Glossan syyskokouksessa 17.11.2017 valittiin uusia hallituksen jäseniä kaksivuotiskaudelle sekä puheenjohtaja vuodelle 2018. Järjestäytymiskokouksessa 11.1.2018 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2018 on:

Kirsi Kanerva, FT (TY), puheenjohtaja
Katja Fält, FT (JY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Anita Geritz, hum. yo. (HY), tiedottaja
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY)
Marika Räsänen, FT, dos. (TY)
Tapio Salminen, FT (TaY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Lauri Ockenström, FT (JY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY), tiedottaja (fb, twitter)

Kiitämme hallituksessa pitkään toimineita Anu Lahtista, Lauri Leinosta ja Reima Välimäkeä (pj 2015-2017), ja toivotamme tervetulleiksi kolme uutta, innokasta ja visionääristä jäsentä!

Anita Geritz
Olen ensimmäistä vuotta Glossan hallituksessa ja toimin tiedottajana. Opiskelen historiaa perustutkinto-opiskelijana Helsingin yliopistossa – kandidaatintutkielmani koskee vuonna 1492 Ensisheimiin pudonnutta meteoriittia ja siihen liitettyjä aikalaistulkintoja meteoriitin alkuperästä ja merkityksestä. Minua kiinnostavat erityisesti keskiajan aatehistoria, menneiden ihmisten maailmankatsomukset sekä ilmasto- ja ympäristöhistoria. Vapaa-ajallani piirrän, patistan itseäni liikkumaan ja rentoudun sarjojen ja videopelien äärellä.

Tapio Salminen
Olen uusi hallituksessa, mutta mukana Glossassa jo perustamisvuodesta lähtien.

Olen tehnyt keski- ja esiteollisen ajan historiaan liittyvää tutkimusta erilaisista aihepiireistä jo vuodesta 1991. Kiinnostuksen kohteitani ovat erilaiset toiminnalliset infrastruktuurit, liikenne ja kommunikaatio, informaationhallinta, tekstualisoituminen, hallinto ja valta sekä niiden erilaiset manifestaatiot.

Väitöskirjani Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460 (2016) käsitteli Tallinnan kaupunginkirjurin tointa sekä raadin informaationhallinnan tekstualisoitumista ennen vuotta 1460. Väitöskirjan lisäksi olen 1990-luvun alusta lähtien julkaissut erilaisia monografioita ja artikkeleita Suomen ja Itämeren alueen keski- ja esiteollisen ajan historiasta.

Tällä hetkellä työskentelen kesäkuun 2018 loppuun asti Suomen kulttuurirahaston apurahalla. Vuoden mittaisen projektin kohteena on Raaseporin linnan kirjurintoimi sekä linnan informaationhallinnasta ja kommunikaatiosta säilynyt materiaali vuosilta 1373-1558.

Save

Save

Sirpa Aalto

Glossa ry:n Tieteiden yönä 18.1.2018 Helsingissä järjestämässä esitelmätilaisuudessa kerroin, mistä ovat saaneet alkunsa väärinkäsitykset siitä, että Suomessa olisi ollut kuninkaita ennen Ruotsin vallan aikaa. Pseudohistoriallisissa kirjoissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa toistuvat tietyt nimet, joihin viitataan ”Suomen kuninkaina”. Kuten esitelmässäni toin esille, kyseessä on väärinkäsitys, sillä keskiaikaisissa islantilaisissa saagoissa esiintyvä finnar-nimitys ei viittaa suomalaisten, vaan pääsääntöisesti saamelaisten esi-isiin, joiden kanssa norjalaiset olivat tekemisissä. Nimityksellä Finnakonungar viitataan saagoissa yleensä heidän päälliköihinsä. [1] Konungr-nimitys ylipäätään viittasi muinaisislannin ja -norjan kielessä päälliköihin eikä vain kuningaskunnan hallitsijaan. Niinpä esimerkiksi vuonna 1313, kun Norjan kuningas otti vastaan Martein-nimisen saamelaispäällikön, häneen viitattiin tapahtumasta kertovassa annaalissa nimellä ”Martein Finnakonungr”. [2] On hyvin epätodennäköistä, että tämä Finnakonungr Martein olisi ollut ”Suomen kuningas Martti”, joka tuli vierailulle Norjan kuninkaan luokse.

Pseudohistoriallisissa teksteissä on harvemmin suoria viittauksia niihin alkuperäisiin lähteisiin, joista nimet ovat peräisin. Jotta voisi ymmärtää, mistä nämä nimetyt ”Suomen muinaiset kuninkaat” tulevat ja mikä on niiden arvo Suomen historian lähteenä, on syytä luoda katsaus nimien alkuperäisiin esiintymisyhteyksiin.

Symbolisia nimiä

Kuningas Fornjotin (muinaisnorjaksi Fornjótr) nimi mainitaan pseudohistoriallisissa teksteissä kaikkein useimmin. Hänet esitellään yleensä Suomen (ja Kainuun) ensimmäisenä kuninkaana. Perustelut tälle väitteelle on otettu Orkneyinga sagan (suom. Orkneylaisten saaga) alkuosasta, joka tunnetaan nimellä Fundinn Noregr (suom. Norjan löytäminen teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta). [3] Orkneyinga sagan ensimmäinen käsikirjoitus on säilynyt 1300-luvun lopulta, mutta on arveltu, että saaga olisi ollut olemassa jo noin vuoden 1200 tienoilla. Fundinn Noregr on myyttinen tarina siitä, kuinka Norja sai alkunsa Fornjótr-nimisen kuninkaan jälkeläisistä. Tämä osio on yhdistetty myöhemmin Orkneyinga sagaan, koska Fornjótrin kerrotaan olleen Orkney-saarten jaarlien myyttinen esi-isä, jonka jälkeläiset tulivat Manner-Norjasta Orkney-saarille. Saagan on katsottu haastavan Norjan hallitsevan kuningashuoneen, sillä se viittaa siihen, että jaarlien esi-isät olivat Norjassa jo ennen muita. Siinä keskeisenä teemana on jaarlien kamppailu vallasta Norjan kuninkaiden kanssa.

Pseudohistoriallisessa kirjoittelussa Fundinn Noregr otetaan erheellisesti lähteeksi, joka voisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista ja siten myös Suomen “muinaisuudesta”. Jo lähdekriittisyyden nimissä on todettava, että tekstin kirjoittamisajankohdan ja tekstissä oletettavasti kuvatun ajankohdan välillä on vähintään 400 vuotta. Saagassa mainitut nimet eivät kuitenkaan kuulu historiallisille henkilöille, vaan ne ovat symbolisia: Fornjótr (”muinainen jätti”), Kari/Kári/Kare (”tuuli”), Hler (”meri”), Logi/Loge (”liekki”), Frosti (”pakkanen”), Snær (”lumi”). Tämä johtuu siitä, että kertomus Orkney-saarten jaarlien esi-isistä on mytologiaa eikä historiaa.

Kuten kerron väitöskirjassani, saamelaisiin viitataan saagoissa usein tällaisilla symbolisilla nimillä. Tämä johtuu siitä, että he edustavat tässä ja monissa muissakin saagoissa ensisijaisesti sitä stereotyyppistä kuvaa saamelaisista, joka islantilais-norjalaisessa kulttuuripiirissä vallitsi keskiajalla. Saamelaiset esiintyvät tilanteissa, joissa he käyvät kauppaa norjalaisten kanssa, ja joskus Norjan kuninkaat haluavat ottaa saamelaisnaisen puolisokseen. Saamelaiset harjoittavat saagoissa usein myös taikuutta. Yhteistä näille kuvauksille on se, että ne eivät pohjaudu yksittäiseen tunnistettavaan historialliseen tapahtumaan. Lisäksi niiden kautta saamelaisista välittyy negatiivinen kuva. Tällä negatiivisella kuvauksella on luonnollisesti yhteys siihen, että saagojen kirjoittajien kristillisessä maailmankuvassa taikuutta harjoittavat saamelaiset olivat pakanoita eikä heihin voitu siksi liittää hyviä ominaisuuksia. Toisaalta saagojen saamelaiskuva oli rakentunut pitkän ajan kuluessa, joten siinä voi havaita kerrostumia myös esikristilliseltä ajalta, jolloin suhtautuminen saamelaisiin ei ollut vielä negatiivista.

*

Muita pseudohistoriallisten kirjoitusten mainitsemia ”Suomen kuninkaita” on Guso/Kuso. Guso on selvästi nostettu anonyymin tekijän 1600-luvun lopulta peräisin olevasta Suomen kronikasta, missä nimi mainitaan. Nimi on jäljitettävissä ainakin saagaan Ketils saga hœngs (”Ketill Kojamon saaga”, ei suom.), jossa esiintyy Gusi Finnakonungr. Ketillin saaga on täysin fiktiivinen kertomus eikä sitä voi pitää tapahtumahistoriallisena lähteenä. Se luetaan kuuluvaksi niin sanottuihin muinaissaagoihin ja se on kirjoitettu luultavasti 1200-luvulla, mutta vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta. Saagan mainitsema Gusi edustaa saamelaisia ja siten vierautta norjalaisesta näkökulmasta, eli Gusin rooli saagassa oli symbolinen.

