Vuodenvaihde toi mukanaan jälleen uuden Glossan hallituksen! Glossan syyskokouksessa 3.12.2018 päätettiin, että Kirsi Kanerva jatkaa puheenjohtajana, Marika Räsänen, Sanna Supponen ja Anita Geritz valittiin jatkamaan hallituksessa seuraavat kaksi vuotta ja uudeksi jäseneksi sekä uusiksi varajäseniksi valittiin Saku Pihko, Henna Paasonen ja Antti Ijäs. Järjestäytymiskokouksessa 7.1.2019 valittiin hallituksesta toimihenkilöt vuodelle 2019. Hallituksen kokoonpano on siis tänä vuonna seuraava:
Kirsi Kanerva, FT (TY), puheenjohtaja
Katja Fält, FT (JY), varapuheenjohtaja
Anita Geritz, hum. yo. (HY), tiedottaja, Glossaen päätoimittaja
Karolina Kouvola, TM (HY), tiedotustiimi
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY)
Saku Pihko, FM (TaY)
Marika Räsänen, FT, dos. (TY)
Tapio Salminen, FT (TaY)
Sanna Supponen, FM, (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri, tiedotustiimi
Varajäsenet:
Henna Paasonen, HuK (HY), sihteeri
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Antti Ijäs, FM (HY)
Lauri Ockenström, FT (JY)
Glossa kiittää pitkään hallituksessa toimineita Lauri Hirvosta, Maria Kalliota ja Jenni Kuulialaa. Samalla lämpimästi tervetuloa hallituksen uusille jäsenille!
Saku Pihko
Olen ensimmäistä kertaa mukana Glossan hallituksessa. Teen keskiajan Languedocin kerettiläisyyteen ja inkvisitioihin liittyvää historian väitöskirjaa Tampereen yliopistossa. Tutkimuksessani korostuvat inkvisitiopöytäkirjojen sisältämän tiedon rakentumisen ymmärtäminen, samoin kuin niiden tulkintaan liittyvät epistemologiset ulottuvuudet. Tietoon ja tiedon mahdollisuuksiin kietoutuvien kysymysten ohella minua kiinnostavat mm. keskiajan suullinen kulttuuri ja maallikkouskonnollisuus. Olen tutkinut myös ajan hahmottamista ja jäsentämistä myöhäiskeskiajan Roomassa. Vapaa-ajallani esim. luen, nostelen, joogaan ja meditoin.
Henna Paasonen
Toimin ensimmäistä vuotta Glossan
hallituksessa ja aloitan sihteerinä. Valmistun tänä keväänä Helsingin
yliopiston uskontotieteen laitokselta, graduni olen kirjoittanut 1300-luvulla
eläneen englantilaisen mystikon Juliana Norwichlaisen individuaatiosta
kirjoittavaksi naiseksi. Asun Heinolassa Juliana-yhteisössä, jonka esikuvia
ovat mm. keskiaikaiset beginaatit. Opetan koulussa ortodoksista uskontoa ja
opiskelen Helsingissä Avoimessa taidekoulussa vapaaksi taiteilijaksi. Olen
kiinnostunut keskiajan naishistoriasta, paheeni ovat erityisesti begiinit.
Henna Paasosen kuva on voimauttavan valokuvauksen projektista Suuri Äiti -Jumalansynnyttäjää etsimässä.
Valokuvaaja: Tina Bragge.
Antti Ijäs
Olen ensimmäistä vuotta Glossan
hallituksen varajäsenenä. Opiskelutaustani on pitkälti antiikin ja keskiajan
kielissä ja kirjallisuudessa. Tällä hetkellä teen väitöskirjaa Helsingin
yliopistossa 1300-luvun alussa latinaksi kirjoitetun miekkailuoppaan
kielestä ja genrestä. Kiinnostukseni kohteita ovat historiallinen
tietokirjallisuus, erityisesti miekkailu- ja painikirjallisuus, sekä
historiallinen terminologia. Bloggaan
aktiivisesti tutkimusalastani ja pyrin muutenkin popularisoimaan
tutkimusintresseihini liittyviä kysymyksiä aina kun mahdollista.
Keskiajan skandinaaviset lähteet kertovat hurjista berserkkisotureista, jotka haastavat muita miehiä taistelemaan kanssaan ja voittaessaan vievät heidän talonsa naisväen ja omaisuuden mukanaan. Toisaalta viikinkiajalle ulottuvat runot kertovat uljaista berserkeistä, jotka taistelevat kuninkaan etujoukoissa ja jotka uhraavat magiasta kuululle Óðinn-jumalalle. Ensisilmäyksellä tuntuu vaikealta yhdistää näitä kahta erilaista hahmoluokkaa, ja ne ovatkin tuottaneet haasteita tutkijoille vuosikymmenestä toiseen.
Berserkit mainitsevat tekstilähteet voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen eri kategoriaan, runolähteisiin ja saagalähteisiin. Berserkeistä puhutaan erityisesti islantilaissaagoissa, jotka on kirjoitettu 1200- ja 1300-luvuilla, sekä muinaissaagoissa, jotka taas usein sisältävät erilaisia fantasiaelementtejä. Islantilaissaagat kirjoitettiin aikana, jolloin islantilainen identiteetti oli muotoutumassa ja saaren historiaa sen asuttamisesta kristinuskon vakiintumiseen haluttiin taltioida. (Tulinius 2014, 195.) Toiseuttaminen ja rajanveto siihen, mitä ja keitä islantilaiset eivät ainakaan olleet, näkyy islantilaissaagoissa, ja ne ovat mahdollisesti heijastuneet myös vanhoja uskonnollisia tapoja osoittavien berserkkien kuvauksissa. Sanalle ’berserkki’ tai ’berserkr” on esitetty tutkimuskirjallisuudessa kaksi erilaista tulkintaa. Ensimmäisen tulkinnan mukaan sana pohjautuisi muinaisskandinaavin sanaan berr serkr, mikä tarkoittaa paljaspaitaista eli ilman paitaa tai vaatetusta taistelevaa. Toisen selityksen mukaan sana pohjautuisi sanaan *bernu > bjǫrn, jolloin berserkit olisivat yhdistyneet aikalaisten mielissä karhuihin. (Ström 1982, 178.)
Öykkäreitä ja sankareita
Pohjolassa 1100-luvulla valmistetut Lewisin shakkinappulat ovat British Museumin tunnetuimpia esineitä. Tornina toimii kilpeään järsivä berserkki. Kuva: Rob Roy, CC BY 2.0.
Kaikista vanhin teksti, joka mainitsee berserkit, on 800-luvulle ajoitettu kuningas Haraldia ylistävä runoelma Haraldskvæði. Hafrsfjordin taistelusta vuonna 872 kertovassa osuudessa kuvaillaan, kuinka kuninkaalla oli joukoissaan berserkkejä ja ulfheðnareita, sekä miten nämä ulvoivat ja olivat pukeutuneet eläinten nahkoihin. Islantilainen Snorri Sturluson käytti todennäköisesti satoja vuosia myöhemmin Haraldskvæðia pohjana teoksessaan Heimskringla, jonka kuudennessa luvussa hän kertoo Óðinnin miehistä, jotka ryhtyivät taisteluun ilman rengashaarniskoita ja käyttäytyivät kuin hullut koirat tai sudet. He purivat kilpiään ja olivat vahvoja kuin karhut tai härät. Heihin ei kyennyt tuli tai rauta. Snorrin kuvauksessa esiintyy samoja teemoja, joita havaitaan myöhemmässäkin saagakirjallisuudessa.
Berserkit on liitetty usein muodonmuutokseen ja sitä kautta taisteluun liittyvään magiaan. Kuitenkaan lähteet itsessään eivät pääsääntöisesti mainitse berserkkien tosiasiallista muuttumista eläimeksi, ainoastaan heidän temperamenttinsa muutoksen. (Jakobsson 2011, 34.) Muinaissaagoihin lukeutuvaan Hrólfs saga kraka ok kappa hansiin sisältyy eräs kuuluisimmista berserkkeihin ja muodonmuutoksiin liittyvistä kohtauksista. Saaga on säilynyt 1400-luvun alkuun ajoitetussa käsikirjoituksessa, mutta se on erittäin todennäköisesti huomattavasti tätä vanhempi, sillä esimerkiksi 1200-luvulla tanskalaisten historian kirjoittanut Saxo Grammaticus on käyttänyt lähteenään kyseistä saagaa.
Saaga kertoo nimensä mukaisesti Hrólf-nimisestä miehestä ja hänen ryhmästään. Tämä ryhmä koostuu kahdestatoista kappareiksi kutsutusta miehestä. Matkalla Uppsalaan kuningas Aðilsen hoviin miehet kohtaavat kuolevaiseksi mieheksi naamioituneen Óðinnin, joka kehottaa Hrólfia lähettämään kaikki muut miehet paitsi kapparit kotiinsa, sillä ylivoimalla ei Ruotsin kuningasta tultaisi voittamaan. Muodonmuutosteeman kannalta kiinnostavin kohta saagassa koskee Lejressä joulun aikaan sattunutta taistelua, jonka aikana Bödvar Bjarki taistelee karhunhahmoisena. Hjalti-niminen soturi ei tiedä, että kyseessä on Bödvar, vaan hän ihmettelee, miksi Bödvar ei saavu mukaan taistelemaan, vaikka taistelukentällä mellastaa suuri karhu. Hjalti löytää Bjarkin nukkumasta, ja kun hän herättää miehen osallistumaan taisteluun, katoaa samalla karhu taistelukentältä.
