffrica(?), Affricca, Soria, Affoca, Affricala. Minä kutsun teidät esiin ja todistamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ettet vahingoita tätä Jumalan palvelijaa, et hänen silmiään etkä hänen jäseniään, etkä hänen luittensa ytimiä tai yhtäkään hänen jäsenensä niveltä, että Kristuksen Kaikkein Korkeimman voima säilyy sinussa. Katso Herran ristiä (Ecce crucem Domini), häipykää, pahat voimat. Juudan heimon leijona, Daavidin vesa, on voittanut. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen. Kristus voittaa, Kristus vallitsee, Kristus hallitsee (Christus vincit Christus regnat Christus imperat), Kristus vapauttaa, Kristus siunaa sinua, suojaa sinua kaikelta pahalta. AGLA. Isä meidän…


Kuva: Blæsingen lyijyamuletin teksti. Kuvalähde: Nationalmuseet: Danske runeindskrifter.

Laatassa oleva kirjainyhdistelmä AGLA tulee heprean kielen sanoista Attah gibbor le’olam adonai, joka tarkoittaa jotakuinkin ”Sinä olet suuri iankaikkisesti, Herra”. Sama tai vastaavia kirjainyhdistelmiä on tavattu myös muissa keskiajan skandinaavisissa amuleteissa. Pyhän Antonius Padovalaisen (1195–1231) nimiin luettu rukous Ecce Crucem Domini taas esiintyy useissa skandinaavisissa amuleteissa, ja sitä käytettiin esimerkiksi kristillisissä pahojen henkien karkottamiseen liittyvissä rukouksissa. Myös esimerkiksi fraasi Christus vincit Christus regnat Christus imperat esiintyy useissa keskiaikaisissa loitsuissa mutta sitäkin useammin myös keskiaikaisissa liturgisissa teksteissä.

Tekstissä mainitut seitsemän sisarusta on tutkimuksessa liitetty aikalaiskäsityksiin tauteja ja kuumeita aiheuttavasta seitsemästä hengestä, pahasta demonista tai haltioista. Tekstisisällöltään Blæsingen amulettia muistuttaa eräs Schleswigin vanhasta kaupungista Saksasta löydetty amuletti, joka on peräisin 1000–1100-luvulta. Siihen on kirjoitettu loitsu, jonka kohteena on tarkentamaton määrä tauteja aiheuttavia demoneita ja haltioita. Sisällöllisten yhteneväisyyksien ja samanlaisten fraasien käytön perusteella esimerkiksi uskontotieteilijä Rudolf Simek on esittänyt, että Blæsingen amuletin seitsemän sisarta itse asiassa viittaa juuri silloisessa kansanuskossa tunnettuihin haltioihin. 1000-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Codex Vaticanus Latinus 235 esiintyy esimerkiksi invokaatio, jossa vilustumisia ja kuumeita (frigores et febres) kutsutaan seitsemäksi sisareksi, jotka saattoivat vaivata ihmistä niin päivin kuin öin, valveilla ja nukkuessa. Pohjois-Euroopassa tunnettiin myös käsitys, jonka mukaan nimenomaan haltiat yliluonnollisina toimijoina aiheuttivat ihmisille kuumeita. Kulttuurintutkija Louise Milne taas on tuonut esille, miten kuumeet ja yliluonnolliset olennot niiden aiheuttajina on usein liitetty myös yöllistä ahdistusta aiheuttaviin ja nykytermein painajaisena ja unihalvauksena tunnettuihin kokemuksiin, sen lisäksi, että kuume ja pahat unet on yhdistetty toisiinsa niin nykypsykologiassa kuin jo antiikin lääketieteessäkin.

Kuva: Katkelma riimuoppaasta lääkinnällisiin tarkoituksiin laaditussa islantilaisessa käsikirjoituksessa Galdrabók eli ”loitsukirja” (Lbs 4858 8vo 32v–33r, 1700-l.). Kuvalähde: kuvakaappaus Handrit.is -sivustolta.

Antropologi ja skandinaavisten kielten ja kirjallisuuden tutkija Stephen A. Mitchell on tuonut esille, miten nykyään magiaksi määriteltäviä keinoja käytettiin keskiajan pohjolassa varsin arkisten huolien hoitamiseen. Kuten edellä kuvatussa esimerkissä, magiaa voitiin käyttää suojaamistarkoituksessa yöllisiä ahdistuksia vastaan ja terveyden turvaamiseen ylipäätään. Magian avulla voitiin pyrkiä ehkäisemään onnettomuuksia tai edistämään omaa varallisuutta sekä turvaamaan hyvä sato ja karjaonni kulttuurissa, jossa onni ja materiaalinen hyvä olivat rajallisia ja toisen hyvä oli itseltä pois. Magiaa voitiin käyttää hyvässä ja pahassa tarkoituksessa ja myös toisen onnen turmelemiseksi. Sillä voitiin myös yrittää etsiä kadonneita tavaroita. Rakkausmagialla taas voitiin edistää omia intressejä tai sabotoida toisten onnea. Magialla voitiin myös aiheuttaa muille ihmisille ja eläimille sairautta, hulluutta tai jopa kuolema. Vaikka kristinusko olikin jo saapunut pohjolaan, magian käyttö kertoo pyrkimyksestä hallita omaa kohtaloaan sille alistumisen sijaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Magia on voinut olla taito, jota ovat harjoittaneet lähinnä siihen perehtyneet spesialistit. Magian käyttäjän on voitu katsoa toimineen yhteydessä näkymättömiin voimiin, joiden hallinta on edellyttänyt erityisiä kykyjä. Magiaan usein liittyneet loitsut ja rituaalit ovat olleet opittavia tietoja ja taitoja, jotka ovat voineet välittyä muiden käytännön tietojen ja taitojen tavoin muistitietona esimerkiksi oppipoikasuhteessa. Kiinnostavaa Blæsingen lyijyamuletissa on erityisesti se, että latinankielisen tekstinsä ja käytettyjen fraasien perusteella amuletti voidaan liittää nimenomaan oppineeseen kristittyyn magiaan. Esimerkin tapaisia lyijyamuletteja voitiin kantaa mukana, mutta sen lisäksi amuletin teksti on voitu myös lukea ääneen, mikä olisi lisännyt amuletin toimintaan myös loitsuelementin. Esimerkiksi myöhäiskeskiaikaisissa skandinaavisissa lääkekirjoissa mainitaan vastaavasta ”loitsun” – käytännössä rukouksen – lukemisesta samalla hetkellä, kun ollaan valmistamassa parantavaa lääkettä, ja hoidon yhteydessä on saatettu esittää papin toimitettavaksi erilaisia rituaaleja.

* * *

Pohjoismaista magiaa ja noituutta tutkineen Jarl Gallén -palkinnonsaajan professori Stephen A. Mitchellin (Harvardin yliopisto) johdolla järjestetään Helsingin yliopistolla 25.-29.10.2021 syyskoulu, joka keskittyy magiaan ja muistamiseen keskiajan ja varhaisen uuden ajan Pohjois-Euroopassa. Kyseinen kurssi ”Magic and Memory in the Pre-Modern North” on suunnattu maisteriopiskelijoille ja väitöskirjatutkijoille, ja sen järjestämisessä ovat mukana Thure Gallénin säätiö ja Centre for the Nordic Studies (Helsingin yliopisto) yhteistyössä Glossa ry:n kanssa. Lisätietoja ja hakuohjeet (haku 31.5.2021 mennessä) ovat luettavissa täältä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=1877

Kirjallisuutta:

Hall, Alaric. 2007. Elves in Anglo-Saxon England: matters of belief, health, gender and identity. Boydell Press.

Imer, Lisbeth M. 2010. Lille Myregård og blyamuletter fra middelalderen. Teoksessa M. Andersen, & P. O. Nielsen (toim.), Danefæ: skatte fra den danske muld. Gyldendal, 228–232.

Macleod, Mindy & Bernard Mees. 2006. Runic Amulets and Magic Objects. Boydell & Brewer.

Milne, Louise. (2017). The Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams. Incantatio, 6, 78–116. https://doi.org/10.7592/Incantatio2017_6_Milne

Mitchell, Stephen. 2011. Witchcraft and magic in the Nordic Middle Ages. University of Pennsylvania Press.

Mitchell, Stephen A. 2014. Leechbooks, Manuals, and Grimoires. On the early History of

Magical Texts in Scandinavia. Arv. Nordic Yearbook of Folklore 70: 57–74.

Mitchell, Stephen. 2018. II: 35 Charm Workers. Teoksessa Glauser, J., Hermann, P., & Mitchell, S. (toim.), Handbook of Pre-Modern Nordic Memory Studies: Interdisciplinary Approaches. Walter de Gruyter GmbH, 655–659.

Nationalmuseet: Danske runeindskrifter. Blæsinge-blyamulet. http://runer.ku.dk/VisGenstand.aspx?Titel=Bl%c3%a6singe-blyamulet (luettu 4.5.2021)

Simek, Rudolf. 2011. Elves and Exorcism: Runic and Other Lead Amulets in Medieval Popular Religion. Teoksessa D. Anlezark (toim.), Myths, Legends, and Heroes: Essays on Old Norse and Old English Literature. University of Toronto Press, 25–52.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400–2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Esitelmä: The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires

Published on by glossa

Kirsi Salonen & Anders Winroth

Glossan kevään kolmas esitelmätilaisuus pidettiin 27.4. klo 17 alkaen Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli Professori Anders Winroth Oslon yliopistosta. Englanninkielisen esitelmän otsikko oli “The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires”.

Esitelmä käsitteli Linköpingin keskiaikaisen piispan Gotskalk Falkdalin murhaa ja sen seurauksia murhaajalle eli maallikko Mats Gustavssonille. Itse tapahtumien esittelyn lisäksi esitelmässä pureuduttiin tärkeisiin keskiajantutkijoita askarruttaneisiin ongelmiin, kuten millaisia lähteitä keskiaikaisesta kirkollisesta oikeudenhoidosta on jäljellä ja miten hyvin Ruotsin valtakunnassa tunnettiin ja noudatettiin kanonisen oikeuden määräyksiä.

Piispa Gotskalkin murha ja sen seuraukset

Esitelmä alkoi piispa Gotskalkin murhan kuvailulla. Linköpingin piispana toiminut dominikaaniveli ja Ruotsin entisen kuninkaan Maunu Eerikinpojan rippi-isä Gotskalk Falkdal oli vuoden 1374 alussa vierailulla hiippakunnassaan. Helmikuun 3. päivänä, jolloin piispa oli saapunut seurueensa kanssa Linderåsin seurakunnan alueelle Smålandissa, hänen tielleen osui nuori rälssimies Mats Gustavsson seurueineen. Tapahtumasta kertovan asiakirjan mukaan piispa veti miekkansa esiin heti Matsin seurueen nähtyään, mutta ei onnistunut puolustamaan henkeään, vaan Mats surmasi hänet. (Kuva 1)

Kuva 1. Ilmakuva Linderåsin kirkosta. Kuva: Jönköpings läns museum JM 2001-5-126.

Seuraavaksi esitelmässä käsiteltiin sitä, miten piispan surma laittoi saman tien kirkollisen oikeuskoneiston liikkeelle. Piispallinen tuomiovalta siirtyi Gotskalkin kuoltua Linköpingin tuomiokapitulille, jota johtanut arkkiteini (ja Gotskalkin seuraaja piispanistuimella) Nils Hermannson tarttui heti toimeen julistaakseen murhaajan kirkonkiroukseen. Niinkin nopeasti kuin neljä päivää murhan jälkeen Nils Hermansson oli jo laatinut kirjeen, joka lähetettiin saman sisältöisenä kaikkiin Linköpingin hiippakunnan seurakuntiin.