Kuningas Faravidin nimi nousee usein esiin puhuttaessa ”Suomen muinaisista kuninkaista”. Faravid mainitaan Egillin saagassa (Egils saga Skalla-Grímssonar, suom. Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga) kveenien (Kvænir) kuninkaana. Jouko Vahtola esittää Faravidista Suomen kansallisbiografiassa seuraavaa:

”Kvenlandista ja kveeneistä kertoo laajimmin ja seikkaperäisimmin Egilin saaga, jonka kirjoitti kuuluisin saagakirjailija Snorri Sturluson noin 1230/1240. Egilin saaga on historiallisin kaikista saagoista. Kvenlandin ja kveenien kuninkaana (konungr af Kvenlandi) mainitaan Faravid vain tässä saagassa. […] Faravid ei ole ajalle tyypillinen skandinaavinen nimi, vaan se lienee käännös jostakin suomalaisesta kaksiosaisesta nimestä. Täksi nimeksi on tutkimuksessa arveltu ’Kaukomieltä’ tai ’Kaukamoista’.”

Tämä Faravid-artikkeli sisältää virheitä ja epätarkkuuksia: Snorri Sturlusonin osuutta Egillin saagan kirjoittamisesta ei voida millään tapaa todentaa, vaikka sitä on epäilty. Väite siitä, että Egillin saaga olisi ”historiallisin kaikista saagoista”, ei myöskään pidä millään tavalla paikkansa, sillä se on kirjoitettu 1200-luvun alkupuolella, mutta kuvaa tapahtumia 900-luvulla. Lähdekriittisesti katsottuna Egillin saagan arvo lähteenä siitä ajankohdasta, jota saaga kuvaa, on heikko.

Vahtolan tiedot ovat peräisin Kyösti Julkun kirjasta Kvenland Kainuunmaa (1986). Julku esittää, että Faravid ei olisi tyypillinen skandinaavinen nimi, vaikka sen kaltaisia esiintyy saagakirjallisuudessa lisäniminä (esim. Yngvarr viðförla eli Yngvarr Kaukomatkaaja). Nimi tarkoittaa kyllä kirjaimellisesti ”kauas matkaavaa”, mistä johtunee spekulaatiot siitä, että nimi voisi olla käännös suomenkielisestä nimestä ’Kaukomieli’/’Kaukamoinen’. Julku viittaa kirjansa nimikysymyksessä Eric Anthoniin, Jalmari Jaakkolaan ja J.R. Aspeliniin, joiden tutkimukset olivat vanhentuneita jo 1980-luvulla kirjan ilmestymisajankohtana. Spekulaatioita siitä, että Faravidin nimi olisi käännös suomesta, ei esiinny kansainvälisessä saagatutkimuksessa, joten se tulisi jättää omaan arvoonsa.

*

Fundinn Noregr -tekstin ja Egillin saagan lisäksi pseudohistoriallisissa teksteissä on ilmeisesti käytetty lähteenä Snorri Sturlusonin Heimskringlan (n. 1235) suomennosta eli Norjan kuningassaagoja (1960–1961). Norjan kuningassaagat koostuu useista Norjan kuninkaita käsittelevistä saagoista, jotka etenevät kronologisesti 800-luvun lopulta 1100-luvun lopulle. Teoksen kirjoittaja Snorri Sturluson (1178–1241) on laatinut kokoelman alkuun Ynglinga sagan, jossa kerrotaan Norjan kuninkaiden esi-isistä, tarunomaisista Yngling-suvun kuninkaista Sveanmaalla. Tässä saagassa kerrotaan kahdesta kuninkaasta, Agnista ja Vanlandista, jotka molemmat naivat käännöksen mukaan ”suomalaisten” kuninkaiden tyttäret. [4] Avioliitot päättyvät saagassa onnettomasti, sillä molemmat naiset surmaavat puolisonsa.

Ynglinga sagassa Vanlandi saa kutsun finnien päälliköltä Snærilta (’Lumi’) ja nai tämän tyttären Drífan (’Lumipyry’). Avioliitto päättyy onnettomasti, kun Vanlandi ei otakaan Drífaa mukaansa Upsalaan, jolloin Drífa kostaa: hän käskee noidan lähettää hengen nukkuvan Vanlandin kimppuun, ja Vanlandi kuoleekin tämän hyökkäyksen seurauksena (Norjan kuningassaagat, 8; Heimskringla I, 28–29). Kuningas Agni taas on ryöstöretkillä Finlandissa, missä hän pakottaa kuningas Frostin (’Pakkanen’) tyttären Skjálfin (’Väristys’) puolisokseen ja ottaa tämän mukaansa. Frosti on puolestaan kuollut taistelussa Agnia vastaan, ja Agni järjestää muistojuhlan Frostin kunniaksi. Juhlan jälkeen Skjálf sitoo saagan mukaan sammuneen Agnin kaulaan köyden ja hänelle uskolliset miehet hirttävät Agnin. Tämän jälkeen Skjálf pakenee paikalta heidän kanssaan laivalla. (Norjan kuningassaagat, 12–13; Heimskringla I, 37–39).

Kuten Ynglinga sagan henkilönimet osoittavat, kyseessä eivät ole historialliset henkilöt, vaan nimeämisessä noudatetaan samaa kaavaa kuin muuallakin saagakirjallisuudessa, missä puhutaan ryhmästä nimeltä finnar. Nimet on otettu luonnonilmiöistä ja ne viittaavat niihin luonnonelementteihin, jotka assosioituvat heihin pohjoisen asukkaina, eli lumeen ja kylmyyteen.

*       *       *

”Suomen kuninkaita” koskevien väärinkäsitysten taustoista ja siitä, mihin tällainen kuviteltu Suomen muinaisuuden rakentelu liittyy esimerkiksi nykyisissä nettikeskusteluissa, voi lukea tarkemmin Sirpa Aallon ja FM Harri Hihnalan kirjoittamasta artikkelista J@rgonia-lehdestä.

Viitteet:

[1] Saagakirjallisuudessa esiintyvästä parista mahdollisesta viittauksesta Suomeen ja suomalaisiin voi lukea tarkemmin artikkelista Sirpa Aalto, “The Finnar in Old Norse Sources”, Joonas Ahola, Frog & Jenny Lucenius (toim.), The Viking Age in Åland. Insights into Identity and Remnants of Culture. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora 372. Finnish Academy of Science and letters: Helsinki 2015, 199–226.

[2] Gustav Storm (toim.), Islandske annaler indtil 1578. Grøndahl & Søns Bogtrykkeri: Christiania 1888, 393.

[3] Fundinn Noregr on liitetty vasta myöhemmin Orkneyinga sagan alkuosaksi. Flateyjarbók-käsikirjoituksessa (1387–1390) se on erillään saagasta. G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.), Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. Kristiania: P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860, 219–221.

[4] Edellä mainitut Ynglinga sagan tapahtumat sijoittuvat väljästi paikkaan, jonka nimi on Finland ja joka on suomennettu ”Suomeksi” Norjan kuningassaagoissa. On täysin mahdollista, että saaga viittaa Varsinais-Suomen alueeseen, joka tunnettiin pitkään nimellä Finland. Toisaalta Norjan kuningassaagojen kirjoittaja, islantilainen Snorri Sturluson, on ollut suullisen perimätiedon varassa eikä hänellä ole ollut tarkkaa, omaan kokemukseen pohjautuvaa tietoa Sveanmaan merentakaisten alueiden maantieteestä. Niinpä Ynglinga sagan Finland hahmottuu pikemminkin epämääräiseksi alueeksi jossain idässä meren takana kuin tarkasti maantieteellisesti määritellyksi alueeksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Ynglinga saga tukisi väitteitä siitä, että Suomessa olisi ollut kuningaskuntia tai laajoja alueita hallinneita kuninkaita. Ks. viite 1.

Lähteet:

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 1994.

Egils saga Skalla-Grímssonar. Sigurður Nordal (toim.). Íslenzk fornrit 2. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag 1933.

Heimskringla I. Bjarni Aðalbjarnarson (toim.). Íslenzk fornrit 26–28. Reykjavík: Hið íslenzka bókmenntafélag 1979.

Ketils saga hœngs. teoksessa Guðni Jónsson (toim.). Fornaldarsögur norðrlanda 2. Prentsmiðjan Edda h.f. 1950, 149–181.

Norjan kuningassaagat. suom. J.A. Hollo, runot Aale Tynni. Porvoo: WSOY 1960.

Norjan löytäminen. Suom. Annakaisa Alander. Teoksessa Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Helsinki: Finn Lectura 2013, 77–81.

Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 2008.

Fundinn Noregr. Teoksessa G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.). Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860.

Kirsi Kanerva, Karolina Kouvola & Jaakko Tahkokallio

Glossa ry:n vuosi 2018 lähti käyntiin Tieteiden yön merkeissä. Torstaina 18.1. Tieteiden talolla kuultiin kolmen miniluennon sarja, jossa tarkasteltiin eri näkökulmista, mitä sekä toisaalta miten tiedämme Suomen keski- ja viikinkiajasta.

