Helmikuun puolessa välissä joukko keskiaikaisiin pergamenttifragmentteihin erikoistuneita tutkijoita ja opiskelijoita kerääntyi yhteen teemalle sopivissa puitteissa Kansalliskirjastossa Helsingissä 13.-14.2.2020 järjestettyyn International Workshop on Parchment Fragments työpajaan. Luvassa oli kaksi päivää ohjelmaa käsikirjoitusfragmenttien ympärillä. Osallistujia oli yhteensä kuuden eri maan yliopistosta aina Suomesta Portugaliin ja Islantiin saakka. Osallistujat edustivat myös hyvin fragmenttitutkimuksen monialaisia toimijoita; paikalla oli niin historiantutkijoita, konservaattoreita, latinisteja kuin arkeologejakin. Workshopin järjestivät Tuomas Heikkilä (Helsingin yliopisto), Åslaug Ommundsen (Bergenin yliopisto, Norja), Erika Kihlman (Tukholman yliopisto, Ruotsi), Lars Boje Mortensen (Etelä-Tanskan yliopisto, Tanska), Guðvarður Már Gunnlaugsson (Stofnun Árna Magnússonar í íslenskum fræðum, Islanti) ja Claes Gejrot (Riksarkivet, Ruotsi).
Ensimmäisen päivän aluksi saimme katsauksen Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan sekä Islannin fragmenttiaineistoihin sekä niiden ajankohtaiseen tilanteeseen. Oli mielenkiintoista kuulla siitä, millaisia ratkaisuja muissa Pohjoismaissa oli tehty fragmenttiaineistojen suhteen ja millaisia tulevaisuuden näkymiä oli vielä tiedossa. Erityisesti mieleeni jäi eroavaisuus Suomen tilanteeseen, jossa oikeastaan kaikki fragmentit ovat yhdessä paikassa Kansalliskirjastossa. Tutkimuksen kannalta Suomen ratkaisu onkin kenties helpoin, tutkiakseen fragmentteja ei tarvitse pistäytyä monessa eri paikassa, vaan kaikki löytyvät kätevästi saman katon alta.
Ensimmäisen päivän lopussa pääsimme itse käytännössä katsomaan joitakin valikoituja käsikirjoitusfragmentteja Kansalliskirjaston fragmenta membranea kokoelmasta. Tässä ohjelmanumerossa asiantuntijoina toimivat sekä Kansalliskirjaston tietoasiantuntija Jaakko Tahkokallio että uraauurtavaa tutkimusta vuosia tehnyt Michael Gullick.
Työpajaan osallistujia tutustumassa esillä olleisiin käsikirjoituksiin.
Toisena päivänä kuulimme lisää mielenkiintoisia esitelmiä fragmenttien tutkimuksesta. Esitelmien aiheet vaihtelivat fragmenttien radiohiiliajoittamisesta aina väriaineiden tutkimukseen. Kantavana teemana nousikin esille alan monipuolisuus sekä asiantuntijoiden yhteistyö. Esitykset innoittivat mielenkiintoisiin keskusteluihin ja kysymyksiin.
Toisena päivänä pidin myös itse esitelmän yhdessä Jaakko Tahkokallion kanssa tulevan pro graduni aihepiiristä. Esitelmämme aiheena oli “Measuring the Grammage of Parchment – Methods and Possible Applications”, eli esittelimme yhtä mahdollista keinoa, jolla voitaisiin tarkastella pergamenttifragmenttien paksuutta. Esittelemämme menetelmän keskiössä on hyödyntää esimerkiksi arkeologiasta tuttuja tietokoneohjelmia, joiden avulla voidaan saada mahdollisimman tarkka tieto tietyn pergamenttifragmentin pinta-alasta. Fragmenttien pinta-alan mittaaminen on haasteellista, sillä niiden reunat harvoin ovat tasaisia eivätkä reiätkään ole poikkeuksellisia. Yhdessä pinta-alan sekä fragmentin painon avulla pyritään puolestaan laskemaan fragmentin neliömassa (englanniksi grammage), joka kertoo massan suhteen määrään. Pergamentin paksuuden tutkimus puolestaan linkittyy kirjatuotannon kehityksen tarkasteluun keskiajalla. Oletuksenamme onkin, että ohuempi pergamentti liittyisi kirjatuotannon kaupallistumiseen ja ammattitaidon kasvamiseen keskiajan kuluessa.
Workshop toimi loistavana keinona tuoda erialojen asiantuntijoita yhteen ja keskustella yhdessä esitelmien kautta tutkimuksen nykyisistä suunnista. Haluankin omalta osaltani vielä kiittää järjestäjiä ja esiintyjiä monipuolisista puheenvuoroista sekä myös mahdollisuudesta saada esitellä itse omaa tulevaa opinnäytetyötäni. Tämänlaiset tilaisuudet ovat opiskelijoille sekä nuorille tutkijoille erityisen hyviä mahdollisuuksia päästä kertomaan omasta työstään sekä verkostoitua muihin alan ammattilaisiin.
* * *
Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista raamattufragmenteista.
Syyskuussa 2019 Åbo Akademissa väitellyt Sofia Lahti on tarkastellut väitöskirjassaan Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countriespohjoismaisia relikvaarioita. Lahden tutkimuksen kohteena ovat olleet sekä säilyneet että sittemmin kadonneet relikvaariot. Glossa ry:n helmikuisessa kuukausiesitelmässä FT Sofia Lahti kertoi tarkemmin, millaisia nämä pyhäinjäännösten säilyttämiseen ja esittelyyn tarkoitetut kotelot olivat, mistä niitä Pohjoismaihin tuli ja miten niihin suhtauduttiin.
Relikvaariot olivat keskiajalla
tärkeä osa katolista jumalanpalvelusperinnettä. Reformaation myötä ne kuitenkin
katosivat kirkkotilasta. Reformaatio oli syynä myös siihen, miksi keskiaikaisia
relikvaarioita on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa säilynyt melko vähän.
Esimerkiksi nykyisen Suomen ja Ruotsin alueella kuninkaan voudit takavarikoivat
ja sulattivat arvokkaista metalleista tehtyjä relikvaarioita, jotta kruunu
pystyi rahoittamaan sodankäyntiään. Osa reliikeistä piilotettiin, osa taas
katosi muuten esimerkiksi ryöstöissä tai tulipaloissa.
Säilyneitä relikvaarioita tai
niiden osia on Pohjoismaissa noin 200. Osa näistä säilyneistä relikvaarioista
on museoissa, osa taas kirkoissa. Säilyneistä ja kadonneista relikvaarioista voidaan
saada tietoa erilaisista kirjallisista lähteistä, kuten kauppa- ja lahjoitusasiakirjoista,
pyhimys- ja ihmekertomuksista, kanonisaatioasiakirjoista, reliikkijuhlien
kuvauksista, kirkkojen reliikki- ja relikvaarioluetteloista,
konfiskaatioluetteloista ja kronikoista (esim. Paulus Juustenin
piispainkronikka 1500-luvulta). Kadonneisiin relikvaarioihin on Lahti löytänyt
näistä aineistoista viittauksia noin 300 kappaletta. Lahti myös esitti
hypoteesin, että kokonaan kadonneita relikvaarioita on ollut Pohjoismaissa jopa
6000.
Reliikkien ja relikvaarioiden merkitys
Turun tuomiokirkossa säilynyt pyhäinjäännösarkku ja reliikkilipas, Autuas Hemming(?), 1400-luku. (Kuva: Museovirasto.)
Reliikit olivat tärkeä osa
keskiaikaista kirkon elämää ja jokaisessa kirkossa oli oltava vähintään yksi
reliikki, joka muurattiin alttarin sisään. Reliikkikultin tausta on varhaisissa
kristittyjen yhteisöissä, jotka kokoontuivat marttyyrien hautapaikoille. Varhaisimmissa
kirkoissa oli alttarin alla kryptassa usein marttyyrin hauta, ja myöhemmin
reliikit ja niitä säilyttävät relikvaariot siirrettiin kirkkotilaan. Kun
kristinuskon valta-aseman myötä uusia uskon marttyyreita ei enää syntynyt,
tulivat heidän tilalleen ja reliikkien lähteiksi muut pyhimykset. Reliikiksi
kelpasivat ajan myötä myös “toisen käden reliikit”, esimerkiksi pyhimystä
koskeneet kangaspalat.
Pohjoismaissa varhaisimmat
pyhimykset olivat kuninkaita ja piispoja. Marttyyrien ja pyhimysten reliikeissä
oli läsnä pyhyys. Aineellisina objekteina ne olivat aistein koetun hartauden ja
pyhyyden kokemisen välineitä. Reliikki – tai korpus, jos kyseessä oli
pyhimyksen koko ruumis – oli maatumaton, hyväntuoksuinen ja siinä oli voimaa.
Reliikkiä ei ollut sopivaa
käsitellä tai säilyttää paljaaltaan, vaan ne käärittiin kankaisiin ja
asetettiin relikvaarioihin. Lahti kuvasi esitelmässään, että siinä missä
reliikki on ikään kuin sielu, sen säilyttämiseen tarkoitettu relikvaario on
ruumis. Keskiajan ihmisille reliikit olivat kalliimpia kuin kulta ja jalokivet.
Niitä varten valmistetut relikvaariot olivat usein hienointa, mitä keskiajan
ihminen saattoi nähdä. Relikvaarioiden valmistuksessa käytettiin erilaisia
materiaaleja, jalometallien lisäksi esimerkiksi luuta, puuta tai jopa kangasta,
ja joskus eksoottisia materiaaleja kuten strutsinmunia tai norsunluuta. Ne
saattoivat olla emaloituja tai sisältää myös kristallia ja lasia, jolloin
katsoja saattoi koristellun relikvaarion himmeän läpikuultavan pinnan läpi
nähdä reliikin kangaskääreessään. Tämä pyhän näkeminen oli samalla ikään kuin silmien
kautta saatava ehtoollinen, pyhän koskettamista katseella. Tällainen pyhyyden
visuaalinen kohtaaminen nousi myöhäiskeskiajalla erityisen tärkeäksi.
Pyhän Eskilin ja Birgitan käsivarsirelikvaariot, Linköpingistä, 1400-luku. (Kuva: SHM.)
Muodoltaan ja kooltaan
relikvaariot olivat hyvin erilaisia. Suurimmat relikvaariot olivat
ruumisarkkuja. Myös kirkkojen alttariristeissä saattoi olla reliikkejä.
Kaulassa pidettävä riipus taas saattoi säilyttää pienen reliikkihipun.
Varakkailla relikvaario oli tällaisissa riipuksissa tai vaikkapa reliikkihipun
sisältävässä rintaneularelikvaariossa aina mukana. Relikvaarioissa saattoi olla
myös tekstiä; joskus tämä teksti ei välttämättä ollut tarkoitettu yleisölle,
vaan pelkästään pyhimykselle, jolloin viesti oli saatettu kirjoittaa
relikvaarion sisäosaan.
Reliikit olivat keskiajalla
haluttuja, sillä ne toivat kirkoille hengellistä ja poliittista valtaa.
