Antti Ijäs

Keskiaikaisen musiikin ja ruoanlaiton ohella eräs eniten harrastuneisuutta herättävistä medievalismin muodoista on keskiaikaisten liikuntataitojen sekä välineistön rekonstruointi sekä näihin perustuvat urheilulajit. Näissä merkeissä järjestettiin Turun linnan turnajaiset 11.–14.7.2019 jo neljättä kertaa. Tapahtuman järjesti Historiallisen ratsastuksen seura. Turnajaisissa nähdyt historialliset ratsastuslajit olivat jousting eli peitsitaistelu ja skill-at-arms eli aseenkäsittelyradan suorittaminen ratsain. Muita lajeja olivat historiallinen miekkailu eli HEMA ja Medieval Combat Sport eli ”buhurt”. Tässä kirjoituksessa esitän muutamia hajanaisia huomiota kyseisistä nykyaikaisista lajeista ja niiden historiallisesta taustasta.

Jousting eli peitsitaiselu oli luonnollisesti turnajaisten kohokohta. Joustingissa ottelijat laukkaavat toisiaan vasten yrittäen rikkoa peitsensä kärjen vastustajan osuma-alueeseen, joka muodostuu ylävartalon vasemmasta puolesta, käytännössä sen peittävästä kilvestä. Osumasta saa pisteen, peitsen rikkomisesta kaksi tai kolme pistettä; pistesakkoja jaetaan väärästä askellajista, oman peitsen hallinnan menettämisestä sekä siitä, ettei näytä kilpeään kunnolla.

Toisin kuin peitsitaistelu, skill-at-arms koostuu yksiselitteisesti yksilö- tai oikeammin yksittäisen ratsukon suorituksista. War-sarjassa kilpaillaan suorittamalla haarniskassa ilman kypärää ja hansikkaita rata, jonka tehtävät perustuvat sodassa vaadittavaan aseenkäyttöön: peitsellä poimitaan renkaita sekä isketään vihollista markeeraavaa harjoitusmaalia (”quintain”) ja miekalla halkaistaan miehen pään korkeudelle asetettuja omenoita. Hunting 1 ja 2 -sarjoissa kilpaillaan ilman haarniskaa, ja tehtävät ovat periaatteessa metsästykseen liittyviä – peitsellä muun muassa täräytetään kumoon villisikamaali – vaikka renkaiden poiminta ja omenoiden halkaisu ovat myös mukana.

Pitkämiekkaturnaus oli Turun historiallisen miekkailun seuran järjestämä. Turnaus perustui kukkulan kuningas -tyyppiseen järjestykseen, jossa kunkin ottelun voittaja jää kehään kuninkaaksi ottamaan vastaan seuraavan haastajan: sekä kuninkaalla että haastajalla on käytössään viisi hyökkäystä kalkituilla miekoilla (pistot eivät ole sallittuja), joiden jälkeen tutkitaan, kummalla on osumasta tullut liitujälki korkeammalla; paras mahdollinen osuma on luonnollisesti keskellä päälakea. Turnauksen toinen puolisko, jota en nähnyt kunnolla, oli pudotuskilpailu. Historiallisessa miekkailussa käytettävä varustus on nykyaikaisen miekkailuvarustuksen pohjalta historiallista miekkailua varten kehitettyä mallia.

Medieval Combat Sport Finlandin hallinnoima Medieval Combat Sport eli ”buhurt” piti sisällään kaksi eri lajia: ottelemisen yksi yhtä vastaan sekä joukkueiden välisen ottelun. Yksi yhtä vastaan -ottelussa ottelijat keräävät pisteitä lyömällä vastustajaa aseellaan; joukkueottelussa tarkoituksena on saada vastustaja kaadettua maahan, jolloin viimeisenä pystyssä oleva joukkue voittaa. Ottelut käydään tylpillä aseilla koko vartaloa suojaavassa haarniskassa. Pistot ja iskut niskaan ovat kiellettyjä.

Historiallisten lajien harrastajille suuri osa harrastamisen mielekkyydestä ja merkityksestä syntyy niiden koetusta historiallisesta autenttisuudesta. Historiallisten taitojen henkiinherättäminen on siis päämäärä itsessään. Kun kisoja järjestetään museoiden yhteydessä ja niiden myötävaikutuksella, voidaan historiallinen autenttisuus nähdä myös edellytyksenä museolaissa elämysten tarjoamisen lisäksi mainitulle päämäärälle vahvistaa ymmärrystä historiasta.

Eniten historiallisuutta korostettiin molemmissa ratsastuslajeissa: peitsitaistelun sanottiin tapahtuvan historiallisten sääntöjen mukaan, ja tehtäväratojen olevan peräisin ”historiallisista manuaaleista”. Historiallisen ratsastuksen seuran sivuilta ei löydy suoraa tietoa näistä lähteistä, mutta seurassa harjoitellaan myös kamppailutaitoja ratsain, minkä lähteiksi mainitaan nimeltä Fiore dei Liberi (k. 1409 jälkeen), Johannes Liechtenauer (floruit 1300-luvun lopulla) sekä Portugalin kuningas Edvard I (1391–1438).

1400-luvun taitteessa toimineen Fiore dei Liberin Fior di battaglia tunnetaan neljästä käsikirjoituksesta. Ensimmäinen editio Pisani-Dossi-suvun hallussa olleesta, sittemmin kadonneesta käsikirjoituksesta otsikolla Flos duellatorum ilmestyi 1902 Francesco Novatin toimittamana. Ohjeistuksiltaan yksityiskohtaisempi ja siten tärkein lähde on kuitenkin käsikirjoitus Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, joka löytyy digitoituna sen omistavan museon sivuilta. Tämä ns. Gettyn-käsikirjoitus on ilmestynyt editiona 2006 Massimo Malipieron toimittamana. Molempien mainittujen käsikirjoitusten tekstit ovat ilmestyneet myös vuonna 2002 Marco Rubbolin ja Luca Cesarin toimittamana. Molemmista laitoksista löytyvät rinnakkaistekstit kolmannesta, fragmentaarisesta käsikirjoituksesta New York, Morgan Library & Museum, MS M.383. Neljäs, latinankielinen käsikirjoitus (Pariisi, BNF, ms. lat. 11269) on tullut laajempaan tietoisuuteen vasta myöhemmin.