Saagat ja ”Suomen kuninkaat”

Sirpa Aallon (FT, dosentti, Oulun yliopisto) esitelmän keskiössä olivat niin sanotut ”Suomen kuninkaat”, jotka ovat aika ajoin nousseet esiin pseudohistorioissa ja populaarissa historiakäsityksessä.  Kuten Aalto toi esille, väitteet nykyisen Suomen aluetta ennen ruotsalaisten ja kristinuskon saapumista hallinneista ”suomalaisten kuninkaista” perustuvat väärinkäsitykselle. Monen pseudohistorian lähteenä ovat olleet esimerkiksi 1600-luvulta peräisin olevat Johannes Messeniuksen teokset tai Suomen kronikka, joissa mainitaan ”Suomen kuninkaista”. Kyseiset teokset eivät kuitenkaan täytä historiantutkimuksen kriteerejä. Omana aikanaan ne olivat osa tuolloin vallalla ollutta gööttiläistä historiankirjoitusta, jonka tavoitteena oli kirjoittaa Ruotsin valtakunnalle suuri ja mahtava menneisyys. Lähdetilanne oli kuitenkin kehno: kirjallisia lähteitä muinaisesta menneisyydestä ei ollut. Sen vuoksi Ruotsin suurvallassa turvauduttiin paitsi kansanrunouteen myös keskiaikaisiin, Islannissa kirjoitettuihin saagoihin, joissa kerrottiin tarinoita esimerkiksi Göötanmaalle ja Sveanmaalle sijoittuneista menneisyyden tapahtumista ja Finnar-nimisestä ihmisryhmästä.

Monissa yhteyksissä, esimerkiksi saagoja käännettäessä, on toistettu sitä virheellistä tulkintaa, että islantilaisten saagojen Finnar viittaisi suomalaisiin. Näin ei kuitenkaan ollut; länsiskandinaavit viittasivat yleensä Finnar-sanalla saamelaisiin, eli nykyisen Norjan pohjoisosissa eläneisiin ihmisiin, jotka puhuivat skandinaavisesta kielestä poikkeavaa kieltä, eivätkä viljelleet norjalaisten tavoin maata vaan metsästivät ja kalastivat. Finnakonungar eli kirjaimellisesti ”Finnien kuninkaat” viittasi saamelaisten päälliköihin.

Saaga-aineistoon viittaaminen ”Suomen kuninkaista” kertovana lähteenä on myös seurausta lähdekritiikin puuttumisesta: muinaisesta menneisyydestä kertovat saagat kirjoitettiin Islannissa usea vuosisata – jopa 200–400 vuotta – niissä kuvattujen tapahtumien jälkeen. Saagat eivät siis ole aikalaiskuvauksia autenttisista tapahtumista, vaan – etenkin muinaista menneisyyttä kuvatessaan – hyviä ja lennokkaita tarinoita. Lisäksi osa ”suomalaisista kuninkaista” mainitsevista teksteistä on luonteeltaan mytologisia, eikä niitä voida lukea kuvauksina todellisista tapahtumista.

Suomen keskiajan lähteet

Syynä siihen, ettei ”Suomen kuninkaista” puhuta virallisessa historiankirjoituksessa, on hurjimmissa arvauksissa pidetty ruotsalaisten harjoittamaa historian vääristelyä. Jaakko Tahkokallion (FT, Helsingin yliopisto/Kansalliskirjasto) esitelmän pohjalta näyttää kuitenkin siltä, että keskiajan kirjalliset lähteet olivat Ruotsin valtakunnan läntisessä osassa suhteessa määrältään yhtä vähäiset kuin lahden tälläkin puolella. Koska kirjallistuminen oli seurausta kristinuskoon kääntymisestä, varhaisimmat suomalaiset kirjalliset lähteet ovat luonnollisesti kirkollisia tekstejä; ne liittyivät uskonnon harjoittamiseen sekä kirkon ja myöhemmin myös yksityisten omistusten osoittamiseen. Keskiajan Suomesta – siis käytännössä Turun hiippakunnasta – säilyneiden asiakirjalähteiden määrä ei kokonaisuudessaan ole suhteessa pienempi kuin se lähdemäärä, joka on säilynyt Ruotsin valtakunnan länsiosista, missä sijaitsivat valtakunnan kuusi muuta silloista hiippakuntaa.

Siinä missä asiakirjoja on säilynyt kohtuullisesti, keskiaikaiset kertovat lähteet ovat moneen muuhun eurooppalaiseen alueeseen verrattuna erittäin niukat. Suomen keskiajan tapahtumahistoriaa jollain tapaa kuvaavia lähteitä on säilynyt vain kaksi: 1200-luvun lopulla laadittu latinankielinen Pyhän Henrikin legenda sekä Paavali Juusteenin Turun piispankronikka. Määrä on hyvin pieni, kun sitä vertaa latinalaisen Euroopan sydänmaiden tilanteeseen. Siinä missä Pyhän Henrikin oletettua retkeä käsittelee yksi noin 150 vuotta väitettyjen tapahtumien jälkeen kirjoitettu pyhimyselämäkerta, vaikkapa vuoden 1066 Hastingsin taistelua kuvaa neljä taisteluun osallistuneiden elinaikana kirjoitettua historiateosta ja suuri joukko seuraavan sadan vuoden aikana kirjoitettuja tekstejä.

Tahkokallio esitti, että yksi todennäköisistä syistä kertovien lähteiden vähäisyydelle on se, että valtakunnan väestö oli taloudellisesti suhteellisen tasapäistä ja köyhää. Varakasta aristokratiaa, joka olisi muodostanut yleisön vaikkapa aikalaishistoriankirjoitukselle ja rahoittanut luostareita ja niiden kirjallista toimintaa oli erittäin vähän suhteessa esimerkiksi Länsi-Eurooppaan.

Kansanrunous ja keskiaika

Miniluentosarjan lopuksi Karolina Kouvola (TM, tietokirjailija, Helsingin yliopisto) pohti esitelmässään ”Kansanrunot keskiajantutkimuksen lähteinä – uhka vai mahdollisuus?”, voiko suomalainen kansanrunous antaa meille jotain tietoa myös keskiajasta. Kansanrunouden keruun alkaminen voidaan sekin liittää gööttiläisen historiankirjoituksen pyrkimyksiin löytää Ruotsin suurvallalle loistava menneisyys. Kansanrunouden kerääminen alettiin kokea tärkeäksi, sillä sen oletettiin sisältävän jälkiä muinaisista ajoista. Jossain vaiheessa jopa Kalevalan hahmoja kuten Väinämöistä pidettiin todellisina henkilöinä, ja tämä vaikutti oman aikansa historiantutkimukseen. Alkujaan pyrkimyksenä olikin löytää mahdollisimman alkuperäinen runon muoto, jota voitiin etsiä saman runon erilaisia versioita tarkastelemalla. Sittemmin tällaisesta alkuperäisten, turmeltumattomien runomuotojen etsimisestä on kuitenkin luovuttu. Myöhemmin myös havaittiin, että kansanrunous on saanut vaikutteita kristillisestä perinteestä. Esimerkiksi loitsuissa on havaittu vaikutteita katolisista manauksista ja osassa loitsuista jumalahahmot ovat korvaantuneet kristinuskon hahmoilla loitsujen toimijoina.

Nykykäsityksen mukaan kansanrunous voikin sisältää lukuisia, eri aikakausilta peräisin olevia kerroksia. On todennäköistä, että kansanrunous sisältää ajoittain myös hyvin vanhoja, jopa keskiajalta tai kristinuskoa edeltävältä aikakaudelta juontuvia kulttuurisia kerrostumia. Sen arvioiminen, miten vanhoja nuo kerrostumat ovat, on kuitenkin meneltemällisesti hankalaa.

*       *       *

Glossan miniluentosarjaa oli kokoontunut kuulemaan täysi salillinen Tieteiden yö -kävijöitä. Paikalla olleita noin sataaneljääkymmentä kuulijaa käsitellyt aiheet selvästikin kiinnostivat. Ei lienekään mikään yllätys, että Suomen keskiaika kiinnostaa monia. Aihetta koskevaa tutkimusta on viime aikoina ilmestynyt jonkin verran, ja erityisesti arkeologian merkitystä korostettiin: arkeologia käytännössä on ainut keino, jonka avulla lisäaineistoja Suomen keskiaikaisesta menneisyydestä vielä voidaan saada.

Tutkijoiden tiedon välittymistä siitä kiinnostuneille hankaloittaa kuitenkin se, että niitä tutkijoita, joille tarjoutuu mahdollisuus työnsä ohessa myös popularisoida Suomen keskiaikaa koskevia tutkimustuloksia, on vain vähän. Esitelmien jälkeisessä keskustelussa esille nousi myös se huomio, että toisille pseudohistorioissa esiintyvät ”Suomen kuninkaat” saattavat olla uskon asia. Heitä tutkijoiden tieteen kriteerien mukaisesti tuottama tieto ei välttämättä tavoita.

Suomen viikinki- ja keskiaikaa koskevaa tutkimusta

Ahola, Joonas, Frog & Jenni Lucenius. The Viking Age in Åland: Insights into Identity and Remnants of Culture. Academia scientiarum Fennica, Helsinki 2014.

Björkman, Sten, Tryggve Gestrin, Ulrika Rosendahl ja Georg Haggrén. Kylä: keskiaikaa Itämeren rannalla. Espoon kaupunginmuseo, Espoo 2008. (Myös ruotsiksi nimellä Byn: medeltid vid Östersjöns stränder.)