Kallisarvoisen relikvaarion valmistus oli toki kirkolle suuri taloudellinen
ponnistus, mutta toisaalta kirkossa säilytettävät reliikit, joista osa niitti
mainetta ihmeitätekevinä, saattoivat houkuttaa paikalle pyhiinvaeltajia. Pyhäinjäännöksille
tuotiin votiivilahjoja, minkä seurauksena kirkko vaurastui ja sillä oli taas
varaa panostaa uusiin reliikkeihin ja relikvaarioihin. Reliikkejä voitiin saada
lahjoituksina, mutta myös varastaa tai jopa ostaa. Reliikkien ostamisessa kyse oli
kuitenkin simoniasta, jota keskiajan kirkko piti pahana rikoksena.
Voidaan sanoa, että
relikvaarioilla oli keskiajalla sosiaalinen elämä. Ne toimivat osana virallisia
seremonioita. Ne olivat liikkuvia ja niitä tuotiin ihmisten pariin, tiloihin,
joihin reliikin läsnäolo levitti pyhää ja joissa reliikkejä saattoi koskettaa.
Koska reliikissä oli voimaa, liittyi tähän kosketukseen myös vaaraelementti,
jolloin esimerkiksi kangas relikvaarion ja koskettajan ihon välissä suojasi
koskettajaa. Näiltä osin Lahti toi esille myös sen, miten reliikkejä koskeviin
uskomuksiin sekoittui kansanuskon elementtejä, joita virallinen kirkko ei
hyväksynyt.
Relikvaarioita Suomessa ja Pohjoismaissa
Esitelmän aikana Sofia Lahti
esitteli muutamia merkittävimpiä relikvaarioita Suomessa ja muualla
Pohjoismaissa. Suomen suurin ja todennäköisesti tunnetuin relikvaario on Pyhän
Henrikin 1400-luvulta peräisin oleva sarkofagi Nousiaisissa. Turun
tuomiokirkossa sijaitseva reliikkiarkku, jossa mahdollisesti säilytettiin
Autuaan Hemmingin jäänteitä, on sekin 1400-luvulta. Tämä kahdesta sisäkkäin
olevasta arkusta vanhempi ja pienempi sisältää myös kahvat, joiden avulla
kirstua on voitu kantaa. Arkku on voinut olla mukana esimerkiksi
juhlakulkueissa, missä se on levittänyt ympärilleen pyhyyttä.
Säilyneet relikvaariot ovat
muodoltaan monenlaisia. Esimerkiksi 1200-luvun lopulta peräisin oleva Thomas
Becketin reliikkiä säilyttänyt relikvaario Hedalenin kirkossa Norjassa
jäljittelee muodoltaan norjalaista sauvakirkkoa. Osa relikvaarioista tehtiin
ruumiinosan muotoisiksi – erityisesti käsivarsi- ja päärelikvaariot ovat
yleisiä. Tällaisten relikvaarioiden on pitkään tulkittu edustavan sisällä
olevaa käsi- tai kalloreliikkiä. Lahden mukaan relikvaarion muodolla ja sen
sisällä olevalla reliikillä ei kuitenkaan tarvinnut olla tällaista yhteyttä,
vaan tärkeämpää oli relikvaarion muodon symbolinen ja käytännöllinen merkitys.
Käden muotoisella relikvaariolla saatettiin esimerkiksi siunata uskovia, kun
taas usein luonnollisen kokoiseen päärelikvaarioon saattoi olla helpompi ottaa
kontaktia ja kokea pyhimyksen läsnäolo.
Pohjoismaissa on säilynyt useita
päärelikvaarioita. Ne olivat erityisen tyypillisiä Pyhän Ursulan reliikeille. Pohjoismaisista
päärelikvaarioista monet on yhdistetty Kölnin alueeseen, missä Pyhä Ursula ja
11000 neitsyttä kokivat 300-luvulla marttyyrikuoleman ja missä heidän kulttinsa
työllisti monia relikvaarioita valmistavia taidekäsityöläisiä. Lähteistä
tiedetään, että Porvoossa on ollut hopeinen, mahdollisesti Pyhän Ursulan
päärelikvaario, joka ei kuitenkaan ole säilynyt. Vastaava relikvaario on
säilynyt vain Sigtunassa.
Myös Turun tuomiokirkossa sijaitseva harvinainen kangasrelikvaario on tehty pään muotoiseksi. Vastaavanlaisia relikvaarioita löytyy Euroopasta, mutta näistä poiketen Turun kalloreliikki on konstruoitu kalloluiden lisäksi monista eri luupaloista. Kankaaseen on kirjailtu kuva martyyrikuolemasta: siniseen puetun pyhimyksen pää on katkaistu miekalla. Lahti esitti, että relikvaario ei olisikaan Pyhän Eerikin tai Pyhän Henrikin, vaan se tulisi yhdistää Pyhän Ursulan ja 11000:en neitsyen kulttiin. Sininen on nimittäin neitsyiden väri ja 11000:en neitsyen on uskottu kuolleen juuri relikvaarion marttyyrikuvauksen mukaisesti. Toisen Turun tuomiokirkon kalloreliikin, ristinauhakuvioisen ”Birgitan kalotin” alkuperä on samaten oletettavasti Pyhän Ursulan kultissa, ei birgittalaissääntökunnassa kuten on aiemman ehdotettu. Kumpikin relikvaarioista on todennäköisesti valmistettu juuri Kölnissä.
Tuleva tutkimus
Relikvaarioissa ja reliikeissä
riittää tutkittavaa, ja Lahti nimesi esitelmänsä lopuksi esimerkkejä
mahdollisista tulevista tutkimusaiheista. Relikvaarioiden suhdetta sitä
ympäröineeseen kirkkotaiteeseen ja liturgiseen esineistöön voisi kartoittaa.
Myös reliikeille suunnattujen votiivilahjojen historiaan ja merkitykseen
keskiajan ruumiillisuuden kannalta voisi perehtyä.
Seuraavaksi Lahti tulee tutkimaan
relikvaarioiden suhdetta fragmentin käsitteeseen Elina Räsäsen johtamassa
projektissa ”Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan
alun esineissä”. Keskiajalla reliikkien jakaminen osiin oli yleistä. Pienikin
hippu pyhimyksen jäänteitä edusti koko pyhimystä ja toi tämän pyhyyden
läsnäolevaksi. Koneen säätiön rahoittamassa Räsäsen hankkeessa tutkitaan pyhien
esineiden fragmentaarisuutta: miksi esineitä hajotettiin osiin, miten se
vaikutti niiden merkitykseen ja kuinka fragmentit vaikuttavat kuvaamme
menneisyydestä.
FT Sofia Lahden taidehistorian
alaan kuuluva väitöskirja Silver Arms and
Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries on
kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa https://www.doria.fi/handle/10024/170392.
Vuonna 1373 norwichlainen nuori nainen oli maannut kolme päivää sängyssä kuolemansairaana, kun hän sai krusifiksin äärellä viisitoista näkyä Jumalan rakkaudesta. Toivuttuaan hän kirjoitti näkynsä muistiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kirjoitti ilmestyksistään pidemmän tekstiversion, joka sisälsi hänen teologista pohdintaansa. Jossakin vaiheessa hän muutti pyhän Julianuksen kirkon yhteyteen rakennettuun anakoreettimajaan ja otti itselleen kirkon nimen kutsuen itseään Julianaksi. Hänen pieni ilmestysten pohjalta kirjoitettu kirjansa Jumalan rakkauden ilmestys on ensimmäinen naisen kirjoittama englanninkielinen proosateos. Nykyään hänet lasketaan keskiajan suurten naismystikoiden joukkoon.
Uskontopsykologian pro gradu -tutkielmani Juliana Norwichlaisen ilmestyksistä on psykodynaaminen tekstitutkimus, jossa tarkastelen Julianan kokemusta ja teologiaa individuaatioprosessina, omaksi itseksi tulemisena. Psykodynaaminen tekstitutkimus lähtee liikkeelle ajatuksesta, että teksti aina ylittää kirjoittajansa tietoisen intentiot. Ilmimerkitysten lisäksi tekstistä voidaan aina etsiä myös piilomerkityksiä. Kaiken tekstimateriaalin oletetaan heijastavan psyykkisiä prosesseja yleistettävällä tavalla, ja psyykkiset lainalaisuudet oletetaan universaaleiksi. Tarkastelen Julianan näkykuvia piilotajuisten jungilaisten arkkityyppien ilmentyminä ja hänen teologiaansa psyykkisen eheytymisen teoriana. Koska Julianan näkykokemus oli myös hyvin fyysinen, kysyn, millainen ruumiillinen kokemus näyt Julianalle olivat ja millaisia kulttuurisia merkityksiä Julianan keho sai näkykokemuksen aikana. Kysyn myös, missä suhteessa Julianan näyt ja hänen kokemuksensa ruumiillisuus olivat 1300-1500 -luvun länsieurooppalaisten naismystikoiden ja -pyhimysten kokemukseen.
Naiseus, ruumiillisuus ja uskonnollinen auktoriteetti keskiajalla
Feministisesti suuntautuneet uskontotieteilijät ovat kirjoittaneet androsentrismin eli mieskeskeisyyden ilmenevän sekä uskonnollisissa traditioissa että uskontotieteellisessä tutkimuksessa. Molemmissa yhteyksissä on otettu lähtökohdaksi se, että ”mies” on ihmisyyden malli, jonka kautta muu määrittyy. Erityisesti naispuoliset uskontotieteilijät ovat lähteneet etsimään uskontojen unohdettuja naisia.
Pro gradu -tutkielmassani halusinkin kirjoittaa näkuväksi toimijaksi naisen, josta näkyjen ja niiden tulkinnan kautta tuli omaääninen kirjoittava ja puhuva subjekti keskiajan kontekstissa. Minua kiinnostaa hänen tapansa luoda teologiaa omasta kokemuksesta lähtien, erityisesti hänen tapansa yhdistää keskiajan naismystikoiden kulttuuri ja miesten kirjoittama teologia. Kiinnostavaa on myös hänen näkemyksensä Kristuksesta äitinä. Jumaluuden feminiiniset kielikuvat olivat esiintyneet muun muassa 1100-luvulla sisterssiläisten kirjoituksissa, mutta Juliana vei äitiyden teeman pidemmälle kuin muut keskiajan mystikot.
Naisen määreitä länsimaisessa ajattelussa on ollut keskeisesti ruumiillisuus. Länsimainen kulttuuri toimii hierarkkisesti järjestyvien dikotomisten oppositioiden varassa, jotka palautuvat Platonin, Aristoteleen ja Pythagoraan kirjoituksiin. Naiseen assosioituvat usein luonto, ruumis, passiivisuus, paha, immanenssi, kuolema ja syntymä. Mieheen assosioituvat puolestaan kulttuuri, henki, aktiivisuus, hyvä, transsendenssi ja elämä. ”Maskuliininen” puoli on arvostetumpi, normi, jopa pyhä. ”Feminiininen” puoli on sille alisteinen, profaani ja saastainen. Erityisen voimakkaasti läntisessä traditiossa ovat vaikuttaneet Aristoteleen käsitykset naisesta epätäydellisenä ja vajavaisena miehenä. Naisen fysiologinen vajavaisuus vaikuttaa tämän näkemyksen mukaan myös henkisiin ominaisuuksiin. Aristoteles näki naisen sielun epätäydellisenä tai epäonnistuneena versiona miehen sielusta.