Arkkiteini Nilsin kirje on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia siitä, miten kirkko suhtautui henkilöön, joka julistettiin kirkonkiroukseen, ja miten julistaminen konkreettisesti tapahtui. Linköpingin hiippakunnan kaikille kirkkoherroille lähetetyssä kirjeessä kerrottiin Matsin surmanneen piispa Gotskalkin ja todettiin, että Mats oli näin tehtyään syyllistynyt kauheaan ja inhottavaan (horrenda et detestabile), Jumalaa ja pyhää istuinta loukanneeseen rikokseen, josta rangaistuksena oli kirkonkiroukseen julistaminen. Kirjeessä pyydettiin viran menetyksen uhalla kaikkia kirkkoherroja julistamaan Mats ja kaikki hänen rikostoverinsa ja apurinsa kirkonkiroukseen. Julistus oli määrä lukea ääneen kirkonkellojen soidessa ja kynttilöiden palaessa kaikkina sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä. Arkkiteinin lähettämässä latinankielisessä kirjeessä annetaan myös valmiina ruotsin kielellä ne sanat, jotka kirkkoherrojen tuli tilanteessa toistaa. Kirjeessä kerrottiin myös siitä, että julistuksen yhteydessä kynttilät tuli paiskata maahan ja rikkoa, niin että liekki sammuisi. Tämän oli tarkoitus symboloida sitä, miten kirkko halusi suhtautua kirkonkirouksen alaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei kenenkään ollut määrä olla tekemisissä. Nils Hermanssonin kirjeessä todetaan vielä, että kielto olla tekemisissä surmaajan kanssa olisi voimassa niin kauan, kunnes Mats olisi sovittanut rikoksensa ja matkustanut paavin luo (til paffuens fara) tunnustamaan syntinsä.

Murhaajan kohtalo

Kuva 2. Sparre av Toftan aatelisvaakuna. Mats on oletettavasti käyttänyt samantapaista vaakunaa, vaikka hän ei tähän sukuhaaraan kuulunutkaan. Matsin vaakunan väreistä meillä ei ole tietoa. Kuva: Adelsvapen-Wiki.

Esitelmässä pureuduttiin myös siihen, mitä piispan murhaajalle tapahtui. Mats Gustavsonin kohtalo onkin jännittävä. Voisi olettaa, että näin korkea-arvoisen henkilön surmanneelle miehelle olisi langetettu Ruotsin valtakunnan lain mukainen rangaistus henkirikoksesta eli kuolemantuomio. Sparrejen rälssisuvun yhteen haaraan kuulunutta Matsia ei kuitenkaan viety maallisen oikeuslaitoksen eteen, vaan asia käsiteltiin kirkonmiesten edessä, jolloin kuolemantuomio ei tullut kysymykseen, koska kirkon laki ei tunne kuolemantuomiota. Sen sijaan Linköpingin tuomiokapituli tuomitsi Matsin rahallisiin korvauksiin. Hänen tuli perustaa Linköpingin tuomiokirkkoon prebenda piispan sielulle sekä maksaa 400 Ruotsin markan korvaukset kirkolle. Mats on ilmeisesti myös noudattanut piispan kehotusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle paavin luo anomaan synninpäästöä, sillä hän on lähteiden mukaan pantannut omaisuuttaan, mikä saattaisi viitata pitkän matkan valmisteluihin.

Eräs näkyvä merkki siitä, että Mats Gustavsson on ollut kirkonkirouksen alaisena, on hänen sinettinsä. Sparre-suvun aatelisvaakunassa, jollaista Matskin on käyttänyt, on vaakunakilvellä oleva chevron (Kuva 2). Joulukuun 11. päivänä 1376 päiväämässään panttikirjeessä, jossa hän panttaa Linköpingin tuomiokirkolle useita omistuksessaan olleita tiloja voidakseen korvata kirkolle velkansa piispanmurhan johdosta, esiintyy kuitenkin tavallisen Sparre-suvun sinetin sijaan ylösalaisin kääntynyt vaakuna (Kuva 3). Ruotsalaiset tutkijat ovat tulkinneet, että Mats on joutunut käyttämään katumuksen merkkinä ylösalaisin käännettyä vaakunaa niin kauan, kuin hän on ollut kirkonkirouksen alaisena.

Mats sopi asiansa kirkon kanssa vuonna 1379, jolloin hän on pantannut omaisuuttaan 400 markan edestä, mutta hänen sinettinsä näissä asiakirjoissa ei ole säilynyt. Tiedämme kuitenkin, että vuonna 1419 kuollut Mats Gustavsson on elänyt tämän jälkeen tyypillistä rälssimiehen elämää ja että vuodelta 1398 peräisin säilyneessä kirjeessä oleva Matsin sinettivaakuna on taas oikein päin.

Kanoninen oikeus ja ruotsalaiset asiakirjalähteet

Kuva 3. Mats Gustavssonin panttikirjeen 11.12.1376 sinetti, jossa ylösalaisin kääntynyt vaakuna. Kuva: Riksarkivet.

Ruotsista – samoin kuin muista Pohjoismaista – ei ole jäänyt jäljelle juurikaan keskiaikaisia kirkollisia oikeusasiakirjoja. Tämän vuoksi tietämyksemme kirkollisesta oikeudenhoidosta keskiajalla ovat paljon rajallisemmat kuin esimerkiksi Englannissa, missä oikeuspöytäkirjoja on säilynyt runsaasti. Monissa keskiaikaisissa asiakirjoissa on kuitenkin säilynyt yksittäisiä tietoja siitä, miten kirkollinen oikeudenhoito oli Ruotsissa järjestetty. Piispa Gotskalkin murhasta alkanut prosessi on yksi näistä.

Säilyneet lähteet todistavat, miten Linköpingin arkkiteini Nils Hermansson oli nopeasti lähtenyt hoitamaan asiaa. Hän oli kutsunut koolle tuomiokapitulin ja laatinut kaikkiin hiippakunnan seurakuntiin lähetetyn asiakirjan, jolla Mats Gustavsson julistettiin kirkonkiroukseen. Esitelmässä nostettiin esille monta yksityiskohtaa kirjeestä, jotka todistivat siitä, että Nils Hermansson tunsi kanonisen oikeuden määräykset ja tiesi, mitä tällaisessa tapauksessa piti tehdä.

Tärkein tapauksen yhteydessä esiin noussut kanonisen oikeuden määräys on toisen Lateraanikonsiilin päätös numero 15 vuodelta 1139, joka tunnetaan sen ensimmäisten sanojen mukaan myös nimellä Si quis suadente diaboli -määräys. Sen mukaan kaikki ne kristityt, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti kirkonmiehiä vastaan, joutuivat automaattisesti kirkonkirouksen alaisiksi ja vain paavi saattoi heidät tästä vapauttaa. Tätä päätöstä mukaillen arkkiteini Nils Hermansson siis julisti Matsin kirkonkirouksen alaiseksi ja määräsi hänen kääntymään paavin puoleen anteeksiannon saadakseen.

Esitelmässä nousi kuitenkin esille muutamia ongelmallisia seikkoja tässä suhteessa. Kanonisessa oikeudessa määrättiin myös, että mikäli joku oli vahingoittanut kirkonmiestä itsepuolustustarkoituksessa, ei kyseessä ollut Si quis suadente diaboli -määräyksen mukainen rikos. Piispa Gotskalkin murhasta kertovissa asiakirjoissa mainittiinkin piispan vetäneen miekkansa esille heti nähtyään Matsin ja tämän seurueen. Koska kanoninen oikeus myös kielsi kategorisesti kirkonmiehiä kantamasta aseita, piti Nils Hermanssonin perustella hyvin Matsin julistaminen kirkonkiroukseen. Kanonista oikeutta opiskelleen arkkiteinin onnistui kuitenkin löytää tapauksesta sellaisia yksityiskohtia, joilla piispan voimankäyttö voitiin selittää tarpeelliseksi. Piispa oli matkalla hiippakunnassaan, ja matkustavaisten kirkonmiesten sallittiin kantaa asetta, koska matkoilla saattoi väijyä erilaisia vaaroja. Miekan hallussapito selittyi siis matkustamisella. Kanoninen oikeus salli myös itsepuolustukseksi toimimisen, mihin Mats olisi myös voinut vedota tapauksessaan, koska piispa oli ensimmäinen, joka tarttui aseeseen. Tähän Nils Hermansson on vastannut vetoamalla pykälään, joka kielsi hätävarjelun liioittelun ja jonka mukaan väkivaltaan ei saanut itsepuolustustarkoituksessa vastata vakavammalla teolla kuin mitä itseä vasten oli tehty. Näin se, että Mats oli tappanut piispan, oli hätävarjelun liioittelua eikä sallittua väkivaltaa – ja näillä argumenteilla arkkiteini sai Mats Gustavssonin tuomittua piispan surmasta.

Esitelmässä esiin nousseet yksityiskohdat toivat kiinnostavaa uutta tietoa siitä, miten hyvin kanonisen oikeuden määräyksiä tunnettiin Ruotsissa sekä siitä, miten kirkollisia oikeusasioita maassa hoidettiin. Tiedonmurut osoittavat, että ruotsalaiset olivat erittäin hyvin perillä oikeuden määräyksistä ja osasivat myös hyödyntää niitä tarpeen vaatiessa.

* * *

Kirsi Salonen on yleisen historian professori Turun yliopistossa ja Anders Winroth on keskiajan historian professori Oslon yliopistossa.

Kolme Katariinaa – Katariina Sienalaisen pyhimyskuvan rakentuminen keskiajasta nykyaikaan

Published on by glossa

Petra Uusimaa

“Catherine of Siena is not particularly pleasant”, kirjoitti historioitsija Louis Canet 1900-luvun lopulla. Jo tutkimusprosessin alussa törmäsin useisiin mainintoihin siitä, kuinka hankala sekä tutkittavana että persoonana 1300-luvun Sienassa elänyt Katariina Sienalainen (1347–1380) on. 1900-luvun lopun psykoanalyyttisessa tutkimuksessa hän näyttäytyy Rudolph M. Bellin sanojen mukaan “pyhänä anorektikkona”, kun taas naistutkimus on maalannut hänestä kuvaa protofeministinä.

Jo pelkästään hagiografiset lähteet osoittavat, että hänen elämänsä oli äärimmäisen kiinnostava ja ajallensa erikoinen. Katariina syntyi vuonna 1347 suureen perheeseen. Hagiografisten lähteiden mukaan Katariina ja hänen kaksoissisarensa olivat perheen kahdeskymmeneskolmas ja kahdeskymmenesneljäs lapsi. Perheen äiti, Lapa, päätyi imettämään Katariinan, kun taas sisar Giovanna lähetettiin imettäjälle. Giovanna kuitenkin kuoli pian syntymänsä jälkeen — seikka, jonka moni psykoanalyytikko on huomioinut.

Katariina Sienalainen. Kuva: Wikimedia Commons.

Katariina sai ensimmäisen näkynsä ollessaan 7-vuotias. Hänen lapsuudestaan ei tiedetä paljonkaan, mutta hagiografiset lähteet kuvaavat häntä pikkuvanhana ja vakavana tyttösenä, joka rakasti vaellella pitkin kaupungin teitä ja puhua ihmisille. Vuonna 1362, Katariinan ollessa 15-vuotias, hänen rakas sisarensa Bonaventura kuoli lapsivuoteeseen, ja Katariina päätettiin naittaa Bonaventuran leskelle. Katariina oli kuitenkin tähän mennessä tajunnut, että ainoa mies, jonka hän halusi naida, oli Jeesus Kristus. Hän kieltäytyi menemästä naimisiin, leikkasi hiuksensa ja aloitti rankan askeesin, joka muokkasi hänen kehonsa tunnistamattomaksi.

Askeesi onkin yksi huomattavimmista osista Katariinan pyhimyskuvaa. Hän jatkoi ankaraa askeesiaan koko elämänsä ajan ja kuoli vain 33-vuotiaana todennäköisimmin aliravitsemukseen. Hagiografiset lähteet kuvaavat, että Katariina lopulta söi “ei-mitään”. Hänen syömistottumuksistaan onkin jäänyt jäljelle useita anekdootteja, joissa hänen kuvataan juovan vain pieniä tilkkoja vettä ja pureskelevan yrttejä, jotka hän kuitenkin sylkäisi pois suustaan.