Frog, Joonas Ahola & Clive Tolley. Fibula, Fabula, Fact: the Viking Age in Finland. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2014.

Haggrén, Georg, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen & Anna Wessman. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki 2015.

Ravattulan Ristimäki -hanke. http://www.ravattula.fi/etu.htm

Leena Enqvist

Näytä meille nyt se armo, jonka sinulle toi

enkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja.

Sitä me maan asukkaat totisesti rukoilemme,

että sinä paljastaisit ihmisille tuon lohdun,

oman poikasi.

Kun katselemme tuota rinnalla lepäävää lasta,

voimme kaikki yksimielisesti toiveikkaina iloita.

(Christ I, osasta 9, käännös: Leena Enqvist)

Näin runoilee nimeltä tuntematon anglosaksirunoilija Neitsyt Mariasta ja Kristuksen syntymästä adventtiaiheisessa tekstissään, joka tunnetaan nykyisin nimellä Christ I. Kyseessä on oikeastaan kahdestatoista osasta koostuva runosikermä, jonka innoittajana ja jonkinlaisena pohjatekstinä ovat adventti- ja jouluaikana liturgisessa käytössä olleet antifonit. Monet näistä kuuluvat niin sanottuihin O-antifoneihin, jotka edelleenkin ovat käytössä katolisen kirkon adventtiajan liturgiassa.

Runosikermän ainut tunnettu lähde on 900-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus, joka tunnetaan nimellä ”Exeterin kirja” (Exeter Book). Käsikirjoitus sisältää laajan valikoiman erilaisia muinaisenglantilaisia tekstejä (myös teokset Christ II ja Christ III, jotka kuitenkin ovat todennäköisesti eri kirjoittajan kynästä). Koska käsikirjoitus on valitettavasti vaurioitunut, on mahdollista, että adventtirunojen sikermään on kuulunut alun perin enemmänkin osia. Tämä selittäisi sen, miksi kirjoittaja ei ole hyödyntänyt kaikkia O-antifoneja.

Sikermä tarjoaa voimakkaan lukuelämyksen keskiajasta, runoudesta tai molemmista kiinnostuneelle joulunodottajalle. Adventtirunot eivät ole vain antifonien muinaisenglantilaisia käännöksiä – pikemminkin runoilija käyttää niitä jonkinlaisena temaattisena ohjenuorana ja inspiraation lähteenä. Sikermän runoilla 1–6 ja 8–9 on jokaisella esikuvanaan jokin tietty adventti- tai jouluantifoni. Runotekstit sinänsä ovat originaaleja. Runoilta 7 ja 10–12 selvä antifoniesikuva puuttuu, mutta näidenkin teemat liittyvät adventtiin ja jouluun. Runosikermä on hyvin moni-ilmeinen, ja teemaa tarkastellaan useista toisiaan täydentävistä näkökulmista. Esimerkiksi runo seitsemän sisältää omaperäisen, Marian ja Joosefin välisen dialogin, jossa nämä muun muassa pohtivat joulun ihmeen vaikutusta arkielämäänsä ja suhteeseensa. Toisaalta alussa siteerattu runo yhdeksän painottaa Marian roolia maailman valtiattarena ja taivaan kuningattarena. Maallinen ja taivaallinen, valo ja pimeys kohtaavat runoissa voimakkaalla tavalla ja virittävät nykylukijankin adventtiajan tunnelmaan.

Itse tutustuin näihin adventtiteksteihin dos. Matti Kilpiön järjestämällä kurssilla Helsingin yliopistossa keväällä 2015. Tuolloin pääsin kääntämään osaa sikermästä suomenkielistä antologiaa varten. Tulevaisuudessa tuntemattoman runoilijan teksteihin siis päässee tutustumaan myös suomeksi Janne Harman (sikermän osat 1-7) ja allekirjoittaneen (sikermän osat 8-12) käännöksinä. Käännös on osa Alpo Honkapohjan, Risto Hiltusen, Matti Kilpiön ja Pirkko Koppisen muodostaman työryhmän käännösprojektia ”Anglosaksien aarteita: muinaisenglannin runoutta ja proosaa”.

Runoista on saatavilla myös käännöksiä nykyenglanniksi, esimerkiksi teoksissa Campbell, Jackson J. (ed.): The Advent Lyrics of the Exeter Book. (Princeton: Princeton University Press, 1959) ja Burlin, Robert B.: The Old English Advent. A Typological Commentary. (New Haven and London: Yale University Press, 1968), sekä blogissa A Clerk of Oxford.

Anna-Riina Hakala

Kun lukee osaamallaan kielellä kirjoitettua, hiljattain tuotettua ja yleistajuista tekstiä, vaikkapa sanomalehteä, voi olettaa ymmärtävänsä aika, tarkasti mistä tekstissä puhutaan ja mitä kirjoittajan valitsemat sanat merkitsevät. Tekstin kirjoittaja ja lukija jakavat, jos eivät nyt samaa paikkaa, niin ainakin saman ajan. Kulttuuripiiri on kielen ja ajan kautta yhteinen.

Keskiajan tekstien äärelle pysähtyvän tilanne on vallan toinen. Käytetty kieli voi olla jo poissa aktiivisesta käytöstä, tai sen muoto on hyvin erilainen kuin nykykieli. Kirjoittajan ja lukijan väliin jää monta vuosisataa, jossa kulttuurinen ympäristö ja maailmankuva ovat ehtineet tehdä monta volttia. Ajan kulumisen ja maailman elämisen jäljiltä sanat ovat muuttaneet muotoaan ja merkitystään arvaamattomillakin tavoilla.

Esitelmöin keskiaikaisten kirjoitusten tekstinymmärrysongelmista marraskuussa Dies Mediaevalesissa oman tutkimuskenttäni, sukupuolihistorian, näkökulmasta. Aloin kiinnittää huomiota sukupuolisuuteen ja sen harjoittamiseen liittyvän sanaston käyttöön jo lukiessani taustakirjallisuutta väitöskirjaprosessiani varten pari vuotta sitten. Näytti siltä, että riippuu tutkimuksesta ja tutkijasta, miten esimerkiksi siveys ja selibaatti ja muut seksuaalista aktiivisuutta kuvaavat sanat suhteutetaan toisiinsa merkityksen tasolla. Toisaalta annetut merkitykset viittasivat epäilyttävän yksimielisesti sydänkeskiaikaisen maailmankuvan ruumis- ja seksuaalikielteisyyteen. Kirjallisuudesta nousi vieno, mutta selvästi havaittava pimeän keskiajan ummehtunut tuoksu.

On totta, että jotkin keskiaikaiset ajattelijat, joita siteeratut tutkimuksetkin käsittelevät, suhtautuivat seksuaalisuuden harjoittamiseen myös oikein solmitussa avioliitossa aidosti esteenä pyhittymiselle. Kielteistä suhtautumista ei voi kuitenkaan automaattisesti ottaa tulkinnalliseksi lähtökohdaksi. Varsinkin 1100- ja 1200-luvulla seksuaalikielteisyys ei ollut normi, vaan mainstream-kirkossa torjuttujen marginaaliryhmien, kuten kataarien, asenne. Sukupuoliyhdyntää ja avioliittoa käytettiin runsaasti vertauskuvallisesti puhuttaessa kristinuskon ylevimmästä ulottuvuudesta, kirkon ja Jumalan suhteesta. Tämä edellyttää lähtökohtaisesti varsin myönteistä kuvaa seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta: muuten taivaan autuutta ei voisi kuvata pätevästi esimerkiksi aviovuoteena.

Tutkimuskirjallisuus on keskiajantutkijan työkalu, jonka avulla voi enkulturoida itsensä tarkastelemansa ajan ja paikan kulttuuriin ymmärtääkseen lähdetekstejä paremmin. Koska kirjallisuuden kirjoittajat ovat yhtä kaukana keskiajasta kuin sitä lukevat kulttuurimatkaajat, väärinymmärrysten riski on suuri. Tutkijat ovat kuin ulkomaalaisia vieraassa maassa, jotka yhdessä yrittävät opetella paikallisia tapoja ja kieliä ilman paikallista mentoria.

Tämän vuoksi esimerkiksi sukupuolisanastolle annettuja merkityksiä ei voi ottaa annettuna, muuten voi päätyä toistamaan samaa kielivirhettä kuin matkatoveri. Kuten aina tieteen tekemisessä, on helpompaa tuudittautua tuttuun ja turvalliseen, myötäillä konsensusta, vaikka se ei olisi loppuun asti perusteltua. Jotta keskiajan kulttuurista muodostuisi oikea kuva, onkin aika ajoin pysähdyttävä ilmeisen äärelle ja haastettava paitsi oma, myös muiden kyky ymmärtää, mistä keskiajan tekstit todella puhuvat, kun ne puhuvat vaikkapa seksuaalisuudesta. Tiedänkö todella, mitä aikalainen mahtoi tarkoittaa puhuessaan siveydestä, ja ennen kaikkea olenko tietoinen siitä, mitä itse sanalla ymmärrän?