Nainen, seksuaalisuus, synti ja kuolema liittyvät yhteen syntiinlankeemuskertomuksessa. Eeva ja Neitsyt Maria esitetään usein kristinuskossa toisilleen vastakkaisina naistyyppeinä. Eeva on seksuaalinen ja syntinen, Maria epäseksuaalinen ja synnitön. Eeva on heikko ja synnille altis, Maria taas siveä ja puhdas, äidillinen ja suojeleva, armahtava ja nöyrä. Maria edustaa patriarkaalista naisihannetta.
Jo Tertullianus ja Hieronymus pyrkivät rajoittamaan naisten osallistumista opetukselliseen ja älylliseen toimintaan toteamalla, että jos naisella olisi oikeus saarnata, hän olisi julkisessa tilanteessa saattanut aiheuttaa miehille epäsiveitä ajatuksia. Niinpä keskiajalla kanonisen oikeuden mukaan yksikään nainen ei saanut opettaa julkisesti. Monet anakoreetit saavuttivat kuitenkin mainetta ymmärtäväisinä sielunhoitajina ja viisaina neuvonantajina. Myös Julianan maine oli levinnyt Norwichin kaupungin ulkopuolellekin. Anakoreetteja pidettiin hyödyllisinä yhteisön jäseninä, joiden rukoukset vaikuttivat myönteisesti kaupungin asukkaiden hyvinvointiin.
Lihallisuutta, ruumista vietteineen ja rappeutuvine olemuksineen, on usein pidetty ongelmana kristillisessä ajattelussa. Myöhäiskeskiajan naismystikoille ja -pyhimyksille ruumis ja näyt olivat kuitenkin keskeisiä uskonnollisia ilmaisuvälineitä. Heidän uskonnollisuudessaan korostui Kristuksen ihmisyys, jumalan, joka oli saanut lihansa Neitsyt Marialta ja jonka oma ruumis synnytti ristinkuolemassa ihmiset uuteen ihmisyyteen ja ruokki eukaristiassa uskovia kuin äiti omalla ruumiillaan lapsiaan. Jos naiset olivat Kristuksen ruumis, tuon ruumiillisuuden piti olla pyhää. Heidän hurskaudessaan korostuivat ankarat askeettiset harjoitukset ja fyysiset sairaudet keinoa eläytyä Kristuksen kärsimyksiin (Imitatio Christi). Sairaus, kipu ja asketismi eivät olleet rankaisu fyysisyydestä tai yritys tuhota ruumis, vaan pikemminkin yritys jäljitellä Kristusta hänen kaikkein inhimillisimmällä hetkellään, hänen kuolemisensa hetkellä. Ruumis ei ollut heille pelkkä kohtalo, vaan merkityksiä luova subjekti.
Koska naiset oli suljettu muodollisen teologien koulutuksen ulkopuolelle, moni naismystikko joutui perustelemaan auktoriteettinsa kirjoittajana ja opettajana vetoamalla saamiinsa näkyihin, Jumalan suoraan puhutteluun. Heidän kirjoituksensa olivat tunnesävyisempiä kuin miesten ja pohjautuivat usein heidän omiin hengellisiin kokemuksiinsa. Myös Juliana toivoi Jumalalta silmin nähtävää näkyä Kristuksen kärsimyksistä voidakseen paremmin ymmärtää ne ja eläytyä niihin. Kirjan lopullista kirjoitushistoriaa ei tunneta, mutta se osoittaa sairauden ja sitä seuranneiden ilmestysten muodostuneen Julianan elämää määrittäväksi mysteeriksi. Julianan kirja osoittaa, että hän oli hengelliseen ohjaukseen perehtynyt oppinut maallikko.
Julianan ilmestykset analyyttisen psykologian ja ruumiinfenomenologian näkökulmasta
Teoreettisina
viitekehyksinä käytin uskontopsykologian alaan kuuluvassa pro gradu
-tutkielmassani Carl Gustav Jungin analyyttistä psykologiaa ja Maurice
Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Jung jakaa psyyken kolmeen kerrokseen:
tietoisuuteen, jonka keskuksena toimii minä eli ego, henkilökohtaiseen
tiedostamattomaan ja kollektiiviseen piilotajuntaan, joka on kaikille ihmisille
yhteinen. Se ilmaisee itsensä unissa, fantasioissa, näyissä ja myyteissä
arkkityyppisinä kuvina. Arkkityypit ovat Jungille muotoja, joihin piilotajunta
on jäsentynyt, joihin sen tuottamat kuvat voidaan jakaa. Psyykkinen eheys on
tietoisen minän ja piilotajunnan dialogia, niiden synteesi. Psyykkistä
kokonaisuutta, kokonaispersoonallisuutta Jung nimittää itseksi, jonka symboleja
ovat muun muassa ympyrä, neliö, lapsi, kvaterniteetti, mandala ja jumalankuva.
Itseksi tulemisen prosessia, piilotajuisten sisältöjen integroimista
tietoisuuteen niin että ihmisestä tulee yksilö, Jung nimittää individuaatioksi.
Tänä aikana esiintyvistä arkkityypeistä tärkeimmät ovat varjo, anima, animus,
vanha viisas mies, äiti ja lopulta itsen arkkityypit. Jungille kollektiivinen
piilotajunta on psykologinen synonyymi Jumalalle.
Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiassa katsotaan, että ruumis toimii merkityksiä luovana subjektina. Hän painottaa ihmisen kaksinaista osaa: ihminen on aina kulttuurisesti ja sosiaalisesti rajattu, mutta samalla hän on intentionaalinen toimija, rajojen piirtäjä ja rikkoja. Ympäristö muovaa ihmistä, mutta kyse ei ole ulkoisesta kausaalisuhteesta, vaan ruumiillinen subjekti muodostaa merkitysrakenteita, joissa kulttuurinen ja yksilöllinen yhdistyvät. Naismystikoiden kulttuuri toimi Julianalle historiallisena ja annettuna maailmana, elettynä tilana hänen kokemukselleen Kristuksesta ja Neitsyt Mariasta. Julianan ympäristö sisälsi kulttuurisia merkityksiä, jotka olivat osa hänen elettyä tilannettaan. Julianan yhteys äidilliseen Kristukseen oli hänen ruumiinasentonsa maailmassa, mikä toimi perustana hänen tietoiselle toiminnalleen ja kirjoittamiselleen.
Pro gradu -tutkielmassani analysoin Julianan viidestätoista ilmestyksestä neljää ja esitän, että Julianan sairautta ja näkyjä voidaan pitää initiaatioriittinä kirjoittavaksi ja opettavaksi naiseksi. Individuaation arkkityypeistä esiintyy Julianan näyissä animuksen (Kristus), Suuren Äidin (Neitsyt Maria ja Kristus äitinä), Kosmisen miehen (näky Herrasta ja palvelijasta) ja varjon arkkityypit (Julianalle ilmestyvä paholainen). Julianan ruumiillisuus on se muoto, johon pyhä kokemus asettuu, ja Julianan ruumis on se pinta, johon pyhä kokemus kaivertuu. Naismystikko on kanava, joka antaa itsensä ja ruumiinsa pyhälle sanalle. Julianasta tulee Norwichin yhteisön arvostama erakko, opettaja ja kirjoittaja.
Lähteet
Julianan tekstin
pidempää versiota on säilynyt vain kolme käsikirjoitusta, joista kaksi on
British Museumissa (MS Sloane 2499 ja MS Sloane 3705) ja yksi Pariisin
kansalliskirjastossa. Näistä Pariisin käsikirjoitus on varhaisin, 1500-luvulta,
ja Sloane-käsikirjoitukset noin sata vuotta myöhäisempiä. Tutkielmani pohjautui
tekstin Sloane 2499 käsikirjoituksessa säilyneelle versiolle, joka on
ilmestynyt Marion Glasscoen editoimana (1976) ja Paavo Rissasen suomentamana
nimellä Jumalan rakkauden ilmestys (1985).
Jumalan rakkauden ilmestyksen alku, BL MS Sloane 2499. (Lähde)
* * *
FM Henna Paasonen on tarkastellut pro gradu tutkielmassaan keskiaikaisen englantilaisen naismystikon Juliana Norwichlaisen individuaatiota. Paasonen on vapaa tutkija, joka vetää parhaillaan Kudottu elämä -muistitietohanketta Heinolan karjalaisten kanssa. Hän toimii myös kuvataiteilijana, ortodoksisen uskonnon opettajana ja Heinolan museoiden muistelutyön ohjaajana.
Kiinnostus keskiaikaa ja historiaa kohtaan muutenkin lähtee usein tarinoista. Keskiajasta inspiroituneita kirjoja ja elokuvia taitaa olla olemassa lukematon määrä. Romantiikan ajasta, 1800-luvulta lähtien, ikivanhat linnat ovat herättäneet kiinnostusta tarinoiden keksijöissä ja niiden lukijoissa. Keskiaikaa on pidetty pimeänä ja tuntemattomana aikakautena. Siksi se on fiktiota kirjoittavalle kirjailijalle tai kansallista historiaa rakentavalle kiinnostava kohde josta ammentaa. Tämä tuntemattomuus ja toisaalta keskiajan myyttinen maailmankuva synnyttävät luontevasti fantasiakirjallisuuta, mistä tunnetuimpia esimerkkejä taitavat olla Taru sormusten herrasta -kirjat.
Oman romaanini synty
Itse olen aina pitänyt monenlaisten kirjojen lukemisesta ja omien tarinoiden kehittelystä. Erityisesti olen tahtonut kirjoittaa romaaneja oikeista tapahtumista tai jostain sellaisesta, mitä olisi voinut tapahtua. Pyörittelin pitkään mielessäni ajatusta kirjasta, joka kertoisi Suomen muinaisista ajoista, ehkä enemmän esihistoriasta kuin historiasta — historian hämärästä joka tapauksessa. Muutama vuosi sitten törmäsin ilmoitukseen kirjoituskilpailusta, jossa haettiin Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Olin ajatellut aloittaa kirjoitusprojektini ”sitten joskus”, mutta selkeä tehtävänanto (ja palkinto) houkuttelivat kokeilemaan heti.
Tarina alkoi syntyä melkein huomaamatta. Päähenkilöksi valikoitui nuori tyttö nimeltä Päivikki. Näin tapahtui ihan vain siksi, että itse nuorena naisena teinitytön asemaan oli helpointa asettua. Myös hänen elämänsä ja siihen kuuluvat metsäympäristö ja luonnon antimet olivat se vähiten vieras asia rautakauden ihmisen elämässä. Puolukoiden väri ja maku ovat nykyihmiselle ja hänen tuhat vuotta sitten eläneelle esivanhemmalleen yhtä tuttuja. Tätä kautta rautakauteen oli helpointa päästä käsiksi. Myös Päivikin epävarmuus uuteen paikkaan sopeutuessa on tunne, johon kuka vain voi samaistua. Soturin rooliin asettuminen ja elämään perehtyminen olisi ollut sitten jo haastavampaa. Hiisilehto pyrkii siis kuvaamaan mahdollisimman tavallista rautakautisen kylän elämää ja ajan ihmisten uskonnollisia käsityksiä. Mahdollisesti Hiisilehto saa jossain vaiheessa jatko-osan, jossa seikkaillaan ja soditaan enemmän.