Ainoa ruoka, jota Katariina himoitsi, oli ehtoollinen. Katariina oli askeesinsa ja näkyjensä kautta mystikko. Hänen uskonsa keskiössä oli ehtoollinen ja henkinen avioliitto Jeesuksen kanssa. Hän myös tiedettävästi sai stigmat, jotka hän pyysi Jeesuksen piilottamaan. Legendat stigmoista liikkuivat keskiajalla, mutta Katariinan stigmojen kuvaaminen oli kiellettyä pitkälle 1600-luvulle.

Katariinan julkinen ura

Mikä Katariinasta tekee sitten niin erikoisen pyhimyksen? Hän kieltäytyi avioliitosta ja lapsien synnyttämisestä, mutta ei kuitenkaan suostunut menemään luostariinkaan. Syy siihen, miksi Katariina ei valinnut luostaria, ei ole koskaan selvinnyt, ja se onkin puhuttanut tutkijoita läpi vuosisatojen. Luostarin sijaan Katariina liittyi dominikaanimaallikkoliikkeeseen, joka takasi hänelle liikkuvaisen ja aktiivisen elämän. Katariina eli mustan surman runtelemana vuosisatana ja osallistui sairaiden hoitamiseen aktiivisesti kanssasisartensa kanssa. Dominikaanipenitentin elämän keskiössä oli kilvoittelu ja hyväntekeväisyys, ja vain harvalla penitenteistä oli aikaa täysin kontemplatiiviseen, rukoukseen keskittyvään elämään.

Hänelle ei riittänyt kuitenkaan pelkkä hyväntekeväisyys, vaan hyvin pian hän alkoi matkustella ympäri Italiaa diplomaatin roolissa. Oli epätavallista, että naimaton nainen tai nainen ollenkaan saarnasi tai osallistui politiikkaan. Katariinan mystiset näyt antoivat hänelle mahdollisuuden käyttää ääntään julkisesti. Katariinalla oli kaksi tavoitetta: ristiretki ja paavin palauttaminen Roomaan. Katariinan aikaan paavi asusti vielä Avignonissa, jossa ranskalaiset paavit olivat Ranskan kuninkaan valtikan alla. Katariina kuitenkin päätti matkustaa Avignoniin ja puhua paavin paluun puolesta. Gregorius XI päätti lopulta palata Roomaan, ja paavin paluu on pitkään nähty Katariinan ansiona.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus eroavat mielipiteissään siinä, kuinka suuri vaikutus Katariinalla oli paavi Gregorius XI paluuseen. Raymondus Capualainen mainitsee Avignonin paaviuden päättymisen ja Katariinan aktiivisen elämän parilla lauseella, korostaen hänen kontemplatiivisuuttaan. Keskiaikaisista lähteistä onkin häivytetty lähes kokonaan Katariinan toimijuus. 1800-luvulla elänyt brittifeministi Josephine Butler (1828–1906) taas kuvaa Katariinan protofeministinä, jonka ansioksi voidaan laskea useita diplomaattisia onnistumisia 1300-luvun aikana, mukaan luettuna Avignonin paavius.

Katariina vietti lyhyen loppuelämänsä matkustellen ympäri Italiaa ja kirjoittaen kirjeitä usealle italialaiselle hallitsijalle. Paavin paluusta huolimatta katolinen kirkko ei saavuttanut vakautta, vaan Gregorius XI:n kuoleman jälkeen valittiin italialainen paavi, Urbanus VI, joka ei ollut mieleen ranskalaisille. Suuri skisma oli alkanut, kun ranskalaiset kardinaalit palasivat Avignoniin ja nimittivät vastapaavin, Klemens VII:n. Katariinan loppuelämän tavoite oli lopettaa skisma, mutta hän ehti kuolla ennen vastapaavien eroamista.

Nykyaikainen tutkimus kuitenkin osoittaa, että monet Katariinaan liittyvät legendat ovat liioittelun lopputuloksia. Siitäkin huolimatta Katariina oli ajalleen kummastuttavan tuottelias ja oppinut nainen. Vaikka hän ei osannut latinaa, hän oppi kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Hän saneli lähes 400 kirjettä, mystisen teoksen Dialogi Jumalan kaitselmuksesta sekä kokoelman runoja, käyttäen kielenään Toscanan murretta, jota käyttivät esimerkiksi renessanssinerot Boccaccio ja Petrarca.

Katariina kuoli vuonna 1380. Hän oli sairastellut läpi elämänsä, mutta käännös loppua kohden tapahtui, kun hän aikalaiskertomusten mukaan kaatui kirkon portailla matkalla messuun. Siitäkin huolimatta, että hän oli aiheuttanut aikanaan paljon puhetta, sekä negatiivista että positiivista, kesti kuitenkin pitkälle 1400-luvulle, että hänelle edes rakennettiin oma alttari.  Katariina kanonisoitiin 1461. 1900-luvulla hän sai ensimmäisenä naisena Avilan Teresan kanssa arvonimen kirkonopettaja. Hänestä on myös tehty Italian suojelupyhimys.

Tutkimukseni lähtökohdat

Tutkimuksessani vertaan kolmen vuosisadan aikana kirjoitettua pyhimyselämäkertaa. Luonnollisesti alkupisteeksi valikoitui Katariinan rippisiän Raymondus Capualaisen Legenda Maior, joka ilmestyi 1300-luvun lopussa. Josephine Butlerin Katariinasta kirjoitettu teos taas pyrkii uudelleenkirjoittamaan Katariinan elämän ja korjaamaan Butlerin löytämät virheet Legenda Maiorista. Viimeiseksi halusin valita nykyajan historiantutkimusta noudattavan teoksen ja päädyin valitsemaan André Vauchezin 2018 ranskasta käännetyn teoksen, joka käsittelee Katariinaan liittyviä legendoja ja pyrkii asettamaan ne ajalliseen kontekstiinsa.

Tutkimukseni ei siis ole puhtaasti keskiajan tutkimusta, vaan enemmänkin aatehistoriallista. Tutkimuskysymykseksi valikoitui hahmottaa kolme Katariinaa: keskiaikainen, 1800-lukulainen ja nykyaikainen. Tutkimusotteeni on vertaileva, sillä tarkoituksenani on löytää samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia eri aikojen kuvauksesta Katariinasta. Kontekstoinnin avulla liitän kolme kirjoittajaa aikansa viitekehykseen ja pyrin sen kautta selittämään sitä, miksi Katariinan pyhimyskuva on muokkautunut tällaiseksi.

Painopisteeni tutkimuksessa on askeesi ja se, miten sitä on pyritty selittämään eri aikoina. Keskiaikaisesta näkökulmasta askeesi oli tärkeä osa Katariinan pyhimyskuvaa. Raymondus Capualainen tarkoittikin pyhimyselämäkertansa esimerkkinä aikansa dominikaaneille, jotka hänen mielestään tarvitsivat ojennusta. Josephine Butlerille askeesi oli välttämätön paha eikä hän mainitse askeesia kovinkaan usein. Kummassakin teoksessa kuitenkin korostuu se, että Katariina oli yksinkertaisesti kykenemätön syömään. Askeesi ei siis ollut tietoinen valinta, vaan sairauden määrittelemä elämäntapa. André Vauchez lähestyy Katariinan askeesia keskiaikaisena ilmiönä ja kirjoittaa esimerkiksi keskiajan pyhimysten diagnosoinnin vaarasta.

Tutkimukseni tarkoituksena on osoittaa, että keskiajalta on mahdollista löytää naisten toimijuutta. Toisaalta minua kiinnostaa myös pyhimyskuvan rakentuminen eri aikakausina, etenkin kun kyseessä on näin paljon kirjoitettu ja tutkittu pyhimys kuin Katariina Sienalainen. Siitäkin huolimatta, että Katariinasta on kirjoitettu paljon, oli vaikeaa löytää nykyaikaista tutkimusta, joka pureutuu siihen, miten hänestä on kirjoitettu vuosisatojen aikana. Aatehistoriallisesta näkökulmasta Katariinan tutkiminen on siis äärimmäisen hedelmällistä, sillä hänestä löytyy tutkittavaa, oli sitten kyse askeesista, protofeminismistä tai mystiikasta.

* * *

Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.

Kirjallisuutta:

Butler, Josephine Elizabeth Grey 1894: Catherine of Siena: A Biography. Horace Marshall & Son, London.

Of Capua, Blessed Raymond 2003.: The Life of St. Catherine of Siena: The Classic on Her Life and Accomplishments As Recorded by Her Spiritual Director. Kääntäjä George Lamb. TAN Books, North Carolina. Alkuperäinen latinankielinen teos ilmestyi 1395.

Vauchez, André 2018: Catherine of Siena: A Life of Passion and Purpose. Kääntäjä Michael F. Cusato. Paulist Press, New York.

Esitelmä: Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia

Published on by glossa

Tia Niemelä

Glossan kevään toinen esitelmätilaisuus pidettiin 23.3. klo 17 Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli FT Marko Halonen otsikolla “Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia”.

Esitelmä toi esiin uusia näkökulmia keskiaikaisten kalentereiden tutkimukseen. Tutkimuskohteena olivat Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Aiempi tutkimus on korostanut kalentereiden sisältämää tietoa pyhimyksistä, mutta esitelmässä tuotiin esiin se, miten yllättävän paljon muutakin tietosisältöä niistä löytyy.

Keskiaikainen kalenteri (Helsinki, Kansalliskirjasto F.m.VII.6.) Kuvat: Fragmenta membranea.

Rakenne ja tietosisältö kalentereissa

Halosen käyttämä aineisto koostui 236 kalenterista ja 431 eri “kalenteriversiosta”, joihin hän oli laskenut mukaan myöhempien käsien kalentereihin tekemät muutokset. Kalenterit puolestaan olivat Pohjoismaista eli Ruotsin, Tanskan sekä Norjan kirkkoprovinsseista. Suuri osa aineistosta oli Ruotsin Riksarkivetin kokoelmasta, mutta mukana oli myös useista muista arkistoista, kuten Kansalliskirjastosta, peräisin olevaa materiaalia. Ajoituksellisesti Halonen oli rajannut aineistonsa noin vuosiin 1075-1599. Aikarajaus perustuu vanhimpaan säilyneeseen kalenteriin ja 1500-luvun loppuun.

Kalenterit ovat säilyneet suurilta osin kirjojen osina, mutta sen lisäksi osa on säilynyt irtonaisina fragmentteina ja muutamat taskukalentereina. Useimmissa tapauksissa kalenterissa on yhdellä sivulla esitetty yksi kuukausi, mutta täysin samalla tavalla tämä ei toteutunut kaikissa Halosen aineiston kalentereissa.

Kielellisesti kalenterit olivat aina 1200-lukuun saakka vain latinaa ja edelleen 1500-luvun alkuun asti noin 90 prosenttia kalentereista oli vain latinaksi. 1500-luvun ilmiönä kalentereissa noin joka kolmannessa kielenä esiintyy myös kansankieltä. Agricolan kalenteri on kuitenkin ainoa kalenteri, jossa mukana on suomea. Arabialaisia numeroita näkyy kalentereissa jo 1200-luvulla, ja 1300-luvulla niitä käytetään osittain ilman roomalaisia numeroita. 1500-luvulla niitä esiintyy noin neljänneksessä kalentereista.

Kalentereissa esiintyy kuukausien ja päivien lisäksi luonnonilmiöitä. Niissä on usein mainintoja yön ja päivän pituuksista sekä kevät- ja syyspäivän tasaukset ja talvi- ja kesäpäivän seisaukset. Kalenterit sisältävät jonkin verran kommentteja vuodenaikojen alkamisesta ja harvoissa tapauksissa esiintyy myös kuukausiin liittyviä kuvia. Astrologialla ja horoskoopeilla on niilläkin paikkansa keskiaikaisissa kalentereissa. Niissä saatetaan ilmoittaa jonkin tietyn horoskoopin alkamisajankohta ja niin sanottuja astrologisia runoja, jotka liittyvät tiettyyn horoskooppimerkkiin. Lisäksi egyptiläiset päivät sekä Dies caniculares, eli suomeksi tutummin mätäkuun aika kesän lopulla, on saatettu mainita.