Hrólfs saga krakan kirjoitusajankohtana berserkkien maine oli todella huono. (Schjødt 2006, 888.) Kuitenkin saagan kirjoittaja on sijoittanut heidät kuninkaan saliin kuvauksessaan. Jens Peter Schjødt yhdistää Hrólfs saga krakan maininnat Óðinnista ja karhuista niin ikään temaattisesti berserkkeihin. Bödvarrin isä on nimeltään Björn, mikä ei ole Schjødtin mukaan sattumaa. Saagan kirjoittaja on myöhäisestä kirjoitusajankohdasta huolimatta nostanut saagassaan esille teemoja, joita on jo aiemmin yhdistetty berserkkeihin. Berserkit myös saapuvat saliin niin, että he haastavat jokaisen miehen taistelemaan kanssaan, mikä saattaisi viitata initiaatioon, jonka myötä voimansa todistanut saattoi liittyä berserkkien joukkioon. (Schjødt 2006, 889.)
1300-luvulla kirjoitetussa Grettir Väkevän saagassa berserkit esitetään vähemmän mystisessä valossa. Saagassa on kohtaus, joka vaikuttaisi tekevän parodiaa berserkkien tavasta purra kilpensä reunaa. Kohtaus tapahtuu Norjassa joulun aikaan. Einarr-nimisen varakkaan talonpojan kotiin saapuu Snækollr-niminen berserkki, joka tulee vaatimaan hänen omaisuuttaan ja kaunista tytärtään. Onneksi Grettir on kuitenkin paikalla, sillä Einarr huomaa, ettei hänestä olisi berserkille vastusta. Berserkki ei sulata sitä, että Grettir yrittää selvitä hänen kohtaamisestaan puhumalla. Sen sijaan hän ”alkoi ulvoa, puri kilvenreunaa, työnsi kilven suuhunsa, levitti suutaan kilven sarven yli ja näytti menettäneen järkensä. Grettir hyppäsi ruohovallille ja päästessään berserkin hevosen tasalle, potkaisee kilpeä alhaalta päin niin, että kilven sarvi tunkeutuu berserkin suuhun ja katkaisee alaleuan, joka tipahtaa rinnalle. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään viikingin kypärään ja työnsi hänet alas satulasta, tempaisi samalla miekan vyöltään oikeaan käteensä, ja löi viikinkiä kaulaan niin, että pää irtosi.” Einarr kiittelee Grettiriä tästä urotyöstä ja ylistää tämän rohkeutta. Tässä saagakuvauksessa berserkin tehtävänä on toimia saagan pääsankarin urhoollisuuden korostajana.
Myrkkysieniä ja persoonallisuushäiriöitä
Eräs melko yleinen ajatus berserkeistä on se, että nämä olisivat käyttäneet hallusinogeenejä ennen taistelua voidakseen vaikuttaa vahingoittumattomilta ja itseään voimakkaammilta. Tulkinta on kuitenkin todennäköisesti virheellinen, sillä mistään viikinkiaikaisesta tai keskiaikaisesta lähteestä ei löydy mainintaa hallusinogeenien käytöstä berserkkien yhteydessä. Todennäköisesti juhliminen sekä hyvin syöminen ja juominen kuuluivat ryhmäkoheesiota vahvistaviin tekijöihin (Hedenstierna-Jonson 2009, 54), mutta juhlakuvauksissakaan ei mainita voimakkaan päihtymystilan johtuvan hallusinogeeneiksi tulkittavista aineksista.
Ensimmäinen kerta, jolloin tekstilähteessä on yhdistetty berserkit ja hallusinogeenejä aiheuttava kärpässieni, Amanita muscaria, oli vuonna 1885, kun norjalainen kasvitieteilijä F. C. Schübeler julkaisi berserkit ja kärpässienet yhdistävän teoriansa, joka perustui siihen, että Kamtšatkan niemimaalla asuvat väestöryhmät käyttivät Schübelerin tietojen mukaan kyseistä sientä. Vuonna 1929 Fredrik Grøn julkaisi Schübelerin teorian kumoavan kirjoituksen, jossa hän toi esille, että kärpässienten vaikutusaika on liian pitkä ottaen huomioon saagakirjallisuuden kuvaukset, eivätkä ne edes vaikuta taisteluraivoa nostattavasti. Sen sijaan Grøn määritteli berserkit psykopaateiksi, jotka kokivat aika-ajoin paranoiaa ja sitä kautta määrittyvät tarkemmin hysteeris-epileptisiksi hahmoiksi.
* * *
Olivat berserkit sitten kuninkaan eliittimiehiä, Islannin maaseutua kiertäviä öykkäreitä tai psykopaatteja, heidän hahmonsa on jakanut tutkijoiden näkemyksiä ja mielipiteitä vuosisatojen ajan. Jotakin nämä hahmot kertovat meistä itsestämme, sillä muutoin sana ’berserkki’ nimenomaan taisteluraivoa kuvaavana sanana ei olisi säilynyt viikinkiajalta nykykielenkäyttöön ja populaarikulttuuriin.
Kirjallisuutta
Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri, Otava 2003). Keuruu, Otava.
Hedenstierna – Jonson, Charlotte 2009: “A Brotherhood of Feasting and Campaigning – The Success of the Northern Warrior.”Regner, E. et al. (toim.) From Ephesos to Dalecarlia. Reflections on Body, Space and Time in Medieval and Early Modern Europe. The Museum of National Antiquities,Stockholm. Studies 11. Stockholm Studies in Archaeology 48. Stockholm. 43-56.
Jakobsson, Armann 2011: „Beast and man: realism and the occult in Egils saga.(Critical essay).” Scandinavian Studies 83 (1): 29–45.
Schjødt, Jens Peter 2006: “The Notion of Berserkir and the Relation between Óðinn and Animal Warriors.” The Fantastic in Old Norse/Icelandic Literature. Sagas and the British Isles : Preprint Papers of the Thirteenth International Saga Conference. Durham and York 6th-12th August, 2006. John McKinnell et al. Durham. 886–892.
Ström, Åke 1982: „Berserker und Erzbischof: Bedeutung und Entwicklung des altnordischen Berserkerbegriffes.“ Nils G. Holm toim. Religious ecstasy : based on papers read at the symposium on religious ecstasy held at Åbo, Finland, on the 26th-28th of August 1981. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 11. Stockholm, Almqvist & Wiksell International. 178–186.
Tulinius, Torfi 2014: Deconstructing Snorri. Narrative Structure and Heroism in Eyrbyggja saga. Victor Millet & Heike Sahm (toim.) Narration and Hero: Recounting the Deeds of Heroes in Literature and Art of the Early Medieval Period.Reallexikon der Germanischen Altertumskunde – Ergänzungsbände Ser. Berlin/Boston, De Gruyter. 195–208.
Pyhäinpäivä, kekri ja halloween on yleisesti liitetty edesmenneisiin, olivat nämä sitten pyhimyksiä tai muita vainajia ja kuoleman voimia. Edesmenneitä ei välttämättä ole vain muisteltu, vaan yleensäkin erilaiset vuodenkierron katkoksiksi koetut ajankohdat, kuten juhlayöt, ovat perinteisesti olleet niitä hetkiä, jolloin vainajien on uskottu palaavan elävien maailmaan. Näistä ja muusta kuoleman tematiikasta keskiajan kontekstissa saatiin esimakua jo aiemmin syksyllä, kun Glossan jäsenille tarjoutui mahdollisuus päästä kuulemaan kuoleman historiasta oikeushistorian professori Mia Korpiolan (TY) ja Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtisen (HY) yhdistetyssä esitelmä- ja kirjanjulkistamistilaisuudessa. Kyseessä ei itse asiassa ollut pelkästään yhden vaan peräti kolmen teoksen julkistamistilaisuus, joiden teemaan esitelmäosuus linkittyi. Tilaisuuden aikana saatiin kuulla keskiajan ja varhaisen uuden ajan eurooppalaisesta kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisen tavoista, mutta myös edellä mainitun kolmen teoksen synty- ja toimitusprosessista.
Korpiolan ja Lahtisen kolmen julkaisun sarjasta ensimmäinen sai alkunsa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa ja siellä vuonna 2013 käynnissä olleen Argumenta-hankkeen myötä. Korpiola ja Lahtinen järjestivät kollegiumissa maaliskuussa 2013 kansainvälisen konferenssin aiheesta ”Preparing for Death in Medieval and Early Modern Europe”. Osittain konferenssissa esitettyjen puheenvuorojen pohjalta ilmestyi ensin kaksikon toimittamana COLLeGIUM-sarjassa vuonna 2015 open access -julkaisu Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe. Teoksen artikkeleissa tarkastellaan keskiajan ja varhaismodernin ajan eurooppalaista kuolemankulttuuria. Seuraavaa kahta artikkelikokoelmaa Korpiola ja Lahtinen työstivät seuraavien vuosien aikana, ja työn tuloksena tänä vuonna ilmestyi kaksi uutta näkökulmaa keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Näistä Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe -teos (Brill) keskittyy kuolemaan valmistautumiseen, ja keväällä ilmestynyt Planning for Death: Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200–1600 (Brill) käsittelee perintöasioita.
Artikkelikokoelmien myötä avautuu laaja näkökulma keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Siitä saatiin tilaisuuden aikana myös esimakua, kun teosten toimittajat kertoivat tutkimusten pohjalta syntyneistä havainnoistaan. Teemaa eri näkökulmista tarkastelevien teosten pohjalta nousee esimerkiksi esille joitain kuolemakulttuurin universaaleja piirteitä, sekä toisaalta vain tietyille kulttuureille ja ajanjaksoille erityisiä piirteitä.