Kirjallisuuden lisäksi tutkijan tärkeä työkalu on itsereflektio. Kuten Anita Geritz tiivisti Dies Mediaevales konferenssin antia aiemmassa Glossae -blogikirjoituksessaan, lähteitä tulee ilman itsekritiikkiä helposti käytettyä omana peilinä. Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kohdalla peiliefekti syntyy helposti, sillä nämä ominaisuudet ovat osa ihmislajin luonnetta, joka oli keskiajallakin pääosin sama kuin nyt.

Ihmisyyden samankaltaisuus on pohja sille, että voimme ymmärtää mitään keskiajan lähteistä. Väliin jäävät vuosisadat asettavat kuitenkin tutkijalle haasteen: kulttuurin ja ajattelun muutokset ovat väistämättä osa sitä suodatinta, jolla tutkija seuloo lähteitään. Jotta voisi ymmärtää tutkimuksensa kohdetta mahdollisimman todenmukaisesti, on tutkittava paitsi lähteitään, myös sitä, mitä se kulttuuri jossa itse elän on syönyt ja kätkee mahaansa.

Anita Geritz

Keskiajan tutkimus Suomessa voi kenties paremmin kuin koskaan. Tampereella 16.–18.11. Keskiajan tutkimus nyt -teemalla järjestetty 14. Dies Mediaevales sujui optimistisissa tunnelmissa. Konferenssi kokosi keskiajan tutkijoita ympäri Suomea monilta eri tieteenaloilta, ja konferenssin teema loi luontevat puitteet niin meneillään olevien projektien ja tutkimusten esittelyille kuin keskustelulle keskiajan tutkimuksen juurista, nykytilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä Suomessa.

Kandiani viimeistelevänä historian opiskelijana suuntasin tätä ensimmäistä Dies Mediaevalesiani kuuntelemaan hieman jännittäen mutta innoissani. Olen kokenut konferenssit ja seminaarit valtavan hyödyllisiksi tilaisuuksiksi kurkistaa keskiajan tutkimuksen kentälle ja tutustua lähemmin tutkimusalaan, joka on pitänyt pauloissaan yliopisto-opintojen ensimmäisestä peruskurssista lähtien. Dies on tähän mennessä suurin tällainen tapahtuma, jossa olen päässyt käymään, ja se antoikin harvinaisen paljon hyvää pohdinnan ainesta.

Konferenssin ensimmäinen päivä alkoi kaikille yhteisellä esitelmäsessiolla, jossa nostettiin esille muun muassa keskiajan kielenkäytön ymmärtäminen – relevanttia niin teologisissa teksteissä kuin kirkkotaiteen kuvakielessä. Sanojen merkitysten ja kulttuurin muuttuminen voivat asettaa keskiajan lähteiden äärellä tutkijalle haasteita. Vähän samansuuntaisiin teemoihin päätyi Visa Immonen keynotessaan, jossa hän käsitteli vastajulkaistun Hirvenvasa ja kerjäläinen -teoksen kautta ihmistä ja eläintä Suomen muinaisesineistössä: saatamme usein päätyä näkemään oman itsemme vanhoja kuvia ja esineitä katsoessamme, hän kertoi. Tutkijan on niin esineistön kuin tekstien äärellä vaikea, ehkä mahdoton irrottautua omasta ajallisesta kontekstistaan – pyrkimys nykyisyyden ja menneen erottamiseen ja anakronististen olettamusten välttämiseen on kuitenkin tutkimuksessa vahva, ja väärinymmärrysten vaaran tiedostaminen on siinä ensimmäinen askel.

Seuraavien päivien esitelmissä käsiteltiin lisää kieleen, nimistöön ja kääntämiseen liittyviä aiheita, ja paneelikeskustelussa korostettiin kielitaidon arvoa keskiajan tutkijoille toivoen, että opiskelijat voisivat jatkossakin siihen panostaa. Monipuolisissa paperisessioissa perehdyttiin lisäksi esimerkiksi arkeologiaan ja kirkkohistoriaan. Valinta päällekkäisten sessioiden välillä oli vaikea!

Yhdeksi toistuvaksi aiheeksi konferenssissa nousi digihumanismi ja siihen liittyvät uudet metodologiset kysymykset ja tutkimusaiheet. Sittemmin virallisesti julkaistuun uudistettuun Diplomatarium Fennicum -tietokantaprojektiin liittyen oli useita papereita, joissa esiteltiin sen taustaa, nykymuotoa ja tulevia ominaisuuksia. Lisäksi käsiteltiin toisaalta tilastoinnin, toisaalta tietokoneavusteisen tekijäntunnistuksen antia keskiaikaisten lähteiden äärellä.

Keskusteluissa lähteiden digitointi ja sen mahdollistamat uudet tutkimusmetodit ja -kysymykset nähtiin erittäin positiivisena kehityksenä, ja oli iloista kuulla digihumanismiprojektien kyvystä integroida opiskelijat tutkimusten tekoon jo varsin varhaisessa vaiheessa näiden opintoja. Toisaalta digihumanismista puhuttaessa muistutettiin myös digitoimattomien aineistojen käytön arvosta ja siitä, että uusia menetelmiäkin käytettäessä tutkimuskysymykset on muistettava rajata historian tutkimuksen kannalta mielekkäiksi.

Tapio Salmisen ja Susanna Niirasen keynoteissa käsiteltiin lähemmin keskiajan tutkimuksen tilannetta nyt. Suomalaisen keskiajan tutkijoiden paljous, monitieteisyys ja kansainväliset yhteydet nähtiin keskeisinä nykyisen keskiajan tutkimuksen vahvuuksina. Tulevaisuudelta toivottiin mahdollisesti moninaisempia tutkijaääniä ja kielitaitoa, suuntautumista myös itäiseen historiaan läntisen näkökulman lisäksi sekä toki keskiajan tutkimuksen institutionaalista tukea.

Myös medievalismin tutkimus nostettiin esille yhtenä tutkimussuuntauksena, johon toivottiin tulevaisuudessa kasvavaa panostusta – mainittiinpa sekin, että aihepiiri tarjoaisi hyvää opinnäyteainesta myös keskiajasta kiinnostuneille perustutkinto-opiskelijoille!

Keskiaika herättää nykypäivänä laajasti kiinnostusta sekä yliopistomaailmassa että populaarikulttuurissa ja historianelävöityspiireissä, ja sekä näiden ilmiöiden tutkimisesta että toisaalta tutkijoiden vuorovaikutuksesta niiden kanssa keskusteltiin. Keskustelut herättelivät pohtimaan, mikä on tutkijan rooli julkisessa keskustelussa, kun aiheena on keskiaika, ja voisivatko tutkijat ottaa aktiivisemmin osaa esimerkiksi keskiaikatapahtumiin.

Vuorovaikutuksesta laajemman yleisön kanssa sai erityistä kiitosta Ravattulan Ristimäki -hanke, jolle konferenssin yhteydessä annettiin Glossan Valoisa keskiaika -kunniamaininta. Hankkeella on nyt kolmen vuoden apuraha Alfred Kordelinin säätiöltä, mutta pitkään sitä jouduttiin edistämään vailla pitkäaikaista rahoitusta, jolloin Ravattulan Ristimäen 1100–1200-luvun kirkon kaivaukset sujuivat pitkälti pienempien lahjoitusten turvin sekä opetuskaivauksina ja vapaaehtoistyönä. Kyseessä on Suomen keskiajan historian kannalta erittäin arvokas tutkimuskohde, ja tämä sekä hankkeen tekijöiden sinnikkyys niitti kiitosta.

Kaiken kaikkiaan konferenssi oli monipuolinen ja inspiroiva! Enkä ollut ainoa paikalla oleva perustutkinto-opiskelija – rohkaisisinkin tutkimustyöstä kiinnostuneita opiskelijoita käymään konferensseissa, sillä on aina yhtä hienoa päästä tapaamaan tutkijoita ja kuulemaan meneillään olevista tutkimuksista. Samalla tulee hahmotettua paremmin, miten ja mitä kaikkea keskiaikaan liittyen voi tutkia ja kuinka monenlaiset opinnot voivat olla tällä alalla iloksi.

Kirsi Kanerva

Keskiajan arturiaaninen, tarunhohtoisesta kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertova kirjallisuus, jota Miika Norro on käsitellyt Glossaen blogissa aiemmin, herättää mielenkiintoa myös pohjoismaisesta keskiajasta kiinnostuneiden keskuudessa. Kyseisen tarinaperinteen tuntemus levisi Skandinaviaan jo 1100–1200-luvuilla ja vaikutti kansankieliseen kirjallisuuteen, erityisesti Islannissa.

Vanhin Skandinaviassa käännetty arturiaaninen teksti oli Prophetiae Merlini eli ”Merlinin ennustus”, joka on osa Geoffrey Monmouthilaisen 1130-luvulla kirjoittamaa teosta Historia regum Britanniae. Geoffreyn teos tunnettiin Islannissa jo 1100-luvun lopulla. ”Merlinin ennustuksen” käänsi runomuotoon 1200-luvun tietämillä islantilainen benediktiinimunkki Gunnlaugr Leifsson (k. 1218/1219). Käännös tunnetaan nimellä Merlínússpá.