Eroavaisuuksia kalentereissa

Halosen mukaan kalentereissa on havaittavissa huomattavaa variaatiota suhteessa aikaan ja paikkaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että kalenterien ajoituksiin sekä lokalisaatioihin liittyy epävarmuustekijöitä, minkä vuoksi niihin tulisi suhtautua varauksella. Erityisen huomioitavana Halonen pitää sitä, että sääntökuntiin on liitetty suuri määrä kalentereita, mutta toisaalta taas monet suuret sääntökunnat puuttuvat aineistosta kokonaan.

Ajallisesti kalentereista voi erottaa kuitenkin erilaisia piirteitä. 1000- ja 1100- luvuilla kalentereissa esiintyy esimerkiksi kreikkalaisia kuukausien nimiä sekä kuukausikohtaisia horoskooppeja, jotka puuttuvat myöhemmistä kalentereista. Niistä myös puuttuu joitakin sellaisia asioita jotka ilmestyvät vasta myöhempiin kalentereihin. 1200-luvulla kalentereihin ilmestyykin ensimmäistä kertaa esimerkiksi latinan lisäksi muitakin kieliä, arabialaisia numeroita, cisiojanus ja moderni päiväystapa. 1300-luvulla puolestaan joistakin kalentereista puuttuvat kokonaan roomalaiset numerot. Myös paaston ajalle merkitään kalenterissa erillinen aloituspäivä, ja värinä purppura poistuu käytöstä. Edelleen 1400-luvulle ajoitetuissa kalentereissa on joitakin uusia piirteitä, kuten pridie ja auringon nousu- sekä laskuajat. Reformaatio ei muuta kalentereita radikaalisti. 1500-luku tuo silti mukanaan monia uusia aspekteja, mutta ne jäävät harvinaisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kuukausiin liittyvä kuvitus.

Ajallisten muutosten lisäksi Halonen toi esiin paikkaan liittyvät eroavaisuudet kalentereissa. Eri kirkkoprovinsseissa sekä hiippakunnissa esiintyi erityispiirteitä. Esimerkiksi Ruotsissa Uppsalassa kalentereissa korostuu astrologia, ja Turussa kuukauden ja päivän pituudet ovat kalentereissa erityisen yleisiä. Islanti puolestaan ei näytä olevan kalentereiden osalta erityisen poikkeava muista Pohjoismaista. Tanskan osalta materiaalia näyttää olevan yllättävän vähän, ja Tanskaan paikallistetut kalenterit ovat ainoita, joissa on maininta indictione-päivistä.

Sääntökuntiin liitetyissä kalentereissa kielenä esiintyy vain latina, ja niitä on aineistosta lähes neljäsosa. Halonen toikin esiin, että määrä on epäilyttävän suuri. Huomionarvoisena hän pitää myös sitä, että sääntökuntien kalentereista puuttuvat kokonaan sisterssiläiset kalenterit ja benediktiiniläisiäkin on mukana vain muutamia. Dominikaanisia kalentereita on puolestaan parikymmentä. Halonen pitää jakaumaa outona, sillä sisterssiläiset olivat se sääntökunta, jolla oli eniten luostareita Pohjoismaissa.

Fylomemeettinen tarkastelu

Väitöskirjassaan Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study (2020) Halonen tarkasteli kalentereiden sisältämiä aspekteja fylomemeettisesti. Fylomemetiikka tarkoittaa kulttuurituotteisiin sovellettua fylogenetiikkaa. Kalentereita on aiemmin tutkittu digitaalista stemmatologiaa hyödyntäen eli kalentereita on tutkittu tekstinä. Halosen uudessa lähestymistavassa perustana oli Exceliin luotu tietokanta. Excelin tiedot puolestaan muunnettiin edelleen NEXUS- tai FASTA-formaattiin. Näihin tietoihin oli merkitty esimerkiksi esiintyykö tietyssä kalenterissa jokin tietty aspekti vaiko ei. Tiedot ajettiin ohjelman kautta, ja ohjelma laski niiden perusteella todennäköisyyksiä. Ohjelma myös ryhmittelee tiedot automaattisesti.

Menetelmällä saadaan analysoitua tietoa uudella tavalla, ja siten aspektien suhteen samankaltaiset kalenterit on helppo tunnistaa. Tutkimuksessa tulee kuitenkin ottaa huomioon, että samankaltaisuus voi olla sattumaakin. Lisäksi virhepäätelmien riski on olemassa, ja tutkimus vaatii vuorovaikutusta lähdemateriaalin ja fylomeettisten kaavioiden välillä. Menetelmä voi kuitenkin johtaa pohtimaan sitä, miksi samat aspektit esiintyvät tietyissä kalentereissa.

Esitelmä toi hyvin esiin sen, että kalentereissa on pyhimysten lisäksi myös paljon muuta huomionarvoista tietoa. Se esitteli uuden menetelmän, jolla tätä tietoa voidaan lähestyä ja tutkia. Lisäksi esitelmä nosti esiin kalentereiden ajoitukseen ja lokalisaatioon liittyvät ongelmat, ja kysymyksen siitä, tulisiko näitä tarkastella uudestaan.

* * *

FT Marko Halosen väitöskirja ”Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study” (Marko Halonen, 2020) Heldassa.

Esitelmä: Bodleian Librariesin ja British Libraryn keskiaikaisten käsikirjoitusten digitointi

Published on by glossa

Sanna Supponen & Tuija Ainonen

Glossan kevään 2021 ensimmäisessä esitelmätilaisuudessa 23.2. puhujana oli FM Tuija Ainonen otsikolla ”Mitä, Missä, Milloin – Oxfordin keskiaikaisten käsikirjoitusten digitointi ja digitalisaatio tutkimuksen ja opetuksen tukena”. Esitelmässä kerrottiin sekä Oxfordin kirjastojen että British Libraryn digitoiduista kokoelmista. Molemmille kokonaisuuksille yhtenäistä on, että ne ovat muotoutuneet pitkän ajan kuluessa ja erilaisissa tilanteissa. Historian eri vaiheet ovatkin vaikuttaneet siihen, miltä kokoelmat tänä päivänä näyttävät tai esimerkiksi siihen, miten niihin viitataan. Esitelmä keskittyi esittelemään näiden kokoelmien digitoituja versioita ja niiden käyttöä tämän päivän käyttäjien näkökulmasta.

Bodleian Libraries

Oxfordin yliopiston nykyinen keskiaikaisten käsikirjoitusten lukusali löytyy Bodleianin kirjaston Weston Libraryn kiinteistöstä. Kuva: Wikimedia Commons, John Cairns photography, work commissioned by the Bodleian Libraries. CC-Attribution-Share Alike 4.0

Oxfordin yliopiston kirjastojen historia ja niiden kokoelmat yltävät aina keskiajalle – tosin reformaation aikana suuri osa alkuperäisistä kokoelmista tuhottiin. Keskiaikaista aineistoa on kuitenkin sittemmin hankittu lisää, ja kokoelma on yksi merkittävimpiä Brittein saarilla. Erikoista Oxfordin kokoelmissa on niiden jakautuminen yliopiston pääkokoelmaan, Bodleian Libraryn, ja 39 collegen kokoelmiin. Tämä monikerroksisuus tuo käyttäjälle haasteita.

Digital Bodleain (https://digital.bodleian.ox.ac.uk/) sisältää Oxfordin yliopiston kirjaston kokoelmat, mutta myös colleget voivat käyttää halutessaan samaa käyttöliittymää. Kokoelman nykyinen digitointiperiaate on, että aineisto valokuvataan kokonaisuudessaan ja esitetään metatietojen kanssa. Noin 9400 keskiaikaisesta käsikirjoituksesta on digitoitu 2600, mutta niistä vain 600 on kokonaisia käsikirjoituksia. Syynä on se, ettei nykyinen hieno periaate ole aina ollut voimassa. Monet digitoidut kuvat on siirretty 1970-luvulta lähtien otetuilta värifilmeiltä, jotka puolestaan keskittyivät ensisijaisesti esittävään materiaaliin, ei niinkään teksteihin. Tekniikka ja resoluutio eivät näiden kohdalla ole nykystandardien mukaisia.

Esimerkki osittain digitoidusta käsikirjoituksesta, tammikuun kalenterisivun kuva esittää lämmittelyä tulisijan ääressä. Bodleian Library MS. Add. A. 46, f. 1r. © Bodleian Libraries, University of Oxford. CC-BY-NC 4.0

Bodleianin digikokoelmissa kuvat esitetään IIIF-standardin mukaisesti (https://iiif.io/about/). Tämä kansainvälinen standardi mahdollistaa, että kuvia voi katsella, ladata, kommentoida ja muokata millä tahansa ohjelmalla, joka tukee kyseistä tiedostomuotoa. Tämä mahdollistaa myös sen, että käyttäjä voi yhdistellä IIIF-muotoisia aineistoja eri kirjastojen kokoelmista, joka mahdollistaa helposti aineistojen vertaamisen rinnakkain ja esimerkiksi kokoelmien kesken pirstaloituneiden kokonaisuuksia palauttamisen yhteen virtuaalisessa muodossa.

Esimerkki kokonaan digitoidusta käsikirjoituksesta, joka sisältää Terentiuksen (k. 149 eaa.) komedioita. Käsikirjoitus kopioitiin 1100-luvun Englannissa. Bodleian Library MS. Auct. F. 2. 13, f. 3r. © Bodleian Libraries, University of Oxford. CC-BY-NC 4.0

Digitoidut kuvat on linkitetty Bodleianin keskiaikaisten käsikirjoitusluetteloiden keskitettyyn verkkoluetteloon Medieval Manuscripts in Oxford Libraries (https://medieval.bodleian.ox.ac.uk/).

Myös colleget ovat voineet liittyä samaan, vuonna 2018 avattuun kokonaisuuteen. Koska käyttöliittymä on tehty nimenomaan keskiaikaisille käsikirjoituksille, siinä on hyvät hakuominaisuudet. Vaikka luettelo sisältää käytännössä kaikki käsikirjoitukset, niin ongelmana on se, että monista on saatavilla vain varsin suppea ja osin vanhentunutkin tiivistelmä. Näitä tietoja kuitenkin täydennetään digitointien yhteydessä. Lisäksi paljon materiaalia puuttuu luettelosta. Tällaisia kokonaisuuksia ovat esimerkiksi asiakirjat, sinetit, fragmentit ja papyrukset. Tällä hetkellä on käynnissä hanke, jossa sinetit ja asiakirjat tuodaan osaksi luetteloa, mutta nämä kokonaisuudet eivät ikävä kyllä sisällä digikuvia.

British Library

British Libraryn historia juontaa juurensa British Museumin kokoelmiin, joita on kartutettu aina vuodesta 1753. Kokoelmat ovat karttuneet esimerkiksi lahjoituksien kautta, ja keskiaikaisia käsikirjoituksia onkin tänä päivänä pitkälle yli toistakymmentätuhatta. Itse kirjastoinstituutio, vuodelta 1973, ja sen oma rakennus, vuodelta 1997, ovat varsin nuoria, ja siksi vähänkin vanhemmassa kirjallisuudessa viitteet osoittavat British Museumin kokoelmiin.

British Libraryssa digitoidut materiaalit ovat jakautuneet useaan eri käyttöliittymään. Digitoitujen materiaalien metadata löytyy digitaalisten arkistoluetteloiden kautta, jotka ovat kootusti yhden hakusivun alla (http://searcharchives.bl.uk/). Haasteena on kuitenkin se, että kyseinen hakusivu sisältää kaiken digitaalisen arkisto- ja käsikirjoitusmateriaalin eri aikakausilta ja kokoelmista. Se ei palvele kovin hyvin keskiaikaisten käsikirjoitusten löytämistä, ellei satu tietämään tarkalleen, mitä haluaa. Kun on onnistunut löytämään haluamansa käsikirjoituksen, niin digitoidut kuvat eivät myöskään ole näkyvissä suoraan, vaan niiden saatavuus täytyy erikseen tarkistaa ’I want this’ -välilehden alta.