Fioren teos käsittelee painia, kamppailua erilaisilla aseilla haarniskassa ja ilman sekä kamppailua ratsain niin miekalla, peitsellä kuin painiotteillakin. Varsinaista ratsastustekniikkaa ei juuri käsitellä, ja ratsain käytävän kamppailun konteksti on hieman vakavammassa kaksintaistelussa, jossa kyseeseen tulevat muun muassa vastustajan iskujen aktiivinen välttämäinen, hyökkäyksen kohdistaminen vastustajan hevoseen sekä vastustajan vetäminen alas satulasta.

Toinen mainittu lähde, Johannes Liechtenauer, on mahdollisesti ollut elossa n. 1390, jolloin ensimmäinen hänen oppejaan sisältävä käsikirjoituslähde (Nürnberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a) on tuotettu. Liechtenauer laati kamppailuoppinsa runomuodossa ”salaisilla sanoilla”, joihin hänen seuraajansa ovat kirjoittaneet selityksiä. Tunnetuimpia lähteitä näille selityksille ovat käsikirjoitukset Dresden, SLUB, C. 487 1500-luvun alusta sekä Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 vuodelta 1452. Kuten Fiore, Liechtenauer käsittelee miekkailua ilman haarniskaa sekä taistelua haarniskassa ja ratsain, mutta hänen asevalikoimansa on hieman suppeampi. Ratsain kamppailun sisältöön pätevät samat huomiot kuin Fioreen.

Turun linnan turnajaisissa ei kuitenkaan varsinaisesti taisteltu ratsain vaan tehtiin aseenkäsittelysuoritteita sekä oteltiin peitsitaistelussa. Kumpaakin aihetta käsittelee laajasti kolmas mainittu lähde. Portugalin kuningas Edvard (Duarte) I kirjoitti Ksenofonin Hevostaidon jälkeen vanhimman säilyneen hevostaitoa koskevan oppaan, joka on säilynyt yhdessä ainoassa käsikirjoituksessa Pariisi, BNF, ma. port. 5 (fol. 99r alkaen). Editio princeps ilmestyi 1842 J. I. Roqueten toimittamana; Jeffrey L. Forgengin englanninkielinen käännös on ilmestynyt vuonna 2016. Teos käsittelee yksityiskohtaisesti ratsastustekniikkaa sekä aseiden käyttöä niin taistelussa kuin metsästyksessä viitaten myös turnajaisiin; teos sisältääkin yhden varhaisimmista maininnoista keskiaidasta, jonka käyttö levisi Pyreneiden niemimaalta muualle Eurooppaan 1400-luvun aikana. Keskiaita teki kohtaamisesta ainakin hieman turvallisempaa, sillä ratsut eivät voineet enää törmätä toisiinsa.

Aseenkäsittelyn tositilanteessa ei tarvitse tietenkään motorisesti juurikaan erota (ystävällismielisestä) kilpailutilanteesta. 1000-luvulta alkaen käytyjen turnajaisten juuret ovat ratsuväen taistelussa, ja ne kokivat sydänkeskiajalla muodonmuutoksen eräänlaisesta sovitusta sodankäynnistä aateliston omaksi urheiluspektaakkeliksi. Sodankäynnin ja sodankäyntiin perustuvan urheilun eriytymisen kautta kehittyi sotavarustuksen rinnalle myös erityisiä turnajaisvarusteita, joista varhaisimmat varmat tiedot ovat 1400-luvun alkupuolelta. Tylsiä miekkoja ja tylppiä peitsiä käytettiin jo aikaisemminkin.

Kuten ratsuväen taistelussa, turnajaisten ytimessä eivät olleet alkujaan yksittäiset kaksintaistelut vaan ratsuväen rynnäkkö. Muodostelmassa liikkumiseen viittaa mahdollisesti myös turnajaisia merkitsevien sanojen pohjalla oleva latinan torneamentum, joka on johdettu sanasta tornare ’kääntyä’. Myös Konungs skuggsjá, norjalainen ruhtinaspeili 1200-luvun puolivälistä, mainitsee erikseen ritarin tarpeen kouluttaa ratsunsa kääntymään laukassa (Holm-Olsenin edition s. 58, rivit 39–40). Tästä huolimatta ritarit taistelivat ja ottelivat toki myös jalan. Peitsillä käytävien kaksintaisteluden merkitys turnajaisissa alkoi kasvaa 1200-luvulta alkaen, ja ne saavuttivatkin lopulta sen keskeisen osan, joka niillä vieläkin on mielikuvissa keskiaikaisista turnajaisista.

Varsinaisista turnajaisista eli joukkuetaistelusta käytetään nykyään usein nimitystä mêlée. Historiallisesti varsinaisten turnajaisten rinnalla esiintyi vähemmän muodollisia otteluita, joista käytettiin aikalaistermiä buhurt. Aikalaistermien osalta rajanveto ei kuitenkaan ole aina selkeää. Harrastuspiireissä nimitystä ”buhurt” käytetään viitattaessa Medieval Combat Sportiin, vaikka joukkuetaistelua pidetään ilmeisesti tässäkin tapauksessa ”varsinaisena” buhurtina. Kilpailuformaatti ei suoranaisesti vastanne mitään tunnettua historiallista ottelukäytäntöä. On tosin mainittava, että haarniskojen historiallisuutta (ja painoa) korostettiin useampaan otteeseen, mutta itse kilpailumuodon historiallisuuteen viitattiin vain ohimennen.

Koska edellä viittasin kamppailukirjojen sisällön yhteydessä taisteluun haarniskassa, on syytä huomata, että Medieval Combat Sport ei simuloi haarniskassa käytävää vakavaa taistelua: haarniska toimii ensisijaisesti kilpailijoiden suojavarusteena samalla tavalla kuin amatöörinyrkkeilijöiden kypärä ja nyrkkeilyhanskat; taistelukentällä ja kaksintaistelukehässä haarniska toimii toki myös suojavarusteena, mutta taistelijoiden päämääränä on läpäistä se esimerkiksi pistämällä sen aukoista.