Koko Historia käännettiin samaan aikaan kuin Merlínússpá tai hieman sen jälkeen, todennäköisesti Islannissa. Kyseinen käännös tunnetaan nimellä Breta sögur. Teoksen kääntäjää ei tunneta, mutta hän oli todennäköisesti latinankieltä taitava kirkonmies Gunnlaugrin tavoin. Alkuperäinen käännös ei ole säilynyt, mutta saagasta tunnetaan nykyään kaksi versiota. Toinen keskittyy tiukemmin historiallisen tiedon välittämiseen kun taas toista versiota voidaan lukea arturiaanisena ritariromanssina.

Breta sögurin kaksi eri versiota ovat hyvä esimerkki keskiajan skandinaavisesta käännöstoiminnasta: alkuperäistekstejä ei välttämättä käännetty suoraan ja kirjaimellisesti, vaan ne pikemminkin käännettiin vastaanottavalle kulttuurille. Tarpeettomina pidettyjä kohtia voitiin jättää pois, selityksiä lisättiin tai tekstiä muokattiin muuten. Joskus käännöksen lähteenä on voinut olla useampi teos, joiden pohjalta on kirjoitettu omakielinen mukaelma. Myöhemmät kopioijat ovat lisäksi voineet muokata tekstiä omien ja työn tilaajien kiinnostusten ja tavoitteiden mukaisesti. Esimerkiksi Breta sögurin tapauksessa tämä tarkoitti tiukasti tapahtumiin ja henkilöihin keskittyvää historiankuvausta tai ihmisten ulkonäköä ja tunneilmaisua korostavaa ilmaisua.

Geoffreyn latinankielisen Historian jälkeen kuningas Arthurin tarinan pohjalta alettiin laatia latinaa taitamattomalle kuulijakunnalle omakielisiä, runomuotoisia ritariromansseja ja lyyristä runoutta (lais). (Ks. myös Miika Norron artikkeli Glossae-blogissa.) 1200-luvun alkupuolella Norjan kuningas Haakon IV Haakoninpoika (1204–1263, hallitsijana 1217 alkaen), jolla oli suhteita useisiin ulkomaisiin hallitsijoihin ja näiden hoveihin sekä erityisesti Englantiin ja kuningas Henrik III:een (1207–1272, hallitsi 1216–1272), aloitti mittavan arturiaanisen kirjallisuuden käännöstoiminnan. Tutkimuksessa näistä kuningas Haakon IV:en aikana tuotetuista käännöksistä puhutaan käännettyinä ritarisaagoina (riddarasögur). Niille on yhteistä se, että toisin kuin runomuotoiset alkuperäistekstit, ne ovat kaikki proosamuodossa.

Ensimmäinen kuningas Haakon IV Haakoninpojan käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli 1100-luvulla eläneen ja vaikuttaneen Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Saagan käännös on laadittu vuonna 1226. Tristrams saga kertoo Tristanin ja Isolden traagisen rakkaustarinan. Se on ainoa säilynyt Thomas de Bretagnen Tristan-romanssin kokonaisuudessaan välittävä eurooppalainen teksti.

Kuningas Haakon IV mainitaan käännöksen tilaajaksi myös kahden muun ritarisaagan käsikirjoituksessa ja yhdessä lais-runojen kokoelmassa. Nämä ovat 1100-luvulla vaikuttaneen Chrétien de Troyes’n teoksen Yvain (Le Chevalier au lion) pohjalta tehty käännös Ívens saga, Möttuls saga, joka perustui ranskalaiseen runoelmaan Le Lai du cort mantel/Le Mantel mautaillié sekä pääosin Marie de Francen (aktiivisena 1160–1215) lais-runouden pohjalta laadittu, 21 lyhyttä tarinaa sisältävä kokoelma nimeltä Strengleikar. Kaksi Strengleikar-kokoelman runoelmaa, Geitarlauf (alkup. Chèvrefeuil) ja Januals ljóð (alkup. Lanval) ovat osa kuningas Arthurista kertovaa tarinaperinnettä.

Muita Norjassa käännettyjä Chrétien de Troyes’n teoksia olivat Erec et Enide sekä Perceval/Le Conte du Graal. Näistä ensin mainittu tunnetaan nimellä Erex saga. Parcevals saga taas kertoo Parcevalin tarinan ja siitä erillinen Valvens þáttr keskittyy ritari Gawainin seikkailuihin. Erex sagan, Parcevals sagan ja Valvens þáttrin osalta käsikirjoituksissa ei ole mainintaa käännöksen tilaajasta. Tutkijat ovat kuitenkin olettaneet, että myös nämä teokset käännettiin kuningas Haakon IV:en aikana ja toimeksiannosta. Kääntäjät ovat todennäköisesti olleet kirkonmiehiä; esimerkiksi Tristrams saga mainitsee kääntäjäkseen ”veli Robertin”.

Vaikka arturiaanisesta kirjallisuudesta suuri osa käännettiin Norjassa, ei käännösten käsikirjoituksia ja kopioita ole juurikaan säilynyt Norjassa vaan pelkästään Islannissa. Voidaankin sanoa, että juuri islantilaiset säilyttivät nämä ritarisaagat. Keskiajalta peräisin olevia käsikirjoituksia on kuitenkin säilynyt vain muutamia. Monet nykyään tunnetuista käsikirjoituksista ovat reformaation jälkeiseltä ajalta. Kopioita on kuitenkin runsaasti. Niiden perusteella on syytä olettaa, että käännetyt ritarisaagat ovat olleet kaikkien aikojen suosituin saagalaji Islannissa.

Norjan kuninkaan hovissa käännettyjen ritarisaagojen lisäksi arturiaanista kirjallisuutta käännettiin ja sitä on säilynyt myös itäisessä Skandinaviassa. Käännösten toimeenpanijana oli Norjaa vuosina 1299–1319 hallinneen kuningas Haakon V Magnúsinpojan saksalainen vaimo, kuningatar Eufemia (k. 1312). Hän käännätti 1300-luvun alussa eurooppalaista kirjallisuutta muinaisruotsiksi tyttärelleen, joka oli avioitunut Ruotsin kuninkaan kanssa. Käännetyt teokset tunnetaan yhteisnimellä Eufemiavisor. Ne pitävät sisällään käännöksen edellä mainitusta arturiaanisesta runoelmasta Yvain, ranskalaiseen tarinaperinteeseen pohjautuvasta ritariromanssista Floire et Blanchefort sekä saksalaisesta teoksesta Herzog Ernst. Chrétien de Troyes’n runoelmasta Yvain tehty käännös on noin vuodelta 1303 ja se tunnetaan nimellä Hærra Ivan. Toisin kuin Norjassa tehdyt arturiaanisen kirjallisuuden käännökset, Hærra Ivan on alkuperäisteoksen mukaisesti runomuodossa.

Arturiaanisen kirjallisuuden skandinaavisia käännöksiä on todennäköisesti luettu viihteenä. Niissä kuvattiin hovielämää, eurooppalaisia hallitsijoita, ylhäisten ritareiden seikkailuja ja sankarillisia taisteluita sekä heidän rakkauttaan kauniiseen neitoon. On kuitenkin katsottu, että osa tarinoista on ymmärretty opettavaisina, kristillisen moraalin mukaiseen elämään ohjaavina ja opastavina kertomuksina. Ritarisaagojen kuvaukset eurooppalaisesta hovielämästä ja ritariudesta ovat myös voineet toimia ylhäisenä pidetyn käyttäytymisen mallina. Huolimatta siitä, että tekstejä on käännettäessä muokattu jonkin verran vastaanottajakulttuuriin sopiviksi, eivät esimerkiksi Norjassa ja Islannissa tehdyt arturiaanisen kirjallisuuden käännökset kuvasta käännösajankohtansa, 1200-luvun vaihteen ja alkupuolen länsiskandinaavista kulttuuria sinänsä. Ne ovat kuitenkin vaikuttaneet muuhun keskiajalla tuotettuun saagakirjallisuuteen. Hieman myöhemmin 1300-luvulla islantilaiset alkoivat niiden innoittamina myös kirjoittaa omia fiktiivisiä hovikontekstiin sijoittuvia saagoja, joista tutkimuksessa puhutaan alkuperäisinä ritarisaagoina.

*       *       *

Suomenkielisiä käännöksiä arturiaanisen kirjallisuuden keskiaikaisista pohjoismaisista käännöksistä ei valitettavasti ole saatavilla. Pohjolassa tunnetuista kuningas Arthurin tarinoista kiinnostuneet voivat kuitenkin tutustua aiheeseen aluksi esimerkiksi englanninkielisten, D. S. Brewerin kustantamassa Arthurian Archives -sarjassa ilmestyneiden käännösten kautta. (Norse Romance, I–III. Toimittanut Marianne E. Kalinke. Cambridge 1999.)

Kirjallisuutta

Barnes, Geraldine. 1977. The riddarasögur: A Medieval Exercise in Translation. Saga-Book 19 (1974–1977), 403–441.

Barnes, Geraldine. 2007. The ‘Discourse of Counsel’ and the ‘translated’ Riddarasögur. Teoksessa Judy Quinn, Kate Heslop & Tarrin Wills (toim.), Learning and Understanding the Old Norse World. Essays in Honour of Margaret Clunies Ross. Brepols: Turnhout, 375–397.