Hieronymus Bosch: Death and the Miser (c. 1485/1490)
Keskiajalla ja vielä varhaismodernina aikanakin kuolemisella prosessina oli suuri merkitys, sillä ajasta ikuisuuteen siirtyvä joutui huomioimaan myös asemansa tuonpuoleisessa. Ihmisen tuli siis osata kuolla oikein. Että tämä mahdollistuisi, laadittiin keskiajalla esimerkiksi kuolemisen taitoon (ars moriendi) opastavia kirjoja. Ideaalitilanteessa yksilö kuoli hyvin valmistautuneena – syntinsä tunnustaneena, synninpäästön saaneena, ehtoollisen vastaanottaneena ja viimeisen voitelun saaneena – sekä läheistensä ympäröimänä. Esitelmäillan aikana saatiin kuulla muun muassa siitä, miten aika ajoin kävikin niin, ettei yksilön kuolema muistuttanut millään tavoin yleistä käsitystä hyvästä kuolemasta. Usein tällaisissa tapauksissa voitiin kuitenkin löytää jokin kiertotie, jonka kautta kehnolta lopulta vaikuttava poismeno voitiin lopulta sekin nähdä hyvänä kuolemana. Joskus esimerkiksi kuolema oli yllättävä, eikä kuoleva välttämättä ollut toiminut kuolemisen taidon oppien mukaisesti. Tällaisessa tapauksessa pidettiin mahdollisena, ettei kuoleva pääsisi taivaaseen. Teosten artikkelien pohjalta hahmottuu kuitenkin sellainen kuva, että hankalimmissakin tilanteissa yleensä jotain kuitenkin aina keksittiin.
Ihmisillä oli erilaisia strategioita varmistaa oma taivaspaikkansa. Vaikka esimerkiksi itsemurhaa pidettiin kristikunnassa syntinä, varhaismodernista pohjolasta löytyy myös tapauksia, joissa itsensä surmaamista suunnitteleva saattoi tahallaan syyllistyä tai tunnustaa rikoksen, josta rangaistuksena oli kuolema. Tällöin myös itsetuhoinen yksilö saattoi valmistautua poismenoonsa ars moriendi -oppaiden antaman esimerkin tavoin ripittäytymällä ennen kuolemaansa. Mestauslavalle menossa oleva tuomittu saattoi hänkin näin valmistautua kuolemaansa hyvän kristityn tavoin, vaikka kuolemantuomio sinänsä ei ollutkaan ihanteellinen tapa irtautua maallisesta vaelluksesta.
Tilaisuuden aikana sivuttiin myös keskiajan kuvausta nykykulttuurin tuotteissa: keskiajan kuolinvuode oli hyvin toisenlainen kuin millaisena se nykyajan elokuvissa usein kuvataan. Kuolinvuode oli hyvin sosiaalinen paikka. Kuolevat eivät olleet yksin tai pelkästään läheisimpien ihmisten seurassa, vaan ihmiset tulivat jättämään jäähyväisiä kuolevalle. Kuolinvuoteen vierellä saattoi viettää aikaa suurikin joukko ihmisiä.
Keskiajan kuolinvuode oli merkittävä paikka myös siksi, että sillä, mitä kuolinvuoteella sanottiin, oli suuri merkitys. Jos kuoleva muutti mielensä perinnönjaosta vielä kuolinvuoteella, tuli nuo muuttuneet ajatukset huomioida. Ne olivat kirjaimellisesti kuolevan ”viimeinen tahto”, vaikka kuoleva aiemmin olisikin jakanut omaisuutensa toisin.
Esityksen aikana tuli esille myös eräs mielenkiintoinen ero ruotsalaisen ja muun eurooppalaisen kulttuurin välillä. Ruotsissa kuolevan oli hyvin vaikea tehdä sukulaisistaan perinnöttömiä. Muualla Euroopassa ikävän omaisen jättäminen perinnöttä oli helpompaa. Ruotsissa vastaava onnistui vain tytärten kohdalla. Tällöinkin tyttärestä voitiin tehdä perinnötön vain, jos tämä oli solminut avioliiton tai harjoittanut haureutta vastoin vanhempiensa tahtoa.
Myös omistusoikeutta suvun maahan pidettiin tärkeänä ja sukumaat pyrittiin säilyttämään oman suvun hallussa. Joskus tämä pyrkimys saattoi johtaa siihen, että maita siirtyi perintönä vain muutamille perheenjäsenelle kun taas toiset jäivät ilman, vaikka laki ei näin olisi edellyttänytkään. Naimattomat sisaret ja veljet saattoivat jäädä sukutilalle piioiksi ja rengeiksi. Näyttää kuitenkin olleen niin, että odotukset oli ilmeisesti sisäistetty, eikä tilanteesta valitettu. Reunaehdot sille, miten maita sai luovuttaa, olivat kuitenkin Ruotsissa jäykät. Jos luovutettu maa ei ollut mennyt lähiomaiselle tai kirkolle, voitiin luovutukset myöhemmin myös perua.
Korpiola ja Lahtinen pohtivat esityksensä aikana myös toimitustyössä esille nousseita tutkimuseettisiä huomioita. Katsoessaan lähdettä omasta ajastaan käsin tutkija saattaa esimerkiksi kokea, ettei menneisyyden toimija toimi rationaalisesti. Silloin kun lähde merkkinä menneisyydestä on syntynyt, on tuota toimintaa kuitenkin voitu pitää hyvinkin järkevänä. Useille keskiajan ihmisille pyrkimys välttää joutumista helvettiin tai vaikkapa alistuminen siihen, että suvun maat annettiin vain yhdelle sisarukselle eikä niitä pilkottu pienempiin osiin, oli todennäköisesti hyvin rationaalinen ratkaisu. Menneisyyden ihmiset onkin otettava vakavasti, vaikkei ehkä uskokaan kaikkea, mitä nämä kertovat ja vaikka omat arvomme olisivatkin erilaiset.
Katsoin tässä vähän aikaa sitten läpi työpaikkailmoituksia ja löysin joitakin sellaisia, joista en saanut selvää, millaista työtä niissä oikeasti tarjottiin. Näillä työpaikkailmoituksilla näyttäisi olevan yhteistä se, että titteliin sisällytetään (kenties sattumanvaraisesti) eri yhdistelmiä englanninkielisistä sanoista, kuten esimerkiksi ”advisory sales assistance marketing manager”. Kunhan lukee työnkuvauksen tarpeeksi monta kertaa, ymmärtää viimeinkin, että kyseessä olikin kaupanmyyjä. Tajusin, että nämä työnimikkeet muistuttivat minua vähän siitä, miten koin keskiajan linnojen haltijoiden tittelit graduni kirjoittamisen alussa. Oli ”fogdar” ja ”hövitsmän”, oli ritareita ja aseenkantajia, mutta minulle ne kaikki olivat iso sekasoppa sanoja, joiden väliset erot olivat minulle osittain hämäriä. Kaipasin selkeää kuvausta siitä, mitä oikeasti tarkoitti olla esimerkiksi vouti. Millaisia oikeuksia, tehtäviä, mahdollisuuksia ja vaatimuksia tehtäviin liittyi? Tällä hienolla aasinsillalla päästäänkin tutkielmaani, joka periaatteessa on pyrkimys luoda edes jonkinsorttista työn- tai toimenkuvan kuvausta Raaseporin päämiehille ja voudeille vuosina 1390-1434.
Kun aloin tutkimaan Raaseporin haltijoita, heidän toimenkuvaansa ja verkostojaan vuosina 1390-1434, tajusin heti, että en yksinkertaisesti ymmärrä mitään. Ensin en ymmärtänyt kieltä eli keskialasaksaa. Sitten kun sain siitä otteen, en kuitenkaan ymmärtänyt mitä järkeä kirjeissä oli. Päämies Otto Pogwisch lähettää vuonna 1430 kirjeen, missä hän ilmoittaa tietävänsä, että Räävelissä liikkuu mies, joka on hänelle velkaa puolet erään laivan lastista, koska kyseinen mies oli ostanut sen toiselta mieheltä, joka taas oli menettänyt oikeutensa puoliskoon, koska hän oli lyönyt miestä ja hukuttanut hänet jossain Raaseporin lähellä, eli yhtäkkiä puolisko olikin Pogwischin. Siis mitä? En ymmärtänyt kirjeenvaihtajien ajatusmaailmaa.
Kun viimeinkin sain jotain selvää kirjeiden sisällöistä, jäi kuitenkin sellainen hirveä tunne, että ”enhän minä nyt kuitenkaan pysty näistä sanomaan mitään järkevää”. Hiljalleen rupesin kuitenkin oivaltamaan kirjeiden sisäistä rakennetta ja sain jotenkin kielikorvani ja ajatusmaailmani säädettyä keskiaikaisen maailman mukaisesti.
Lähteiden rajoitukset tulivat heti vastaan. Kun aloitin tutkielmani kirjoittamisen, olin päättänyt, että halusin tutkia Raaseporin ja Räävelin välistä vallan tasapainoa ja Raaseporin sotilaallista, poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa Itämerellä. Tajusin kuitenkin, että tästä ei tulisi mitään, ainakaan Pro Gradun-tutkielman kaltaisessa tekstissä. Sen sijaan löysin erään idean, johon huomasin, että tutkimukseni voisi liittyä.
Aikaisemmassa tutkimuksessa on jonkin aikaa ollut käsitys tai ajatus siitä, että kuningatar Margareta ja kuningas Erik yrittivät molemmat keskittää linnojensa hallinnon valtakausillaan. Vaikutusvalta Suomen linnojen, etenkin Raaseporin ja Kastelholman, kohdalla olisi 1400-luvun taitteessa pyritty keskittämään unionin kruunulle Ruotsin suurylimystön ohi. Tämä olisi tapahtunut muun muassa siten, että linnoja hallitsemaan olisi käytetty etenkin ns. ”ulkomaalaisia” linnanhaltijoita, eli muun muassa Pommerista, Mecklenburgista ja Holsteinista tulleiden rälssisukujen edustajia, koska nämä olisivat olleet riippuvaisia kruunusta, omien puuttuvien verkostojen ja heikkojen valta-asemien vuoksi.
Tutkimuskysymykseni on yllä olevan idean perusteella kaksiosainen. Ensinnäkin haluan luoda enemmän substanssia siihen mielikuvaan, että Raasepori olisi ollut linna, jota haluttiin hallita. Kärjistetysti haluan vastata kysymykseen: mikä Raaseporissa oli niin hienoa? Tähän voi tietenkin antaa hyvin yleisiä vastauksia, kuten sen, että oli ylipäätään tuottoisaa hallita linnoja, niiden poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen merkityksen takia. Raaseporista on myös ajateltu, että linnan sijainti oli edullinen, sillä se sijaitsi Itämeren läpi kulkevien kauppareittien varrella ja Räävelin lähellä. Linnaa hallitsemalla pystyi siis vaikuttamaan kaupankäyntiin. Nämä seikat ovat varmasti tosia, ja pyrkimykseni onkin ollut kaivaa pintaa syvemmälle, yrittämällä kartoittaa sitä, millainen päämiehen jokapäiväinen toimenkuva oli. Mitkä asiat kuuluivat päämiehen hallinnollisiin tehtäviin ja millaisiin tilanteisiin hän yritti vaikuttaa (sekä miksi hän yritti vaikuttaa tiettyihin asioihin)? Miten esimerkiksi tärkeän kauppareitin varrella oleminen ja läheisyys Rääveliin vaikutti konkreettisesti päämiehen toimenkuvaan?
Tästä voi huomata, että kyseinen toimenkuva on erittäin laaja. Päämiehet ja voudit asioivat Räävelin raadin kanssa eri ihmisten perintöasioissa ja muissa oikeudellisissa asioissa, jotka välillä liittyvät heihin itseensä tai muihin ihmisiin. He toimivat välillä välittäjinä tai neuvottelijoina. He kävivät kauppaa Räävelin kanssa, saivat raadilta lahjoja ja tekivät sotilaallista yhteistyötä kaupungin kanssa.
Tarkastelen myös Raaseporin päämiesten voutien sukujen verkostoja ja asemaa kyseisenä ajanjaksona. Rälssin verkostojen tutkiminen tunnetusti ei ole uusi ilmiö ja tutkimieni päämiehien ja voutien sukujuuret ovat kaikki ainakin jossain määrin selvitettyjä. Tämä on helpottanut omaa tutkimustani ja mahdollistanut seuraavan askeleen. Pyrin tutkielmassani keräämään kaikki olemassa olevat tiedot linnan haltijoiden sukulaisuussuhteista ja verkostoista sekä niitä tarkastelemalla löytämään yhteisiä nimittäjiä. Painotus tutkimukseni toisessa osassa onkin enemmän Raaseporin haltijoista tehdyn aikaisemman tutkimuksen tietojen keräämisessä ja keskittämisessä yhteen paikkaan ja samalla niiden täsmällisyyden tutkiminen.
Etenkin mielenkiintoista on huomata Raaseporin ja Kastelholman hallitsijoiden läheiset suhteet toisiinsa. 1400-luvun alussa linnojen haltijat ovat olleet liitettyjä toisiinsa tavalla tai toisella useaan eri otteeseen. Esimerkiksi kun Otto Pogwisch hallitsee Raaseporia, Bengt Pogwisch on päämiehenä Kastelholmassa, eli saman suvun edustajat hallitsevat yhtäaikaisesti kahta maantieteellisesti läheistä linnaa. Tämän lisäksi voidaan ottaa huomioon päämiesten sukujen asemat unionissa. Se, että melkein kaikki Raaseporin haltijoiden suvut ovat olleet edustettuina valtaneuvostossa, herättää tietenkin hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä.
Toimenkuvaa ja verkostoja tarkastelemalla, yritän luoda yksityiskohtaisempaa kuvaa Raaseporin hallinnosta unioniajan alussa. Haluan siis, että ensi kerralla kun mol.fi:ssä haetaan Raaseporiin uutta päämiestä, tai ”assistant business to business representative (of ruin)”, niin halukkaat hakijat voivat kääntyä Pro Gradu-tutkielmani pariin etsimään tietoa siitä, miten tuleva työ voisi vaikuttaa heidän elämäänsä. Tutkielmani on arviolta valmis luettavaksi vuoden loppuun mennessä.
Kirjoittaja on historian (opetus ruotsiksi) maistervaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa, jonka kiinnostuksenkohteisiin kuuluvat paitsi linnojen haltijoiden toimenkuvat, myös Itämeren kaupankäynti keskiajalla, sekä aikakauden esittäminen peleissä.
Vietin kevätlukukauden 2017–2018 vaihdossa Belgiassa, Universiteit Gentissä. Yksi suorittamistani kursseista oli maisteritasoinen seminaarikurssi Capita Selecta Ancient History, joka siis oli eräänlainen johdanto myöhäisantiikin tutkimukseen, jossa käsiteltiin myöhäisantiikin historiografiaa n. 300–700-luvuilla. Tietämättömänä myöhäisantiikin tutkimuksesta olisin luokitellut kyseisen ajanjakson pikemminkin varhaiskeskiajaksi. Kurssilla kuitenkin korostettiin, että myöhäisantiikin tutkimusta tulisi pitää itsenäisenä alanaan omine erityiskysymyksineen.
Sain tutustua tutkimusalaan, joka oli varsin poikkitieteellinen ja vielä suhteellisen nuori. Kun pöllähdin valmistautumattomana kurssin ensimmäiselle luennolle, olin suorittanut yhden antiikin historiaa käsittelevän pakollisen historian peruskurssin vuonna 2014 avoimessa yliopistossa. Tiesin entuudestaan myös joitakin tärkeitä nimiä kirjahistoriasta. Sanomattakin oli selvää, että pelkästään näillä eväillä ei pitkälle pötkitty. Ensimmäisen luennon lopussa koin kauhunsekaisia tunteita: tulisinko pärjäämään kurssilla ja pääsisinkö edes läpi? Kurssikaverit olivat pääasiassa belgialaisia oppilaita, jotka olivat hyvin motivoituneita ja aihealueesta kiinnostuneita. Useimmat heistä olivat tehneet kandinaatintyönsä antiikin historiasta. Kurssilla oli minun lisäksi toinen osallistuja, jolle vanhempi historia oli pääosin tuntematonta (tosin kyseinen henkilö osasi sujuvasti latinaa). Tunsin olevani kurssin heikoin lenkki. Osaamiseni painottuu 1600–1900-lukujen kulttuurihistoriaan; tunsin vanhempaa aikaa hyvin huonosti. Minusta tuntui, että Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen muistissani oli iso musta aukko. Tämä tietysti järkytti minua suuresti. Epävarmuudestani huolimatta kahlasin heikoilla eväillä eteenpäin. Henkistä tukea sain kuitenkin mukavilta kurssikavereiltani ja professorilta, joka oli ymmärtäväinen mutta myös vaativa.
Kurssin alussa palautettiin mieleen professorin johdolla hieman antiikin tapahtumia ja antiikin historioitsijoita. Kurssin varsinainen painopiste oli kuitenkin tutkia myöhäisantiikin historioitsijoiden tekstejä aate- ja kulttuurihistorian näkökulmasta.
Kevätlukukauden aikana käytiin läpi ja luettiin useiden kirjoittajien tekstejä pääasiassa 300–700-luvuilta. Aineiston kirjo oli laaja ja me opiskelijat saimme luettavaksi englanniksi käännettyjä otteita useilta historioitsijoilta. Mukana oli sekä ei-kristittyjä että kristittyjä kirjoittajia. Lista oli monipuolinen ja kirjoittajiin lukeutuivat Ammianus Marcellinus, Augustinus, Beda, Gregorius Toursilainen, Eusebios, Cassiodorus, Prokopios, Orosius, Johannes Efesolainen, Euagrios Pontoslainen, Joosua Styliitta, Sozomenos, Johannes Biclarolainen, Victor Vitensis, Menander Suojeilja ja Thukydides.
Luennot olivat jaettu temaattisiin osioihin. Tekstin lajityypin arvioimisen lisäksi meidän piti myös huomioida ajan ja paikan vaikutusta, tekstien mahdollisia sosiaalisia funktioita sekä kulttuurisia ja sosiaalisia olosuhteita. Olennaista oli myöskin arvioida tekstien (kerronnan) avulla, miten kirjoittajat kokivat todellisuuden, miten he tuottivat todellisuutta, miten he esittivät todellisuuden, miten nämä kaikki välittyivät meille nykylukijoille ja lopuksi, minkälaisia tulkintoja me pystymme teksteistä rakentamaan. Erityisen vaativiksi osoittautuivat ne tapaukset, joissa esimerkiksi alkuperäislähde on säilynyt ainoastaan osittain. Oli myös tapauksia, joissa tiedetään lähteen olleen olemassa, mutta se on säilynyt ainoastaan mainintana tai tiivistelmänä toisen kirjoittajan työssä. Suhteellisen lyhyessä ajassa meidän piti oppia lukemaan laajaa kirjoa tekstejä ja oppia tunnistamaan niiden tiettyjä elementtejä. Sellaiset asiat kuten typologia tai ylistyspuhe olivat minulle uutta tietoa.
Jälkikäteen ajateltuna jonkinlainen tietämys antiikin ja myöhäisantiikin tutkimuksesta tai jopa kirjallisuudentutkimuksesta olisi ollut hyödyllistä. Myös kirkkohistorian tunteminen oli tärkeää. Itselleni kokemus kurssista oli samalla järkyttävä ja hyvin antoisa. Uutta tietomäärä oli ajoittain hyvin vaikeaa sisäistää, kun uusien asioiden oppiminen vaatii paljon aikaa. Toisaalta aihealue oli kiinnostava ja opin lyhyessä ajassa valtavasti myöhäisantiikista ja tutkimuksen nykytilasta. En usko, että suuntaudun koskaan tutkimuksen alalle, mutta luulen, että joitakin materiaaleja ja aihealueeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta voisi jatkossakin lukea sivuharrastuksena.
Kirjoittaja on yleisen historian opiskelija Helsingin yliopistosta.
Tutkin keväällä 2018 valmistuneessa pro gradu -työssäni kymmenysverotusta Maskussa, Mynämäessä ja Nousiaisissa 1560-luvulla. Tarkoituksenani oli selvittää, millä eri parseleilla kymmenyksiä maksettiin, tapahtuiko tässä muutoksia 60-luvun kuluessa ja millaisia eroja ja samankaltaisuuksia tutkimuspitäjien välillä oli. Vertailin näitä kolmea pitäjää laajemmin Maskun voutikunnan muihin pitäjiin ja laskin myös kolmen otantavuoden (1560, 1564 ja 1569) perusteella sen, minkä suuruisina maksuina talonpojat suorittivat kymmenyksiään. Varsinais-Suomessa kymmenykset maksettiin pääosin viljana ja Maskun voutikunnassa kymmenysparseleina olikin ruis, ohra, kaura, vehnä sekä herneet ja pavut. Otin gradussani pintapuolisesti esiin myös muut kirkolliset verot, mutta pidin pääpainon kymmenyksissä niiden historiallisen, Raamattuun perustuvan taustan takia sekä myös siitä syystä, että kymmenyksistä jäi yleisesti paikallisille seurakunnille huomattavasti suurempi määrä kuin pääosin kruunulle peruutetuista muista kirkollisista veroista.
Mynämäen kirkollisten verojen tilikirjan ensimmäinen sivu (Voudintilien Varsinais-Suomea koskevia asiakirjoja: KA 970:38). Viisi ensimmäistä veroa ovat kymmenysveroja ja kaksi viimeisintä saraketta muita kirkollisia veroja eli ruokalisä ja lukkarin vakka. Kymmenykset eivät siis aina olleet erikseen omina kokonaisuuksinaan, vaan ne saattoivat olla yhdessä muiden kirkollisten verojen kanssa. Usein kummatkin verot myös kirjasi eri henkilö, minkä huomaa käsialoista.
Kymmenysverotus perustui siis Mooseksen lakeihin ja Suomeen sen on arveltu tulleen vasta 1200-luvun lopulla. 1500-luvulla reformaation siivin kirkon asemaa muuttaneen Kustaa Vaasan (kuninkaana 1523–60) kymmenysverotukseenkin liittyvät uudistukset eivät tuoneet suuria muutoksia itse veronmaksajan eli talonpojan kannalta. Suurimmat muutokset liittyivät lähinnä siihen, että piispa tippui kokonaan pois kymmenysten saajista ja pappien ja pitäjänkirkkojen osuudet pienenivät. Lisäksi pappien osuus kymmenyksistä oli nyt kuninkaan hänelle myöntämää palkkaa eikä enää seurakuntalaisten papille antamaa tukea. Kirkon talouteen liittyvät muutokset olivat pääosin asettuneet uomiinsa jo Kustaan aikana ja Erik XIV:n (1560–68) aikaiset kirkkoon liittyvät kysymykset koskivatkin pääasiassa opillisia seikkoja.
1560-luvun suurimmat käytännön muutokset oman tutkimukseni kannalta liittyivätkin lähinnä siihen, miten itse tilikirjojen koostaminen muuttui tutkimuskauden aikana. Koko tutkimukseni rakentui kirkollisten verojen tilikirjoille ja kymmenysluetteloille, mutta joissain tapauksissa käytin myös yleisiä tilikirjoja. Hieman vuodesta riippuen kaikki kirkolliset verot saattoivat olla samassa asiakirjasarjassa (”kirkollisten verojen tilikirja”) tai kymmenykset saattoivat olla omana kokonaisuutenaan (”kymmenysluettelo”). Etenkin tutkimuskauden lopulla yleiset tilikirjat osoittautuivat hyödyllisiksi, sillä koko Maskun voutikunnasta tarvitsemani vähentämättömät veromäärät oli jopa helpompaa tarkastaa niistä kuin ainoastaan kirkon veroja kokoavista tilikirjoista. Kirkollisten ja yleisten verojen tilikirjojen suhteista toisiinsa ei siis ollut selkeää yhtenäistä linjaa, vaan se, mitä kirkollisista tilikirjoista päätyi yleisiin tilikirjoihin, vaihteli. Vaikka verotuskäytännöt olivatkin olleet voimassa jo Kustaan aikana, oli helppo huomata, että omakin tutkimuskauteni oli edelleen suurta murroskautta ja sama näyttää nopealla vilkaisulla katsottuna jatkuneen Juhana III:nkin aikana.
Koska Maskussa, Mynämäellä ja Nousiaisissa maksettiin samoja kymmenyksiä (ruis, ohra, kaura, vehnä, herneet ja pavut), muodostuivat mielenkiintoisimmat huomiot vertailemalla pitäjien kokoja suhteessa kymmenysmääriin, laskemalla kymmenysverojen pitäjäkohtaiset rakenteet ja tarkastelemalla pitäjien talonpoikien suorittamien maksujen muutoksia sekä muutoksia siinä, kuinka moni talonpoika tiettyä parselia ylipäätään maksoi. Kymmenysten maksuperusteena olivat manttaalit eli eri maksukykyiset tilat, jotka oli karkeimmillaan jaettu vain kokonaisiin ja puolikkaisiin. Tämän liian joustamattoman järjestelmän tilalla oli kuitenkin 1560-luvullakin erinäisiä variaatioita, jotka ottivat paremmin huomioon kunkin talonpojan peltoalan ja siitä saatavan sadon. Tutkimuspitäjistä suurin manttaalien määrä oli Mynämäellä, toiseksi suurin Nousiaisissa ja pienin Maskussa. Tämä ei kuitenkaan aina näkynyt itse kymmenysmäärissä, vaan esimerkiksi yksin Maskun talonpojat maksoivat ruiskymmenyksiä hieman yli 40 % tutkimuspitäjien ruismääristä vuosina 1563–67, vaikka manttaalimääräisesti kyseessä olikin pienin pitäjä.
Talonpoikien maksukyvyn (tai vaihtoehtoisesti maksuhalun) suhteen huomiota herätti eri suoritusten ja niiden muutosten pitäjäkohtaiset erot. Olin lähtökohtaisesti muuntanut kaikki kymmenysmäärät suurimmista mittayksiköistä (lästi, punta, panni ja vakka) pienimpään eli kapoiksi. Yksi Varsinais-Suomen kappa vastasi vajaata viittä litraa viljaa tai herneitä ja papuja ja esimerkiksi yhteen panniin tarvittiin 20 kappaa. Ruismaksujen kohdalla jokaisessa tutkimuspitäjässä suurimmat maksusuoritukset tippuivat viimeiseen otantavuoteen (v. 1569) mennessä, mutta Mynämäki oli ainoa pitäjä, jossa pienimpien suoritusten (yksi ja kaksi kappaa) määrä nousi vuoteen 1569 mennessä 3/4-osaan kaikista maksuista. Sen sijaan Nousiaisissa samaisena vuonna 3/4-osuuden muodostivat yhden, kahden ja viiden kapan maksut. Maskussa 3/4-osuus muodostui vuonna 1569 peräti 5, 10 ja 15 kapan suorituksista.
Toinen poikkeuksellinen suuntaus näkyi myös Maskun kaurasuorituksissa, sillä kyseisessä pitäjässä isompien maksusuoritusten määrä peräti kasvoi otantavuosien välissä. On kuitenkin huomattava, että itse maksajia oli vähemmän eikä kauran kokonaismäärässä tapahtunut nousua eli tässä kohtaa on nähtävillä jonkinlaista ääripäiden kasvua. Varmasti koko tutkimuksen dramaattisin maksajien määrän vähentyminen oli Mynämäen herneiden ja papujen kohdalla: viimeisenä otantavuonna kyseisiä kymmenyksiä maksoi enää 1/3 ensimmäisen otantavuoden maksajista. Nousiaisissa maksajien määrä pysyi lähes muuttumattomana, kun taas Maskussa maksajien määrä kasvoi.
Nousiaisen vuoden 1567 kymmenysluettelon aukeama (KA 1086:12v-13). Kirkollisten verojen tileissä veroa maksaneet yksiköt eli manttaalit on kirjattu kylittäin kunkin talon isännän mukaan. Yläkulmaan saatettiin myös kirjoittaa käytetty maksuperuste eli esimerkiksi tässä tilikirjassa näkyvä ”mantalet”.
Kymmenysparselien pitäjäkohtaiset osuudet kaikista kymmenyksistä osoittivat myös mielenkiintoisia pitäjäkohtaisia eroja. Irja Säihkeen (Varsinais-Suomen historia V:5, v. 1963) esimerkkiä seuraten laskin siis jokaisen parselin osuuden koko tutkimusajalta ja otin näiden lukujen mediaanin. Kymmenyksiä maksettiin siis ainakin periaatteessa aina tietty osuus koko sadosta usein ”vanhan tavan” mukaan, mitä ei sen tarkemmin ole avattu. Näin ollen eri parselien osuuksien selvittäminen tuo esille pitäjäkohtaiset erot esimerkiksi eri viljalajien välillä ja kylvöluetteloiden puuttuessa 1500-luvulta tämä onkin ainoa tapa selvittää esimerkiksi eri viljojen suhteita ja tärkeyseroja eri pitäjissä. Kymmenystilien käytön ei siis luonnollisesti tulisi rajoittua ainoastaan kirkon ja reformaation parissa viihtyvään tutkimukseen, vaan ne pystyvät vastaamaan (lähdekriittisesti läpikäytynä tietenkin) myös yleisiin 1500-luvun elinkeinoihin ja maatalouteen liittyviin kysymyksiin. Satomääriin sidotuilla kymmenysalueilla avaa parselierojen selvittäminen siis kiinnostavan väylän eri pitäjien maatalouden rakenteisiin.
Mynämäellä ja Nousiaisissa rukiin osuus kymmenyksistä oli alle 60 %, kun taas Maskussa ruis muodostaa peräti 73.5 %:ia kaikista kymmenyksistä. Ohran suhteen Nousiainen oli ykkönen (31 %), Mynämäen kuitenkin jäädessä vain viiden prosentin päähän tästä. Kauran sekä herneiden ja papujen osuudet olivat suurimmat Mynämäellä (8 % ja 12 %), Nousiaisen jäädessä toiseksi (5 % ja 11 %) ja Maskun viimeiseksi (3.5 % ja 5.5 %). Vehnä jakoi koko Maskun voutikunnan varsin selkeästi kahteen eri ääripäähän eikä muun muassa Maskussa maksettu ollenkaan vehnäkymmenyksiä vuosina 1567–69. Maskun 60-luvun suurin vehnämäärä olikin kaksi kappaa pienempi kuin Nousiaisen pienin eikä Mynämäkikään yltänyt keskimääräisesti Nousiaisen lukuihin. Esimerkiksi vuonna 1566 yksin Nousiainen muodosti 42 % koko Maskun voutikunnan vehnämäärästä. Kuitenkin vertaillessa vehnän osuutta muihin kymmenyksiin, on huomattavaa, että Nousiaisen osuus (0.7 %) ei ole erityisen paljon suurempi kuin Mynämäen (0.5 %). Maskun osuus (0.07 %) sen sijaan on varsin johdonmukainen vehnämäärien kokonaislukujakin vertaillessa.
Kymmenysparselien prosenttiosuuksien vertailu tuo selkeästi esiin seikkoja, jotka eivät näy, jos tarkastelee ainoastaan tietyn parselin pitäjäkohtaisia kokonaismääriä. Tämä on helppo huomata juurikin vehnän suhteen, sillä kokonaismääriä tarkasteltaessa silmiin osuvat esimerkiksi vuodet 1561 (Mynämäki 6 ja Nousiainen 12 kappaa), 1565 (11–35) ja 1568 (5-21). Kuitenkin kuten edellä on mainittu, ei Mynämäen vehnäkymmenysten suhteellinen osuus kaikista kyseisen pitäjän kymmenyksistä ollut poikkeuksellisen pieni. Lisäksi oli mielenkiintoista vertailla omaa noin vuosikymmenen otantajaksoani Säihkeen vuosien 1553–76 ja 1579–85 otantoihin, jolloin 60-luku ja sen tulokset asettuivat paremmin osaksi pidemmän aikavälin kehitystä.
Kymmenysten tutkiminen ylittikin omat ennakko-oletukseni siitä, mitä kaikkea keräämilläni luvuilla pystyi lopulta tekemään ja millaisiin kysymyksiin niillä oli mahdollista vastata. Kaiken kaikkiaan 1560-luvun voudintileillä ja etenkin kirkollisten verojen tilikirjoilla ja kymmenysluetteloilla olisi vielä paljon kerrottavaa ja pro gradu -työn mittaiseen tutkimukseen tuntuikin mahtuvan vain kevyt pintaraapaisu!
* * *
Kirjoittaja on tänä kesänä Helsingin yliopistosta valmistunut arkistotyöntekijä, jonka pro gradu -tutkielma ”Kymmenysverotus Maskussa, Mynämäessä ja Nousiaisissa 1560-luvulla” on luettavissa Heldasta.
Isokyrön kirkon seinämaalaukset kiertävät kirkon seiniä kolmena kuvanauhana. Ylin rivi kuvaa Vanhan testamentin tapahtumia, keskimmäinen Jeesuksen elämää ja alin kirkkovuoden tapahtumia. Jokaisen kuva-aiheen alla on sitä selventävä kirjoitus ruotsiksi.
Vuonna 2017 valmistunut pro gradu -tutkielmani käsittelee Isokyrön vanhan kirkon vuonna 1560 valmistuneita seinämaalauksia tilaajatutkimuksen näkökulmasta. Isokyrön seinämaalaukset ovat Suomen taidehistorian harvinaistapaus, sillä ne ovat ainoat reformaation ajalta säilyneet monumentaalimaalaukset. Maalausten tilaajana pidetään 1550-luvulta 1580-luvulle Isokyrön kirkkoherrana ja myöhemmin Pohjanmaan rovastina vaikuttanutta Jakob Geetiä.
Isokyrön maalauksia ovat aiemmin tutkineet Emil Nervander (1901) ja Riitta Pylkkänen (1953). Ne sisältyvät myös Mereth Lindgrenin 1983 valmistuneeseen, Ruotsin valtakunnan reformaatioajan maalauksia käsittelevään väitöskirjaan. Nervanderin ja Pylkkäsen tutkimukset keskittyvät pääsääntöisesti itse maalausten kuvasisältöön ja kuva-aiheiden esikuviin. Valitessani näkökulmaa tutkielmaani varten nousi yhä uudelleen esille kysymys niiden tilaajasta, kirkkoherra Jakob Geetistä. Siten näkökulma valikoitui tilaajatutkimukselliseksi, olennaisena kysymyksenä mitkä olivat maalausten tilaajan, kirkkoherra Jakob Geetin motivaatiot maalausten tilaamiselle? Kysymyksenasettelun avulla pyrin tutkimaan ja kontekstualisoimaan Jakob Geetin toimintaa reformaation ajan vaikutusvaltaisena henkilönä ja kirkkoon tilattujen maalausten roolia tässä toiminnassa.
Lähestyin aihettani historiallisen kontekstualisoinnin kautta, taustoittaakseni Isokyrön maalausten “yksinäisyyttä” keskellä muutoin kuvatuotannollisesti hiljaista aikaa reformaatioajan Suomen kirkoissa. Alusta asti oli selvää, että tutkielmassa olisi huomioitava myös 1500-luvun suuria ilmiöitä; pohjoismaisen reformaation lisäksi esimodernin valtion muodostumista Ruotsin valtakunnassa. Erityisen olennaiseen rooliin nousi myös kysymys toimijuudesta ja vaikutusvaltaisista henkilöistä edellä mainituissa olosuhteissa.
Isokyrön vanha kirkko Kyröjoen varrella. Kirkko on rakennettu 1513– 1533.
Tutkielmani edetessä huomasin, että Isokyrön maalaukset ovat muihin Ruotsin valtakunnan kirkkojen reformaatioajan seinämaalaukset huomioon ottaen melko tavanomainen kokonaisuus – ainakin kuvaohjelmaltaan ja visuaaliselta ilmeeltään. Maalausten tilaajan, Jakob Geetin, toiminta vaikutti olevan kuitenkin jollakin tapaa poikkeuksellista. Geet pääsi etenemään ja vaurastumaan urallaan ilmeisesti jo nuoruudessaan kuningas Kustaa Vaasaan solmimansa suhteen avulla. Tämä sinällään ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Erikoista oli ehkäpä se, että Geet käytti kartuttamaansa varallisuuttaan tilaamalla kustannuksiltaan varsin huomattavat seinämaalaukset Isokyrön kirkkoon. Geet myös paljastui ilmeisen hankalaksi ihmiseksi, joka kärsi koko uransa ajan seurakuntalaistensa epäsuosiosta.
Reformaatioajan kuvilla nähdään erityisesti vanhemman tutkimuksen mukaan olleen teologinen ja seurakuntalaisia opettava merkitys. Geetin toiminnan tutkiminen ja vertailu erityisesti Tuija Tuhkasen (2005) tekemään tutkimukseen Suomen kirkoissa olevista lahjoittajakuvista toivat johtopäätökseen, että kirkoissa olevilla kuvilla oli myös muita monitahoisia merkityksiä, jolloin myös niiden tilaamiselle saattoi olla useita eri motiiveja. Näistä yksi hyvin merkittävä motiivi liittyi kuitenkin kirkon rooliin julkisena tilana – kirkkomaalausten tilaaja ja maksaja hallitsi ja määritteli myös julkista tilaa itsessään. Jakob Geet ei siis välttämättä halunnut pelkästään opettaa seurakuntalaisiaan uskomaan reformaation oppien mukaisesti, vaan myös vahvistaa omaa rooliaan uuden opin tuomisessa seurankuntansa pariin. Samalla hän vahvisti myös sidettään ja uskollisuuttaan kuninkaalle – viemällä eteenpäin kuninkaan julistamaa prosessia, jossa valtiolla oli kontrolli myös kirkon asioista.
Yksityiskohta Isokyrön maalauksista, Aatami ja Eeva.
Täten päädyin tutkimuksessani ennakoitavaankin johtopäätökseen, että kirkossa olevien kuvien rooli reformaation ajan yhteiskunnassa oli hyvin merkittävä, eikä niiden merkitys perustunut pelkästään oikean opin seurakuntalaisiin juurruttamiseen. Jatkokysymyksinä jäin pohtimaan muun muassa seuraavaa: Mitä muita ulottuvuuksia kirkkojen maalauksilla saattoi olla kokijalleen? Tutkielmassani päädyin tarkastelemaan lähtökohtaisesti Jakob Geetin motivaatioita, mutta kirkossa olevia kuvia voisi lähestyä myös näkökulmasta “miten kuvat vaikuttivat katsojaansa ja mikä oli niiden rooli reformaatioprosessissa”. Kuvien roolista reformaatiossa on tehty kattavasti kansainvälistä tutkimusta, mutta olisi varmasti ollut myös tuottoisaa tarkastella Isokyrön maalauksia tästä näkökulmasta pohjoismaisena tapausesimerkkinä.