Jos käsikirjoitus on digitoitu, sivu ohjaa käyttäjän Digitised manuscript -sivustolle (https://www.bl.uk/manuscripts/). Huomionarvoista on, että vaikka tällä sivustolla on myös oma hakutoimintonsa ja käsikirjoituksia voi tutkia myös suoraan sen kautta, niin kyseessä ei ole oma erillinen kokonaisuus vaan enemmänkin kuvien katseluohjelma. Sivustolla olevat signumit ja mahdollinen metadata ovat tuotu arkistoluetteloista. Metadata on kuitenkin usein puutteellista, ja se täytyy erikseen tarkistaa luettelosta.

British Libraryssa on lisäksi vielä kolmas erillinen kokonaisuutensa eli Catalogue of Illuminated Manuscripts (https://www.bl.uk/catalogues/illuminatedmanuscripts/welcome.htm). Nimensä mukaisesti se sisältää ensisijaisesti kuvitettuja käsikirjoituksia. Se sisältää sekä metadatan että kuvia käsikirjoituksesta. Käyttöliittymässä on lisäksi hyödyllisiä hakuominaisuuksia, kuten haut kirjurin nimellä, kuvan aiheen mukaan tai käsikirjoituksen kielen mukaan. Sivustolla on kuitenkin myös ongelmansa, sillä se keskittyy vain kuvitettuihin sivuihin eivätkä käsikirjoitukset ole digitoitu kokonaisuudessaan. Ongelmana on myös se, että tietokanta on täysin itsenäinen eikä siinä ole yhteyttä kahteen edellä mainittuun kokonaisuuteen. Tämä on johtanut siihen, että pahimmillaan metadata on ristiriidassa varsinaisen luettelon kanssa.

British Library on lähitulevaisuudessa siirtymässä uuteen käyttöjärjestelmään, joka yhdistää nykyiset erilliset kokonaisuudet.

Mitä digitoidaan

Digitoinnin priorisointiin ja valintaan vaikuttaa monta seikkaa. Yksi keskeinen kirjastojen oma periaate on alkuperäisen teoksen fyysinen suojelu. Siksi käyttötiheys, hauraus ja harvinaisuus ovat merkittäviä kriteerejä. Digitoidut kappaleet eivät kuitenkaan koskaan täysin korvaa alkuperäistä, vaan ne ovat saatavilla myös perinteisesti lukusalissa luettavaksi perustelluista syistä, esimerkiksi kodikologiseen tutkimukseen. Itse asiassa digitointi saattaa toisinaan olla myös hyödyksi alkuperäiselle kappaleelle, koska se usein konservoidaan sen yhteydessä.

Esimerkki digitointiprojektin yhteydessä konservoidusta käsikirjoituksesta. Lue lisää tämän käsikirjoituksen konservoinnista (englanniksi).

Toinen ja ehkä vielä edellistä suurempi vaikuttaja siihen, mitä digitoidaan, on raha, sillä digitointi on kallista puuhaa. Koska kirjastojen oma rahoitus valuu usein perustoimintaan ja yhä laajeneviin yleisöpalveluihin, tulee rahoitus usein ulkopuolelta. Tämä tarkoittaa yleensä rahoittajalta tulevia priorisointeja. Tyypillisesti rahoitus tulee jonkin yksittäisen hankkeen kautta, jossa digitoidut aineistot liittyvät hankkeen tavoitteisiin. Toisena rahoitusväylänä on filantrooppinen toiminta, jossa tyypillisesti jokin säätiö tukee valikoidun kokonaisuuden digitoimista. Tällöin rajauksena voi olla esimerkiksi jokin tietty kielialue. Hyvä esimerkki on muutaman vuoden takainen Polonsky Foundationin tukema Medieval England and France 700–1200-hanke, jossa digitoitiin sekä British Libraryn että Bibliothèque nationale de France:in kokoelmien kuvitettuja käsikirjoituksia. (https://www.bl.uk/medieval-english-french-manuscripts/about-the-project).

The Polonsky Foundation tukee parhaillaan Oxfordin Bodleian Libraryn ja Wolfenbüttelin Herzog August Bibliothekin yhteisprojektia, jonka rahoituksen turvin digitoidaan 600 saksan kielialueelta peräisin olevaa käsikirjoitusta (https://hab.bodleian.ox.ac.uk/en/).

Digitaalisten materiaalien käyttö

Molemmat edellä mainitut digitaaliset kokoelmat periaatteessa sallivat ei-kaupallisen käytön. Materiaaleja voi siis suhteellisen vapaasti käyttää tutkimus- ja opetuskäyttöön. Tietysti käytön tulee olla aineistoa kunnioittavaa ja lähde tulee mainita. Bodleianin kohdalla täytyy kuitenkin olla tarkkana siitä, kuka omistaa kyseisen materiaalin, sillä collegeilla saattaa olla erilaisia säädöksiä materiaaliensa käytöstä. Tarkemmat ohjeet löytyvät sivustojen omista ohjeista:

https://www.bl.uk/help/how-to-reuse-images-of-unpublished-manuscripts (British Library)

ja https://digital.bodleian.ox.ac.uk/terms/ (Bodleian Libraries).

Keskiajan lasimaalausikkunoiden jäljillä

Published on by glossa

Joanna Veinio

Johdanto

Joukko nuoria miehiä vieraili kesällä 1871 Sauvon kirkossa. He etsivät elementtejä kansallisen muistin osasiksi sekä dokumentoivat häviämässä ja unohtumassa olevia aineistoja. Käyntien tuloksena tiedämme, miltä kirkon kuori-ikkunan lasimaalaukset näyttivät.

Sauvon kirkko, kuori-ikkuna. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen retkillä etsittiin ja dokumentoitiin kotimaan kohteita. Retkien painopisteessä olivat kirkot, jotka dokumentoitiin kuvin ja sanoin. Siten ei ole pelkkää sattumaa, että kaikki neljä keskiaikaisia lasimaalauksia sisältänyttä kirkkoa päätyivät retkien kohteisiin. Nauvo ja Sauvo kuuluivat ensimmäisen retken kohteisiin, ja kaksi muuta, Raisio ja Vehmaa, dokumentoitiin seuraavalla, vuoden 1874 retkellä.

Keskiajan kivikirkkoja on Suomessa huomattavasti vähemmän kuin muualla Skandinaviassa. Lisäksi kirkkoja leimaa poikkeuksellisen suuri keskeneräisyys. Lasimaalaukset on usein ajateltu kuuluvan rakennusprosessin loppuun, seinä- ja holvimaalausten kanssa yhtaikaisesti hankittaviin kirkkosalin koristuksiin. Silti lasimaalausten säilyminen vain neljän kirkon ikkunoissa on hyvin pieni määrä. Tämä luo helposti käsityksen materiaalin niukkuudesta. Todellisuudessa kyse on laajasta, mutta fragmentaarisesta ja hajanaisesta aineistosta. Tutkimuksen kannalta materiaalia on kahdessa muodossa, harvoina säilyneinä maalauksina sekä yleensä arkeologisilla kaivauksilla löydettyinä lasimaalausten katkelmina.

Käsitteenä lasimaalaus on moniulotteinen. Keskiaikaisessa kontekstissa se tarkoittaa lasille maalatun kuva-aiheen lisäksi värillistä tasolasia.

Aiempi tutkimus

Suomen keskiaikaisten lasimaalausten perustutkimukset ovat C. A. Nordmanin tutkimukset 1900-luvun puolivälistä. Hän käsittelee lasimaalausten historiaa, määrää sekä tyylejä artikkeleissaan Medeltida glasmålningar i Finland (1963) ja Die Glasmelereien des Mittelalters in Skandinavien (1964). Seuraavaa laajempaa tutkimusta jouduttiin odottamaan vuosikymmeniä. Markus Hiekkasen tutkimusartikkelit ovat muun muassa vuodelta 2005 Lasimaalaukset Suomen keskiajan kirkoissa – sirpaleita maasta ja ehjiä ikkunoista sekä 2006 julkaistussa Suomalaisia lasimaalauksia –teoksessa. Vuosien mittaan lasimaalauksia on käsitelty lyhyesti osana muita tutkimuksia, muun muassa väitöskirjoja ja pro gradu -töitä. Pro gradu -työni, joka valmistui viime keväänä, pyrkii olemaan koko säilyneen aineiston kattava kartoitus ja esittely.

Joka kirkon kuori-ikkunassa?

Tutkimukseni aikana olen selvittänyt säilyneiden lasimaalauspalojen määrää. Säilyneitä fragmentteja on lähes 900 kappaletta. Tutkimukseni perustuu tutkimusraportteihin, löytöluetteloihin sekä omakohtaiseen tutustumiseen aineistoon. Valitettavasti lasien huonokuntoisuus aiheuttaa sen, että lasimaalausten tarkka määrä jää edelleen epäselväksi. Myös joissain kaivauskertomuksissa määrät on ilmaistu epätarkasti.

Fragmentteja on 50 eri kohteesta. Palat jakautuvat kuitenkin epätasaisesti. Ahvenanmaan Jomala-kirkosta on noin 340 fragmenttia, yli kolmasosa koko aineistosta. Kohteita, joista on vain yksittäisiä lasimaalauspaloja, on lähes puolet löytöpaikoista. Mediaani on vain viisi kappaletta. Lasimaalaukset ovat sijainneet lähes aina osana kirkkotilaa. Linnojen, Kastelholman sekä Kuusiston linnojen, palat ovat luultavasti linnakappelista. Turun kaupunkialueen löydöt vastaavasti ovat vaikeasti jaoteltavissa, ja niistäkin luultavasti valtaosa on kirkollisesta kontekstista.

Löytöaineistoa on koko Suomen keskiajaksi laskettavalta ajalta. Ajoitus perustuu löytökontekstin ajoitukseen. Oletuksena on, että palat ovat todiste lasimaalauksesta, joka on sijainnut nykyajalle säilyneestä tai sitä edeltäneestä kirkkorakennuksesta tai -rakennuksista.

Lasimaalausaineisto näyttää jakautuvan kolmeen kokonaisuuteen. Vanhimmat, 1200–1300-luvuille sijoittuvat fragmentit, ovat kymmenestä kohteesta, joista suurin osa on Ahvenanmaalta. Tämän vanhimman kerrostuman kohteiden kirjo on laaja. Siinä on Turun kaupunkikohteita, kirkkoja sekä kaksi linnaa. Yhden kohteen aiheuttamasta vääristymästä huolimatta olen valmis väittämään, että jo aivan ensimmäisistä kirkoista lähtien lasimaalaukset ovat olleet oleellinen osa interiööriä. Ne ovat pysyneet osana kirkkotilaa keskiajan läpi myös sen loppupuolen puukirkoissa, aina reformaatioajalle asti.

Seuraava kokonaisuus ajoittuu vuosille 1425-1490 eli ajanjaksolle, jolloin kivikirkkojen rakentaminen oli vilkkaimmillaan. Kohteita on enemmän, ja pienempi löytömäärä jakautuu useampaan kohteeseen. Nuorin kokonaisuus sijoittuu aivan keskiajan lopulle, ja sitä leimaa keskeneräisiksi jääneet kirkot. Silti paloja on 60 kappaletta. Nämä lasimaalausfragmentit tulevat hyvin erilaisista kohteista: rauniokirkoista, kivisakaristosta, konventti- ja puukirkosta. Viimeinen ajanjakso osuu sekä kiihkeän rakentamisen että samalla reformaation aiheuttaman hiipumisen aikaan.


Kaavio. Lasimaalausfragmenttien määrä jaoteltuna kolmeen ajallisesti peräkkäiseen sukupolveen. Vanhimman sukupolven määrässä näkyy jaoteltuna erikseen Jomalan kirkon 345 lasifragmenttia.