Yksityiskohtaisimmin historialliseen lähdemateriaaliin paneutui Turun historiallisen miekkailun seura, jonka ohjelmaan merkityistä esiintymisistä kaksi olikin pyhitetty kyseisen harrastuksen esittelylle. Käytössä olevista lähteistä mainittiin tärkeimmäksi jo edellä käsitelty Fiore dei Liberi, vanhin tunnettu kamppailukirja 1300-luvun alusta eli Leeds, Royal Armouries, MS I.33 sekä tarkemmin määrittelemätön sotilassapelin lähde 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.

Fiore dei Liberin osalta nähtiin erilaisia harjoituksia tikarilla, miekalla ja varsikirveellä. Tikarin osalta nähtiin muun muassa tikarihyökkäyksen torjuntaa seuraava käsilukko eli mezana ligadura (Gettyn-käsikirjoitus fol. 10v, alh. vas.), miekkailusta nähtiin puolestaan pistoja vastaan tehtävät scambiar de punta (fol. 26v, ylh. vas.) ja romper de punta (fol. 26v, alh. vas.), miekanriisto tor di spada lo sourano (fol. 30r, alh.) sekä punta falsa puolustuksineen (fol. 27v, ylh.).

Kuten todettua, toiseksi lähteeksi mainittu käsikirjoitus I.33, joka käsittelee miekkaa ja kupurakilpeä, on vanhin tunnettu eurooppalainen kamppailukirja. Teos on ilmestynyt Franck Cinaton ja André Surprenantin toimittamana editiona 2009, ja teoksen kanssa pisimpään työskennelleen Jeffrey L. Forgengin toimittama tekstilaitos ilmestyi kolmannen kerran korjattuna laitoksena vuonna 2018. Kyseisen lähteen oppeja esiteltiin näytösottelussa, jossa ei ilmeisesti kuitenkaan erikseen pyritty mallintamaan käsikirjoituksessa nähtäviä liikesarjoja.

Edellisten, keskiaikaisten asetekniikoiden lisäksi nähtiin myös myöhempien aikojen sotilassapelin harjoitteluun pohjautuvaa keppitaistelua (single stick).

Itse miekkailukisan sääntöjen todettiin perustuvan löyhästi historiallisiin kilpailumuotoihin (Facebookista: ”Kisan säännöt ovat yhdistelmä vanhoja eurooppalaisia turnauksia muutamin modernein muutoksin”). Formaatti perustuu Matt Galasin tutkimuksiin belgialaisten miekkailukiltojen toiminnasta. Joka tapauksessa kyseinen kisamuoto on jokseenkin kaukana siitä kamppailullisesta kontekstista, jota varten Fiore tai Liechtenauer teoksensa kirjoittivat.

Lopuksi muutamia havaintoja katsojan näkökulmasta. Ratsastuslajit vetosivat yleisöön ja myös vetivät yleisöä ilmiselvästi eniten. Kyse tuskin oli siitä, että paikalle olisi eksynyt merkittäviä määriä peitsitaistelun aktiivisia seuraajia. Suosio johtui luultavasti paitsi hevosista, myös siitä, että kilpailijat olivat ratsuineen persoonia, joihin yleisö loi jonkinlaisen yhteyden: ihmiset kannustivat paitsi altavastaajia eli kilpailijoita, joilla oli ongelmia hevosensa kanssa, myös luonnollisesti suomalaisia kilpailijoita.

Huonoiten tässä mielessä näytti menestyvän historiallinen miekkailu. Ottelut olivat lyhyitä, ja niitä seurasi pitkähkö osumien vertailu, jonka jälkeen kävi ilmi, kumpi oli voittaja. Medieval Combat Sportissa puolestaan oli selvää molemmissa ottelulajeissa, kumpi oli voitolla: häviäjä oli se, joka otti silmin nähden enemmän iskuja vastaan, tai joukkue, joka saatiin ensin kumoon. Sama päti myös jousting- ja skill-at-arms -kisoissa, joissa suoritukset olivat yleisön tulkittavissa, ja lisäjännitystä syntyi lyhyestä odotuksesta ennen lopullisten pisteiden julistamista. Oma osuutensa oli luultavasti myös sillä, että historiallisessa miekkailussa käytettiin nykyaikaisia miekkailuvarusteita historiallisen näköisten haarniskojen sijaan, mikä tosin selitettiin sillä, että päämääränä ei ole historian elävöittäminen vaan se, että ”tekeminen” on historiallista.

Antti Ijäs tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa 1300-luvun alussa latinaksi kirjoitetun miekkailuoppaan kielestä ja genrestä. Tutkimuksen vaiheita voi seurata blogissa Studia Dimicatoria.

Editioita ja käännöksiä:

• Cinato, Franck & André Surprenant (toim. & käänt.). Le Livre de l’Art du Combat. Liber de arte dimicatoria. CNRS editions 2009.
• Forgeng, Jeffrey L. (käänt.). The Book of Horsemanship by Duarte I of Portugal. The Boydell Press 2016.
• Forgeng, Jeffrey L. (toim. & käänt.). The Medieval Art of Swordsmanship. Royal Armouries MS I.33. Royal Armouries 2018.
• Hagedorn, Dierk (toim. & käänt.). Peter von Danzig. Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8. VS-Books 2008.
• Halla-aho, Hilla (käänt.). Ksenofon. Hevostaito. Tammi 2003.
• Holm-Olsen, Ludvig (toim.). Konungs skuggsiá. Norrøne tekster nr. 1. Kjeldeskriftfondet 1983.
• Malipiero, Massimo (toim.). Il Fior di battaglia di Fiore dei Liberi da Cividale. Ribis 2006.
• Novati, Francesco (toim.). Flos duellatorum. Instituto italiano d’arti grafice. 1902.
• Roquete, J. I. (toim.). Leal conselheiro, o qual fez Dom Duarte, […] seguido do Livro da ensinanca de bem cavalgar toda sella. J. P. Aillaud 1842.
• Rubboli, Marco & Luca Cesari (toim.). Flos duellatorum. Manuale di arte del combattimento del XV secolo. Il Cerchio 2002.
• Wierschin, Martin (toim.). Meister Johann Liechtenauers Kunst des Fechtens. Münchener Texte und Untersuchungen zur deutschen Literatur des Mittelalters 13. C. H. Beck 1965.