Tutkielmani onnistui siinä, että se valoittaa omalta osaltaan reformaatioprosessia Ruotsin valtakunnassa sekä esimodernin valtion syntyä yhden tapauksen kautta. Se tuo Isokyrön maalauskokonaisuuden aikaisempia tutkimuksia laajempaan kontekstiin ja osoittaa sen sidokset 1500-luvun lopulla liikehtineisiin kulttuuri- ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Tutkielmaa tehdessäni jatkuvana problematiikkana oli henkilöhistoriallisuuden sovittaminen taidehistoriantutkimukseen. Miten kertoa jonkin yksittäisen toimijan tarina niin, että se aidosti palvelee taidehistorian tutkimusta ja johtaa olennaisiin tuloksiin? Tutkielmani onnistui tässä tehtävässä osittain.
Tutkielman teko avasi lukuisia uusia kysymyksiä reformaation ajasta ja 1500-luvun yhteiskunnasta sekä uskonelämästä. Kenties isoimpana kysymyksenä mieleeni jäi kuitenkin pyörimään kuvien monitahoisuus ja monet merkitykset niin hartaudellisessa kuin opetuksellisessakin käytössä. Kiintoisa sivujuonne oli myös Jakob Geetin uraan ja toimintaan liittyvät sukupuolentutkimukselliset näkökulmat – hänen äkkipikainen toimintansa vaikuttaa olleen linjassa esimodernin ajan valta-asemassa vaadittujen ominaisuuksien kanssa.
* * *
Kirjoittaja on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, jonka väitöskirjatyön aiheena ovat Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen seinämaalaukset. Pro gradu -tutkielma ”Isonkyrön kirkon seinämaalaukset – tilaajatutkimus reformaation ajalta” (Janika Aho, 2017) on luettavissa Heldassa.
Keskiaikaisia markkinoita ja turnajaisia on kesällä moneen lähtöön, mutta niiden väliin mahtuu tapahtumavapaitakin hetkiä — minne silloin? Tässä joitain poimintoja kesän museovierailukohteista ja arkeologisesta toiminnasta. Myös viime vuoden listasta museoista ja näyttelyistä voi olla iloa!
Pirkkalan Tursiannotkon 2012–2017 arkeologisiin tutkimuksiin perustuva näyttely esittelee monipuolisesti Pirkkalankylän myöhäisrautakautista asutusta 800–1200-luvuilta.
Turun linnassa jatkuvat vaihtuvina näyttelyinä Raunioista rakennettu – Erik ja Carin Bryggmanin Turun linna Turun linnan restauroinnista ja Valtapeliä – Reformaatio Suomessa, jossa perehdytään Kustaa Vaasan Ruotsin valtakunnassa aloittaman reformaation taustaan, toteutukseen ja seurauksiin sekä siihen, miten se suhtautui aiempaan uskonnolliseen perinteeseen. Turun linnassa nähdään lisäksi kesän aikana kahdet turnajaiset ja keskiaikapäivä, joista lisätietoa kesän tapahtumakoosteesta.
Upeista keskiaikaisista raunioistaan tunnetun Aboa Vetuksen näyttelyt Vanha Turku ja Luutarha valottavat keskiajan Turun elämää. Museo myös jatkaa tänä kesänä arkeologisia kaivauksia ja niitä voi seurata museon sisäpihalla. Kesä-heinäkuussa arkeologi esittelee yleisölle kaivaukset torstaisin kello 12-14, minkä lisäksi museo järjestää heinäkuussa aikuisille kiinnostuneille arkeologisia museokursseja, joilla perehdytään arkeologisen tutkimuksen perusteisiin ja osallistutaan museon kaivauksiin. Lisätietoja: Laajennetaan Turkua! – Arkeologiset yleisökaivaukset.
Museoita, linnoja ja kivikirkkoja
Viime vuoden menovinkeistä löytyy vielä lisää yhä ajankohtaisia ideoita kesän vierailukohteiksi. Linnojen ja museoiden lisäksi Suomesta löytyy monia upeita keskiaikaisia kivikirkkoja, joista luettelo mm. Kulttuuriympäristömme-sivuilla.
Yleisöarkeologia
Kesän arkeologiset kaivaukset eivät rajoitu Turun Aboa Vetukseen. Yleisökaivauksia järjestetään tänä kesänä Hangon Tulliniemessä (25.6.-13.7.), Porvoon Ilolassa (8.-10.6. ja 15.-17.6., luento 22.5. klo 18-19.30) ja Raaseporin Slottsmalmenissa (4.-8.6., 11.-15.6. ja 18.-21.6 + 25.6.). Lisätietoja ja ohjeita kaivauksiin ilmoittautumisesta täältä: Yleisökaivaukset.
Kesä! Nyt houkuttelee aurinko, lämpö ja kukoistava luonto poikkeamaan työpöydän kirjapinojen ääreltä kaupungin kaduille ja maaseudun rauhaan. Suomen kesään mahtuu monenmoista keskiajasta inspiroitunutta tapahtumaa jännityksentäytteisistä turnajaisista markkinoihin ja rentoon musisointiin. Tähän alle on koottu kronologisessa järjestyksessä erilaisia tapahtumia kesäkuukausilta. Seuraavassa menovinkissä taas on luvassa katsaus kesän museonäyttelyvinkkeihin ja arkeologisiin kohteisiin.
Laukon kartanon puistossa vietetään kesäkuun aluksi yhtä useista kesän turnajaisista. Turnajaisesityksissä palataan 1500-luvulle, Juhana III:n hovin tunnelmiin.
Keskiajan Turku(28.6.-1.7.): keskiaikaiset markkinat, turnajaiset, keskiaikapäivä
Ympäri Turkua eletään 28.6.-1.7. vuotta 1400. Suurtorilta löytyvät keskiaikaiset markkinat, kun taas Turun linnassa vietetään 28.6. turnajaisia ja 30.6. keskiaikapäivää. Lisäksi Aboa Vetus & Ars Nova -museo järjestää sekä erikoisopastuksia että luentoja ja arkeologisen kaivauksen esittelyjä ja Turun Tuomiokirkko tarjoaa monipuolista ohjelmaa aamusta iltaan muun muassa musiikkiesitysten parissa.
Heinäkuussa suuressa suomalaisessa historiakartanossa matkataan ristiretkiajalle. Laukon kuuden hehtaarin puistoon leiriytyy jo perjantaina runsain joukoin muinaisaikojen sotureita, kauppiaita ja käsityöläisiä.
Vain tovi Keskiajan Turku -tapahtumien jälkeen järjestetään Turun Linnassa viikon mittaiset turnajaiset, joissa mitellään historiallisen ratsastuksen Euroopan mestaruudesta. Tapahtuman nettisivuilta löytyy lisätietoa lajeista ja ohjelmasta ja Ylen viimekesäisestä kirjoituksesta pääsee lukemaan tunnelmia viime vuoden Suomen mestaruuden turnajaisista.
Pirkkalankylän historiallisissa maisemissa 14.–15.7.2018 klo 10–17 järjestettävä teematapahtuma ammentaa aiheensa viikinkiajasta ja alueella tehdyistä arkeologisista löydöistä. Luvassa on jälleen runsas ja värikäs ohjelmatarjonta: asiantuntijaesitelmiä, työpajoja ja -näytöksiä, muinaiskäsityöläisten markkinat, teatteria, taikuutta ja historian elävöittäjiä.
Varsinaisen tapahtumaviikonlopun lisäksi järjestetään tapahtumaan liittyen toimintaa kautta kesäkuun ja heinäkuun alun, mm. pukuneuvontaa muinaisajoista inspiraatiota ammentaville ompelijoille.
Tämän kesän suuresti odotettu tapahtuma sijoittuu aikaan ennen Hollolan nykyisen kivikirkon rakentamista, vuoteen 1418. Tapahtuman pääteemana on Pyhä Maria, jonka mukaan paikalle vuosina 1495-1510 rakentuva kirkko nimetään.
Keskiajasta ammentavat urheilutapahtumat jatkuvat Hämeen linnassa 28.7. buhurt-turnauksen merkeissä. Vanaja Tournament kokoaa 28.7. linnaan niin suomalaisia kuin kansainvälisiäkin lajin harrastajia.
Kesän folkahtavin koko perheen keskiaikaisteemainen pienoismusiikkifestari Tallipihalla. Akustistista, keskiaikaista, kansanomaista ja muuten vain kivaa musiikkia tasatunnein. Paikalla myös käsityöläisiä ja kauppiaita kojuineen.
Wiipurintien markkinoilla on runsaasti puuhaa erityisesti perheen pienemmille — torikauppojen, konserttien ja turnajaisesitysten lisäksi luvassa mm. huvipuisto ja pehmomiekkailua.
Ensimmäistä kertaa Siuntiossa, Siuntion Keskiaikaiset Markkinat! Mukana mm. käsityöläisiä, työnäytöksiä, ritareita, hevosia, kotieläimiä, musiikkia ja maittavaa keskiaikaista syötävää!
Hämeenlinnassa vuosittain järjestettävää, Suomen suurimpiin kuuluvaa keskiaikafestivaalia markkinoineen vietetään elokuussa — ohjelma tarkentuu vielä kesän mittaan.
Huhtikuussa joukko keskiajan harhaoppisuuden ja inkvisitioiden eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia tutkijoita kokoontui Nottinghamin yliopistolle Englantiin. Kaksipäiväisen konferenssin teemaksi oli asetettu heretical self-defence, harhaoppinen itsepuolustus. Pitkät ja intensiiviset päivät sisälsivät monia mielenkiintoisia esitelmiä ja niiden tiimoilta vellonutta monipuolista keskustelua, joka jatkui useimpien osalta pikkutunneille saakka. Esitelmät käsittelivät monia keskiajan kristikunnan eri kolkkia, ja aika-akseli venyi kattamaan pitkän ajanjakson varhais- ja myöhäiskeskiajan väliltä.