Fragmentoitumisen tavat

On todennäköistä, että kaikissa Suomen keskiaikaisissa pitäjänkirkoissa on ollut lasitettuja ikkunoita, joista osassa on ollut lasimaalauksia. Miksi jäljellä näyttää olevan pääsääntöisesti fragmentteja, ja niitäkin joissakin kohteissa hyvin vähän? Onko herkät lasimaalaukset aikojen saatossa siirretty kuori-ikkunoista muualle kirkkotilaan, sivummalle? On hieman harhaanjohtavaa puhua säilyneiden lasimaalausten kohdalla neljästä kirkosta ja 13 maalauksesta, sillä vielä tänäkin päivänä keskiaikaisia lasimaalauspaloja löytyy kirkoista, muun muassa Pernajan sakaristosta sekä Mynämäen kuori-ikkunoista. Kaivauksissa paloja on löytynyt myös asehuoneista. Sakaristo ja asehuone ovat paikkoja, joihin keskiajan lasimaalaukset eivät loogisesti tunnu kuuluvan. Onko lasimaalauksia kohdannut kuitenkin eräänlainen ikonoklasmi? Mihin katolisen ajan ikkunalasit ovat päätyneet reformaation seurauksena?

Lasimaalauspalojen määrään vaikuttavat monet syyt: kohteen arkeologisen kaivauksen ajankohta ja toteutustapa. Vähätellä ei voi myöskään myöhempien vuosisatojen tilaan tekemiä muutoksia, esimerkiksi ikkuna-aukkojen laajentaminen on jo varhain yksi suurimmista syistä tuhoutumiselle. Herkät lasi-ikkunat ovat kärsineet myös luonnonolojen sekä yhteiskunnan myrskyistä. 

Lasimaalaukset ovat hyvä esimerkki mietittäessä, voiko ylipäätään säilyneiden fragmenttien avulla tehdä johtopäätöksiä ja kuinka kattavia päätelmiä ne tukevat? Vai pitäisikö löytöjä käsitellä oikeastaan enemmänkin irtolöytöinä?

Pernajan kirkon sakariston toinen lasimaalausikkuna. Kuva: Maija Kairamo 1987, Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma.

Palataan vielä takaisin 1800-luvun loppupuolelle matkaajien luo. Heidän tekemiään dokumentteja voi hyödyntää lähteenä erityisesti säilyneiden lasimaalausten tutkimisessa. Niiden avulla on mahdollista tavoittaa tilanne ja tietoja ennen nykypäivää, jossa maalaukset on sijoitettu museokontekstiin.

Muinaismuistoyhdistyksen retkikunta oli Sauvon kirkolla juhannuksen aikoihin 1871. Retken materiaaleissa on piirustus numero 49 ”Sauvo Goottilainen kirkon kuoriakkuna”. Siinä on erotettavissa mahdollisesti osa pyhimyshahmon vaatetuksesta sekä yhdeksän pientä lasimaalauskoristetta. Kirkon kalustoluettelo 1800-luvulta kertoo, että kuori-ikkunassa on ollut ristiinnaulitun kuva ja kaksi muuta hahmoa.

Retkeläiset saapuivat Nauvon kirkolle elokuun alussa ja dokumentoivat myös kuori-ikkunan lasimaalaukset, piirros numero 164 ”Glasmålningar på korfönstrer i Nagu kyrka”. Vähäiselle huomiolle, suorastaan hävinneeksi tiedoksi, on jäänyt, kuinka samankaltaiset, jopa identtiset, näiden kahden kirkon kuori-ikkunoiden maalauskompositiot ovat olleet.

Sauvon kirkon ikkunoiden kohtalona oli hävitä, sillä maalausten jäänteet on poistettu 1880-luvun aikana. Vastaavasti Nauvon ikkunoiden suojeleminen nousi esille jo retkeä seuraavana vuonna. Monien vaiheiden jälkeen ne luovutettiin museoon 1905, ja samassa yhteydessä S. Wuorion lasiliike teki kopiot, jotka koristavat nykyisin kirkon ikkunoita.

Lopuksi

Lasimaalaukset ovat kuuluneet keskiaikaisen kirkkorakennuksen alkuperäiseen kokonaisarkkitehtoniseen suunnitelmaan myös Suomessa, ja niitä on hankittu jo kivikirkkoja edeltäviin puukirkkoihin.

Kohteet, joista fragmentit on löydetty, ajoittuvat lähes koko Suomen keskiajalle. Löytyneiden fragmenttien ajallinen painottuminen on enemmänkin varhaiskeskiaikainen kuin myöhäiskeskiaikainen. Lasimaalausten metamorfoosiin paloiksi liittyy useita prosesseja, joista osa on onnettomuuksia, mutta mukana on myös tahallisuutta. Yksi osa muutosta on reformaation vaikutus kirkkotilaan. Yhdessä nämä eriaikaiset prosessit ovat muuttaneet hitaasti, mutta vääjäämättä kirkkojen kuori-ikkunoiden värikkäät ja vaikuttava koristeet hauraiksi ja vaatimattomiksi.

Kirjallisuutta:

  • Haggrén, Georg 2009. Askaisten kirkon ikkunat – kulttuurihistoriallinen aarre 1600-luvun Suomesta. Suomen Museo 2008. pp. 83–110.
  • Hiekkanen, Markus 1987. Polvesta polveen täällä Espoon kirkon esiinkaivettua menneisyyttä. Espoon seurakunnat. Espoo.
  • Hiekkanen, Markus 2005. Lasimaalaukset Suomen keskiajan kirkoissa – sirpaleita maasta ja ehjiä ikkunoista. SKAS 4/2005.
  • Hiekkanen, Markus 2006. Suomen lasimaalaukset keskiajalta Isonvihan loppuun asti. Teoksessa Suomalaisia lasimaalauksia. Suomen lasimuseon näyttelyjulkaisu. Toim. Kaisa Koivisto. Hämeenlinna.
  • Hiekkanen, Markus & Valkeapää, Leena 2010. Kesämatkoja Suomessa: Ahvenanmaalla ja Turun seudulla [Nervander, Emil 1871: Sommarresor i Finland. På Åland och i Åbo–trakten.]. Käännös Markus Hiekkanen, johdanto Leena Valkeapää. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
  • Nordman, C. A. 1963. Medeltida glasmålningar i Finland. Finskt Museum LXVIII. pp. 21–46.
  • Nordman, C. A. 1964. Mittelalterliche Glasmalereien in Finnland. Glasmalereien des Mittelalters in Scandinavien. Corpus Vitrearum Medii Aevi Skandinavien. Almqvist & Wiksell, Stockholm.
  • Nordman, C. A. 1980. Glasmålningar. Finlands medeltida konsthantverk. Museiverket, Helsingfors.
  • Riska, Tove 1987. Lasimaalaukset. Sarajas-Korte (toim.) Ars Suomen taide, osa 1. Weilin+Göös, Espoo.
  • Seppänen, Liisa 2002. Todisteita Turun tuomiokirkon keskiaikaisista lasimaalauksista? Aboa Turun maakuntamuseo vuosikirja 65/2001. pp. 23–38.
  • Seppänen, Liisa 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Arkeologia.
  • Taavitsainen, Jukka-Pekka 1979. Kuusiston linnan kaivauslöydöt: kaivauslöytöjen ja historiallisten lähteiden vertailua. Utgrävningsfynd från Kustö slott. En jämförelse mellan utgrävningsfynd och historiska källor. Turun kaupungin historiallinen museo. Raportteja, Åbo stads historiska museum. Rapporter 3.
  • Valkeapää, Leena 2018. Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Vol 8 Nro 1 (2018): Tahiti 1/2018 pp. 5–27.
  • Valkeapää, Leena 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871 – 1902. Suomen muinaismuistoyhdistys.

* * *

FM Joanna Veinio toimii Helsingin yliopiston Digitaalisen opetuksen ja jatkuvan oppimisen palvelut yksikössä koulutusasiantuntijana. Koulutusasiantuntijana hän vastaa Avoimen yliopiston  historian sekä keskiajan tutkimuksen suunnittelusta. Pro gradu -tutkielma ”Suomen keskiajan lasimaalaukset : hajonneina varastossa ja melkein ehjinä ikkunoissa” (Joanna Veinio, 2020) on luettavissa Heldassa.

Miratorin Ad Fontes -osasto -keskiaikaisten asiakirjojen julkaiseminen osana tieteellisiä artikkeleita

Published on by glossa

Kirsi Salonen, Tapio Salminen ja Lauri Leinonen

Suomalaiset keskiajantutkijat voivat sanoa olevansa verrattain onnekkaassa asemassa. Toisin kuin monessa muussa maassa lähes kaikki nykyisen Suomen aluetta ja suomalaisia koskevat keskiaikaiset asiakirjat on kattavasti editoitu ja avattu tutkijoiden vapaaseen käyttöön. Asiakirjoja voi nykyään tutkia digitaalisessa muodossa Kansallisarkiston ylläpitämän Diplomatarium Fennicum -tietokannan (http://df.narc.fi/) kautta.

Tästä hienosta tilanteesta meidän on kiittäminen ensi sijassa Suomen Valtionarkiston johtajaa Reinhold Hausenia. Hausen otti 1800-luvun lopun ja toisen maailmansodan välisinä vuosikymmeninä tehtäväkseen kansallisen historiankirjoituksen edistämisen julkaisemalla Suomen historiaan liittyviä asiakirjoja. Ensimmäisenä Hausenin julkaisulistalla oli Turun tuomiokirkon Mustakirja, Registrum Ecclesiae Aboensis (REA), jonka sisältämät asiakirjat hän julkaisi vuonna 1890. Työtään keskiaikaisten asiakirjojen parissa Hausen jatkoi vuosina 1910–1935 julkaisemassaan kahdeksanosaisessa Finlands medeltidsurkunder (FMU) -sarjassa. Yhdessä julkaisut kattavat yli 6700 asiakirjaa, leijonanosan Suomea koskevista asiakirjoista vuoteen 1530 asti.

1900-luvun lopulla digitaalisten tutkimusresurssien yleistymisen myötä FMU:ssa olevat asiakirjat skannattiin ja niistä luotiin Suomen Kulttuurirahaston taloudellisella tuella tietokanta, jonka nimeksi annettiin Diplomatarium Fennicum (DF). Tietokannan kautta tutkijoilla on ollut mahdollisuus käyttää asiakirjoja digitaalisessa muodossa. 2010-luvulle tullessa tietokanta oli teknisesti vanhentunut monella tapaa, ja sen käyttö koettiin hankalaksi. Niinpä tietokannan uudistamiseksi käynnistettiin Koneen Säätiön tuella hanke, jonka tuloksena kehitettiin nykyinen Diplomatarium Fennicum -tietokanta moderneine tutkimustyökaluineen. Perusrungoltaan DF seuraa edelleen Hausenin työtä, mutta uuteen DF-tietokantaan on lisätty jonkin verran Hausenin editiosta puuttuvia, ennen vuotta 1530 laadittuja asiakirjoja.

1300-luvulla Turussa dominikaaniluostarissa käytössä ollut pyhimyskalenteri. Kuva: Wikimedia.

DF:ssä on kaikesta edellä todetusta huolimatta vielä aineiston suhteen täydentämisen ja korjaamisen varaa. Suomalaisilla keskiajantutkijoilla on edelleen tiedossaan keskiajan Suomea ja suomalaisia koskevia asiakirjalähteitä, joita ei ole koskaan julkaistu editiona missään, ja jotka olisi ensiarvoisen tärkeätä saada tutkijayhteisön käyttöön. Samoin tutkijoilla on tiedossaan DF:ssä esiintyviä muita puutteita ja virheitä, jotka olisi myös tärkeä saada kaikkien tietoon DF-tietokannan kautta. Tämän puutteen korjaamiseksi olemme nyt päättäneet avata Miratorissa oman Ad Fontes -osaston keskiaikaisten asiakirjalähteiden julkaisemiseksi tieteellisten artikkelien osana. Tarkoituksena on, että artikkelien yhteydessä editoidut asiakirjat viedään tarvittavine metatietoineen Diplomatarium Fennicum -tietokantaan, jossa ne ovat koko tiedeyhteisön käytössä, ja niistä on saatavilla samat tiedot kuin muistakin DF:ssä olevista asiakirjoissa. Tietokantaan lisättävien editioiden julkaisuvastuu on Diplomatarium Fennicumin toimituskunnalla ja Kansallisarkistolla, ja julkaisu toteutetaan yhteistyössä artikkelin laatijan kanssa. Miratorin ja Diplomatarium Fennicumin yhteistyön kautta suomalaisille keskiajan tutkijoille avautuu uusi väylä tieteellisesti meritoivien asiakirjaeditioita sisältävien artikkelien julkaisemiseksi – uusi foorumi jollaista ei toistaiseksi ole Suomessa ollut.