Erityisesti olen kuvaillut rautakauden uskonnollista elämää ja juhlia, kuten ukonvakkoja ja keskitalven juhlaa, talvennapaa. Näistä on ollut runsaasti tietoa saatavilla ja ne ovat olleet myös omia kiinnostuksen kohteitani. Muutenkin oma mielenkiinto uskontoja kohtaan helpotti muinaissuomalaisen maailmankuvan ymmärtämistä. Myös vaatetus sekä korut, jollaisia on muinaispukujen muodossa rekonstruoitu, ovat tarinaa kirjoittaessa olleet se helpoin osuus. Sen sijaan hirven metsästys, jollaista kirjassa myös harjoitetaan, oli vaikeampi kuvailla. Siihen liittyvää tutkimusta tai kuvausta en löytänyt mistään, joten minun oli kuviteltava päässäni kuinka se olisi voinut tapahtua.
Faktaa vai fantasiaa vai jotain niiden väliltä?
Vaikka monet aikakaudet menneisyydessä ovat omalla tavallaan kiinnostavia, muistan ajatelleeni jo kymmenisen vuotta sitten, että tahtoisin kirjoittaa nimenomaan varhaisesta keskiajasta ja rautakaudesta. Epäilemättä kuljen kansallisromantikkojen jäljessä ja tahdon löytää historian hämärästä muinaisen Suomen ennen Ruotsin kuningaskunnan tai Venäjän keisarikunnan aikaa. Viikinkiaikaan itä ja länsi alkoivat kiistellä Suomen alueesta ja tavallaan Suomen kehityssuunta tässä mielessä ratkesi. Lyhyesti sanottuna rautakausi on esihistoriallisen ja historiallisen ajan rajalla ja siksi kiinnostava käännekohta.
Muinaiset ajat ovat kirjailijan kannalta tietyssä mielessä helppoja ja mukavia. Lähihistoriasta kirjoittaminen vaatii nähdäkseni enemmän tarkkaa työtä, kun lähteitä on olemassa ja monet tapahtumat tunnetaan tai jopa muistetaan kellonajan tarkkuudella. Virheiden vaara on suuri. Tolkienin tyylinen fantasia puolestaan vaatii kirjailijaa rakentamaan kokonaisia maailmoja ihan itse. Kaikesta saa päättää mielensä mukaan, mutta toisaalta on huolehdittava ettei maailmaan synny ristiriitaisuuksia tai epäloogisuuksia. Muinaisuudesta kirjoittaessa sen sijaan faktatiedot esimerkiksi vaatetuksesta ja viljelystä voi tarkistaa helposti googlaamalla, mutta tapahtumat ja henkilöt voi luoda vapaasti itse.
Silti Hiisilehto pyrkii olemaan niin aito kuvaus rautakauden elämästä kuin mahdollista. Tarinan fantasiaelementit ja myyttinen maailmankuva liittyvät tuon ajan ihmisten käsitykseen todellisuudesta, jossa erilaisia henkiolentoja ja taikuutta pidetään aivan yhtä todellisina kuin muutakin maailmaa. Kirja ei siis välttämättä väitä, että taikuus on todellista, vaan kuvailee, kuinka tarinan päähenkilö minäkertojana asiat kokee. Kirja siis jättää tulkinnanvaraa lukijoille. Myöskään fantasialle ominainen hyvän taistelu pahaa vastaan ei ole teema Hiisilehdossa.
Muinaishistoria kiinnostaa nyt monia
Paitsi että muinaisaika ja Suomen esihistoria ovat olleet henkilökohtainen kiinnostukseni, minua houkutti ajatus myös siitä, että olisin kirjoittamassa jotain uutta ja erilaista. Tässä kuitenkin erehdyin. Kirjauutisia seuratessani ja kirjamessuilla käydessäni havaitsin, että koko joukko muita suomalaisia kirjoittajia oli löytänyt varhaisen keskiajan. Viime vuosikymmenellä, 2010-luvulla, on kirjoitettu runsaasti romaaneja viikinkiaikaisista sotureista ja tietäjänaisista. Seuraavaksi lista muutamista esimerkeistä.
Milja Ketomäki: Hämeen Uro -perintö (2015) ja Kadonnut kuningas (2016)
Johanna Valkama: Itämeren Auri (2016), Linnavuoren Tuuli (2017), Kaukosaarten Aino (2018) ja Jäävuonon Ruusu (2019)
Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru (2019)
Juhana Säde: Maattomat kuninkaat (2014)
Paula Havaste: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2016)
Tavallaan oli hieman harmillista huomata, ettei olekaan ensimmäinen tämän aiheen ääressä ja että omalla kirjalla on niin sanotusti kilpailijoita. Mutta toisaalta täytyy olla iloinen, että itselle mieluinen aihe kiinnostaa muitakin. Jos näille muille kirjoille on lukijoita, niin samat lukijat epäilemättä ahmivat kaikki aihepiiristä kertovat teokset.
Kirjoitusvinkkejä
Markkinoilla on varmasti tilaa vielä uusille teoksille. Jos
itse olet kiinnostunut kirjoittamaan (historiallisen) romaanin, kannattaa
aloittaa lukemalla mahdollisimman paljon aiemmin kirjoitettuja saman aihepirin romaaneja.
Mutta tietenkin on syytä saada kirjan maailmasta mahdollisimman todenmukainen. Hyviä
tietokirjoja tähän tarkoitukseen on olemassa myös, ehkä parhaiten kuvitettu ja
muutenkin erinomainen teos on Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matka
muinaiseen Suomeen -11 000 vuotta ihmisten jälkiä (2017). Elävästi
kuvitetusta kirjasta saa hyvän käsityksen varhaiskeskiajasta ja muistakin
aikakausista. Tietenkin myös museovierailut kannattaa, kun tahtoo saada selkoa
esimerkiksi muinaisista rakennuksista. Inspiraatio itse tarinan juoneen voi
kuitenkin syntyä koska vain, vahingossakin!
* * *
Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.
Ilmasto- ja ympäristöhistoria on viime vuosikymmeninä herättänyt paljon kiinnostusta. Ilmasto, sen muutokset ja vaikutukset ihmisyhteisöihin on äärimmäisen ajankohtainen aihe, joka osaltaan inspiroi tutustumaan luonnon ja ihmisten vuorovaikutussuhteisiin myös menneisyydessä. Glossan ja SCISMA-projektin järjestämässä esitelmäillassa 11.12.2019 perehdyttiin keskiajan Italian ympäristöhistoriaan Suomessa vierailleen tutkija Edward M. Schoolmanin ”Transforming the Italian Landscape in the Middle Ages: Humans, Climate, and Crisis” -esitelmän kautta.
Keskiajan
ilmastohistoria jaetaan kolmeen aikakauteen. Myöhäisantiikin pieni jääkausi
alkoi tulivuorenpurkauksesta 536 ja jatkui noin 660-luvulle asti. Ilmasto
kylmeni rajusti; 540-luku oli kylmin vuosikymmen reilusti yli kahteentuhanteen
vuoteen. 950-luvulla alkoi ns. keskiajan lämmin kausi, joka jatkui
1200-luvun puoliväliin saakka. Noin 1270-1350-luvuilta eteenpäin ilmasto-olot
taas kylmenivät, mistä alkoi 1850-luvulle asti kestänyt pieni jääkausi.
Esitelmässä käytetty esimerkkikuvaaja: myöhäisantiikin pienen jääkauden lähteet kartalla (Büntgen/Myglan/Kirdyanov 2016).
Menneistä
ilmastonmuutoksista voidaan saada tietoa erilaisista lähteistä, kuten tutkimalla
jääkairausnäytteitä, puiden vuosirenkaita tai tippukivien kiviainesta. Ilmaston
keskeisimmät muuttujat ovat lämpötilan ja sademäärien vaihtelut: Euroopassa
ilmasto on yleensä vaihdellut kylmän ja kostean tai kuuman ja kuivan välillä.
Ilmastohistoriassa
ollaan tyypillisesti kiinnostuneita suurista alueista – mantereista tai koko
maapallosta – ja keskiarvoista. Mittauksia kerätään laajalti ympäri maailmaa ja
tuloksista pyritään päättelemään kokonaiskuva ilmaston tilasta eri aikoina.
Mutta miten muutokset
ilmastossa ovat vaikuttaneet käytännössä ympäristöön? Miten eri ekosysteemit
ovat historian saatossa muuttuneet? Millaisia vuorovaikutuksia ihmisten ja
ympäristön välillä menneisyydestä löytyy? Vahvimmat vastaukset näihin
kysymyksiin löytyvät Schoolmanin mukaan paikalliselta tasolta. Siinä missä ilmastohistoria
keskittyy kokonaiskuvaan, pureutuu ympäristöhistoria tietyn alueen
ympäristön muutoksiin. Keskiajalla ihminen ei juuri vaikuttanut ilmastoon,
mutta ympäristössä tämän kädenjälki näkyy.
Schoolman tutkimusryhmineen tutki kahden Keski- ja Etelä-Italian järven lähiympäristöä sekä luonnontieteellisiä että historiallisia menetelmiä hyödyntäen. Molemmilta alueilta on säilynyt jonkin verran kirjoitettuja lähteitä, minkä lisäksi tutkittiin järvenpohjanäytteitä. Järvenpohjan kerroksiin jäänyttä siitepölyä analysoimalla on mahdollista selvittää sen ympäristön kasvisto eri vuosikymmeninä. Näytteet paljastivat suuria ja välillä yllättäviä muutoksia, joissa ihmisen toiminta oli keskiössä.
Ihminen muokkaa maisemia
500-luvun loppu ja 600-luvun alku oli Euroopassa ilmaston puolesta kylmää ja karua aikaa. Italiassa nähtiin rajuja tulvia, jotka muuttivat jokien kulkua ja soistivat alueita. Samalla kärsittiin sodista ja ruttoepidemioista. Yleiskuva aikakaudesta jää herkästi synkäksi, ja mielikuvaa perin pohjin kriisiytyneestä Italiasta vahvistaa esimerkiksi Gregorius Suuren kuvaus kaupunkien ja maaseudun autioitumisesta lombardien tultua Italiaan 500-luvun lopussa (Dialogit 3.38).
Schoolmanin tutkimusryhmän tarkastelemista keski-italialaisen Lago Lungo -järven pohjakerrosten siitepölypitoisuuksista heijastuu kuitenkin toisenlainen tarina. Vaikka sateisen ilmaston olisi pitänyt suosia puiden kasvua, järveä ympäröinyt metsä harveni ja yksipuolistui 570-luvulta eteenpäin. Metsässä alkoi kasvaa lähinnä tammia. Samalla järvenpohjanäytteisiin ilmaantuu merkkejä kotieläinten tulosta alueelle (eläinten jätöksissä elävän sienen itiöt jäävät järvenpohjaan siitepölyn tavoin).