Väitöskirjani aihe, puhutun ja kirjoitetun suhde 1200-luvun languedocilaisissa inkvisitiopöytäkirjoissa, oli helppo liittää osaksi konferenssin teemaa. Vaikka näiden tekstien muodostuminen ja niiden tulkinnan tietoteoreettiset ulottuvuudet korostuvatkin väitösprojektissani, tarjoavat ne kuitenkin rikkaan, joskin problemaattisen kurkistusaukon siihen, mitä ja miten inkvisiittoreiden tutkimusten kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin. Harhaoppisia etsineet inkvisiittorit olivat hyvin kiinnostuneita näistä puheista todistusaineistona, ja siksi tietoa niistä kirjattiin paljon heidän laatimaansa kirjalliseen dokumentaatioon. Inkvisitiopöytäkirjat laadittiin sekä kuulustelussa puhutun että kuulusteltavien raportoimien kuulopuheiden perusteella, joskin inkvisiittorin kielellä hänen juridisten tarkoitusperiensä ajamiseksi. Väitöskirjani toinen pääteema lähdemetodologian ohella onkin suullinen kommunikaatio ja sen rooli 1200-luvun languedocilaisten sosiaalisessa ja uskonnollisessa toiminnassa, erityisesti niin sanottujen hyvien miesten ja naisten (joista inkvisiittorit käyttivät termiä haeretici (harhaoppiset) ja joita osa tutkijoista edelleen kutsuu ongelmallisesti kataareiksi), sekä heidän seuraajiensa harhaoppiseksi tuomitussa eletyssä uskonelämässä.
Keskeinen osa tätä hankalaa tasapainoilua omalaatuisten uskontulkintojen ja hegemoniaansa varjelevan kirkon vastatoimien välillä oli inkvisiittoreiden pakoilu. Inkvisitiopöytäkirjoista on nähtävissä, kuinka merkittävä rooli puhutulla kommunikaatiolla oli myös tällaisessa toiminnassa, ja konferenssiesitelmäni pureutuikin harhaoppiseen itsepuolustukseen juuri tästä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä tätä teemaa lyhyesti.
Vaikka kirjoitettujen tekstien tuotanto ja käyttö lisääntyivätkin huimaa vauhtia keskiajan kuluessa, sosiaalinen elämä oli suullisen kulttuurin määrittämää ja puhuminen oli yleisin tapa kommunikoida. Ihmiset olivat ilmeisen tottuneita kuuntelemaan toisiaan tarkkaavaisesti ja muistamaan kuulemaansa liittyviä yksityiskohtia, koska tieto muista yhteisön jäsenistä oli tärkeää sosiaalista pääomaa. Tällainen tiedonhankinta oli hyvin tärkeää myös niille languedocilaisille, jotka halusivat syystä tai toisesta olla tekemisissä hyviksi miehiksi ja naisiksi, tai toisinaan Jumalan ystäviksi kutsuttujen hurskaiden kanssa. Inkvisitiopöytäkirjojen perusteella käy selväksi, että ihmiset hankkivat aktiivisesti tietoa kyselemällä esimerkiksi heidän sijaintiaan, kun he halusivat mennä vaikkapa kuulemaan heitä tai viemään heille ruokaa. Hädän hetkellä tällainen informaatio korostui, koska sellaiselle henkilölle, joka uskoi hyvien miesten ja naisten opetuksiin, ainoa tapa päästä taivaaseen oli vastaanottaa kuolinvuoteella rituaali, jonka ainoastaan nämä askeesissa eläneet pyhät saattoivat suorittaa. Inkvisitiopöytäkirjat ovat täynnä tapauksia, joissa ihmiset näkivät huomattavaa vaivaa hankkiakseen tietoa siitä, mistä heidät voisi löytää tilanteessa, jossa esimerkiksi läheinen oli yllättäen sairastunut vakavasti. Näiden tapausten perusteella on pääteltävissä, että paikallisten asukkaiden puheissa ja muistissa liikkui paljon tietoa hyvien miesten ja naisten toimista ja alati vaihtelevista piilopaikoista.
Tietyt tapaukset kuitenkin osoittavat, että tämän informaation leviämistä oli toisinaan vaikea kontrolloida. Se johtui siitä, että uskonnolliset lojaliteetit olivat hyvin fragmentaarisia languedocilaisissa yhteisöissä, ja harhaoppisiksi leimattuja tuki vain vähemmistö alueen asukkaista. Hankaluudet käyvät hyvin ilmi eräästä yksittäisestä inkvisitiopöytäkirjan merkinnästä. Roquevidalin kylässä asunut Raymundus Hugonis joutui vuonna 1274 inkvisiittorin kuulusteluun siksi, että hän ja hänen veljensä Bernardus olivat useamman vuoden ajan olleet avainhenkilöitä kotiseutunsa hyvien miesten toiminnassa. Veljekset esimerkiksi majoittivat hyviä miehiä yhteisessä kodissaan, missä muut ihmiset saivat käydä tapaamassa heitä. Raymundusin kuulustelun pöytäkirjassa lukee, että kerran eräs Bernarda-niminen nainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että oli kuullut miehensä Stephanusin sanovan, että harhaoppiset oli myyty ja että heidät oli määrä vangita talosta, jonka takia Bernarda neuvoi kuulusteltua olemaan varuillaan. Samana iltana edellä mainittu Stephanus tuli myös kertomaan kuulustellulle samasta vaarasta, neuvoen häntä järjestämään heidät (eli ”harhaoppiset”) pois talosta, mikäli he olivat vielä siellä. Raymundus välitti tiedon harhaoppisille, jotka pakenivat talosta saman yön aikana hänen veljensä saattamina (Bibliothèque Nationale de France, Paris, Collection Doat vol. 25, fol. 96r).
Inkvisitiopöytäkirjan katkelman purkaminen ja kriittinen analyysi on aloitettava aina siitä lähtökohtaisesta ymmärryksestä, että edellä esitellyn kaltainen teksti on läpeensä inkvisiittorin kielen ja juridisen agendan määrittämä. Tämä on havaittavissa yleisimmällä tasolla esimerkiksi siitä, että tekstissä käytetään sumeilematta inkvisiittorin suosimaa termiä harhaoppiset (haeretici) myös niiden toimijoiden ”suussa”, joihin se tuskin päivittäisessä kielenkäytössä kuului, tulkiten siitä, että heidän sympatiansa olivat ainakin tässä tapauksessa selvästi hyvien miesten puolella. Samoin on syytä huomata, että tämä näennäisen yksityiskohtainen tietokokonaisuus suullisen kommunikaation merkityksestä inkvisiittoreiden pakoilussa on olemassa ainoastaan siksi, että se oli laadukasta juridista todistusaineistoa. Sen kautta oli mahdollista sitoa kuulustellun ja hänen veljensä lisäksi myös Bernarda ja Stephanus osaksi inkvisiittoreiden tietoa harhaoppisten juonista Roquevidalissa.
Dramaattisesta paosta ei ole säilynyt mitään muuta, kuin tämä ongelmallinen, tiettyyn kontekstiin sidottu teksti. Tästä johtuen voimme tavoittaa ainoastaan hyvin karkean kokonaiskuvan tapahtumiin liittyneestä kommunikaatiosta. Pöytäkirjamerkinnän perusteella on kuitenkin selvää, että Languedocissa oli lukuisia eri näkökulmia väestön keskuudessa liikkuneeseen informaatioon. Heidän seuraajilleen toisinaan jopa elintärkeä informaatio hyvien miesten sijainnista oli päässyt vuotamaan väärille tahoille, joka johti potentiaalisesti vaaralliseen tilanteeseen. Silti, vaikka emme koskaan voi tietää keneltä Stephanus oli kuullut huhun tulevasta pidätyksestä, on mielenkiintoista huomata, että käytännössä identtiset vaikeudet kontrolloida tiedon leviämistä johtivat siihen, että yritys vangita hyviä miehiä ei ainakaan tässä tapauksessa onnistunut. Esittelemäni tapaus ei ole ainoa laatuaan, mikä voitaneen ottaa osoituksena ilmiön yleisyydestä.
Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat, mutta puheiden seuraukset ovat usein kiinni siitä, miten ja mistä lähtökohdista kuulija niitä tulkitsee, ja mitä hän päättää tehdä niiden perusteella. Inkvisitiotoiminta pakotti ihmiset 1200-luvun Languedocissa valitsemaan oikean ja väärän uskon väliltä. Kuullessaan hyvistä miehistä toinen meni tapaamaan heitä, toinen taas käräytti heidät viranomaisille. Harva lähdemateriaalityyppi mahdollistaa edes osittaisen keskiaikaisten puheiden tavoittamisen, emmekä oikeuspöytäkirjojenkaan kaltaisen rikkaan ja yksityiskohtaisen materiaalin äärellä ole kuuntelemassa näitä puheita vaan lukemassa niiden jälkiä. Näiden häilyvien jälkien tulisi kuitenkin kiinnostaa sekä harhaoppitutkijoita että keskiajan historioitsijoita yleisemminkin, koska puheiden ja puhumisen tarkastelu valottaa monia aikakauden sosiaalisen ja uskonnollisen elämän piirteitä. Puheet avaavat väylän nähdä vilauksia yksilöistä osana erilaisia ryhmiä, auttavat ymmärtämään asioita sisältäpäin ja antavat mahdollisuuden kuvitella keskiajan arkista olemassaoloa aiempaa nyansoidummin.
Kirjoittaja on inkvisitioista ja historiallisen tiedon mahdollisuuksista kiinnostunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian oppiaineessa.
Kirjallisuutta
Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.
Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca & London, 2003.
Given, James B., Inquisition and Medieval Society. Power, Discipline, & Resistance in Languedoc. Cornell University Press: Ithaca & London, 1997.
Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.
Stock, Brian, Listening for the Text. On the Uses of the Past. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 1996.