Anita Geritz

Kesäkuun alku tuo mukanaan kesäjuhlia, suvivirren ja toivon mukaan monia aurinkoisia päiviä. Kesä on myös keskiaika-aiheisten tapahtumien — markkinoiden vilinän ja turnajaisten rytinän — aikaa. Alla löydät listan tämän kesän lomapäiviä ja viikonloppuja rikastuttavista keskiaikatapahtumista.

Kesäkuu:

Laukon turnajaiset (8.-9.6.2019)

Rohan Tallien turnajaisesitys tempaa katsojat Juhana III:n hoviin juhlimaan muinaista tulen juhlaa.

Linnaniemen keskiaika (15.6.2019)

Koko perheen keskiaikatapahtuma ja keskiaikamarkkinat

Keskiajan Turku (27.-30.6.2019): keskiaikaiset markkinat, Keskiajan Turku Tuomiokirkossa, Rohan Tallien hevosturnajaiset, keskiaikapäivä Turun linnassa ja Keskiajan Turku Aboa Vetus & Ars Nova -museossa.

[Keskiaikaisilla markkinoilla] luvassa on neljä päivää taattua toritunnelmaa: vilinää ja vilskettä, juoruja ja juhlavia sanoja markkinarauhasta, arvokkaita rouvia ja kauniita neitoja, ylväitä herroja ja hulttioita, suukopua ja särvintä, torimyyjien kaupankäyntiä sekä torin täydeltä rakkautta! 

Heinäkuu:

Turun linnan turnajaiset (11.-14.7.2019)

Erittäin näyttävien lajien sikermä on nyt avoimen mestaruuskilpailu ja Suomenmestaruuskilpailun muodossa [- -] Kilpailun ajaksi myös linna ja linnan ympäristö herää täyteen eloon markkinoiden ja teemoitettujen kierrosten myötä.

Pirkkalan muinaismarkkinat (13.-14.7.2019)

Pirkkalankylän historiallisissa maisemissa järjestettävä Pirkkalan Muinaismarkkinat tarjoaa kävijöille rautakauden tunnelmaa.  

Viikinkipäivät Rosalassa (20.-21.7.2019)

[Rosalassa] vierailee ryhmä viikinkejä, jotka viikonlopun aikana asuvat viikinkikylässä ja esittelevät vierailijoille viikinkiaikaista elämää, käsitöitä ja aktiviteetteja.

Medieval Folk Fest (27.-28.7.2019)

Kesän folkahtavin koko perheen keskiaikaisteemainen pienoismusiikkifestivaali kahdeksannen kerran

Elokuu:

Viipurintien markkinat (3.8.2019)

Musiikkia, työpajoja, historianelävöitystapahtumia, hevosturnajaisia, teatteria ja paljon muuta. 

Helsingan keskiaikapäivä (10.8.2019)

Koko perheelle ja kaikille historiasta kiinnostuneille tarkoitettu tapahtuma Pyhän Laurin kirkon ja pappilan ympäristössä Vantaalla.

Hämeen keskiaikafestivaali (14.-18.8.2019)

Suomen suurin keskiaikafestivaali ja simanjuontitapahtuma! [- -] Vuoden 2019 teemana on Lemmen ilot ja sydämen salat.

Syyskuu:

Kokkolan keskiaikapäivät (7.9.2019)

Kokkolan keskiaikapäivät ovat Suomen pohjoisin keskiaikaistapahtuma ja ainoa laatuaan Pohjanmaalla. Tapahtuma nostaa esiin nykyajassa yhä läsnä olevia keskiajalta periytyviä ilmiöitä ja tapoja, joita tarkastellaan joka vuosi tuorein teemoin. [- -] Keskiaikapäivien päätapahtumaa vietetään lauantaina 7.9.teemalla Työ ja ammatit keskiajalla. 

* * *

Kesä on myös loistava aika käydä katsomassa joitain Suomen lukuisista keskiaikaisista kivikirkoista! Kulttuuriympäristömme- ja Tiekirkot-sivuilta löydät listoja keskiaikaisista kivikirkoista ja kirkonraunioista ympäri Suomen.

Glossa myönsi Jyväskylässä 29.3.2019 Dies Mediaevales -konferenssin yhteydessä Valoisa keskiaika -kunniamaininnan dosentti Georg Haggrénille hänen loistavasta työstään suomalaisen keskiajan arkeologian parissa. Haggrén tunnetaan erityisesti asuinpaikkojen tutkimuksesta, esimerkiksi Suomen keskiajan talonpoikaisväestön elämää valottaneesta Espoon Mankbyn kaivauksista, sekä osastaan Uudenmaan asutus- ja viljelyhistoriaa mullistaneessa siitepölytutkimuksessa. Haggrénin monipuolisen ja poikkitieteellisen työn taustalla on hänen vankka historiallinen ja arkeologinen osaamisensa ja perusteellinen keskiajan Suomen aineistojen hallinta. Haastattelussamme Haggrén kertoo mm. uusimmasta projektistaan, mieleenpainuvimmista kaivauslöydöistä ja keskiajan tuntemuksesta ja tutkimuksesta Suomessa tänään:

1. Miten päädyit opiskelemaan ja tutkimaan arkeologiaa? Ja mikä johdatti keskiajan pariin?

Olen aina ollut kiinnostunut menneisyydestä, sekä arkeologian että historian tutkimuksen kautta. Tästä huolimatta koetin aluksi valita varmemman polun ja lähdin opiskelemaan tietotekniikkaa ja matematiikkaa. Parin vuoden jälkeen totesin, että menneisyyden tutkimus on sittenkin oma alani. Käänteentekevä hetki oli, kun piti valita lähdenkö ensimmäisille arkeologisille kaivauksilleni vai vakitöihin atk-alalle. Valinta osui kaivauksiin enkä ole valintaa katunut.

2. Mitä teet/tutkit tällä hetkellä (tai seuraavaksi)?

Tällä hetkellä kirjoitamme koko työryhmän voimin kokoomateosta Raaseporin linnasta. Vuoden sisällä meidän pitäisi saada ulos kirja, johon on koottu viimeisen vuosikymmenen aikana kertyneiden tutkimusten tuloksia. Aloitimme järjestelmälliset kenttätyöt ja muun tutkimuksen linnalla ja sen ympäristössä jo vuonna 2008 Kaikkien aikojen Raasepori-hankkeen myötä. Pitkäjännitteinen työ on yhteisen kirjamme lisäksi lähiaikoina tuottamassa kolme väitöskirjaa.

Hangon kesäyliopiston ja Länsi-Uudenmaan maakuntamuseon kanssa kaivamme jälleen kesäkuussa Raaseporissa. Arkeologiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita kaivauskursseille, joille voi ilmoittautua Hangö sommarunin kautta.

3. Valoisa keskiaika -palkinnonjaon yhteydessä tutkimustyösi sai erityistä kiitosta mm. poikkitieteellisyydestä. Mikä on sinusta ollut poikkitieteellisen tutkimuksen tekemisessä parasta ja mikä haastavinta?

Historiantutkimus ja arkeologia tarjoavat kaksi erilaista näkökulmaa menneisyyteen. Jos pakettiin lisätään muita tieteenaloja, saadaan vielä entistä monipuolisempi kuva menneisyydestä. Poikkitieteellinen tutkimus tuo aina uusia näkökulmia. Esimerkiksi arkeologian avulla saattaa pystyä löytämään tien eteen päin umpikujasta, johon historiantutkimus on jonkin kysymyksen kohdalla juuttunut. Poikkitieteellisyyden avulla menneisyydestä voidaan saada paljon kokonaisvaltaisempi kuva kuin yksin yhden tieteen ja sen lähdeaineistojen kautta.

Poikkitieteellisyydessä on haasteensa, ja tärkeätä on, että eri aloja yhdistettäessä ei unohdeta lähdekritiikkiä.

4. Onko historian ja arkeologian lisäksi jokin muu tieteenala ollut erityisesti avuksi omassa tutkimuksessasi?

Kaksi hyvin erilaista luonnontieteiden alaa nousee mieleen. Ensinnäkin Teija Aleniuksen pitkäjänteisten siitepölytutkimusten kautta on ollut mahdollista avata järvien pohjasedimenttien tallettamaa asutus-, elinkeino- ja ympäristöhistoriaa. Esimerkkinä tästä on Lohjansaaren tutkimus, jossa pystyttiin ajoittamaan lähikylän kiinteän asutuksen synty vuoden 1100 tienoille ja edelleen siirtyminen maatalouden kannalta ensiarvoisen tärkeään kaksivuoroviljelykseen noin vuonna 1250. Ajoituksissa tarvittiin tietysti vielä yhtä tieteenalaa eli fysiikkaa ja radiohiiliajoituksia. Toisen esimerkin tarjoavat lasin alkuaineanalyysit, joiden avulla saadaan selville lasin koostumus ja edelleen johtolankoja tuotantopaikasta.

5. Mikä on ollut yksi mieleenpainuvimmista arkeologisista kaivauksista tähänastisen urasi aikana?

On vaikea nostaa yhtä kaivausta. Pikemminkin voisin ottaa esille keskiaikaisen lasin löytymisen sieltä, mistä ennakko-oletusten mukaan sitä ei osattu odottaa. Ennen 1990-lukua lasia on kaivauksilla talletettu yllättävän vähän. Helsingin Vanhassakaupungissa lasiastiat osoittautuivat vastoin odotuksia runsaslukuisiksi löydöiksi. Turun Rettigin tontilta eli nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova-museon perustamiseen johtaneilta kaivauksista löytyi yllättäen runsaasti 1300-luvun lasia.

Yllätys oli melkoinen, kun Turusta löytyneiden böömiläisten lasien kaltaista aineistoa löytyi myös maaseudun kartanokohteilta ensin Perniöstä ja sitten myös sisämaasta Sääksmäen Jutikkalasta. Vielä isompi yllätys oli, kun yksinkertaisten keskiaikaisten lasipikarien palasia alkoi nousta esiin maaseudun kylätonteilta Hangossa ja Espoon Mankbyssä. Ja nyt kannattaa muistuttaa, että varhaisin säilynyt kirjallinen maininta lasiastioista Suomessa on vasta Nyynäisten Anna-rouvan perukirjasta vuodelta 1549.

Ruotsin puolella silmäni levisivät, kun Nyköpingin Åkrokenin kaivauksilta löytyi 1200-luvun värikästä lyijylasia ja jälleen Tukholman Slussenilla, kun kaupungin aiemmin tuntemattoman keskiaikaisen esikaupungin alueelta löytyi korkealaatuista italialaista lasia 1300-luvulta. Raaseporista lasipikarien paloja toki osasi odottaa, mutta se ei ole vähentänyt iloa, kun niitä on tullut vastaan.

6. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun tutkijana suuresti?

Erwin Baumgartnerin ja Ingeborg Kruegerin keskiaikaisesta lasista kokoama ”Phoenix aus Sand und Glas” (1988). Kirja on näyttelyjulkaisu, joka aikoinaan mullisti käsityksen keskiaikaisesta lasista. Olin onnekas, kun satuin olemaan oikeaan aikaan interreilaamassa ja pääsin helposti poikkeamaan Baselissa, jossa kyseinen näyttely oli. Kuinka ollakaan tiiliskiven kaltainen kirja kulki loppumatkan ajan rinkan täytteenä.

7. Glossan toive on ollut Valoisa keskiaika -palkinnon yhteydessä tuoda esille sitä, ettei keskiaika ole ”pimeä” vaan kiinnostava aikakausi, jonka tuntemusta tarvitaan myös nykypäivän ymmärtämiseksi. Oletko huomannut muutoksia siinä, mitä keskiajasta Suomessa ajatellaan? Entä oletko viime aikoina törmännyt johonkin yleiseen käsitykseen, jota haluaisit tarkentaa tai korjata?

Kiinnostus keskiaikaan pääsi 1980-1990-luvuilla myötätuuleen ja tilanne on ilahduttavasti säilynyt. Keskiaika on jatkuvasti paljon enemmän ”in” kuin moni muu aikakausi. Silti yhä törmää käsityksiin pimeästä ja takapajuisesta keskiajasta. Ikävintä on, että tätä näkemystä viljellään yhä osassa koulukirjoja. Osa historiankirjojen tekijöistä kaipaisi kovasti valaistusta keskiajan osalta.

8. Olet tutkimuksen lisäksi tehnyt tärkeää opetustyötä ja vedät seminaaria maisteri- ja jatko-opiskelijoille Helsingin arkeologian laitoksella. Minkä neuvon antaisit opiskelijalle, joka on kiinnostunut Suomen keskiajan arkeologiasta?

Kannattaa hypätä mukaan keskiajan arkeologian pariin ja muistaa, että hedelmällisin tutkimus on nykyisin yleensä poikkitieteellistä. Tutkittavaa riittää valtavasti.

* * *

Haastateltava Georg Haggrén toimii keskiajan arkeologian dosenttina Helsingin yliopistolla. Sähköpostihaastattelun toimitti Anita Geritz. Lisää tietoa Valoisa keskiaika -kunniamaininnasta löytyy täältä.

Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti

Jyväskylässä järjestettiin 14. kertaa ympäri Suomea ja maailmaa yhteen kokoava keskiajantutkimuksen konferenssi Dies Mediaevales. Konferenssiavustajien Dies Mediaevales starttasi torstaiaamuna, kun ensimmäiset vierailijat – puhujavieraat sekä innokkaat kuulijat – alkoivat saapua Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovista sisään. Tapahtuma alkoi puolen päivän aikoihin Professori Outi Merisalon tervetulotoivotuksella sekä aloituspuheella. Alvar Aallon suunnittelema kohoava luentosali oli jo täyttynyt vierailijoista. Tämän vuoden teemana oli kriisit keskiajan kontekstissa. Voisiko keskiajan tutkimukselle olla osuvampaa aihetta! Tästä varmasti löytyisi sanottavaa, sillä ah, keskiaika, tuo ikuisten ja loppumattomien kriisien pesäke!

Seuraavaksi puheenvuoro jätettiin tapahtuman ensimmäiselle keynote-puhujalle, Albrecht Classenille Tucsonin yliopistosta Arizonasta. Hän avasi konferenssin luennollaan aiheesta ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”, joka valotti keskiajan kriisien luonnetta ennen uskonpuhdistuksen aikaa – tieteellisen tiedon lisääntyminen toi tullessaan paradigman muutoksen, mihin luonteenomaisena kuuluu haparointi ennen uuden paradigman asettumista.

Päivän aikana muutama sessio keskittyi vahvasti arkeologiaan ja mieleen jäi erityisesti Teija Alangon ja Kim Krappalan esitys Konsulinnan kaivauksista Turussa – kaivauksien makrofossiilianalyysi kun osoitti kasviston olleen jo varhain enemmän kaupunkiympäristölle kuin maaseudulle tyypillistä. Eräs meistä innostuikin kovasti arkeologiasta konferenssin aikana ja intoutui pohtimaan mahdollisia urapolkuja!

Perjantai alkoi aurinkoisissa merkeissä Seminaarinmäen mäntyjen katveessa. Konferenssi siirtyi Seminarium-rakennukseen, missä vanhassa juhlasalissa päivän aloitti keynote-puhuja Janne Harjula Turun yliopistosta aiheella ”Runes, Letters and Signs: Expanding Conceptions of Written Communication in Medieval Finland.”

Yksi erityisen hyvin mieleen jääneistä esitelmistä oli Harri Hihnalan pseudohistoriallista kirjoittelua käsittelevä puheenvuoro. Hänen mielenkiintonsa on etenkin Suomen muinaista kuningaskuntaa ja muinaisia kuninkaita käsittelevässä pseudohistoriallisessa kirjoittelussa.

Hihnalan mukaan internetissä esiintyy paljon materiaalia, joka saattaa päällisin puolin vaikuttaa historiankirjoitukselta, mutta onkin tosiasiassa sepitettyä. Vaarana tässä tietenkin on, että harjaantumaton lukija ei erota näitä toisistaan ja rakentaa käsityksensä historiasta harhaanjohtavan tiedon varaan.

Kuten Hihnalakin esitelmässään totesi, internetissä leviävä pseudohistoriallinen kirjoittelu herättää kysymyksen siitä, kuinka historiankirjoituksen tulisi siihen vastata. Tutkijoiden olisikin hyvä löytää keinoja tuoda tutkimustuloksiaan laajemmin suuren yleisön tietoon. Tosin kuten esitelmän jälkeisessä keskustelussa nousi esille, esimerkiksi tiedettä popularisoivan kirjallisuuden kirjoittamiselle on vaikeaa löytää sekä aikaa että rahoitusta.

Kun päivän sessiot olivat ohi, oli aika jakaa Glossa ry:n valoisa keskiaika -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin Georg Haggrénille. Myöhemmin siirryttiin Aalto Museolle, jossa järjestettiin konferenssi-illallinen ja missä meitä ilahduttivat myös Minja Niiranen sekä Pekka Toivanen keskiaikaisella musiikilla. Saimme myös nauttia runsaasta keskiaikaisesta menusta, johon kuului muun muassa possun poskea ja kylkeä inkiväärikastikkeessa sekä uunipaahdettua leivällä gratinoitua naurista ja palsternakkaa.

Lauantaiaamu alkoi Virpi Mäkisen keynotella “Overwhelming insecurity: The problem and solutions of migration in late medieval and early modern intellectual history”. Sen jälkeen pääsimme kuulemaan tohtorikoulutettavien väitöskirjojen esittelyt. Ensimmäiset kaksi alustusta olivat molemmat taidehistorian alalta ja keskittyivät keskiajan kirkkojen seinämaalauksien kuvastoihin mm. hybridien muodossa. Kolmas ja viimeinen alustuksista keskittyi poliittisen ajattelun syntyyn 1100-luvulla. Työpaja tarjosi tohtorikoulutettaville kommentteja sekä eväitä jatkoon kokeneilta tutkijoilta. Alustukset, joita saimme kuulla, vaikuttivat lupaavilta ja saamme varmasti tulevaisuudessa lukea mielenkiintoiset tutkimukset kaikilta kolmelta.

Ensikertalaiselle konferenssin kokeminen, sekä kuuntelijana että järjestäjänä, oli mieleenpainuva kokemus. Vaikka hyvin usein kuuleekin laajalle levinneestä näkökulmasta, että keskiaika olisi vain yhtä sekasortoa, kriisiä, likaa, inkvisitiota, ruttoa ja noitavainoja, olivat omat näkemyksemme keskiajasta valoisammat jo ennen konferenssia. Sen sijaan epäilyksiä herättivät kriisit teemana. Ainakin tällä hetkellä uutisointi mediassa tuntuu keskittyvän varsin negatiivisiin asioihin ja pelkonamme olikin, että konferenssi jatkaisi teemallaan tätä polkua. Kuitenkin tässä kohtaa keltanokkainen konferenssikävijä sai yllättyä positiivisesti. Keskiajan kriisit valottivat aikalaisten maailmankuvaa ja ajan henkeä mitä parhaimmalla tavalla – ja loppujen lopuksi esitelmien painopiste oli kriisien sijaan niiden ratkaisemisessa. Ja ratkaisuja niihin toden totta löytyikin! Opimme muun muassa miten keskiajan Islannissa tapahtui kuolinsyyntutkinta (Kirsi Kanerva) – ainakin erään islantilaisen saagan Snorri osasi veristä lunta maistamalla päätellä oliko haava kuolettava vai ei! –, miten luostareissa suhtauduttiin lukemiseen pelastuksen tähtäävänä toimintana (Leena Enqvist) sekä miten keskiajalla torjuttiin kriisejä maagisin artefaktein ja loitsuin (Lauri Ockenström).

Opiskelijat Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti toimivat konferenssiavustajina Dies Mediaevalesissa 2019. Samaten konferenssissa avustanut Heidi Suurkaulio on kirjoittanut kokemuksestaan ja oppimastaan Ramus Virensin blogissa, lue juttu täältä!

Kirsi Kanerva ja Anita Geritz

Naishistoriaa voi lähestyä monenlaisella lähdeaineistolla ja kysymyksenasettelulla. Naisten aseman historian ja naisiin kohdistuneiden asenteiden lisäksi tutkijat ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomiota sellaisiin naistoimijoihin ja -kirjoittajiin, jotka ovat jääneet historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle, sekä siihen, miten menneet naiset itse kuvasivat omaa toimintaansa. Seuraavassa tarkastellaan lähemmin paria myöhäiskeskiajan naishistoriaa käsitellyttä väitöstutkimusta, joiden antia on kuultu aiemmin myös Glossan järjestämässä naishistorian teemaillassa ”Female Agency in Late Medieval and Early Modern Europe”.

Charlotte Cederbom: naistoimijat oikeudenkäynneissä 1350-1450

Helsingin yliopistosta väitellyt Charlotte Cederbom on tarkastellut tutkimuksessaan oikeuskäytäntöjä Ruotsin valtakunnassa vuosina 1350-1450 keskittyen erityisesti avioituneiden naisten toimintamahdollisuuksiin. Cederbomin tutkimus on perustunut laajalle lähdeaineistolle, jonka pohjalta hän on vertaillut ja tutkinut sekä lainkirjainta että varsinaista käytäntöä.

Maunu Eerikinpojan maaseutualueita koskeva maanlaki (erotuksena kaupunginlaista) tuli voimaan vuonna 1350. Se oli ensimmäinen koko valtakunnan kattava laki ja pohjautui pääosin Itä-Göötanmaan sekä Upplannin maakuntalaeille. Tutkittuna ajanjaksona Ruotsissa oli käytössä edunvalvontajärjestelmä, jossa edunvalvoja/huoltaja, målsman, huolehti naisten edustamisesta näiden suorittaessa erilaisia oikeustoimia, esimerkiksi heidän myydessä, vuokratessa tai lahjoittaessa omaisuuttaan. (Sana målsman voidaan joissain yhteyksissä kääntää puhemieheksi, erityisesti silloin, kun målsman toimi toisen miehen lukuun. Tässä järjestelmässä valta ei siirtynyt pois, vaikka toinen puhuikin toisen puolesta.)

Målsman-järjestelmä siirtyi maanlakin Itä-Göötanmaan maakuntalaista. Ainoat maininnat målsmanista ja miehestä naisen holhoojana ovatkin etelässä göötanmaalaisissa laeissa, kun taas pohjoisemmassa, Sveanmaan alueella, johon myös Uplanti kuului, termiä ei laeissa esiintynyt. Sveanmaan alueen laeissa ei myöskään tunnettu järjestelmää, jossa miespuolinen holhooja olisi toiminut naisen edustajana. Vaikka Uplannin maakuntalaki ei tuntenutkaan målsman-termiä ja siihen liittyvää järjestelmää, Maunu Eerikinpojan maanlakiin tämä termi sisällytettiin. Lain mukaan vaimon edustajana toimi tämän aviomies, vaikkakin avioliiton solmineet naiset olivat täysivaltaisia ja oikeudenkäyntikelpoisia. Aviomies edusti vaimoaan oikeusjutuissa ja hallitsi omaa ja vaimonsa maaomaisuutta.

Cederbomin tutkimus on osoittanut muun muassa sen, että naisten mahdollisuudet tehdä oikeustoimia poikkesivat usein käytännössä siitä, mitä laki saneli. Avioliiton solmineet naiset saattoivat edustaa itseään käräjillä ja osallistua oikeudenkäynteihin, vaikkakin naiset osallistuivat oikeusprosesseihin huomattavasti vähemmän kuin miehet. Naisten toimijuuden aste vaihteli kuitenkin muun muassa sen mukaan, millaisesta oikeustoimesta oli kyse. Perinnön ollessa kyseessä naisia oli toimijoina paljon. Avioliitto statuksena oli naisille tärkeä. Hämmästyttävä löydös Cederbomin tutkimuksissa oli se, että vaimot olivat aktiivisempia toimijoita kuin lesket, vaikka tutkimuksissa on usein korostettu nimenomaan leskien mahdollisuutta tehdä omaisuutta koskevia päätöksiä ja oikeustoimia. Panttaamisen osalta naiset olivat harvoin toimijoina. Miehet hoitivat tällaisissa tapauksissa usein naisen omaisuutta tämän puolesta.

Kun miehille omaisuus oli enemmänkin vallan työkalu, käyttivät naiset sitä läheistensä hyväksi, esimerkiksi tekemällä lahjoituksia ystäville, perheenjäsenille tai kirkolle. Avioliitossa olevilla naisilla oli myös mahdollisuus vaikuttaa omaan maaomaisuuteensa eli heillä oli mahdollisuus hyötyä siitä, mitä omistivat.

Vaikka naiset eivät esiintyneetkään oikeudenkäynneissä yhtä paljon kuin miehet, ei tämä ollut seurausta målsman-järjestelmän omaksumisesta. Järjestelmää ei todennäköisesti omaksuttu Göötanmaan pohjoispuolella ennen kuin seuraavina vuosisatoina, eikä näin ollen näytä siltä, että Ruotsissa olisi Cederbomin tarkastelemana ajankohtana ollut jonkinlaista yhtenäistä målsman-järjestelmää. Käytännössä naisilla oli pohjoisessa osassa valtakuntaa hieman laajemmat mahdollisuudet toimia kuin Ruotsin eteläosassa eläneillä naisilla.

Sini Mikkola: naiskirjoittajia reformaatioajan Saksassa

Sini Mikkola on käsitellyt väitöskirjassaan Martti Lutherin (1483–1546) teksteissään ilmentämiä mies- ja naiskäsityksiä. Glossan naishistorian teemaillassa Mikkola tarkasteli lähemmin naisten toimijuutta kirjoittajina 1500-luvun Saksassa. Illan aikana Mikkola nosti käsittelyssään esille useita reformaation ensimmäiseen sukupolveen kuuluneita merkittäviä naisia, jotka ottivat kirjoituksillaan kantaa reformaatioon mutta jotka suomalaisessa tutkimuksessa ovat jääneet suhteellisen tuntemattomiksi. Näistä esimerkiksi Argula von Grumbach (n. 1492–1554/7) kirjoitti kahdeksan pamflettia, jotka kiersivät Saksassa. Argula von Grumbach kuului aatelistoon ja hän kirjoitti pamflettinsa itse, mutta ei saanut kannustusta kirjoittamiseen mieheltään.

Muita Mikkolan esille ottamia naiskirjoittajia olivat esimerkiksi Katharina Schütz Zell (1498–n. 1562?), jonka aviomies oli ensimmäisiä evankelisia pappeja ja tuki vaimonsa kirjoittamista. Katharina Schütz Zell julkaisi tekstejään yli 30 vuoden ajan. Caritas Pirckheimerin (1467–1532) veli taas oli Lutherin seuraaja, mutta luostarin abbedissana Caritas itse koki Lutherin uudistukset uhkana ja kritisoi niitä esimerkiksi pamflettina julkaistussa kirjeessään. Dorothea von Mansfell (1493–1578) kirjoitti hänkin itse. Hän kirjoitti myös ”lääketieteellisiä” eli parantamiseen liittyviä tekstejä ja oli yksi niistä monista saksalaisista aatelisnaisista, jotka tunnettiin parantajina. Dorothea tunnettiin valmiudestaan auttaa ihmisiä sosiaalisesta ja uskonnollisesta taustasta riippumatta, ja hän myös tarjosi neuvojaan kirjeitse Martti Lutherille, joka kärsi päänsäryistä ja huimauksesta.

Reformaatiota kommentoineista kirjoittajista esimerkiksi Katharina Schütz Zell hyödynsi usein teksteissään Raamatun sitaatteja puolustaessaan uskoaan, ja perusteli Raamatun kohtiin vetoamalla omaa oikeuttaan toimia ja esittää kantansa. Kirjoittavat naiset tiesivät, että heidän piti oikeuttaa toimintansa, ja Raamatun auktoriteetin valossa naisten toimijuus oli hyväksyttävissä. Naiset myös käyttivät heihin yhdistettyä ”heikkoutta” retorisena puolustuksena vetoamalla esimerkiksi siihen, miten ’heikoista tulee vahvoja ja vahvoista heikkoja’. Heikkouteen viittaaminen oli itsessäänkin retorinen keino – kirjoittajan korostunut nöyryys ja omiin vajavaisuuksiinsa viittaaminen oli monissa tekstilajeissa yleistä. Kuitenkin naisten ajateltiin 1500-luvulla usein todella olevan miehiä heikompia ja vähemmän älykkäitä, joten naiskirjoittajien piti erityisesti pohtia, miten kuvasivat toimintaansa kirjoittajina.

Edellä mainittu Katharina Shütz Zell ei teksteissään vähätellyt itseään, mutta Mikkola toi myös esille, etteivät naiskirjoittajat välttämättä suoneet muille naisille samaa oikeutta kirjoittaa ja esittää uskontoa koskevia näkemyksiä. Sen sijaan he saattoivat katsoa itse olevansa erityistapauksia ja toimivansa Jumalan erityisestä armosta. Caritas Pirckheimer ja Dorothea von Mansfell vetosivat paitsi Jumalan armoon, myös omaan ikäänsä ja kokemukseensa.

Käytännössä sosiaalinen status ja verkostot olivat tärkeässä asemassa siinä, mikä määritti naisten toimijuuden rajoja ja mahdollisuuksia. Aatelistoon kuuluvilla naisilla oli luonnollisesti keskimäärin paremmat mahdollisuudet osallistua reformaatiota koskevaan keskusteluun kuin muilla naisilla jo pelkästään senkin vuoksi, että he hallitsivat kirjoitustaidon – sen lisäksi, että heillä oletettavasti myös oli aikaa tällaisiin kirjoitustehtäviin. Reformaation alkuajat olivat verrattain suotuisaa aikaa maallikko- ja naiskirjoittajille. Kun kirkon institutionalisoituminen eteni ja evankelinen liike stabilisoitui 1500-luvulla, naiset ja heidän äänensä joutuivat jälleen taka-alalle.

Charlotte Cederbomin ja Sini Mikkolan väitöskirjat ovat avoimesti luettavissa verkossa:

Cederbom, Charlotte. 2017. The Legal Guardian and Married Women: Norms and Practice in the Swedish Realm 1350-1450. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/229242

Mikkola, Sini. 2017. “In Our Body the Scripture Becomes Fulfilled”: Gendered Bodiliness and the Making of the Gender System in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/228638