Mitä Ad Fontes -osiossa voi julkaista? Toivotamme tervetulleiksi tieteellisiä suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiä artikkeleita, joissa julkaistaan aikaisemmin tuntemattomia tai julkaisemattomia Suomen aluetta tai suomalaisten historiaa koskevia keskiaikaisia asiakirjoja tai jo julkaistujen asiakirjojen ajoitukseen ja sisältöön liittyviä korjauksia. Ad Fontes -osioon voidaan ottaa myös mukaan uusia, nykyisten tieteellisten periaatteiden mukaan tehtyjä parannettuja versiota Hausenin jo julkaisemista asiakirjoista. Mikäli suunnittelet editiota, ota yhteys Miratorin toimituskuntaan julkaisuaikataulun sopimiseksi. Valmis artikkeli ja siihen liittyvä editio lähetetään Miratorin toimitukselle journal.fi:n kautta, ja ne käyvät läpi vertaisarvioinnin.

Artikkeleissa noudatetaan Miratorin tavanmukaisia kirjoitusohjeita. Diplomatarium Fennicumin toimituskunnalta (df@arkisto.fi) voi kysyä lisätietoja editioperiaatteista, jotta editiot sekä niissä tarvittavat metadatat saadaan tuotettua alusta alkaen tietokannan periaatteiden mukaisesti. Asiakirjojen tietokantaan viennistä vastaa Diplomatarium Fennicumin toimituskunta, ja Kansallisarkisto julkaisee ne tietokannan puolivuosittaisten sisältöpäivitysten yhteydessä.

Aiheeseen liittyviin tiedusteluihin vastaa Miratorin Ad fontes -osaston vastaava toimittaja Kirsi Salonen (kilesa@utu.fi).

Glossa ry:n hallitus 2021

Published on by glossa

Glossa ry on jälleen saanut uuden hallituksen! Hallituksen järjestäytymiskokouksessa 25.1.2021 valittiin hallituksesta toimihenkilöt vuodelle 2021. Hallituksen kokoonpano on siis seuraava:

Sanna Supponen, FM (HY), puheenjohtaja

Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), varapuheenjohtaja
Katja Fält, FT (JY)
Anita Geritz, HuK (HY), tiedotusvastaava
Lauri Ockenström, FT (JY)
Saku Pihko, FM (TaY)
Kirsi Salonen, FT, OTT (TY)
Tapio Salminen, FT (TaY)
Henna Paasonen, FM, sihteeri, Glossae-blogin päätoimittaja

Varajäsenet:
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Antti Ijäs, FM (HY)
Karolina Kouvola, TM (HY)
Tia Niemelä, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri

Yhdistyksen varsinaisina toiminnantarkastajina tilikaudella 2021 toimivat Kirsi Kanerva ja Marika Räsänen.

Tiedottajan apuna tiedotustiimissä jatkavat Sanna Supponen ja Karolina Kouvola.

Glossa kiittää pitkään hallituksessa toimineita Kirsi Kanervaa ja Marika Räsästä sekä toivottaa tervetulleeksi uudet jäsenet Tia Niemelän ja Kirsi Salosen.

Tia Niemelä

Olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana Glossan hallituksessa ja toimin taloudenhoitajana sekä jäsensihteerinä. Olen ollut aiemmin mukana Glossae-blogin toiminnassa. Valmistuin joulukuussa Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenani arkeologia. Pro gradu -tutkielmassani kehitin ja testasin menetelmää, jolla voitaisiin luotettavasti laskea keskiaikaisten pergamenttifragmenttien neliömassa. Työni aineistona toimivat Kansalliskirjaston fragmenta membranea -kokoelman raamattufragmentit. Tällä hetkellä suoritan historian maisterin tutkintoa sekä opettajan pedagogisia opintoja Helsingin yliopistossa. Keskiajassa minua kiinnostaa erityisesti materiaalinen kulttuuri ja sen tutkimusmahdollisuudet.

Kirsi Salonen

Olen yleisen historian professori Turun yliopistossa ja erikoistunut eurooppalaiseen myöhäiskeskiajan kirkko- ja oikeushistoriaan. Olen työskennellyt pari vuosikymmentä Vatikaanin arkistolähteiden parissa, joista parhaiten tunnen paavillisen ”katumusoikeusistuimen” eli penitentiariaatin sekä korkeimman paavillisen tuomioistuimen eli Rotan arkistoaineiston. Lisäksi olen kiinnostunut suomalaisista keskiaikaisista papeista, lännen suuresta skismasta, rikoksista, synneistä ja monesta muusta. Olen mukana Diplomatarium Fennicumin toimituskunnassa, minkä kautta yritän edistää suomalaisten keskiaikaisten lähteiden tunnettuvuutta ja julkaisemista.

Esitelmä: Luonto ja ”luonnon kirja” Bonaventuran ajattelussa

Published on by glossa

Anita Geritz

Glossan syksyn toinen esitelmäilta 24.11. avattiin Zoomissa kello 17:00. Puhumassa oli Oskari Juurikkala, joka väitteli vuonna 2019 teologian alalta Rooman Santa Crocen yliopistosta. Hänen väitöskirjansa “The Patristic and Medieval Metaphor of the Book of Nature: Implications for Fundamental Theology” käsitteli laajasti ”luonnon kirjan” metaforaa kristinuskon varhaisista vuosista 1200-luvulle. Hänen tutkimuksensa aiheen parissa jatkuu nyt tutkijatohtorina Åbo Akademissa – suunnitteilla on sekä artikkeleita että kirjoja.

Metafora luonnosta ”kirjana” on nykyaikanakin yleinen ja tulee vastaan monenlaisissa konteksteissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen ilmeinen idea – missä mielessä luonto on kuin ”kirja”? Metaforan tarkemmasta merkityksestä ja alkuperästä puhutaan melko harvoin, joten Juurikkala kiinnostui selvittämään, mistä tällainen ajatus on oikeastaan peräisin.

Metafora ensimmäiseltä vuosisadalta 1100-luvulle

Väitöskirjassaan Juurikkala näkee metaforan alkuperän juutalaisen ja kreikkalaisen ajattelun kohtaamisessa ensimmäisellä vuosisadalla. Sen taustalla on toisaalta juutalainen luomiskertomus, jossa Jumala luo maailman puhumalla (”Jumala sanoi: ’tulkoon valo!’”), toisaalta kreikkalaisen filosofian käsite logos, joka merkitsi ennen kaikkea ”ajatusta” tai ”järkeä” jonka varaan maailmankaikkeus rakentui, mutta joka juutalais-kristillisissä esityksissä sai useammin merkityksen ”sana”.

Juutalaisen luomisopin ja kreikkalaisen filosofian synteesi heijastuu jo Johanneksen evankeliumiin, jossa ”logos” eli ”sana” kytketään Jumalaan ja luomiseen (”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. … Kaikki syntyi Sanan voimalla.”). Lisäksi juutalainen oppinut Filon Aleksandrialainen muodosti systemaattisen synteesin juutalaisesta jumalakäsityksestä ja kreikkalaisesta filosofiasta ensimmäisellä vuosisadalla.

Keskiaikaisen ajattelun kannalta keskeisimpiä kirkkoisiä, jotka kirjoittivat luonnon kirjasta ja logoksesta, olivat läntinen Augustinus (354-430) ja itäinen Maksimos Tunnustaja (n. 580-662). Molemmat vaikuttivat merkittävästi irlantilaisoppineen Johannes Scotus Eriugenan (n. 815-877) ajatteluun aiheesta – Eriugena oli varhaiskeskiajalla harvoja kreikan taitajia ja käänsi Maksimoksen teoksia latinaksi. Eriugena katsoi, että ihmisen on tutkittava luontoa ymmärtääkseen Jumalaa paremmin.

Metafora luonnon kirjasta löytyy myös niin kutsutun 1100-luvun renessanssin oppineilta, kuten Hugo Saint-Victorlaiselta ja Bernard Clairvauxlaisen kirjeistä, jotka ilmentävät myös 1100-luvun luontoromantiikkaa: Bernard esimerkiksi kertoo yhdessä kirjeessään, että ”puilta, kukilta ja ruoholta” oppi enemmän kuin kirjoista.

Bonaventura – fransiskaaniteologi

Fransiskus saarnaamassa linnuille. Yksityiskohta freskosta Pyhän Fransiskuksen basilikassa
(Assisi, 1200-l loppu).
Kuva: Wikimedia

Pyhä Fransiskus (1181/2-1226) on kuuluisa erityisestä suhteestaan eläimiin ja luontoon. Fransiskuksen ajattelussa luomakunta, joka oli paratiisissa ollut täydellisessä harmoniassa, oli haavoittunut syntiinlankeemuksen seurauksena ja nyt odotti täydellistymistään aikojen lopussa, saattoi ihmisen hengellisen puhdistumisen kautta korjaantua osittain jo tässä ajassa. Toisin sanoen, pyhä ihminen saattoi palauttaa ympärilleen luomakunnan harmonian. Tätä havainnollisti tarina Fransiskuksen ja Gubbion suden kohtaamisesta, jossa Fransiskus kesytti kaupunkia piinanneen suden puheellaan. Tarinasta tuli tärkeä osa fransiskaanisen hengellisyyden ”mielikuvitusperintöä”, joka muovasi fransiskaanista suhtautumista luontoon.

Bonaventura (1221-1274) oli fransiskaanien suurin teologi. Hän ehti itse tavata ja oppia Fransiskukselta, ja tämä vaikutti Bonaventuraan suuresti – on peräti sanottu, että Bonaventura ”puki teologiaksi sen, minkä Fransiskus eli”.

Bonaventuran kirjoituksissa yhdistyy fransiskaaninen mystiikka ja skolastinen oppineisuus. Puhutteleva esimerkki tästä on Bonaventuran Itinerarium mentis ad Deum, joka käsittelee sielun kuutta ”nousua” kohti Jumalaa. Teoksen rakenteen taustalla on tarina Fransiskuksen kokemasta visiosta, jossa hänelle ilmestyi kuusisiipinen enkelihahmo. Bonaventuran teoksessa enkelin kuusi siipeä rinnastuvat kuuteen ”nousuun”, jotka jakautuvat edelleen kolmeen pariin: katsominen ”ulospäin” kohti näkyvää maailmaa, ”sisään” eli ihmisen omaan sieluun ja lopulta ”ylös” Jumalaan. Luonto ja ”luonnon kirja” liittyvät tässä prosessissa ensimmäiseen askeleeseen, näkyvään maailmaan, johon ihminen luonnostaan suuntautuu havainnoidessaan aisteillaan ympäristöään.

Luonto on juutalais-kristillisessä ajattelussa Jumalan luoma, jolloin se myös kertoo jotain luojastaan. Bonaventura kirjoittaa, että luonto todistaa Luojan voimasta ja että jokainen olento luonnostaan kuvastaa tai heijastaa Jumalaa. Luodut olennot toimivat näin näkyvinä merkkeinä ja esikuvina, jotka johdattavat kohti näkymätöntä logosta.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen ei kuitenkaan osaa luonnostaan lukea näitä merkkejä: Bonaventuran ajattelussa painottuu, että tarvitaan Jumalan armoa, jotta luonnon kirja avautuu ihmiselle. Materiaaliseen maailmaan ei myöskään saa väärällä tavalla takertua, vaan sen on toimittava väylänä sisäiseen mietiskelyyn ja nousuun ”ylös” kohti Jumalaa.

Kaksi kirjaa: luonto ja Raamattu

Bonaventura, maalaus 1400-luvulta (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia

Sekä luonto että Raamattu toimivat Jumalan ilmoituksen kanavina – tunnetussa teoksessaan Breviloquium (eräänlainen teologian tiivistelmä) Bonaventura valottaa näiden kahden suhdetta. Tässä metafora luonnosta nimenomaan ”kirjana” pääsee loistamaan.