Bornholdt, Claudia. 2011. The Old Norse-Icelandic Transmission of Chrétien de Troyes’s Romances: Ívens saga, Erex saga, Parcevals saga with Valvens þáttr. Teoksessa Marianne E. Kalinke (toim.), The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press, 98–122.

Budal, Ingvil Brügger. 2009. Strengleikar og lais. Høviske noveller i omsetjning frå gammalfransk til gammalnorsk. Bergen: University of Bergen, Faculty of Humanities, Department of Linguistics, Literary and Aestetic Studies. http://bora.uib.no/handle/1956/3477

Glauser, Jürg. 2007 [2005]. Romance (Translated riddarasögur). Teoksessa Rory McTurk (toim.), A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture. Blackwell Companions to Literature and Culture 31. Malden: Blackwell, 372–387.

Grobber, Stefanie. 2011. Breta sögur and Merlínússpá. Teoksessa Marianne E. Kalinke (toim.), The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press, 48–60.

Kalinke, Marianne E. 1985. Norse Romance (Riddarasögur). Teoksessa Carol J. Clover & John Lindow (toim.), Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide. Ithaca & London: Cornell University Press, 316–363.

Kalinke, Marianne E. (toim. ). 1999. Norse Romance, I–III. Cambridge: D. S. Brewer.

Kalinke, Marianne E. (toim.). 2011. The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Cardiff: University of Wales Press.

Marianne E. Kalinke & Phillip Marshall Mitchell. 1985. Bibliography of Old Norse-Icelandic Romances. Ithaca & London: Cornell University Press.

Pulsiano, Phillip (toim.). 1993. Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York and London: Garland.

Simek, Rudolf & Hermann Pállson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.

Tahkokallio, Jaakko. 2013. Monks, Clerks, and King Arthur: Reading Geoffrey of Monmouth in the Twelfth and Thirteenth Centuries. Helsinki: University of Helsinki.

Wollin, Lars. Eufemiavisorna. Svensk översättarlexikon -sivusto (luettu 11.10.2017). http://www.oversattarlexikon.se/artiklar/Eufemiavisorna

Würth, Stefanie. 1988. Der “Antikenroman” in der isländischen Literatur des Mittelalters: eine Untersuchungen zur Übersetzung und Rezeption lateinischer Literatur im Norden. Basel: Helbing & Lichtenhahn.

Save

Save

Reima Välimäki

Tällä viikolla (5–6.10) on ensimmäinen työpaja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa ja Turun yliopiston esimodernin historian ja kielten tutkijoiden vetämässä Argumenta-hankkeessa Vihan pitkät jäljet. Hankkeessa antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkijat keskustelevat yhdessä uudemman historian ja nyky-yhteiskunnan tutkijoiden kanssa vihapuheen, polemiikin ja vastakkainasettelun kulttuurisista juurista ja kielellisistä käytännöistä. Vihan ja kaunan vaikutuksia yhteiskuntaan pohditaan asettamalla ne pitkään historialliseen perspektiiviin.

Hanketta valmistellessa olen huomannut, että menneisyyden suvaitsevattomuuden ja suvaitsevaisuuden rajat kulkevat meille outoja polkuja. Hippon piispa Augustinus kirjoitti eräässä saarnassaan, kuinka kristilliseen kirkkoon mahtuu lukemattomia kieliä ja värejä:

Oikealla puolellasi seisoi kuningatar kullatussa vaatteessa, moninaisuuden ympäröimänä (vrt. Vulgatan psalmi 44:10). Mikä vaatteen moninaisuus? Kielten suuri joukko. Eri tavalla puhuvat latinalaiset, eri tavalla kreikkalaiset, eri tavalla puunilaiset, eri tavalla heprealaiset, eri tavalla syyrialaiset, eri tavalla intialaiset, eri tavalla kappadokialaiset, eri tavalla egyptiläiset. Värien kirjavuus, yhtenäisyys kankaassa. Kankaan ykseyteen sisältyvinä monet värit värjäävät, eivät revi rikki.

Niin kauniita kuin sanat ovat, Hippon piispa ei kuitenkaan ollut erityisen avarakatseinen opillisissa kysymyksissä: psalmin selitys johdattaa siihen, kuinka kaikki eri kansat yhtyvät samassa kristillisessä opissa. Tähän eivät sisälly toisin uskovat. Loput saarnasta on harhaoppisten parjaamista ja pakanoiden tulevaisuudessa odottavan tuhon odotusta. Augustinuksen Jumala on kiivailija: Dominus enim deus zelans est, nomen eius deus zelator.

Saarna on hyvä esimerkki siitä, kuinka 1600 vuoden takaisella Välimerellä kristillisten lahkojen väliset kiistat kuumensivat tunteita, mutta eriväriset ja -kieliset ihmiset olivat Augustinukselle yksinkertaisesti esimerkki Raamatussa profetioidusta kaikkien kansojen tekemisestä Jumalan opetuslapsiksi.

Tämä on erinomainen muistutus tilanteessa, jossa jopa antiikin ihmisten ihonväri kuumentaa tunteita. Pohjoisafrikkalainen Augustinus itsekään ei tainnut olla kirkkotaiteen vaalea partasuu, vaan turvapaikanhakijan näköinen mies.

Samalla Augustinuksen samanaikaisesti eri kansoja ja kieliä syleilevä ja eriuskoisia piiskaava saarna todistaa jälleen kerran, ettei lainauksia voi irrottaa kontekstistaan. Menneisyys ei taivu odotuksiimme, eikä ole missään nimessä yksiulotteinen. Historiasta löytyy esimerkkejä niin vihasta kuin ymmärryksestä, ja usein ne yhdistyvät samoissa henkilöissä ja aikakausissa.

Vihan pitkät jäljet -hanke pyrkii tuomaan esiin tutkittua tietoa vastakkainasettelun ja vihapuheen pitkästä historiasta, myös sellaista, joka on ristiriitaista ja yllättävää. Näin muistutamme, ettei mikään oman aikamme viholliskuva ole luonnollinen, historiaton ja väistämätön.

Kirjoittaja on Glossan hallituksen puheenjohtaja ja Vihan pitkät jäljet –hankkeen työryhmän jäsen.

Lainaukset:

Aurelius Augustinus, ”Tractatus sancti Augustini episcopi de testimoniis scripturarum contra donatistas et contra paganos”, Vingt-six sermons au peuple d’Afrique. Ed. François Dolbeau. Collection des Études Augustiniennes. Série Antiquité 147. Paris: Institut d’Études Augustiniennes, 1996, p. 232−242. Käännös (ja virheet) blogin kirjoittajan

Alkuperäinen latinankielinen lainaus:

Adstitit regina a dextris tuis in uestitu deaurato circumamicta uarietate. Quae uarietas uestis ? Numerositas linguarum. Aliter loquuntur latini, aliter graeci, aliter punici, aliter hebraei, aliter syri, aliter indi, aliter cappadoces, aliter aegyptii. Varietas in colore, unitas in textu. Multi enim colores, textus unitate conclusi, depingunt, non scindunt.

Tallenna

Miika Norro

Arturiaaninen kirjallisuus, kuten nimestä voi päätellä, viittaa kirjallisuuteen, joka kertoo kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan. Käytännössä Arthur itse jää monissakin kirjoissa sivurooliin Pyöreän pöydän ritareiden ollessa tarinoiden sankareita. Kuningas Arthurin hovi muodostaa kuitenkin kirjoille yhteisen keskuksen, jonka ympärillä tarinat tapahtuvat. Yleensä arturiaanisella kirjallisuudella viitataan nimenomaan keskiaikaisiin kirjoihin, mutta on hyvä pitää mielessä, että myös nykyiset kirjat ja elokuvat, jotka kertovat kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan, voidaan nähdä perinteen jatkumona. Esimerkiksi itse sain ensikosketukseni arturiaaniseen maailmaan Mauri Kunnaksen Kuningas Artturin tarinoiden kautta.

Kuningas Arthurin historiallisuudesta on kiistelty pitkään, mutta arturiaanisen kirjallisuuden kannalta asialla ei ole juurikaan merkitystä. Jos Arthur on historiallinen henkilö, hän on elänyt joskus 500-luvulla, mikä tarkoittaa että hänen kuolemastaan oli ehtinyt kulua jo noin 600 vuotta, ennen kuin tarinat hänestä nousivat suosituiksi 1100-luvulla Euroopassa. Näin ollen tarinat hänestä lepäävät hyvin pitkälti kirjailijoiden mielikuvituksen varassa. Arturiaaninen kirjallisuus on siis erillään mahdollisesti eläneestä historiallisesta Arthurista. Kirjallisuus välittääkin meille kuvaa ennen kaikkea siitä, minkälaista elämä oli 1100-1400-luvuilla, jolloin meille säilyneet tarinat on kirjoitettu.

Arthurin tarinan suosio alkoi Geoffrey Monmouthilaisen 1130-luvulla kirjoittamasta Historia Regum Britanniae (Britannian kuninkaiden historia) -teoksesta, joka kertoo kuvitteellista historiaa Britannian historiasta. Teoksesta jäivät elämään kuningas Arthurista kertovat tarinat. Teos oli kuitenkin kirjoitettu latinaksi, eikä suurin osa 1100-luvun aatelistosta ymmärtänyt sitä. Tarinaan tarttuikin Robert Wace, normandialainen runoilija, joka sovitti tarinan runomuotoon normannin kielelle, muinaisranskan lähisukulaiselle. Hänen Roman de Brut (Brutuksen romaani) on kirjoitettu noin vuosina 1150–1155. Tämä kirja mahdollisti kuningas Arthurin seikkailuista lukemisen myös latinaa taitamattomille aatelisille.

Kuningas Arthur on yksi tärkeimmistä päähenkilöistä Wacen ja Geoffrey Monmouthlaisen teoksissa. Myöhemmissä teoksissa kuningas Arthur jää kuitenkin usein sivuun tapahtumien keskiöstä. Varsinaiseksi sivuhenkilöksi häntä ei ehkä voi sanoa, sillä hän on keskeinen symboli teoksessa, mutta hänen hahmonsa jää tarkoituksellisen passiiviseksi – hänestä tulee eräänlainen kiintopiste, jonka ympärille fiktiivinen maailma rakentuu ja järjestyy. Sen sijaan aktiivisiksi toimijoiksi ja kirjojen päähenkilöiksi nousevat Arthurin hovin ritarit. Tämän uuden suunnan arturiaanisessa kirjallisuudessa aloitti nykyisen Ranskan alueella asunut kirjailija Chrétien de Troyes.

Chrétien de Troyes eli noin vuosina 1135–1189 ja työskenteli ainakin kahden tuon aikakauden suuraatelisen hovissa. Hän kirjoitti varmasti ainakin viisi teosta, jotka ovat säilyneet meille asti, mutta yhden kirjansa esipuheessa hän mainitsee myös muita kirjallisia töitä, jotka ovat ilmeisesti kadonneet historian hämärään. Chrétienin ansioksi on laskettava se, että hän yhdisteli Arthurin tarinaperinteeseen vaikutteita esimerkiksi kelttiläisestä tarustosta ja myös antiikin klassisesta kirjallisuudesta.

Chrétien oli monella tapaa innovatiivinen kirjailija ja toi arturiaaniseen tarinaperinteeseen monia uutuuksia, jotka sittemmin on totuttu yhdistämään kiinteästi kuningas Arthuriin. Varmasti tunnetuin on Graalin malja, joka esiintyy ensimmäistä kertaa Chrétienin keskenjääneessä kirjassa Perceval ou le conte du Graal (Perceval eli kertomus Graalista).

Graal on Perceval-teoksessa mystinen esine. Sen ei varsinaisesti kerrota olevan maljanmuotoinen, vaikka myöhemmät kirjoittajat ovatkin sen maljaksi (tai laakeaksi vadiksi) tulkinneet. Graalin kertomus on monella tapaa hyvin salaperäinen ja kiehtova, eikä vähiten siksi, että kertomus jää kesken. Lukija ei saa lopullisia vastauksia tai selityksiä arvoituksiin, mikä on saanut ihmiset heti Chrétienin kuolemasta saakka esittämään erilaisia tulkintoja ja versioita Graalista.

Keskeneräistä Perceval-teosta jatkettiin Chrétienin kuolemaa seuranneina vuosikymmeninä ainakin neljään kertaan, mikä kertoo osaltaan tarinan kiehtovuudesta. Suoranaisten jatkojen lisäksi Graal alkoi elää omaa elämäänsä, ja nousi koko arturiaanisen maailman keskeiseksi mysteeriksi 1200-luvun aikana. Paras esimerkki tästä on niin kutsuttu Lancelot-Graal-sykli, eli valtava, useiden tuhansien nykysivujen mittainen kertomuskokoelma. Kertomuskokoelma alkaa Joseph d’Arimathie (Joosef Arimatialainen) -teoksella, jossa kerrotaan Graalin maljan alkuperästä. Sen lisäksi kokoelmaan kuuluu Merlin-velhoon, Kuningas Arthuriin ja Lancelotiin keskittyvät tarinat sekä kertomus Graalin maljan etsinnästä ja Arthurin kuolemasta.

Samaan aikaan, 1200–1300-luvuilla, kirjoitettiin myös muita uusia versioita samoista aiheista ja eri Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista.

Muinaisranskankielisten kirjojen lisäksi arturiaanista kirjallisuutta kirjoitettiin ja käännettiin myös monille muille kielille. Esimerkiksi saksaan käännettiin tai oikeammin kirjoitettiin uudestaan useita Chrétienin kirjoja. Hartmann von Aue kirjoitti teoksensa Erec ja Iwein jo noin vuosina 1185–1202, eli vain muutamia vuosikymmeniä Chrétienin alkuperäisten kertomusten jälkeen. Samoihin aikoihin myös Wolfram von Eschenbach kirjoitti Parzival-teoksensa Chrétienin Percevalin pohjalta. Arturiaanista kirjallisuutta sovitettiin myös italian ja espanjan eri kielimuodoille ja tarinat olivat hyvin suosittuja kaikkialla Euroopassa. Chrétienin Yvain sovitettiin myös ruotsiksi nimellä Herr Ivan lejonriddaren jo vuonna 1303.

Arturiaanisen kirjallisuuden myöhemmälle suosiolle keskeistä oli kuitenkin se, että teoksia kirjoitettiin englanniksi. Englanninkielisestä arturiaanisesta kirjallisuudesta mainitsemisen arvoisia ovat etenkin Sir Gawain and the Green Knight (Sir Gawain ja Vihreä ritari), 1300-luvulla kirjoitettu ja suuren suosion saavuttanut tarina Arthurin sisarenpojasta, ja Le Morte d’Arthur, Thomas Maloryn noin vuonna 1469 kirjoittama erittäin kuuluisa kirja, jonka yhtenä lähteenä on toiminut jo aiemmin mainittu Lancelot-Graal-sykli. William Caxton painoi Maloryn kirjan jo vuonna 1485. Le Morte d’Arthur on ollut varmasti yksi tärkeimmistä teoksista, jotka ovat luoneet kuvaa Arthurista ja Pyöreän pöydän ritareista nykykulttuurille, sillä 1800-luvulta alkanut romanttinen ja nationalistinen innostus Britannian menneisyyttä kohtaan nosti Maloryn teoksen suuren mielenkiinnon kohteeksi.

Kuningas Arthurin tarinat ovatkin olleet jatkuvan suosion ja uudelleen tulkinnan kohteena 1800-luvulta lähtien. Tarinat ovat inspiroineet taiteilijoita, kirjailijoita, säveltäjiä ja elokuvan tekijöitä. Esimerkiksi Wikipedia listaa useita kymmeniä erilaisia elokuvia, jotka kertovat Arthurista tai tämän ritareista, viimeisimpänä 2017 ilmestynyt King Arthur: Legend of the Sword.

*       *       *

Jos arturiaaniseen maailmaan haluaa tutustua muutenkin kuin elokuvien välityksellä, on suomalaisille tarjolla valitettavan vähän suomenkielisiä käännöksiä keskiaikaisista arturiaanisista kirjoista. (Tulevaisuudessa toivottavasti saamme muutamia uusia käännöksiä, jos allekirjoittaneen suunnitelmat Chrétien de Troyes’n teosten kääntämisestä joskus toteutuvat.) Joitakin suomennoksia keskiaikaisista arturiaanisista kirjoista löytyy, ja niiden avulla pääsee hyvin alkuun kirjallisuuteen tutustumisessa ja voi tavoittaa jotain kirjojen tunnelmasta:

Wolfram, von Eschenbach: Parsifal. (Parzival.) Suomentanut Jukka Pajukangas. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1991.

Malory, Thomas: Pyöreän pöydän ritarit. Lyhentäen suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Karisto 1979, Hämeenlinna.

Lähes kaikista tunnetuimmista ja merkittävimmistä arturiaanisista kirjoista on tehty käännöksiä nykyenglanniksi. Alla lueteltuina nykyenglanninkielisiä versioita joistakin tässä kirjoituksessa mainituista kirjoista:

Geoffrey of Monmouth. The history of the kings of Britain: an edition and translation of De gestis Britonum (Historia regum Britanniae). Arthurian studies. 69. Michael D. Reeve (ed.), Neil Wright (trans.). Woodbridge, Suffolk: Boydell Press. 2007. 

Wace: Roman de Brut. A History of the British: Text and Translation. Ed. and tr. Judith Weiss (2002) [1999]. Exeter: University of Exeter Press. 

Chrétien de Troyes: Arthurian Romances. Carleton Carroll, William Kibler (Transl.). Penguin 1991.

Lancelot–Grail: The Old French Arthurian Vulgate and Post-Vulgate in Translation. Lacy, Norris J. (Ed.). New York: Garland. (Volume 1, 1992; Volume 2, 1993; Volume 3, 1995; Volume 4, 1995; Volume 5, 1996.)

Malory, Sir Thomas: Le Morte d’Arthur. Ed. Matthews, John. Illustrated by Ferguson, Anna-Marie. London: Cassell 2000.

Huomaa myös 19.9.2017 järjestettävä Kertomusten keskiaika -seminaari keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja sen myöhemmästä käytöstä. CFP on avoinna kesäkuun loppuun. Seminaarin järjestää Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS).

Save