Muutos Lago
Lungon ympäristössä on selitettävissä sillä, että alueelle muuttaneet ihmiset
muokkasivat maisemaa omiin tarpeisiinsa. Metsistä hakattiin puuta, mutta tammet
jätettiin kasvamaan. Niistä saatettiin tehdä vesakoita, minkä lisäksi
tammimetsä oli suotuisa ympäristö karjan (tässä tapauksessa todennäköisesti
sikojen) metsälaidunnukselle. Historiallisista lähteistä löytyykin lombardien
tulon jälkeen merkkejä sikojen ja niiden paimennuksen merkityksen kasvusta.
Ihminen muovasi
myös Etelä-Italian Lago del Pescen ympäristöä muutama vuosisata myöhemmin.
900-luvun järvenpohjakerroksista löytyy mm. tuhkaa ja Sporormiella-itiöitä,
jotka ovat merkkejä laidunmaiden raivaamisesta ja karjaeläinkannan kasvusta.
Samalla ilmasto alkoi lämmetä. 1000-luvulla järven ympärillä alkoi yhtäkkiä
kasvaa suuria määriä havupuuta ja merkit karjasta katoavat. Lämmin ja kuiva
ilmasto ei luonnostaan lisäisi puiden kasvua, mutta tästä huolimatta järven
ympärille kasvoi yllättäen yhden havupuulajin, saksanpihdan, dominoima metsä.
Lago del Pescen alue tuli 1000-luvulla enemmän paikallisen luostarin ja alueella valloituksia tehneen normannieliitin hallinnan alle. Samalla 1050-luvulta eteenpäin Italiassa käynnistyi vilkkaan rakentamisen aikakausi ja puun kysyntä kasvoi. Saksanpihta oli erityisen sopiva materiaali niin talojen kuin laivojen rakentamiseen, ja aikakauden normannirakennukset olikin rakennettu lähes yksinomaan saksanpihdasta. Lago del Pescen laidunmaat korvannut metsä toimi siis kaikesta päätellen talousmetsänä.
Ilmastonmuutoksen seuraukset
1200-luvun lopulla ilmasto alkoi muuttua kylmemmäksi ja epävakaammaksi, ja 1300-luvulla nälänhädät ja Musta Surma aiheuttivat kautta Euroopan ennennäkemättömän väestökadon. Väestön harvetessa osia Italian maaseudusta autioitui. Ihmiset vetäytyivät Lago Lungon tammi- ja Lago del Pescen havumetsästä.
Ihmisten lähtö näkyy järvenpohjanäytteissä pienellä viiveellä. Ajan myötä maisemat alkoivat villiintyä. Lago Lungossa tämä tarkoitti ensin uusien tammilajien, sitten kokonaan uusien puulajien ilmestymistä. Merkit kotieläimistä katoavat järvenpohjanäytteistä. Myös Lago del Pescen talouskäytössä ollut havumetsä villiintyi ja saksanpihdan rinnalle alkoi kasvaa lukuisia kilpailevia lajeja.
Poikkitieteellisen tutkimuksen anti
Schoolmanin tutkimusryhmä koostui yhdestä historioitsijasta (Schoolman) sekä kahdesta paleoekologian asiantuntijasta (Scott Mensing ja Gianluca Piovesan). Poikkitieteellisen tutkimuksen haasteita ovat Schoolmanin mukaan erityisesti kommunikointi, sillä menetelmät, käsitteet ja suhtautuminen lähteisiin poikkeavat paljon tieteenalojen välillä. Yhteistyö on kuitenkin palkitsevaa, kun eri alojen asiantuntijoiden osaaminen yhdistetään. Historioitsijana Schoolman oli luonnontieteellisten tulosten tulkinnassa keskeisessä roolissa. Hänen tehtävänsä oli huomioida historiallinen konteksti monine eri tasoineen: poliittiset, taloudelliset, kulttuuriset ja sosiaaliset tekijät oli tunnettava, jotta vältyttäisiin yksinkertaistavilta selityksiltä.
Kuvaaja ei selitä itse itseään, vaan vaatii kontekstia ja tulkintaa. Yllä kuvattu Lago Lungon järvenpohjanäytteiden analyysin tuloksia 600 eKr – 2000 jKr (Mensing/Schoolman et al. 2018).
Schoolman
painotti, että nimenomaan rajattuja, paikallisia ympäristöjä tutkimalla voimme
nähdä, miten ihmiset ja ympäristö vaikuttivat keskiajalla toisiinsa. Ihmiset olivat
riippuvaisia ympäristöstä, mutta eivät täysin sen armoilla, vaan muokkasivat
sitä aktiivisesti. Jopa 1200-1300-luvun ilmastonmuutoksen ja epidemioiden
vaikutukset vaihtelivat paikasta ja ihmisten sopeutumistavoista riippuen.
Seuraavassa projektissa Schoolman kertoi haluavansa tutkia Luccan aluetta,
missä tapahtui 1300-luvulla merkittäviä muutoksia mutta ei autioitumista. Kyseiseltä
alueelta on järvenpohjanäytteiden lisäksi runsaasti historiallisia lähteitä,
mikä tekee siitä erityisen lupaavan ympäristöhistorian tutkimuskohteen.
Kirjallisuutta:
A. Mensing, E. M. Schoolman, et al. “Historical ecology
reveals landscape transformation coincident with cultural development in
central Italy since the Roman Period.” Scientific Reports 8 (2018):
2138. (Open access: https://search.proquest.com/docview/1993382139)
M. Schoolman, S. Mensing, and G. Piovesan. “From the Late
Medieval to Early Modern in the Rieti Basin (AD 1325-1601): Paleoecological and
Historical Approaches to a Landscape in Transition.” Historical Geography
46 (2018), 103-128.
M. Schoolman, S. Mensing, and G. Piovesan. “Land Use and the Human Impact on the Environment in Medieval Italy.” Journal of Interdisciplinary History 39 (2019), 419-444.
* * *
Anita Geritz on historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee pro gradu -tutkielmaa 1500-luvulla englanniksi käännetyistä ennemerkkikokoelmista.
Suomen kansallismuseon perusnäyttelyä uudistetaan parhaillaan. Näyttelyssä esitellään Suomeen historiaa aina kivikaudesta nykypäivään saakka. Allekirjoittanut pääsi suunnittelemaan keskiaikanäyttelyä yhdessä muiden opiskelijoiden ja museon henkilökunnan kanssa, kun osallistuin syksyllä 2019 professori Tuomas Heikkilän vetämälle kirkkohistorian kurssille.
Vanhassa näyttelyssä pyhimyspatsaat seisoivat riveissä hämärässä salissa. Kuvassa Pyhän Henrikin patsas. (Kuva: Anita Geritz)
Keskiaikanäyttelyn nuorennusleikkaus tulee todella tarpeeseen. Jos olet vieraillut Kansallismuseossa, muistat ehkä, miten kirkko- ja pyhimysvoittoinen näyttely oli. Hämärässä kirkkosalissa tapittavat kymmenten pyhimysveistosten silmät eivät tehneet aikakaudesta ainakaan helpommin lähestyttävämpää nykyihmiselle – eikä se suinkaan johtunut pyhimysveistoksista vaan niiden esillepanotavasta. Lisäksi näyttelytilan hämärä valaistus vahvisti entisestään museokävijän ennakkoluuloja pimeästä keskiajasta.
Mutta miten
näyttelyä pitäisi sitten uudistaa? Mitä museokävijän pitäisi tietää
keskiajasta, ja miten siitä tulisi hänelle kertoa? Parisenkymmentä opiskelijaa
löi viisaat päänsä yhteen Kristinusko
keskiajalla: Kansallismuseon perusnäyttelyn uudelleenideointi -kurssilla
löytääkseen vastaukset edellä mainittuihin kysymyksiin.
Ensimmäisellä
luentokerralla pohdimme museonäyttelyn rakentamisen periaatteita: erilaisten
kävijäryhmien huomioimista ja objektiivisuuden ihannetta. Tulisiko näyttelyn
näkökulmien nousta tämän vuosikymmenen polttavista kysymyksistä, kuten
ilmastonmuutoksesta ja vähemmistöjen oikeuksista, vai pitäisikö näyttelyn olla
siinä mielessä ajaton, että se on pätevä vielä parinkymmenen vuoden kuluttua? Onko
täysin objektiivinen historiankuvaus edes mahdollista? Kriittisten pohdintojen
siivittämänä oli hyvä aloittaa näyttelyn ideoiminen.
Seuraavilla luennoilla kävimme tutustumassa vanhaan keskiaikanäyttelyyn Kansallismuseossa. Lisäksi osallistuimme museon järjestämään työpajaan, jossa pääsimme ryhmissä ideoimaan näyttelyä. Näissä ryhmissä teimme myöhemmin myös ryhmätyöt, jotka arvioitiin viimeisellä luentokerralla.
Suunnittelimme ryhmissä keskiaikanäyttelyn, ja kokosimme ideat suurelle julisteelle. Ryhmätyö oli yksi parhaista yliopistohistoriani aikana, sillä tehtävässä pääsin hyödyntämään osaamistani luovalla ja käytännöllisellä tavalla. Yhdessä ideoiminen oli innostavaa, ja tehtävien jako sujui mutkattomasti.
Juhani Kostetin (toinen vas.) johtama palkintoraati arvioi kurssin ryhmätyöt. (Kuva: Tuomas Heikkilä)
Viimeisellä
luentokerralla ryhmät esittelivät työnsä tuomaristolle, jonka puheenjohtajana
oli Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet. Korkea-arvoisa palkintoraati ei
saanut ryhmiä hermoilemaan, vaan kukin esitteli työnsä varmoin ottein. Ideoista
löytyi niin yhtäläisyyksiä kuin eroja.
Yhtäläisyyksiä olivat ainakin virtuaalitodellisuuden ja digitaalisuuden runsas hyödyntäminen. Virtuaalilasien avulla museokävijä pääsisi tutustumaan keskiaikaiseen kotiin tai jumalanpalvelukseen. Ryhmät korostivat myös monipuolisuutta kirkko- ja pyhimyskeskeisen näyttelyn sijaan. Etenkin tavallisen ihmisen elämä nousi keskiöön. Toisaalta vanhaa näyttelyä haluttiin myös säilyttää, esimerkiksi Pyhän Henrikin sarkofagi löytyi useimpien ryhmien ideoista.
Ryhmiltä löytyi
paljon persoonallisia ideoita: pyhimyskaruselli, musiikkinurkka, hajuelämys,
suojeluspyhimystesti, noppapeli, näyttelyn rakentaminen tarinamuotoon jne.
Tasaväkisessä kilpailussa lopulta voiton vei ryhmä, jonka kantavana teemana näyttelyn
kokoamisessa oli keskiaikaisen ihmisen elämänkaari elämästä kuolemastaan. Aika
näyttää, kuinka moni ideoista lopulta päätyy uudistettuun keskiaikanäyttelyyn.
Kurssi oli minulle mieluinen kokemus. Oli ilo päästä hyödyntämään omaa osaamistaan käytännössä. Yliopisto voisi tehdä enemmänkin yhteistyötä eri toimijoiden, kuten esimerkiksi Museoviraston, kanssa. Hyöty olisi varmasti molemminpuolinen!
* * *
Karoliina Rauhio-Pokka on vapaa toimittaja ja teologian opiskelija Helsingin yliopistossa.
Suomen keskiajan arkeologian seuran eli SKAS ry:n perinteinen syysseminaari järjestettiin tänä vuonna 15.11.2019 Hämeen linnassa. SKAS on vuonna 1990 perustettu seura, jonka tarkoituksena on edistää keskiajan ja uuden ajan arkeologian tutkimusta. Kaikille kiinnostuneille avoimen seminaarin teemana oli tänä vuonna Penninkejä, punasavea ja purjehdusta – Näkökulmia elinkeinoihin ja talouteen.
Seminaari pidettiin Hämeen linnassa.
Seminaari alkoi seuran puheenjohtajan Janne Harjulan tervetuliaissanoilla, joiden jälkeen päästiinkin kuuntelemaan ensimmäistä esitystä. Frida Ehrnsten (”Penninkejä ja muuta pikkurahaa – mitä linnojen löytöaineisto voi kertoa keskiajan rahankäytöstä?”) avasi seminaarin esitelmällään rahan käytöstä keskiajalla. Ehrnsten oli väittelemässä seuraavana päivänä aiheenaan keskiajan rahankäyttö. Esitelmässä Ehrnsten käsitteli erityisesti seminaaripaikkanakin toimivaa Hämeen linnaa, eikä koko väitöskirjansa materiaalia. Tutkimuksissaan Ehrnsten on yhdistänyt kirjallisia lähteitä, esimerkiksi linnan tilikirjoja, sekä arkeologisia löytöjä. Näiden välillä hän oli havainnut suuria eroavaisuuksia rahamäärissä. Tilikirjojen mukaan rahaa on ollut käytössä valtavia määriä enemmän, kuin mitä arkeologiset löydöt antavat ymmärtää. Vanhimmat linnoista löydetyt rahat ovat olleet tyypillisesti linnan rakennusajankohdalta peräisin. Ehrnsten totesi, ettei löydetyistä rahoista voida tehdä suoria johtopäätöksiä linnan historiasta. Kuitenkin jonkin tyypillisen paljon lyödyn rahan puuttuessa kokonaan, on syytä olettaa linnassa tapahtuneen jotakin sinä aikana tai sitten arkeologit eivät ole näitä maakerroksia vielä päässeet tutkimaan.
Riikka Alvik (”Ostereita herkkusuille ja etikkaa ruttoon: löytöjä 1700-luvun kauppa-alusten hylyistä ja pohdintaa aikakauden kulutuskäyttäytymisestä”) piti hänkin esitelmänsä työn alla olevan väitöskirjansa aiheesta. Hän tutkii sitä, mitä hylyissä on ollut, mitä niillä on tuotu ja mitä viety pois. Kuten Ehrnsteninkin esitelmä, myös Alvikin tutkimus tarkasteli arkeologisen ja kirjoitetun tiedon erovaisuuksia. Tulliluetteloihin ei ole kirjattu kaikkea kuljetettua tavaraa ja myös salakuljetusta on esiintynyt. Arkeologinen tutkimus hylkyjen lasteista on siis hyvä keino täydentää kirjallista tietoa ja se luo myös täysin uutta tietoa. Itämeren hylyt ovat varsin hyvin säilyneitä meressä vallitsevien olosuhteiden vuoksi. Vesi on kylmää, sen läpäisee vähäinen valon määrä, suolapitoisuus on matala, virtauksia ei ole paljoa, kuten ei puuta tuhoavia nilviäisiäkään. Hylyssä orgaaninen aines säilyy poikkeuksellisen hyvin verrattuna maan alla olevaan orgaanisen arkeologiseen materiaaliin. Monet kulutustavarasta, kuten ruoka ja tupakka, ovat muissa olosuhteissa käytetty, mutta hylkyyn ne ovat onnettomuushetkellä jääneet loukkuun. Alvik on tarkastellut hylyistä löytyviä esineitä kontekstin kautta. Hän totesi, että hylky on ollut asuinpaikka sekä työpaikka miehistölle. Siinä missä se on ollut lastilleen tavarankuljetuspaikka, on siitä tullut uppoamishetkellä myös onnettomuuspaikka. Henkilökohtaiset esineet vievät lähelle laivassa olleita ihmisiä, mutta esineet laajemmin antavat mahdollisuuden tarkastella ihmisten kulutustottumuksia.
Seuraavan esityksen piti Hanna Kivikero (”Eläinten rooli linnataloudessa”). Hänen aiheenaan oli linnoista löytyneen luuaineiston vertailu voudintileissä mainittuihin eläimiin. Kivikero tarkasteli erityisesti kahta linnaa Suomen alueella; Raaseporia ja Kastelholmaa. Tutkimuksissaan Kivikeron tavoitteena oli selvittää aineiston perusteella, mistä eläimet tulivat linnalle ja mikä eläinten funktio oli. Osteologinen materiaali ja kirjalliset lähteet erosivat molemmilla kohteilla toisistaan jonkin verran. Eroihin saattaa olla monia syitä; pienimmät kalan luut saattavat puuttua kaivausmetodien vuoksi tai kaikkia lajeja, kuten eri lintulajeja ei ole välttämättä eritelty tileissä. Linnan resurssit ovat vaikuttaneet elinkeinoihin. Kivikero toikin esitelmässään esille, että maatalouden ja kalastuksen työskentelyajat ovat samat, joten linnan on täytynyt panostaa jompaankumpaan näistä. Eläinten käyttötarkoitusta linnalla voidaan tarkastella luiden patologioista sekä tilikirjoista. Kivikeron tutkimukset yhdistelivät kahden edellisen esitelmän tapaan arkeologisilla kaivauksilla saatua materiaalia sekä kirjallisia lähteitä.
Jenni Lares pitämässä esitelmäänsä oluesta ja paloviinasta.
Historioitsija Jenni Lares (”Olut ja paloviina uuden ajan alun maaseudulla”) puhui esityksessään alkoholin käytöstä uuden ajan alussa. Hän oli tutkimuksissaan rajannut aineistonsa käsittelemään erityisesti maaseutua. Lähdeaineistona tutkimuksella olivat kirjalliset lähteet. Arkeologisessa materiaalissa juomat eivät ole pulloissa säilyneet, mutta onneksi aiheeseen päästään kiinni muulla tavoilla. Lares esimerkiksi näytti esitelmässään kuvitusta uuden ajan alusta, jossa tarkalla silmällä voi huomata viitteitä alkoholikulttuurista. 1700-luvun jälkipuoliskolla aineistoa on mahdollista kartoittaa tuomikirjakortistoista. Lares on tutkimuksissaan hyödyntänyt myös kansatiedettä, vaikka suoraan ei voidakaan vetää johtopäätöksiä tämän aineiston avulla. Esityksessä pureuduttiin alkoholin (erityisesti oluen ja paloviinan) valmistusmenetelmiin sekä meille nykyajan ihmisille erityisen mielenkiintoisiin kysymyksiin: kuka olutta oli valmistanut ja kuka sitä joi? Lares toi esiin sen, miten uuden ajan alussa olutta ovat panneet niin miehet kuin naisetkin. Tämän lisäksi juoman vahvuus määräytyi henkilön sosiaalisen aseman mukaan, eikä sukupuolen, niin kuin voisi ehkä olettaa. Lares myös laittoi kuulijan miettimään, miten aikalaiset ovat käsittäneet alkoholijuomien käytön. He tuskin ajattelivat päivittäistä oluttaan juodessa juovansa alkoholia, eikä laihasta oluesta liene tullut humalaankaan. Esitelmä linkittyi myös Alvikin esitelmään pohtimalla menneisyyden ihmisten kulutustottumuksia.
Ilkka Leskelän (”Schalmien suku 1400–1530: Turun rannikkoseudun monialayrittäjät Itämeren taloudessa ja tilassa”) tutkimuksen lähtökohtana ovat Danzigin (nyk. Gdansk) tulliluettelot. Tutkimusaineisto on rajallista, eikä tietoja ole saatavilla kaikilta vuosilta. Leskelä sai kuitenkin eriteltyä aineistosta tiettyjä henkilöitä, jotka näyttävät kulkeneet laivalla Turun ja Danzigin väliä erityisen paljon muihin verrattuna. Kaikki laivurit olivat myös itse käyneet kauppaa, eivätkä vain kuljettaneet muiden kauppiaiden kauppatavaroita. Aineistossa nousi esiin ilmeisesti turkulainen Schalmien suku. Schalmien suvun edustajat seilasivat Turusta tai Turun alueelta Danzigiin, mutta heidän liikkeitään on voitu havaita myös Tallinnassa, Tukholmassa sekä Lyypekissä. He olivat siis kauppiaita ja laivureita sekä heidän reittinsä vastaavat hansan yleisiä kauppareittejä. Leskelä lopettikin esityksensä kysymykseen siitä, että olivatko Schalmien suvun edustajat siis hansakauppiaita?
Seminaarin päätti Iloinen Joutsen -niminen historianelävöitysryhmä. Ryhmän jäsenet Hanna Lehmusto, Mervi Pasanen sekä Elina Sojonen (”Rakkaudesta menneisyyteen: akateemisen tutkimuksen hyödyntäminen historian elävöityksessä”) puhuivat ryhmän toiminnasta ja siitä, kuinka he hyödyntävät akateemista tietoa elävöittäessään historiaa. Vuonna 2011 toimintansa aloittanut Iloinen Joutsen on erikoistunut 1300-luvun lopun suomalaisten käsityöläisten elämän elävöittämiseen. He haluavat historianelävöityksellä tuoda osaltaan oikeaa tietoa esiin. Elävöittämisessä muinaispukuihin pukeutuminen on vain pieni osa koko prosessia. Suurin työ tehdään jo ennen puvun valmistusta ottamalla selvää menetelmistä, materiaaleista sekä kaikesta muusta olemassa olevasta arkeologisesta ja historiallisesta tiedosta vaatteiden ja esineiden taustalla. Nykyajan haasteet tuovat harrastukseen myös omat ongelmansa ja jäsenet kertoivatkin, että tulkintaa ei voida kokonaan välttää, mutta kaikki pyritään tehdä mahdollisimman tarkasti tutkimukseen perustuen. Iloisen Joutsenen jäsenet ilahduttivat seminaarin osallistujia myös tauoilla esittelemällä muinaistekniikoita, kuten langan kehräystä.
Yksi Iloisen Joutsenen pöydistä, joita pääsi ihailemaan seminaarin tauoilla ja sen jälkeen.
Kaiken kaikkiaan seminaari oli todella mielenkiintoinen historiaa ja arkeologiaa yhdistävä kokonaisuus. Kaikki esitykset toivat esiin monipuolisia lähestymistapoja elinkeinoja ja taloutta tarkasteleviin aineistoihin.
* * *
Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista Raamattufragmenteista.
Tuskin mikään muu aikakausi kiinnostaa kaunokirjallisuuden kirjoittajia ja lukijoita yhtä paljon kuin keskiaika. Keskiaika on nähty synkkänä ja mystisenä ajanjaksona, ja niinpä se on ollut innostava lähtökohta niin kansallisromantiikalle kuin uudemmallekin fantasialle. Kaikkien tuntema Game of Thrones on hakenut innoituksensa juuri sotaisista viikingeistä ja linnanneidoista ynnä muusta keskiaikaan liittyvästä. Itse en ole tätä sarjaa erityisen tiiviisti seurannut tai lukenut, mutta aikoinaan minuun vaikutuksen teki Umberto Econ dekkarimainen romaani, Ruusun nimi, joka kertoo italialaisen luostarin elämästä 1300-luvun Italiassa.
Keskiajan innoittamia fantasiakirjat pitävät pintansa, mutta
myös realistisempi kerronta vaikuttaa olevan suosittua. Itse kiertelen
kirjakauppoja ja kirjamessuja ja selailen mielelläni juuri tämän aihepiirin
romaaneja. Seuraavaksi esittelen muutaman kirjan, jotka ovat ilmestyneet tänä
vuonna. En ole niitä vielä lukenut, mutta takakansiensa ja muun niistä
kuulemani perusteella ne vaikuttavat erittäin varteen otattavilta kirjoilta.
Kuva: Jasmina Ollikainen
Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru
Ivalolaisen Seppo Saraspään romaani Kaulahopeiden taru
kertoo 1100-luvusta. Orja nimeltä Karri haaveilee vapaudesta ja saavuttaakin
sen. Hän pääsee mukaan taisteluihin, mutta joutuu kamppailemaan uuden
kristillisen vakaumuksensa ja soturinroolinsa välillä. Kirja on saanut innoituksensa kaulahopeista, jotka
kirjailija on itse löytänyt Nanguniemestä vuonna 2003.
Kaulahopeiden taru on yksi monista myöhäisrautakaudesta kertovista kirjoista, joita viime vuosina on julkaistu. Teoksen on kustantanut Karisto ja sitä saa ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta.
Kuva: Into Kustannus
Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin
piru
Virolaiskirjailija Indrek Hargla on kotimaassaan suosittu kirjailija
ja keskittynyt erityisesti dekkarien kirjoittamiseen. Hänen teoksistaan on
suomennettu juurikin kuusiosainen sarja, joka sijoittuu 1400-luvun Tallinnaan.
Siinä rikoksia selvittää apteekkari nimeltä Melchior.
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru on tämän sarjan
kuudes osa. Tällä kertaa apteekkarin omakin henki on uhattuna, kun salaperäisen
Gotlannin pirun kerrotaan saapuneen Tallinnaan. Kuusi hopeasolkea johdattavat apteekkarin piispan
palatsille Tartoon. Lisäksi hän saa tietää poikansa liittyneen salamurhaajien
kiltaan.
Suomeksi kirjan on kustantanut Into Kustannus oy ja kirjaa saa muun muassa sen nettisivuilta.
Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.
Syksyn pimeys ja synkkyys ovat jo pitkään merkinneet elämän ja kuoleman välisen rajan hämärtymistä. Siksi Kirsi Kanervan luento elävistä kuolleista islantilaisissa saagoissa 22.10. Oulun pääkirjastolla sattui otolliseen aikaan, vietetäänhän 2.11. pyhäinpäivää. Vaikka nykyisiltään pyhäinpäivä on kristillinen juhla, on sen takana pitkä kuoleman ja kuolleiden muistelun perinne, joka on läsnä vielä nykyisessä perinteessäkin. Kuten Kanerva luennossaan nostaa esille, pimeät vuoden- ja vuorokauden ajat olivat yleensä aikaa, jolloin kuolleiden ajateltiin nousevan ja lähtevän vaeltelemaan maan päällä. Eläviin kuolleisiin liittyviä uskomuksia on löydettävissä islantilaisesta keskiaikaisesta saagakirjallisuudesta, jotka ovat toimineet pohjana myös Kirsi Kanervan tutkimuksessa.
Elävät kuolleet olivat harvoin hyväntahtoisia, vaan yleensä
niitä, jotka olivat kuolleet vihaisina tai joiden maanpäällisessä elämässä oli
jäänyt jotain ratkaisematta. Islantilaisten saagojen elävät kuolleet olivat
kaukana nykyajan zombeista, jotka vaeltelevat dystooppisissa todellisuuksissa
tiedottomina ja suurimmaksi osaksi mädäntyneinä. Islannissa elävät kuolleet
olivat tunnistettavissa ja heihin yleensä viitattiin entisellä nimellä juuri
tunnistettavuutensa puolesta. Heidän ruumiinsa eivät olleet mädäntyneitä, ja
heillä oli täysi tietoisuus ympäristöstään, vaikka he eivät usein avanneetkaan
suutaan puhuakseen. Elävillä kuolleilla oli usein voimia, jotka erottivat
heidät tavallisista tallaajista. Usein ainoastaan urheat ja voimakkaat sankarit
pystyivät taistelemaan heitä vastaan. Pelkoa lisäsi myös uskomus siitä, että
elävät kuolleet pystyivät levittämään tauteja kosketuksen voimalla.
Mikä sitten sai kuolleet nousemaan haudoistaan? Yleensä kyse
oli ihmisistä, jotka olivat kuolleet vihaisina. Vihan ajateltiin säilyvän
ruumiissa eräänlaisena elinvoimana siihen asti, kunnes liha lähtee pois luiden
päältä. Keskeisiä eroja eläviin kuolleisiin liittyvään perinteeseen on myös se,
että elävät kuolleet valitsivat itse kuolemanjälkeisen hortoilun sen sijaan,
että he olisivat siellä rangaistuksen takia. Oli myös ihmisiä, jotka eivät
voineet uskomusten mukaan nousta kuolleista, kuten ”heikkomieliset” naiset ja
lapset, sekä itsemurhaajat.
Saagoissa on myös tarinoita, joissa yleensä jumalat
herättivät eloon kuolleita saadakseen itselleen tietoa, jota vain kuolleet ovat
onnistuneet saamaan. Joskus pakanajumalat herättivät eloon kokonaisia
sotajoukkoja. Samankaltaisia mainintoja on löydettävissä myös eurooppalaisesta
perinteestä. Joitakin mainintoja on myös tavallisista ihmisistä, jotka ovat
herättäneet kuolleita eloon. Tässä tapauksessa elävät kuolleet ovat yleensä
jollain tavalla kironneet eloon herättäjät.
Kuinka todellisia olivat keskiaikaisten islantilaisten pelot elävistä kuolleista? Saagoja ei voida pitää täysin todenmukaisina lähteinä, vaikka ne antavatkin viitteitä siitä, mihin islantilaiset uskoivat. Kanerva osoittaa kuitenkin luentonsa lopussa, että on olemassa jonkinlaista pohjaa ajatukseen siitä, että keskiajan Islannissa todellakin pelättiin kuolleiden nousua haudoista. Esimerkiksi annaaleissa on merkintöjä kummittelusta ja kuolleiden kuljeskelusta seudulla. On myös löydetty hautoja, joissa luurankojen päälle on aseteltu kiviä niin etteivät he pääsisi nousemaan haudasta.
Yleisin saagoissa esiintyvistä ennakoivista tavoista, joilla
estää kuolleista nouseminen, liittyivätkin hyvin usein hautaamiseen. Kuolleen
tuijotusta täytyi välttää, joten erityisesti ruumiiden silmät oli peitettävä
jollain. Ajateltiin myös esimerkiksi, että veden lähelle hautaaminen
neutraloisi pahuutta. Elävien kuolleiden tappaminen oli hieman hankalampaa ja
siihen tarvittiin voimaa. Kanerva huomautti oivallisesti, että nuorten miesten
taistelu eläviä kuolleita vastaan voidaan nähdä initiaatioriittinä. Hyvin usein
saagoissa esiintyvät sankarit olivat aviottomia, isättömiä tai muuten vaikeassa
asemassa yhteisössään, ja elävien kuolleiden tappaminen toimi näin eräänlaisena
statuksen kohottamisena.
Islanti kääntyi kristinuskoon vuonna 1000 yleiskäräjien
päätöksellä, mutta kuten esimerkiksi Suomessa, kansanusko eli rinta rinnan
virallisen uskonnon kanssa. Katoliset tahotkaan eivät kieltäneet sitä
mahdollisuutta, etteivätkö kuolleet voisi nousta haudoistaan. Gregorius Suuri
oli sitä mieltä, että esimerkiksi pyhimykset saattoivat nousta kuolleista, ja
saagoissa on joitain mainintoja pyhimysten tai pappien eloon heräämisestä. Myös
hagiografioissa, jotka vaikuttivat Kanervan mukaan islantilaisiin saagoihin,
oli mainintoja kuolleista heräämiseen, joten elävät kuolleet eivät olleet
täysin tuntemattomia eurooppalaisiin perinteisiinkään. Elävien kuolleiden
yhteydessä Islannissa myös puhuttiin mahdollisesta sielun saastumisesta tai
jopa riivauksesta, jotka lienevät kristinuskon vaikutusta.
Luento oli varmasti pelkästään pintaraapaisu islantilaiseen saagakirjallisuuteen, mutta se avasi keskiaikaista kulttuuria alueelta, johon en ole aikaisemmin tutustunut muuten kuin mainintoina. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kristinuskon ja alkuperäisuskon risteämiskohdat; olen tutustunut suhteellisen paljon hagiografioihin ja keskiaikaiseen kirkkoon, mutta pakanallisiksikin kutsutut uskomukset ovat jääneet hyvin vähälle huomiolle. Uskoisin, että luennon aihe saisi myös historiaa vähemmän tuntevan ihmisen kiinnostumaan yleensä hieman tuntemattomammasta aikakaudesta. Keskiaika nähdään yleensä ankarasti kaavoihin kangistuneen kristinuskon dominoimana, mutta tämä luento osoittaa ilman muuta sen, että kyse on paljosta muustakin.
Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.
26.-27. syyskuuta
2019 pidettiin Turun yliopistossa konferenssi otsikolla ”Medievalism between
east and west”. Pääjärjestäjänä oli Reima Välimäen johtama työryhmä, jonka
hanke ”Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja
historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa” on saanut rahoitusta Emil Aaltosen
säätiöltä vuosille 2019-2021.
Erilaisten medievalismien jäljillä
Keskustelun
keskiössä oli keskiajan käsitysten hyväksikäyttäminen ja politisointi.
Esimerkkejä oli poimittu eri ajoilta; painopiste oli kuitenkin nykyhetkessä ja
varsinkin virtuaalimaailmassa – miten sosiaalinen media ja muu teknologia
vaikuttaa käsitysten jakamiseen ja hyväksikäyttöön? Hankkeessa tutkitaan
kieliteknologian avulla, miten tietyt tekstit ja aihelmat leviävät verkossa.
Aiheet ja käsitykset ovat kuitenkin kulkeneet eri muodoissa jo kauan ennen
internetiä: Evan Wallace (University of Central Florida) toi esille
yhtäläisyyksiä nykyajan ”remix culture”:n ja keskiajan käsikirjoituskulttuurin
välillä. Menneisyyden romantisointi ja hyväksikäyttäminen ei myöskään ole uusi
ilmiö: David Rollo (University of Southern California) jäljitti Geoffrey Monmouthlaisen
näennäishistorian vastaanottoa keskiajalta nykyaikaan ja esitteli esimerkkejä
Arthur-myytin aiheiden esiintymisestä tuoreissa elokuvissa.
Mansa Musa, yksityiskohta vuoden 1375 katalaanikartasta. (Lähde)
Andrew Elliott (University of Lincoln) erotti kahdenlaista medievalismia: toisaalta ”banal medievalism“ eli epämääräisiä viittauksia menneisyyteen, jotka eivät vastaa mitään tarkkaa ajankohtaa ja toisaalta sekundaarinen medievalismi eli ”meta-medievalism”: käsitykset, joita toistetaan niin usein, että niitä pidetään itsestäänselvinä ja niitä on vaikea haastaa.
Yksi esimerkki sekundaarisesta medievalismista on eurooppakeskeisyys. Elliott kertoi, että kun Northwestern yliopiston Block-museossa järjestettiin näyttely ”Caravans of Gold“, joka käsitteli kauppareittejä Afrikan ja Euroopan välillä keskiajalla, monien mielestä oli mahdotonta uskoa, että maailman rikkain ihminen 1300-luvulla oli malilainen kuningas. Myös muslimimaailman vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin unohtuu usein. Geoffrey Sage (Louisville) esitti, miten arabiankielinen runouden laji muwashshah, joka kehittyi Espanjassa 900-luvulla ja jonka olennainen piirre on voimakkaiden tunteiden suora ilmaisu, on vaikuttanut trubaduureihin ja myöhemmin romantiikkaan, vaikka näitä runoja on vähän tutkittu tai käännetty ja tuskin tunnetaan nykyään.
Ihana, kamala keskiaika
Miksi juuri
keskiaika kiehtoo? Alexander Filyushkin (Pietarin yliopisto) ehdotti, että
kiinnostus keskiaikaa kohtaan on monille eskapismia. Keskiajan ”banaali“ kuva sekoitetaan
fantasiamaailmaan. Monet fantasiakirjat, -elokuvat, -pelit jne. tapahtuvat
kuvitellussa keskiaikamaisessa maailmassa. Jere Kyyrö (Turun yliopisto) pohti,
millaisia mahdollisia tulkintoja etnisestä ja uskonnollisesta identiteetistä
tietokonepeli Crusader Kings II tarjoaa.
Sirpa Aalto taas
korosti, että keskiajan kuva voi myös olla synkkä. ”Keskiaikainen” tarkoittaa
usein primitiivistä ja väkivaltaista, ihmisoikeuksien puutetta ja tiukkoja luokka-
ja sukupuolirajoja – mitä jotkut toki saattavat pitää myönteisenä. Viime
aikoina on käyty paljon keskustelua keskiajan ihanteen suhteesta
äärioikeistolaisliikkeisiin, jotka pahimmillaan voivat johtaa
terroristihyökkäyksiin. Konferenssissa viitattiin useasti Norjan Utøyan vuoden
2011 ja Uuden-Seelannin Christchurchin vuoden 2019 hyökkäysten tekijöiden
identifioitumiseen temppeliherroiksi. Marja Valtosen (Helsingin yliopisto)
esitelmä käsitteli näitä esimerkkejä temppeliherra-aiheesta rinnastaen ilmiötä
ISIS:iin, jota samaten voi katsoa yrityksenä palata keskiaikaan.
Suomen muinaiset kuninkaat – suomalainen vaihtoehtohistoria
Ajatus
kadonneesta kulta-ajasta yhdistetään usein kansallisiin tai kulttuurisiin
identiteetteihin. Nykypäivän kansojen kuvitellaan olleen aina olemassa.
Suomessa laajasti leviävä vaihtoehtohistoriallinen hypoteesi on, että Suomen
alueella olisi ollut muinainen suomalainen valtakunta tai sivilisaatio ennen
ruotsalaisten tuloa. Toistuvia nimiä keskustelussa olivat Jukka Nieminen, joka
blogissaan ja kirjoissaan ahkerasti edustaa teoriaa muinaisesta suomalaisesta
valtakunnasta, sekä Ior Bock, jonka yritykset löytää Lemminkäisen temppeli ovat
saattaneet olla jonkinlaista esitystaidetta.
Sirpa Aalto
(Oulun yliopisto) kertoi, miten suomalaisessa vaihtoehtohistoriassa usein
viitataan islantilaisiin saagoihin, joiden kuvitellaan kertovan muinaisista
suomalaisista kuninkaista. Saagoissa mainitut Finnakonungar ovat kuitenkin todennäköisesti olleet saamelaisten
päälliköitä. Vanhemmissa
saagakäännöksissä Finnr on usein
käännetty ”suomalainen”, vaikka se viittaa useimmiten saamelaisiin, eikä konungr aina tarkoita kuningasta sanan varsinaisessa
merkityksessä. Mikään (esim. arkeologiset löydöt) ei osoita siihen, että Suomen
alueella olisi ollut valtiomainen järjestäytynyt yhteiskunta ennen Ruotsin
vallan laajenemista itään. Saagat ovat luonteeltaan sekoitus fiktiota ja faktaa
ja useimmat on kirjoitettu satoja vuosia tapahtuma-ajan jälkeen.
Kendra Willson
(Turun yliopisto) kertoi Suomen kadonneista riimukivistä. Huhut tai tarinat
hävinneistä riimukivistä ovat yksi keino selittää riimukivien puutetta
Suomesta. Tässäkin yhteydessä kielikiista on näkyvissä, sillä riimukirjoitusten
vähäisyyden on joskus ehdotettu osoittavan, ettei Suomessa ollut
ruotsinkielistä väestöä viikinkiajalla. Toisaalta suomen- ja ruotsinkieliset
kirjoittajat käyttävät samankaltaisia strategioita: sekä Ahvenanmaan
maakunta-arkeologi Matts Dreijer että edellä mainittu Jukka Nieminen kertovat
tarinoita kadonneista riimukivistä.
Viralliset historiat ja keskiaikakuvat Unkarissa ja Venäjällä
Székesfehérvárin Mausoleumin freskossa korostetaan vallan jatkumoa keskiajalta 1900-luvulle. (Wikipedia)
Suomessa vaihtoehtohistorian
kirjoittajat asettavat itsensä usein viranomaisia ja virallista historiaa
vastaan: väitetään, että Museovirasto ja yliopistot salaavat tietoa Suomen
menneisyydestä. Joissakin Euroopan maissa taas hallituksen määrätietoinen
muistipolitiikka on ollut viime aikoina kansainvälisen tiedeyhteisön kritiikin
kohteena, esim. Unkarissa ja Puolassa. Siellä vastakkainasettelu on enemmän
hallituksen ja oppilaitosten välillä. Hallitseva käsitys Unkarin historiasta on
muuttunut usean kerran viimeisen vuosisadan aikana. Andrea Kocsis (Cambridgen
yliopisto) kertoi, miten Székesfehérvár, keskiajan kuninkaiden kruunaus- ja
hautauspaikka, on saanut eri merkityksiä Unkarin virallisessa historiassa eri
aikoina 1900-luvun alkupuolella. Paikkaa on myös fyysisesti muokattu –
rakennuksia purettu ja uusia rakennettu – muuttuvien tulkintojen myötä.
Sergei Zhuraviev
(Venäjän tiedeakatemia, Moskova) kertoi Venäjän historiapolitiikasta. Neuvostoliiton
romahdettua sen virallisen historiapolitiikan perustelut katosivat, eikä Venäjän
federaatiolla nykyään ole virallista historiapolitiikkaa. Eri tasavalloissa ja
alueilla kerrotaan ja kirjoitetaan omien alueiden historiaa, jotka saattavat
olla keskenään tai federaation linjan kanssa ristiriidassa. Venäjän
historiankirjoitus esim. oppikirjoissa on ollut venäläiskeskeinen. Miten olisi
mahdollista ottaa vähemmistöt huomioon ja luoda kattavampi kokonaiskuva Venäjän
historiasta? Toinen ongelma on, että useat valtiot ”kilpailevat” tietyistä
historian osista. Olivatko rusit venäläisten, ukrainalaisten, valkovenäläisten
vai kaikkien näiden esi-isiä?
Eugene Rostovtsev
(Pietarin yliopisto) pyrki tunnistamaan ja kartoittamaan toisaalta
historiallisia henkilöitä, tapahtumia jne. joista on Venäjällä yksimielisyyttä
ja toisaalta sellaisia, joista on ristiriitaisia näkemyksiä. Mitä aiempi
tapahtuma on, sitä enemmän siitä on konsensusta. Venäläisten historioitsijoiden
piireissä ”pakeneminen muinais-Venäjälle” tarkoittaa keskittymistä 1800- tai
1900-lukuja varhaisempiin, vähemmän kiistanalaisiin ajanjaksoihin.
Kati Parppei
(Itä-Suomen yliopisto) kertoi Kulikovon taistelun asemasta Venäjän historiassa
kautta aikojen. Taistelu tapahtui vuonna 1380, mutta lähteet ovat peräisin
1400- ja 1500-luvuilta. Kertomusta on koristeltu ja romantisoitu 1500-luvun
kuluessa sen ajan agendojen mukaan. Taistelun oletetusta tapahtumapaikasta on
tullut matkakohde, vaikka arkeologiset löydöt eivät viittaa siihen, että siellä
olisi ollut niin iso taistelu kuin kerrotaan. Nykyajan pseudohistoria ei
yleensä keksi vaihtoehtoisia tulkintoja Kulikovon taistelusta, sillä
mytologisointi on tapahtunut jo 1500-luvulla.
Suuntaviivoja hyvään historiantutkimukseen
Projektiesittelyssään
Välimäki kysyi, mikä ero on pseudohistorialla ja huonolla historiantutkimuksella?
Harrastajahistoria ei välttämättä ole pseudohistoriaa, eikä hankkeessa haluta
väittää, että kaikki ammattilaiset ja vain ammattilaiset harjoittavat ”oikeaa”
historiantutkimusta. Välimäen mukaan pseudohistorian olennainen piirre on
salaliittoteorioiden yleisyys. Lähteitä käytetään valikoidusti ja
vanhentuneisiin lähteisiin viitataan epäkriittisesti tai ottamatta huomioon
kontekstia.
On tavallista erottaa ns. medievalismi eli keskiajan vastanotto ja sen tutkiminen varsinaisesta keskiajan tutkimuksesta. Kuitenkin keskiajan tutkijoina osallistumme menneisyyden vastaanottoon ja vaikutamme populaarikulttuurissa ilmeneviin käsityksiin ja kuviin. Historia oppiaineena on syntynyt valtioiden muodostumisen ja kansallisliikkeiden tarpeisiin, joten se on aina ollut poliittinen. Konferenssissa korostettiin, että keskiajan tutkijoilla on velvollisuus kertoa hyviä tarinoita, jotka pärjäävät kilpailussa pseudohistorian kanssa ja pyrkiä vastaamaan niihin kysymyksiin, joihin yleisö kaipaa vastauksia. Lisäksi meidän tulee olla tietoisia siitä, miten oma toimintamme voi tulla tulkituksi ja käytetyksi.
Kendra Willson on tutkija Turun yliopistossa, joka on kiinnostunut mm. Suomen suhteesta skandinaaviseen riimukulttuuriin.
Lisälukemista ja -kuunneltavaa:
Hanke ”Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa”: https://sites.utu.fi/pseudohistoria/.
.jpg){kind=link}