Esitelmässä käsitellyssä sitaatissa Bonaventura vastaa kysymykseen, miksi Raamatussa käsitellään varsin vähän luonnon toimintaa. Hän vastaa, että Jumala oli jo antanut luomiseen liittyvän kirjan: luonnon ymmärtämiseksi ihmisen on luettava ”luomakunnan kirjaa”. Raamattu käsittelee jo jotain muuta: pelastusta, ”uutta luomista”, luonnon johdattamista takaisin Luojansa luo.

Luonnon kirja edeltää siis ajallisesti pyhiä kirjoituksia. Raamattua ymmärtääkseen ihmisen on ymmärrettävä luonnon kirjaa eli tunnettava luomakunta ja sen Luojan olemassaolo. Koska tämä on Raamatun ymmärtämisen edellytys, Raamatussakin käsitellään joitain luonnon kirjan perusteita esimerkiksi luomiskertomuksessa. Lopulta Raamattu keskittyy kuitenkin korkeampiin asioihin.

Luonnon kirja käytännössä keskiajan ajattelussa

Bonaventuran kirjoitukset luonnon kirjasta ovat sikäli vaikeasti lähestyttäviä, että ne ovat varsin abstrakteja. Bonaventura ja muut asiaa teologisesti käsitelleet oppineet eivät useinkaan havainnollista, miten luonnon kirjaa tulisi käytännössä lukea.

Keskiaikaiset bestiaarit sisälsivät kuvauksia eläimistä ja niiden ominaisuuksien symbolista tulkintaa. Haikarat, Aberdeenin bestiaari (1200-l). Kuva: Wikimedia

Myöhäisantiikin ja keskiajan lähteissä on kuitenkin monia esimerkkejä erityisesti symbolisesta ja moraalisesta luonnon ”lukemisesta”. Esimerkiksi Basileios Suuri (330-379) kommentoi suurelle yleisölle suunnatussa saarnasarjassaan luomiskertomusta tällä tavalla. Yksittäiset eläimet sekä ”luonnon harmonia” yleisesti tarjosivat kirjoittajille ja saarnaajille ihanteita ja malleja. Toisaalta langennut luonto tarjosi myös varoittavia esimerkkejä konfliktista ja synnistä.

Luonto oli myös ihmetyksen kohde ja hedelmällinen ympäristö mietiskelylle. Kirjoittaessaan ”puiden, kukkien ja ruohojen” opista Bernard Clairvauxlainen todennäköisesti viittasi luonnossa rukoiluun ja siitä saatuihin oivalluksiin. Luonnon merkitys oli ensisijaisesti hengellinen: käytännön luonnontieteellinen tieto jää Bonaventuran kirjoituksissa taka-alalle.

 * * *

Anita Geritz on historian opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa gradua ennusmerkkien tulkinnasta 1500-luvun Englannissa.

Esitelmä: Koodit ja käytäntö – naiset navigoimassa kaupungin topografiaa varhaisessa Bysantissa

Published on by glossa

Tia Niemelä

Viime keväänä koronatilanteen vuoksi peruttu esitelmäilta järjestettiin maanantaina 26.10.2020 etäyhteyden välityksellä. Esitelmän piti FT Jeanette Lindblom otsikolla: Koodit ja käytäntö – naiset navigoimassa kaupungin topografiaa varhaisessa Bysantissa.

Tilaisuuden avasi Glossa ry:n puheenjohtaja Kirsi Kanerva toivottaen kaikki tervetulleiksi seuraamaan esitystä. Tämän jälkeen Jeanette Lindblom aloitti esityksensä, jonka hän piti väitöskirjansa Women and public space : Social codes and female presence in the Byzantine urban society of the 6th to the 8th centuries aiheesta (luettavissa Heldassa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5154-4).

Tutkimuksen kohteena oli varhainen Bysantti 500–700 jaa. ja maantieteellisesti alue kattoi suuren osan vanhasta läntisestä Roomasta sekä Välimeren aluetta. 600–700 luvuilla alueella oli paljon sisäisiä konflikteja ja vihollisia tuli myös ulkopäin. 800-luvulla Bysantin alue olikin jo huomattavasti pienempi ja monia tärkeitä kaupunkeja oli menetetty. Konstantinopolin kaupungin merkitys korostui kuten myös Thessalonikin. Tutkimus kattoi koko Bysantin alueen, mitä siihen minäkin aikakautena maantieteellisesti kuului.

Lähdeaineistonaan tutkimuksessa oli käytetty kirjallisia tekstejä kuten lakitekstejä, kirkollisia kaanoneita, kronikoita, hagiografioita ja ihmetekokertomuksia, runoja sekä papyrusaineistoja, mutta näiden lisäksi myös kuvallisia lähteitä: käsikirjoitusten kuvituksia, mosaiikkeja, arkeologista aineistoa sekä muita taide-esineitä. Monipuolisella lähdeaineistolla oli saatu tietoja sieltä täältä, jotka osoittivat samaan suuntaan ja joiden avulla oli mahdollista saada kokonaiskuva.

Bysantti oli lähtökohtaisesti patriarkaalinen ja virat olivat vain miehille tarkoitettuja, kuten antiikin aikana oli tapana. Koti puolestaan toimi naisten paikkana ja naisen esikuvana oli Neitsyt Maria. Naiselta odotettiin siveellistä käytöstä, hänen tuli peittää itsensä sekä piilotella itseään, varsinkin julkisissa tiloissa, sillä paikalla oli toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Sukupuolet eroteltiin vahvasti toisistaan; miehet ja naiset olivat erilaisia ja erillään toisistaan. Tästä huolimatta lähteissä on nähtävissä, että joissain tapauksissa naisilla oli niin sanottuja rinnakkaistehtäviä miesten kanssa. Lindblom toi esiin esimerkin Ravennalaisen kirkon, jonka seinillä kuvataan pyhmiskulkuetta. Oikealla puolella on kuvattu miehiä ja vasemmalla puolestaan naisia. Sukupuolet ovat eroteltuina toisistaan eri puolille, mutta kuitenkin kuvattu samalla tavalla keskenään.

Mosaiikki Sant’Apollinare Nuovosta Ravennasta 500-luvulta. (Kuva: Wikimedia Commons.)

Toinen esimerkki sukupuolien kuvaamisesta Bysantissa oli kuparirahan kuvituksesta, jossa hallitsijapari esitettiin yhdessä. Keisarinnat olivat olleet esillä ennenkin, mutta rahassa olevan kuvan myötä asetelma tuli myös kansalle näkyväksi. Naisia kuvataan myös muissa mosaiikeissa, yleensä sopivassa seurassa, mutta tämä osoittaa, että naisten liikkuminen oli kuitenkin tavanomaista. Kirjallisissa lähteissä on mainintoja raskaana olevista naisista kaduilla puhuttaessa erilaisista ihmisryhmistä, mikä puolestaan kertoo, että naiset olivat olennainen osa katukuvaa Bysantissa.

Kupariraha 500-luvun loppupuolelta, jossa kuvataan
hallitsijaparia Justinus II ja Sophia.
(Kuva: Wikimedia Commons.)

Myös naisten välillä oli olemassa eriarvoisuutta, eivätkä kaikki naiset olleet yhtäläinen ryhmä. Se, mitä yhteiskuntaluokkaa nainen edusti, vaikutti naisen asemaan yhteiskunnassa. Perustuen Agathias Scholastikoksen runoon Jeanette Lindblom toi esiin, että alimman luokan naisia saattoi nähdä kadulla, mutta ylempien luokkien naisten tuli olla tarkempia. Runojen perusteella nuoria neitoja suojeltiin, vaimon tuli olla tarkka moraalistaan ja leskiksi jääneillä naisilla oli eniten sosiaalista liikkumavaraa. He saivat liikkua myös ilman seuralaista. Kaikkein tarkimmin vahdittiin nuoria hyvistä perheistä olevia naimattomia naisia.

Vaikka koti olikin naisille, saattoivat he silti tehdä asioita myös sen ulkopuolella. Naisten aktiviteetteihin kodin ulkopuolella vaikuttivat yhteiskuntaluokka, ikä, siviilisääty, mutta näiden lisäksi myös kaupungin topografia. Oli paikkoja, jossa naiset pystyivät olemaan ja toisaalta paikkoja, joissa naisten ei ollut yhtä hyväksyttyä olla. Kirkollinen ympäristö oli tärkeä ja moraalisesti turvallinen naisille, jossa sai liikkua vapaasti. Naiset saattoivat toimia seurakunnan neitsyinä tai leskinä ja omistaa elämänsä uskonnolliselle elämälle. Naiset toimivat myös mahdollisesti kirkon kuorossa. Diakonissa oli ainoa virallinen kirkollinen toimi, johon nainen voitiin vihkiä. Naiset saattoivat myös tehdä pyhiinvaelluksia sopivassa seurassa. Kirkkojen lisäksi naiset saivat mennä kylpylöihin, vaikka näissä tulikin noudattaa tarkempia sääntöjä ja miehille ja naisille oli eri osastot. Naiset saattoivat käydä myös markkinoilla, mutta satama-alueet eivät sopineet hyvämaineisille naisille eikä hallintorakennuksiin ollut asiaa muuten kuin tilanteen niin vaatiessa.

Naiset saattoivat miesten tapaan seurata erilaisia kaduilla meneviä kulkueita. Kirkollisissa kulkueissa, kuten hautajaiskulkueissa, naisilla saattoi olla jokin roolikin, vaikka yleensä naiset olivatkin vain katsojina. Katsomiseenkin saattoi liittyä erilaisia sääntöjä. Esimerkiksi norsunluureliefissä on kuvattu katsojia ikkuna-aukoissa. Tämä olikin naiselle sopiva paikka seurata kulkuetta: suojatussa tilassa, ikkunasta tai oviaukosta.

Norsunluureliefi, jossa kuvataan uskonnollista kulkuetta. Ikkunoissa näkyy katselijoita, Lindbolmin mukaan mahdollisesti myös naisia. (Kuva: Wikipedia.)

Naisen paikka oli suurilta osin kotona ja liikkumista ohjasivat normit, mutta poikkeuksiakin löytyy. Keskiluokkaan kuuluva nainen saattoi tehdä työtä esimerkiksi perheyrityksessä, vaatetuotannossa, käsityöläisenä tai (erään papyruksen mukaan) toimia kukkakauppiaana. Myös juuri sukupuolen mukainen erottelu saattoi mahdollistaa naisen työn: alemman yhteiskuntaluokan nainen saattoi palvella jonkin ylemmän luokan naisen tarpeita. Myös Bysantissa naiset saattoivat olla silti epätavallisissakin ammateissa, kuten majatalon pitäjänä, vaikka majataloja ei katsottu naisille sopiviksi paikoiksi. Konstantinopolissa tiedetään myös olleen prostituutiota.

Poikkeukselliset olot, kuten luonnonkatastrofi tai hätätilanne saattoivat ajaa naiset sellaisiin paikkoihin, joissa he eivät normaalisti liikkuneet. Esimerkiksi maanjäristys saattoi olla tällainen hätätilanne. Myös perheen hätä, esimerkiksi miehen joutuessa vankilaan, saattoi saada naisen vierailemaan vankilassa, paikassa, jossa nainen ei muuten kävisi.

Esitelmä toi esiin uudenlaisia näkökulmia bysanttilaisiin naisiin. Naiset toimivat miesten rinnalla, vaikka naisten liikkuminen olikin koodien säätelemää. Valtaosa naisista eli perinteisesti kodeissaan, mutta naiset olivat tästä huolimatta näkyvillä myös katukuvassa, eikä todellisuus näin ollen aina vastannut ihannetta. Naiset saattoivat navigoida Bysantissa eri tavoin riippuen elämäntilanteesta, yhteiskuntaluokasta, topografiasta, seurasta sekä joskus vuorokauden ajastakin riippuen.

* * *

Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta.